Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tahmaisen vuoden 2022 luettujen parhaimmistoon, ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, nousee Emily St. John Mandelin Asema 11. Huumaavan hieno dystopia on syvän inhimillinen, surumielisyydessään toiveikas, tarkkanäköisyydessään ihmisyyttä vaaliva.

Lähes koko ihmiskunta kuolee äärimmäisen tehokkaasti leviävään virukseen, georgiantautiin. Ne jotka selviävät, joutuvat todellakin selviämään - kaiken uuden edessä, vailla järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sähköä, digitaalisuutta, antibiootteja, mitään itsestäänselvänä pitämäämme.

Kaksi vuosikymmentä tuhoisan pandemian jälkeen Kirsten, joka oli kaiken muuttuessa vain 8-vuotias, kiertää Pohjois-Amerikassa asutuskeskuksia osana Kiertävää sinfoniaorkesteria. Orkesteri esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia, kaikkea sitä, minkä voisi ajatella iäksi kadonneen, mutta joka elää ja sykkii sinnikkäästi edelleen.

Kirstenin kautta seurataan pandemianjälkisen maailman muodostumista ja vakiintumista, niin kuin se nyt voi vakiintua niillä resursseilla, joita enää käytössä on. Niin ikään Asema 11 seuraa maailmaa, joka on meille tutumpi: nykyisyyttä ja mennyttä, kaikkea sitä, mikä oli, ennen kuin romahdus tuli.

Näkökulmia ja kerronnan tasoja on useita. Ne tekevät romaanista herkullisen luettavan, ahmittavan, kerta kaikkiaan mukaansatempaavan. Mennyt peilaa nykyhetkeä ja toisinpäin, ihmisten polut risteävät ja erkanevat, syyt ja seuraukset asettuvat ketjuksi.

Vaikka Asema 11 on dystopia, se ei ole toivoton. Siinä on raakuutta ja kipua, mutta myös kauneutta ja toivoa. St. John Mandel on taiturimainen tarinanrakentaja, hän vie syvälle ihmisyyteen ja elämään. Mistä olennainen koostuu? Miten elämä muiden kanssa onnistuu, kun muut ihmiset ovat turvan sijaan uhka? Mihin voi luottaa, inhimillisyyteenkö?

Koin lukemisen lämpönä ja kuohuna. Tarina imaisi mukaansa, näkyi silmien edessä, tuntui iholla. Asema 11 on yhteisyyttä ja yksityisyyttä, se on melankolinen ja yksinäinen, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla valoisa.

Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2022
394 s.
Station Eleven (2014)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

 

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sen lukeminen tuntui pahalta, mutta niin oli tarkoituskin. Vaikka se tuntui pahalta, luin nämä neljäsataa sivua nopeammin kuin mitkään muut sivut aikoihin. Upposin, hajosin, häpesin.

Iida Rauma vakuutti minut edellisellä romaanillaan Seksistä ja matematiikasta. Hävitys on tänä vuonna alkuvuodesta ilmestynyt romaani, jota on jo luettu ja käsitelty, josta on järkytytty ja varmasti myös suututtu – syytäkin on. Hävitys ei pyydä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään itsessään ja kerronnassaan anteeksi ja se pohjautuu vahvasti tapahtuneisiin asioihin, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada tapahtua.

Rauma kirjoittaa villisti ja voimakkaasti aiheesta, jota oman opettajantyöni puolesta kohtaan ja jonka kanssa olen tekemisissä: koulukiusaamisesta tai oikeammin kouluväkivallasta. Tarinan ytimessä ovat kivisen koulupolkunsa osin yhdessä ja vähintään toisiaan hipaisten käyneet A ja Ira. A on tarinan pääkertoja, historianopintonsa suorittanut ja sijaisopettajaksi päätynyt ihminen, jonka ympärillä kaikki tuntuu rapistuvan: asunto Turun Ylioppilaskylässä, jaksaminen työssä, vaatteet yllä, oma keho ja mieli. Ira puolestaan on A:n entinen luokkatoveri, niin ikään syrjään sysätty, menneestään kirjallista uraa ammentanut.

