Kaksi kirjaa lapsuudesta

Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.

Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.

Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.

Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.

Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.

Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.

Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.

Paljon jää pinnan alle, aina.


"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)

Omasta hyllystä.


Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)

Kirjastosta.

_______

Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi

Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.

Keltainen kesämaraton käynnistyy

Keskiviikkoista ja keltaista huomenta!

Täällä starttaa aivan pian Keltainen maraton, eli tarkoituksena on lukea Keltaisen kirjaston kirjoja tämän päivän aikana niin paljon kuin vain sielu sietää. Maratonia emännöi Valkoinen Kirahvi ja mukana on myös Nanna.

Lukupinoni esittelin eilen, lisänä siihen löytyi hyllystä vielä Jayne Anne Phillipsin Suojelus Keltaisena pokkarina.

Aloittelen, kunhan aamupuuro ja -kahvi on nautiskeltu, viimeistään kello 10. Tarkoituksena on jatkaa vähintään 12 tuntia eli puolimaratonin verran, mutta jos kovasti innostun ja lukuintoa piisaa, saatan hyvinkin pyöräyttää toiset 12 tuntia päälle (yöunilla varustettuna, toki). Mutta katsotaan sitä sitten illemmalla!

Päivitän tätä postausta tilanteen mukaan. Kannustus on sallittua.

Pian mennään. Aloituskirjaa ei vielä ole valittu...

***

Klo 10–11

Ensimmäiseksi kirjaksi nappasin Italo Calvinon Halkaistun varakreivin (Il visconte dimezzato, suom. Jorma Kapari), joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1952 ja suomennettu ensi kerran vuonna 1970. Kyse on Keltaisen kirjaston kirjasta numero 96.

Tarinassa Terralban varakreivi Medardo lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, haavoittuu ja palaa kotiin vain yhtenä puolikkaana. Ikävä kyllä paluun tekevä puolikas on juurikin se kreivin paha puoli, ja pian maakunnassa alkaa tapahtua kauheuksia, kun pahuus astuu kehiin. Onneksi hyvä puolikaskin on edelleen elossa ja palaa muutaman vuoden vaelluksen jälkeen Terralbaan. Seuraa miehen taistelu itseään vastaan ja tasapainon etsintää.

Aika sympaattinen pikku opus (sivuja 115), joka herättelee pohtimaan hyvän ja pahan rajoja ja niiden näkymistä ihmisessä. Ääripäät eivät yleensä tuota koskaan hyvää, joten balanssi on tärkeää: niin maailmassa kuin meissä ihmisissäkin. Tätä sietää pohtia.

Hyvä vauhti päällä, vaihdoin pyjaman hameeseen ja nyt pohdiskelen, mitä lukisin seuraavaksi. Ehkä novelli tähän väliin ja sitten seuraava romaani...?

Aikaa kulunut: 1 h 5 min, josta lukuaikaa 1 h
Luettuna: 1 kirja / 115 sivua

***

Klo 11.15–11.50

Tämä väli oli kuin tehty novellille. Aloitin siis Colm Tóibínin Äitejä ja poikia -kokoelman lukemisen (Mothers and Sons, suom. Kaijamari Sivill). Kirja on ilmestynyt 2006 ja suomennettu 2013. Se on Keltaisen kirjaston kirja numero 445.

Aloitusnovellina on 44-sivuinen Järkimies, joka sukeltaa rikollisen mielenmaisemaan. Mies on rikkonaisen lapsuuden ja nuorisolaitoksessa kärsityn rangaistuksen jälkeen päätynyt tekemään ryöstöjä. Tilillä on koruja, rahaa ja uusimpana kymmenen miljoonan arvoinen taideryöstö. Samalla, kun mies selvittelee mahdollisuutta saada varastetut taulut myytyä, hän käy läpi omaa elämäänsä ja sen merkityksiä. Tunnelma on jotenkin hyvin rauhallinen, lähes seesteinen, vaikka kokemukset ovat rumia. Miehen äiti on alkoholisti, josta ei kuitenkaan voi rikollinenkaan olla välittämättä.

Hieno alku Tóibíniin tutustumiselle. Viihdyin miehen tekstin matkassa, sitä oli nautinto lukea. Hän ei tunnu kirjoittaessaan härväävän, vaan kertoo asiat kuten ne ovat ja lukija seuraa mukana. Tykkään!

