Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta

Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.

Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.