A juoksee öisin, kun ei muutakaan voi, ainakaan hän ei nuku. Eräällä öisellä lenkillään hän on törmäävinään, sikäli kun voi aisteihinsa luottaa, kaikkien vuosien jälkeen Iraan, eikä mikään jää tai jätä enää rauhaan.

Hävitys on monikerroksinen, julma ja taitava romaani. Se tarkastelee terävästi suomalaista koulua, sen pinnallisuutta ja piinaavuutta. Opettajia, valtajärjestelmää, auktoriteetteja, ryhmädynamiikkaa. Se on eittämättä tarkkasilmäisempi kuin Suomen suurimpien kaupunkien opetusvirastojen erityisasiantuntijat yhteensä käsitellessään kouluarjen satuttavuutta, tekopyhyyttä ja tyhjyyttä.

"A istuutui pöydän taakse, käynnisti tietokoneen, tuijotti oppilaitaan ja yritti miettiä, mikä niissä oli pielessä ja oliko se mahdollisesti tahallista. Hän löysi kadonneen muistitikun tietokoneen kyljestä, ja käski 7b:tä ottamaan kirjat esiin ja pistämään pois puhelimensa. Joku päästi protestoivan huokauksen, etäisen elonmerkin, mutta muuten ne näyttivät lannistuneilta ja niin kilteiltä, että tulisivat vielä musertumaan ennen aikuisuutta – tai pikemminkin aikuistuminen olisi musertumista, ja koulu tulisi suorittamaan tehtävänsä." (s. 32)

Mietin kirjan kangaspintaa, joka kerää itseensä pölyt ja roskat, niin kuin tarina sen kansien sisällä paljastaa lian ja ryönän, joita koulujärjestelmä, keinotekoinen yhteiskunnan valtarakennelma, tuottaa ja uudistaa koululaissukupolvi toisensa jälkeen. Kuinka edelleen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aikuistumisen musertava vaikutus tapahtuu, kuinka eläväksi heräävät ne toisteiset rakenteet ja kuviot, joita ei mikään saa lopullisesti muuttumaan tai katoamaan, vaikka syytä olisi.

A:n ja Iran tarinassa merkittävän roolin saa alakoulun musiikkiluokka ja sen vääristynyt dynamiikka. Opettajan valta-asema, jota ei mikään horjuta, suosikit ja suosituimmuus, piilotetumpi ja ilmiselvä toiseen ihmiseen kohdistuva julmuus, vääryys ja väkivalta. 

"Jonkun olisi pitänyt herätellä niiden viha, A sanoi. Jonkun olisi pitänyt aseistaa ne, jos ei kalašnikovein niin riittävin tiedoin, mutta tietenkään, A sanoi, ei peruskoulu niin tehnyt, tuskin edes kasvatti niistä historiatietoisia, erilaisuutta ymmärtäviä, yksilön merkityksen yhteiskunnallisena toimijana käsittäviä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä, kuten historian opetussuunnitelma ympäripyöreästi lupaili, eikä A suoraan sanoen edes yrittänyt kasvattaa." (s. 32)

Kasvatustyössään ei onnistu myöskään A:n ja Iran entinen opettaja, vaikka tämä varmaankin luulee eläkeikäänsä asti ja sen jälkeenkin tekevänsä työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Taitamattomasti hoidetut tilanteet, harkitsemattomat ja julman harkitut sanat, toiminta ja toimimattomuus. En minä ihmettele, että näin kirjoitetaan, kyllä tätä kaikkea edelleenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin ajatella aikojen ja ihmisten muuttuneen.

"Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja, ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli, A:n käsityksen mukaan yksilöllä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä, ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö siitä huolimatta yritti, yhteisö useammin kuin 99 kertaa sadasta teki tästä selvän." (s. 32)

Sen lisäksi, että Hävitys käsittelee yksilön ja ryhmän tuhoa, se kuvaa Turun kaupunkihistoriaa taitavalla otteella. Jopa minä, jonka Turku-tuntemus on laihaa ja painottuu lähinnä väsyneisiin laahustuksiin rautatieaseman, maakunta-arkiston ja linja-autoaseman välillä sinä eräänä pimeänä gradutalvena, kun moni muukin asia menetti valonsa, sain Rauman tekstistä paljon irti. Kuljin mukana, näin talot ja kadut ja Aurajoen ja minnekään johtamattomat kiskot ja rapistumisen ja silti jossain pulppuavan elämänhalun.

Romaani on intensiivinen, rytmiltään vaativa ja sisällöltään lukijan runnova. Rauma kirjoittaa vimmalla ja voimalla, jonka mukaan on vain mentävä, jos aikoo selvitä tai edes yrittää. Kirja ei päästä helpolla. Se vyöryy. Kaikkialla on jatkuva märkien vaatteiden, hoitamattomien haavojen ja päätä vasten liimautuvien hiusten tunkkainen haju. Niin ikään se liimaa lukijan itseensä, vaatii saada elää omaa elämäänsä.

Hävitys saa minut häpeämään itseäni ja edustamaani ammattikuntaa ja laitosta. Se saa minut pyytämään mielessäni anteeksi kaikilta niiltä nuorilta, joita en ole osannut, jaksanut tai ymmärtänyt auttaa silloin, kun se olisi ollut virkavelvollisuuteni ja tehtäväni ihan vain ihmisenä. 

Tämä kirja pitää lukea.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022
400 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Marjatan kirjat ja mietteet, Savannilla, Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskutelua tai kohua, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 11. Kirjan tarina tapahtuu kaupungissa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

 

Nythän on niin, että minä totisesti vietin Herran vaiko Googlen tai kenties Teslan vuoden 2020 viimeisen viidenneksen maailmassa, jossa mikään ei vedä vertoja tennikselle, vielä yhdelle annokselle kunnon heroiinia tai AA-kerhon tapaamiselle, jossa ne pirun vanhat patutkin edelleen käyvät. Sinne minä upposin, siihen maailmaan, josta en oikein mitään tiennyt enkä ehkä olisikaan halunnut tietää, mutta nyt sitten tiedän, enkä oikeastaan muusta enää haluakaan tietää, jos tiedätte mitä tarkoitan.

David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996 ja mitä ilmeisimmin mäjäytti itsensä melkoiseen kulttimaineeseen saman tien, monissa piireissä jopa kirjaa lukematta. Minä kuulin kirjasta joskus viime vuosikymmennellä, kun innostuin Wallacesta Jonathan Franzeniin tutustumisen kautta. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjat johtavat toisiinsa ja niin tekevät toki myös kirjailijat.) Wallacen villejä esseitä ja novelleja on suomentanut ansiokkaasti Juhani Lindholm ja kustantanut Siltala (yksi ehdottomia suosikkikustantamojani, eikä tämä ole maksettu mainos).

Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan ole suostunut tai halunnut suomentaa. Näin olen kuullut hänen itse sanovan jossain tilaisuudessa. Tai itse asiassa jos nyt totta puhutaan, muistan ihan tarkkaan, että se tilaisuus oli David Foster Wallace -aiheinen tapahtuma Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystössä, jonne olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan, eli siis Siltalalta oli tullut kutsu, kiitos vielä, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Silloin oli alkukesä, kesäkuu, ja suurlähetystö oli eri hieno paikka, jossa oli tarjolla purtavaa ja viiniä ja Wallacesta kertova elokuva End of the Tour (jonka voisi vaikka piruuttaan katsoa uudelleenkiin) ja keskustelua ja sen sellaista. Tulin siellä vähän hiprakkaan ja muistaakseni menin seuraavana päivänä johonkin työhaastatteluun, joten en lähtenyt jatkoille, vaikka kovasti houkuteltiin, vaikken edes oikeastaan tuntenut ketään, mikä ehkä edelleen harmittaa, siis se lähtemättömyys ja vähän sekin, etten tuntenut ketään, mutta toisaalta oli sentään minullakin joku järki päässä, vaikka nyt en kyllä muista mikä se työhaastattelu edes oli ja sainko sitä paikkaa, mutta ihan sama.