Haaveilen jo lounaasta, vaikkei aamaisesta vielä kovin montaa tuntia ole. Suunnitelmissa on kokata aurajuusto-purjososekeitto, ja sen hautuessa voi hyvinkin jatkaa lukemista. Parvekkeella ei valitettavasti ole tällä hetkellä lainkaan kalusteita, joten on tyydyttävä loikoilemaan sohvalla. Ei se tosin ole huono sekään...

Aikaa kulunut: 2 h, josta lukuaikaa 1 h 35 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 159 sivua

***

Klo 13–16

Lounas houkutteli, ja keitosta tulikin erinomaisen herkullista. Nyt kolmen tunnin lukusession jälkeen nautiskelen kahvia ja jätskiä.

Luin seuraavan novellin Äitejä ja poikia -kokoelmasta, nimeltänsä Laulu (11 sivua). Siinä muusikkonuorukainen kohtaa kauan sitten kadottamansa äidin – ja yhteinen kieli on tietenkin musiikki. Ehkä hieman lattea kokonaisuus, pituus ei antanut mahdollisuutta päästä kovin syvälle.

Varsinainen lukuponnistukseni kohdistui kuitenkin E. L. Doctorown Homer ja Langley -romaaniin (Homer & Langley, suom. Helene Bützow), joka on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennettu 2013. Kirja on 442. Keltaisen kirjaston julkaisu, pituutta 210 sivua.

Tarina kertoo kahdesta newyorkilaisveljeksestä, jotka elävät vanhoina poikina ja erakkoina hulppeassa lapsuudenkodissaan Viidennellä avenuella. Kirja kertoo Yhdysvaltojen historiasta 1900-luvun ajalta veljesten ja ennen kaikkea minäkertojan, sokeutuvan Homerin kautta, mutta pohjimmiltaan se on kuvaus ja pohdinta vapaudesta. Mitä on vapaus, miten sen voi määritellä, onko kaikilla oikeus siihen? Voiko ihminen olla vapaa yhteiskunnasta?

Kirja pohjautuu tositarinaan Collyerin veljeksistä, jotka kuolivat kodissaan vuonna 1947 yli 100 000 kilon romuvuoren keskellä.

Vaikuttava kirja, täytyy sanoa. Pidän Doctorown toteavasta tyylistä kirjoittaa suuria asioita tiiviiseen muotoon. Toisaalta olisin mieluusti lukenut tällaista tarinaa vielä toisetkin 200 sivua. Nyt pitkä ajanjakso ja suuret asiat on tiivistetty äärimmilleen. Mutta eipä ainakaan voi syyttää jaarittelusta.

Kahvi tuntuu auttavan hieman pökerryttävään olotilaan. Vaan mitähän sitä seuraavaksi lukisi...?

Aikaa kulunut: 6 h 10 min, josta lukuaikaa 4 h 35 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 380 sivua

***

Klo 16.30–18.30

Oli lopultakin annettava luonnon kutsua. Poistuin pariksi tunniksi ulos, kanavanvarteen lukemaan. Kylläpä teki gutaa! Aurinko paistaa kauniisti, muttei ole liian tukalaa. Tuuli virkistää.

Valitettavasti kirja ei ollut kyllä mieleinen. Luin Amos Ozin kahden novellin kokoelman Kuolemaan asti (Ad mavet, suom. Ilkka Malinen), ilmestynyt 1971 ja Tammen Keltaisen kirjaston teos numero 207 vuodelta 1987.

Kirjassa on kaksi novellia: Ristiretki ja Myöhäinen rakkaus. Ensinmainittu on nimensä mukainen ristiretkikuvaus 1000-luvun hengessä, ikään kuin erään matkalaisen jälkeensä jättämä kronikka. Ranskalainen ristiretkiseurue lähtee vapauttamaan Pyhää Maata pakanoiden, vääräuskoisten ja juutalaisten vallasta ja kohtaa matkallaan monenmoista. Ristiretki ei ole, suju eikä pääty onnellisesti. Uskon nimissä tehty väkivalta pohdituttaa aina. Niin tälläkin kertaa.

Myöhäinen rakkaus on kuvaus ikääntyneen juutalaismiehen viimeisestä koetuksesta nousta kansansa puolesta antisemitismiä vastaan. Jotenkin todella raskasta luettavaa, vaikka novellin idea on kiinnostava. En päässyt yhtään mukaan tähän. Ehkä pientä kisaväsymystäkin jo ilmassa?

