Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________

Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2014
334 s.

Saatu lahjaksi.


Koillis-Suomessa on kylä, jossa neljä tietä risteävät. Niiden neljän tien läpi kulkee neljän ihmisen tarina 1900-luvun Suomessa. Kunnankätilö Maria on itsellinen ja itsepäinen nainen, joka ei kavahda vaikeita synnytyksiä tiettömien teiden takana eikä pelkää ojentaa turhan kovalla vauhdilla sikiäviä isäntiä. Hän hankkii sen minkä haluaa: kylän ensimmäisen polkupyörän, pitkän ja yhä pitenevän talon ja tyttären, vaikkei miestä huolikaan.

Marian tytär Lahja haluaa äitiään enemmän. Hän haluaa tulla rakastetuksi, perustaa perheen, tulla hyväksytyksi ja saada kunnioitusta ympärillään elävästä yhteisöstä. Lahja saa äitinsä tapaan ensimmäisen lapsensa, Annan, avioliiton ulkopuolella, mutta kaksi seuraavaa, Helenan ja Johanneksen vihittynä aviovaimona. Onnin vaimona. Talo kasvaa, sukupolvet etenevät.

Johanneksen vaimo Kaarina, Lahjan miniä, tuo taloon omat tapansa ja oman aikansa kuvan. Kaarina kestää paljon, muttei halua tulla anoppinsa kaltaiseksi: ei kääntää selkäänsä kiintymykselle, ei sanoa pahaa sanaa, ei hallita rautaisella ja terävällä otteella. Elää ja antaa muidenkin elää, tavoitella hyvää, kuunnella telkän huutoa.

Ja lopulta on myös Onni. Lahjan puoliso, perheenisä, jota myös Anna isäksi kutsuu. Onnilla on omat haavansa, joista sota ja rintamakokemukset eivät ole vähäisin vaan eivät myöskään se suurin, se kaikkein ammottavin.

Neljäntienristeys on saanut massiivista julkisuutta tänä keväänä. Kiinnostuin kirjasta jo tammikuussa WSOY:n kirjaillassa, jossa sympaattinen kirjailija siitä kertoi. Sain sen sitten syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa. Jo silloin tuntui – kirjablogeja kun sattuneesta syystä seuraan – että nyt on käsillä jonkinsortin Tapaus. Ja se taas herätti vastareaktion. En taatusti lue noin hehkutettua kirjaa samaan syssyyn. Yleensä on ollut taipumusta pettyä, jos niin teen.

Nyt tuli kuitenkin hyvä, sopivan tuntuinen hetki. Kirjat usein päättävät, milloin on niiden aika.

Onneksi.

En pettynyt piiruakaan. Neljäntienristeys on vahva, täyteläinen ja koskettava romaani. Kielessä ja kerronnassa ei ole mitään pakotettua, teksti vain virtaa ja koukkaa lukijan mukaansa. Sivut kääntyvät, yhä uudet kadut ja tiet tulevat vastaan ja ylitetään. (Kirjan luvut on nimetty keskeisten tapahtumapaikkojen osoitteiden mukaan.) Joskus käännytään katsomaan taaksepäin, ehkä jotain katuen, yleensä kuitenkin vain eteen, kohti tulevaa.

Neljä eri näkökulmaa täydentävät ja rikastuttavat toisiaan. Samoista aiheista saa kattavan kuvan ilman, että mitään alleviivattaisiin. Toisaalta katse hajautuu laajemmalle: on mahdollista ymmärtää, miksi yksi toimii toisin kuin toinen – tai miksi ei. Miksi jotkut asiat toistuvat sukupolvelta seuraavalle, vaikka niistä pyristelisi irti?

Henkilökuvaus on vahvaa. Oma suosikkini on Maria, päämäärätietoinen, peloton nainen, joka tekee mitä lystää hyväksyntää kinuamatta. Häneen peilattuna tytär Lahja enemmänkin säälittää. Paljon menee hukkaan, kun yrittää miellyttää ja samalla vaatia liikaa, tuntematta lopulta kunnolla edes itseään. Kirjan alussa oleva Marian ensimmäinen synnytyskokemus kätilönä tuntuu vatsanpohjassa asti. Huh, miten näin taidolla voi kirjoittaa!

Olen silmäillyt muita tekstejä Neljäntienristeyksestä (varoen, mutta uteliaana) ja huomannut monen kiinnittäneen huomiota Kinnusen taitoon kirjoittaa naisista, naisen elämästä ja tuntemuksista. On yhdyttävä kuoroon. Ja samalla todettava, että tämä kirja sopii aivan kaikenlaisille lukijoille: miehille, naisille, vanhoille, nuorille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville ja sitä vältteleville, paljon lukeneille ja niille, jotka eivät juuri lue.

Neljäntienristeys on kokonaisuus, josta ei puutu mitään. Raikas ratkaisu on mielestäni se, etteivät Suomen sodat saa missään määrin alleviivattua ja korostettua asemaa, vaikka niillä on väistämättä valtava vaikutus kirjan henkilöihin. Juuri näin isoja teemoja taitaen käsitellään: hienovaraisesti, paljaasti.

Ja sitä on tämä kirja pullollaan. Paljautta, rohkeutta, pelkoa – elämää.