Nyt kuitenkin tuo mötkäle on suomennettu ja julkaistu. Suomentaja on Tero Valkonen, joka ansaitsee urakastaan jonkin palkinnon ja miljoona kunniamainintaa. Julkaisussa on sormensa pelissä myös Kari Hotakaisella, joka sijoitti siihen osan Räikköskirjastaan käärimistään fyffeistä. Päättymätön riemu on jo fyysillisenä artikkelina melkoinen, hapanjuurileivonnassa käyttämäni keittiövaa'an mukaan se painaa 1429 grammaa ja sivuja on 1061, eikä siis tosiaankaan niin sanotusti "kolahtanut postilaatikkoon" viime lokakuussa, kun olin sen Siltalan verkkokaupasta tilannut, vaan se piti hakea lähipostista, eikä se mahtunut paketissaan edes reppuuni, joka tosin kieltämättä on vähän pienikokoinen, vaikka sinne kyllä mahtuvat uintikamppeet ihan hyvin silloin, kun Aikana Ennen Koronaa vielä saattoi käydä uimassa.

Päättymätön riemu on kirja, josta on vähän hankala tiiviisti sanoa mitään, koska tiiviys ei ole sellainen määritelmä, joka sopii sen tarinaan tai kieleen tai oikeastaan mihinkään siihen liittyvään millään tavalla. Se on massiivinen romaani, joka leikittelee lukijallaan, lukijan kärsivällisyydellä, lukijan älyllä ja ymmärryksellä, jaksamisella ja hermoilla. Samalla tavoin se pyörittelee itseään ja omia juonilinjojaan.

Pääosassa on oikeastaan kolme asiaa. 

Yksi on nuorten urheilulupausten Enfieldin tennisakatemia Suur-Bostonissa joskus suunnilleen meidän aikanamme tai jossain lähimailla, ehkä vähän aikaa sitten. Nuorisolaisten elämää, treenejä ja keskinäisiä suhinoita tarkastellaan laajalti ja toisaalta, heh, tiiviisti, sillä tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat lopulta muutamien vuorokausien sisälle Depend-aikuisalusvaatteen vuoden marraskuussa. Niin, ne vuodet on siis suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen nimetty eniten fygeä pöytään iskeneiden sponsoriyritysten mukaan, eli tämä meidän käyttämämme numeroasia on ikään kuin haudattu.

Toinen keskeinen seikka tai ympäristö on akatemian lähellä sijaitseva Ennetin huoneen puolimatkanhuone, elikkäs toipuvien alkoholistien ja narkkarien asuintalo ja sen henkilöt. Pääosaan nousee, ehkä, ainakin ajoittain, Don Gately, joka on omassa toipumisprosessissaan jo sen verran pitkällä, että on päässyt puolimatkanhuoneeseen henkilökunnan jäseneksi.

Ja kolmantena on sitten quebeciläinen terroristisolu, joka haluaa käsiinsä Enfieldin perustajan, elokuvaohjaaja (jne., jne.) James Incandenzan, sittemmin itsensä mikroaaltouunilla tappaneen ilmeisen nerokkuuden ohjaaman salaperäisen kokeellisen videomoduulin, joka on niin viihdyttävä, että sekuntikin sen katsomista saa jäämään ikuiseen koukkuun, jonka jälkeen ei halua eikä pysty enää koskaan tekemään mitään muuta kuin katsomaan sitä. Luonnollisesti myös Yhdysvaltojen uudehkon liittovaltion ONAN:in Määrittelemättömien palveluiden virasto (tiedustelupalvelu, siis) on moduulista kiinnostunut. Ja niistä terroristeista.