Joka tapauksessa ulkoilu piristi kummasti. Nyt ehdin vielä jonkin kirjan lukea puolimaratonin aikarajoissa, mutta mikä se voisi olla? Ehkä Toni Morrisonia, niin tulisi luettua edes yksi oman hyllyn Keltainen aarre. Muut tähän saakka lukemani ovat olleet kirjaston löytöjä. Matkaeväänä on vielä pussillinen Turkinpippureita, hyvä!

Aikaa kulunut: 9 tuntia, josta lukuaikaa 6 h 35 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 508 sivua

***

Klo 19–21.45

No niin! Nyt on puolimaraton takana ja tähän se myös jää, turha tavoitella suurempia, kun juuri nyt tuntuu oikein hyvältä lopettaa.

Viimeisenä Keltaisena luin Toni Morrisonin Armolahjan (A Mercy, suom. Seppo Loponen), joka ilmestyi 2008, suomennettiin 2009 ja on Keltaisen kirjaston 394. kirja. Olen menettänyt sydämeni Morrisonille, ja myös tämä kirja jytisi syvällä. Kieli tuntui harvinaisen "helpolta" ollakseen Morrisonia, tarinassa on synkkyyttä ja syvyyttä, miljöö ja henkilöt ovat kokonaisia, eläviä. Hieno kirja, muttei paras lukemani.

Tarinassa sukelletaan 1600-luvun lopun Amerikkaan ja teemana on orjuus ja vapaus, eurooppalaisten, afrikkalaisten ja alkuperäisasukkaiden yhteentörmäys, naiseus ja naisen paikka. Isoja juttuja, jälleen kerran. Vaikea tätä on vähäiseen tilaan tiivistää, joten enpä edes sen kummemmin yritä. Katsotaan, jos irtoaisi varsinainen blogiteksti myöhemmin.

Olipa ihana päivä! Keltaisessa kirjastossa on totisesti aarteita lukemistaan odottamassa edelleenkin, ja samalla oli hyvä huomata, etten aivan kaikesta myöskään ihastu. Pääasiassa lukukokemukset olivat tänään hyviä ja vaikuttavia, ja Tóibínin novellien parissa jatkan matkaani heti, kunhan päässä ei enää humise näiden lukujen jäljiltä...

Koontina siis seuraavaa: 12 tunnista lukemiseen käytin 9 tuntia 20 minuuttia. Huomattavasti parempi osuus kokonaisajasta siis kuin kokemillani 24 tunnin maratoneilla, jolloin muu puuha (kuten vaikka nukkuminen) vie enemmän aikaa. Sivuja kertyi yhteensä 697, vau! Kokonaisia kirjoja luin 4, novelleja 2. Alkuperäisteokset olivat vuosilta 1952, 1971, 2006, 2008 ja 2009 ja kirjailijat Italiasta, Irlannista, Yhdysvalloista ja Israelista.

Haasteitakin saan näin eteenpäin. Morrisonin Armolahja jatkaa 14 nobelistia -haastetta, Ozin Kuolemaan asti vie Maailmanvalloitukseni Israeliin ja lisäksi etenkin kirjan ensimmäinen novelli Ristiretki sopii Ihminen sodassa -haasteeseen – ja nyt ylenen kenraaliksi! Kaikki lukemani neljä kirjaa tulevat tietenkin olemaan myös osa Keltaista kesääni kokonaisuudessaan.

Mukava lukupäivä takana! Kivaa oli myös seurata Valkoisen Kirahvin ja Nannan etenemistä.

Lukuisaa ja lokoisaa kesäviikon jatkoa kaikille!

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison: Koti
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014
133 s.
Home (2012)

Arvostelukappale.


Frank on Korean sodan veteraani, henkisesti ja fyysisesti sodan raatelema nuori mies, joka karkaa sairaalasta saatuaan sisartaan koskevan huolestuttavan kirjeen. Sisko Cee on vaarassa, ja Frank, joka on koko ikänsä suojellut pikkusisartaan, lähtee jälleen apuun. Hän on luvannut itselleen, ettei enää palaisi paikkaan, jossa joutui kasvamaan: georgialainen pikkukaupunki ja perhe, jossa Frank ja Cee lapsuutensa viettivät, eivät olleet hyviä tai kaipaamisen ja paluun arvoisia. Mutta siskon vuoksi on mentävä.