Näiden ympärille Päättymätön riemu itsensä kerii, kietoo, kutoo ja kääntelee (oli pakko keksiä vielä neljäs k:lla alkava verbi). Ja voi luoja miten se sen tekee. Tai siis Wallacehan sen tekee. Kerronta on maanisen villiä, kokeilevaa, temppuilevaa, paikoin hyvin suoraviivaista, osin dialogivetoista, välillä tajunnanvirtaa, paikoin tyhjää ja arvoituksellista, sitten taas kuin parhaastakin lukuromaanista tai jännityskirjasta. Välillä tulevia sivuja selailee kauhulla eteenpäin pohtien, eikö tämä kohtaus koskaan pääty ja milloin voin pitää taukoa, välillä unohtaa missä edes on ja mitä tekemässä (tai siis ei tietenkään unohda: ihminen on lukemassa Päättymätöntä riemua herran tähden).

Addiktioista tämä kertoo. Addiktioista, niistä toipumisesta, niissä piehtaroinnissa, niiden sivuvaikutuksista ja jälkivaikutuksista ja niitä ennen olleesta elämästä. Addiktioista, jotka kohdistuvat päihteisiin (joita on niin jumalaton määrä ja sellaisella tarkkuudella ja laaja-alaisuudella, että ei voi kun huokaista ja lähettää terveisiä farmakologian asiantuntijoille, että on teilläkin työ!), seksiin, ihmissuhteisiin, viihteeseen, olemiseen, rahaan, pelaamiseen, oikeastaan mihin tahansa. Mistä kaikesta voi olla riippuvainen ja onko mahdollisuutta olla olematta? Mistään? Ikinä? Miten muka?

Pidän Wallacea jonkinasteisena profeettana, niin hyvin hän tavoittaa tässä 1990-luvulla kirjoitetussa teoksessa 2020-luvun tyhjyyden ja tempoilun, vaikkei hän tietenkään mikään profeetta ole tai siis ollut, vaan älykäs, lahjakas ja tarkkanäköinen kirjailija, joka valitettavasti nollasi karttansa vuonna 2006 näkemättä tätä somehysteriaa, valeuutisvyöryä ja maailman sekoamista. Olletikin hän on myös ylihypetetty, kulttimaineinen eikä hän taatusti ollut missään määrin helppo ja mukava kumppani tai ystävä. Teknologian kehitystä Wallace sentään ei ihan osannut ennustaa, ja kirjan maailman elektroniikka onkin hupaisan vanhanaikaista, mutta toisaalta se vahvistaa ydintä entisestään. Ihmisen tarve tulla viihdytetyksi, tarve saada nautintoa ja tehdä se kaikki yhä uudestaan yhä vahvemman mielihyvän toivossa on ihan samanlaista, vaikka sen lähteenä olisi vanhanaikainen analoginen telkkari kuin VR-lasit. (Joita tässä kirjassa ei siis ole, mutta eräänlaisia videopuheluita kyllä saatetaan soitella ja niistäkin koetaan ulkonäköpaineita ja sen sellaista.)

Päättymätön riemu on valtava, kertakaikkisen valtava kokonaisuus, jonka Wallace on kirjoittanut röyhkeän anteeksipyytelemättömällä pöyhkeydellä, valtavalla tietovarannolla ja yltiöpäisellä yksityiskohtien tarkkuudella. Romaani laajenee jatkuvasti joka suuntaan, tuntuu, että sen kerronta punoo lankoja koko ajan ympärilleen, se on täysin pitelemätön ja hallitsematon. Ja silti, kuitenkin, ja ehdottomasti se on sataprosenttisesti tekijänsä näpeissä, siinä ei ole mitään sellaista, jolla ei olisi syytä ja tarkoitusta. (En minä niitä kaikkia syitä ja tarkoituksia huomannut, ymmärtänyt tai muutenkaan sisäistänyt, mutta ei ole yhtään epäselvää, etteikö Wallace olisi tiennyt millintarkkuudella, mitä on tekemässä.)

Kerronnassa on niin monenlaisia tyylejä, tasoja ja puolia, että hengästyttää. Se voi lamaannuttaa ja ärsyttää, mutta mihinkään ne eivät sieltä katoa. Päättymättömän riemun sivuilla pääsee sujahtamaan prostituoidun, huumeaddiktin, hyväksikäytetyn, ammutun, hakatun, väärinkohdellun, menestyjän, vastasynnyttäneen, kuolevan, toipuvan, tappajan ja auttajan nahkoihin, halusi tai ei. En ole itse kokenut, miltä vieroitusoireet tuntuvat, mutta tämän kirjan luettuani luulen edes etäisesti voivani kuvitella sen. En ole kohdannut väkivaltaa, mutta olen valmis vannomaan, että jokusenkin lukemani kohtauksen jälkeen minun ihollani oli muutama mustelma.

Päättymätön riemu on paikoin hulvattoman hauska, paikoin traaginen ja ällöttävä. Se kertoo surullisesta maailmasta, jossa olemme itse valinneet elävämme, ja jonka suuntaa voisimme halutessamme muuttaa, mutta emme halua. On liian kiire vaan vilkaista vähän jotain viihdyttävää nopeasti, saada vähän nautintoa, turruttaa itseämme ja muita.

Että sen minä vaan sanon, että melkoinen kokemus tämä oli. Sellainen kirja, jota en unohda koskaan. Että kun olen kuitenkin lukenut satoja, satoja, satoja kirjoja, niin tämä on jotain muuta. Ja että minä en lukenut tästä kirjasta naisvihaa tai muutakaan vihaa, vaan minä löysin tästä ylittämätöntä kerronnan taitoa ja tarkkasilmäisyyttä ja helvetillistä jaaritteluakin minä löysin. Ja vaikka sanotaan tässäkin pahasti, rumasti ja hyytävän hirveästi, ollaan yksioikoisia ja irvaillaan ehkä huomaamattakin vähemmistöille ja erilaisuudelle ja toiseudelle ja käytetään kieltä, jota en haluaisi missään nähdä, mutta joka on olemassaoleva asia ja siksi siitäkin pöyristyminen on turhaa, niin siltikin, siltikin tämä on kirja, jonka lukemista en tule koskaan katumaan tai jonka loistavuutta ei minun silmissäni häivytä yhtään mikään. 

Tyyliin.

 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Suomentaja: Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta 2020
1061 s.
Infinite Jest (1996)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Demokraatti, Kaisa Ranta / Tähtivaeltaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat, Maaria Ylikangas / Nuori Voima

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Alkuvuosi 2020 on ollut minulle vahvojen kirjojen aikaa. Näin äitiysvapaalla ennen vauvan syntymää on ollut aikaa lukea, ja lukeminen on myös maittanut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Niinpä lopultakin jo lähes kaksi vuotta sitten julkaistu kirja, josta kustantaja lähetti aikoinaan minulle ennakkokappaleen, päätyi lukulistalle. Melkoinen kirja se olikin.

Johannes Anyuru on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Ugandassa. Hänen romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2017. En voi kuin nyökkäillä: kirja on kerta kaikkiaan upea.

Ja kauhea.

Romaani alkaa jihadistisesta terrori-iskusta, jonka toteuttaa kolme nuorta ruotsalaista muslimia. He hyökkäävät sarjakuvakauppaan, jossa islamia kritisoivia teoksia julkaissut taiteilija on haastateltavana. Panttivankeja otetaan, aseet puhuvat. Kesken kaiken yksi terroristeista, nuori nainen joka kuvaa kaiken kännykällään, havahtuu. Kaikki tuntuu menevän väärin, jotain on pielessä.