Cee on päätynyt hyväuskoisena ja vietävissä olevana ensin huonoihin naimisiin ja hulttiomiehensä karattua vielä huonompaan tilanteeseen: töihin rotuhygieniasta turhankin kiinnostuneen lääkärin avustajaksi. Hyväksikäyttö, jonka kohteeksi Cee on elämässään ehtinyt joutua, on niin monitasoista, että vaaditaan lopulta koko yhteisö häntä siitä pelastamaan. Hoiva on voimakasta, muttei ylenpalttisen hellivää. Sitä seuratessaan myös Frank alkaa vähitellen päästä kiinni omiin haamuihinsa. Menneisyys on voitettavissa. Koti voi löytyä kodittomallekin.

Toni Morrisonin uusin teos Koti on tiivis ja vahva. Kirjan sivumäärä on pieni, mutta tarina suuri. Se käsittää niin sodan kauheuden yksilön silmin koettuna, sodanjälkeisen tyhjyyden, ankeat perheolot, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden sekä sisarusrakkauden ja yhteisön voiman.

Frankin painiskelu sodan aiheuttamien painajaisten kanssa on jäytävää luettavaa. Korean sota ei aiheena ole mitenkään ylenpalttisesti kirjallisuudessa käsitelty. Frankin kohtalo lienee varsin tyypillinen ja siksikin surullinen: vaatimattomista lähtökohdista peräisin oleva nuori mies värvätään armeijaan ja lähetetään toiselle puolen maailmaa sotimaan sotaa, jonka merkitys ja tarkoitus jää hänelle hämäräksi. Sodassa hän menettää niin ystävänsä kuin oman kunniansa. Sotakokemusten varjo on pitkä ja niitä valotetaan sekä Frankin omasta että hänen tarmokkaan naisystävänsä Lilyn näkökulmasta, jolloin kokonaisuus rakentuu eheäksi.

Toisaalta Ceen kokemukset saavat lukijan pyörittelemään päätään ja toivomaan, että hänen tapaisiaan hyväuskoisia ja itsetunnoltaan heikkoja tyttöjä ja naisia olisi joku tukemassa. Cee joutuu kärsimään syntyperästään, eikä häneen satsata juuri mitään. Pahoja kokemuksia ehtii kertyä, ennen kuin yhteisön voima alkaa kantaa ja nostaa tytön jälleen kiinni elämän reunaan.

Morrison on koonnut kirjaansa suuria teemoja, mutta kokonaisuus pysyy silti lähestyttävänä ja hallittuna. Kirjailija on tällä kertaa varsin armollinen: pahuutta on sekä ihmisen itsensä aiheuttamana että  ulkopuolelta tulevana, mutta vähitellen sen yli on mahdollista päästä ja saada armahdus – oli paine sitten oman pään sisäistä tai muiden osoittamaa. Se on helpottavaa. Lopulta.

Tarinan henkilöistä etenkin Frank jää mieleen. Olen pohdiskellut aika paljon sodan yksilölle aiheuttamia kokemuksia luettuani viime syksynä Ville Kivimäen vaikuttavan Murtuneet mielet. Frank on esimerkki miehestä, joka joutuu sotaan, kun ei muutakaan voi, joutuu pohtimaan sotaa, jota ei ymmärrä, menettää paljon, eikä saa vastineeksi muuta kuin pään sisäisen jatkuvan kauhun ja itseinhon. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, hän selviää. Jokaisen päivän, aamusta iltaan, vähitellen eteenpäin.

Näkisin, että Morrison antaa lukijalle Kodin kautta toivoa. Hän valaa uskoa siihen, että ihminen voi selvitä paljosta menettämättä itseään. Ihminen voi aina löytää takaisin kotiin. Ja se on suuri lupaus.

____

Kirjapolkuni-blogin bleue viehättyi kirjasta suuresti. Jarkko Perttula kuvaa sitä ilmiömäiseksi. Magentabooksin Marika olisi kaivannut jotain lisää.


Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Morrison palkittiin Nobelilla vuonna 1993) ja Ihminen sodassa (Sodan liepeillä).

Toni Morrison: Rakkaus

Toni Morrison: Rakkaus
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2004
276 s.
Love (2003)

Lainakirja.


Bill Cosey on monen toiminnan mies. Hän on varakas rantahotellin omistaja, pikkukaupungin seurapiirien hallitsija, naistenmies, pomo, aviomies, rakastaja, isä ja appiukko. Kun hän kuolee, moni nainen (ja mieskin) huomaa valtavan aukon elämässään.

Vida menettää esimiehen ja suojelijan, May apen, joka oli viimeinen kunnollinen yhteys liian nuorena kuolleeseen aviopuolisoon Billy Boyhin. Christinellä ei ole enää isää eikä isoisää, ja elämä kolhii muutenkin kovaa. Heed on ollut koko elämänsä pääasiassa Coseyn vaimo – nyt hän on tyhjän päällä oleva leski tappelemassa siitä, mikä perinnöstä on jäljellä. Mukaan kuvioon saapuu vielä salaperäinen Junior, koulukotien ja katujen kasvatti, joka ei tunne Coseyta, mutta tuntuu silti tietävän tästä paljon. Kaiken yllä on Coseyn hotellin vanha kokki L, joka tietää enemmän kuin paljastaa.

Toni Morrisonin Rakkaus on tutkielma nimensä mukaisesta aiheesta. Se ei ole rakkaustarina yksinkertaisimmassa muodossaan, vaan pikemminkin monisärmäinen kudelma kaikista niistä tunteista, joita kiintymys ja rakkaus, palvonta ja orjuutus tuottavat. Rakkaus ei ole kaunista, armollista, vahvistavaa tai kaiken antavaa – aina. Tai ehkei koskaan?

Kirjan kuvaamat ihmissuhteet ovat monimutkaisia, hankalia ja armottomia. Ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, harkitsemattomat sanat ja teot seuraavat vuosikymmeniä, ehdottomuus koituu monin paikoin kohtaloksi. Vaikka tarina vaatii draamaa ja ehkä jopa liioitellun rankkoja tunteita, pateettinen se ei ole. Tunnelma on tiivis, ja lopussa saadaan kokea pieni armon pilkahdus.

Rakkaus on haastava teos, joka aukeaa hitaasti. Henkilöt sekoittuvat pitkään toisiinsa, ja heitä on vaikea erottaa ja oppia tuntemaan. Heidän välisensä suhteet paljastuvat vähitellen, ovelastikin, mutta salakähmäisyys myös häiritsee. En aivan keksi, minkä lisäarvon hitaasti aukeavat kuviot tarinalle tuovat, sillä ensimmäiset reilut sata sivua en ollut ollenkaan varma, mitä kirjassa tapahtui ja kenestä se kertoi. Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan varsin yksinkertaisesta teemasta (tarkoitan: aiheesta, josta voi ihan hyvin puhua niin kuin se on) ja vieläpä varsin konventionaaliseen tapaan (myös rankasti, kyllä, mutta siinä ei sellaisenaan ole mitään uutta), joten en näe ihan perusteltuna sekoittaa pakkaa ja lukijaa lähes puoleenväliin tarinaa, ennen kuin tarinankerronta pääsee vauhtiin ja lukija mukaan siihen.

Bill Cosey on kiinnostava, hieman pelottava ja myös ällöttävä henkilöhahmo. Hän jää lopulta täysin arvoitukseksi, sillä sen enempää hänen elämänsä naiset kuin lukija eivät saa miehestä otetta. Hän haipuu ja katoaa, jää muotokuvaksi, ihanteeksi ja peloksi. Naishahmoista kiinnostavin on Junior, joka tarkkailee Coseyn naisia ulkopuolisena, muttei lainkaan puhtoisena tai viattomana. Coseyn kaikkivoipa henki vaikuttaa lopulta häneenkin.

Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Luottoni kirjailijaan on suuri, eikä tämä kieltämättä hieman laimeaksi jäänyt kirja sitä mitenkään vähennä tai riko. Nyt sitä vastoin odotan vielä innokkaammin pääseväni muun tuotannon kimppuun. Jotain ehdottoman koukuttavaa ja häiritsevän taitavaa Morrisonissa on. Myös Rakkaudessa, vaikkei se mikään kuolematon kokemus minulle olekaan.

___

Satyyri-lehden numerossa 3/2008 on Marissa Janhusen kiinnostava kirjoitus Rakkaudesta. (Sisältää myös juonta avaavia paljastuksia, joita itse en halunnut tekstissäni tehdä.)

TBR-listani 37. teos.