Kaksi vuotta iskun jälkeen nainen on vahvassa psykiatrisessa hoidossa. Mieskirjailija menee tapaamaan häntä ja saa itselleen naisen kirjoittaman tarinan. Mistä kaikesta on kyse, mistä oli kyse, mitä kaikki tarkoittaa. Tarina alkaa aueta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vahvaa kerrontaa, kurkkua kuristava tarina jostain, joka voisi olla totta. Se kuvaa yhteiskuntaa, joka vähitellen ajautuu räikeän rasismin, ihmisten erottelun ja syrjinnän mahdollistavaan järjestykseen, jota kukaan ei enää kyseenalaista ainakaan ääneen. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: kirjailijan nykyhetkessä ja terroristin kuvaamassa tulevaisuudessa, jossa yksipuolisen kansalaissopimuksen allekirjoittamisesta kieltäytyneet tai muuten valtion vihollisiksi katsotut Ruotsin muslimit on suljettu epäinhimillisiin keskitysleireihin alistamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi. Se pohtii aikaa, liikettä, kehityskulkuja ja muutoksia. Mikä johtaa mihin, mistä syystä jotakin tapahtuu, miksi jokin jää tapahtumatta. Voimmeko varautua? Voimmeko muuttaa tapahtumien suuntaa? Haluammeko edes, vaikka tietäisimmekin tulevasta?

Kirjan äärellä pidättää hengitystään. Se tuntuu monilta elementeiltään pelottavan tutulta, todelliselta. Sen kuvaamat ratkaisut, sävyt ja kehityskulut eivät tunnu mahdottomilta, se ei valitettavasti ole spefisävyistään huolimatta mitään fantasiaa - kaikkea muuta. Tätä on jo, tätä kaikkea on jo koettu ja eletty.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on synkkäsävyinen ja armoton romaani, se koukuttaa ja tarjoaa lukijalleen suurta lukemisen nautintoa. Tarina on rakennettu taitavasti, aikatasot kulkevat lomittain, kertojaratkaisut toimivat. Outi Mennan suomennos on timanttinen, Anyurun kieli ja kerronta elävät sen myötä suomen kielellä sydänjuuria myöten.

Kirjan suomennoksen julkaisusta on tosiaan jo melkein kaksi vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomion sen saamiin hyviin arvioihin jo silloin, mutta lukeminen silti jäi. Olen onnekas, että kirjavuosi 2020 on omalta osaltani alkanut näin hienosti.

Tätä romaania ei kannata jättää kokematta.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Suomentaja: Outi Menna
Kustantamo S&S 2018
303 s.
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kosminen K, Lukuisa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja     

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin uusin romaani Kadotus on tismalleen yhtä terävä ja timanttinen kuin aiemmatkin lukemani. Krohnilla on kyky ilmaista paljon vähällä, tiivistää olennainen ja jättää lukija tilaan, jossa pään sisällä kimpoilevat sekaisin hämmentyneet ajatukset ja ihastus upeaan kieleen ja tarinankerrontaan.

Kadotus on erillisten tarinoiden verkko, jonka keskipisteenä on nimettömän kaupungin löytötavaratoimisto. Sinne päätyy tavaroita, joilla ei päällepäin ole suurta merkitystä – sateenvarjo, yksinäinen tossu, talutushihna – tai joita jonkun luulisi kaipaavan – korvakoru, lompakko, puhelin – mutta joita kukaan ei tule hakemaan. Tavaroiden kautta kuljetaan kaupunkilaisten viettämään edelliseen iltaan, taiteiden ja tapahtumien yöhön, jolloin monen elämä on niksahtanut olennaisella tavalla toiseen suuntaan.

Romaanin rakenne aukoo hukattujen tavaroiden taustoja vähitellen, kerros kerrokselta. Niiden kautta tarkastellaan ihmisiä, jotka ovat ne hukanneet ja kuvataan heidän viettämäänsä iltaa. Loppukesän kaupunkitapahtuma on päällisin puolin virkeä ja iloinen, mutta Krohn ujuttaa pienin elein tunnelmaan uhkaavuutta ja pelkoa. Kun ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin seuraamaan tapahtumia ja esityksiä, pääsevät myös pelot ja painajaiset esiin, näytille. Ja mikä on satamasta kuuluva pauke ja meteli?

Kadotus kuvaa meidän aikaamme ja sen huteraa pohjaa. Krohn ei saarnaa, mutta jollain tavalla hänen tekstinsä saa kylmän hien pintaan. Miten heikkoja olemmekaan kaiken saamamme edessä. Miten emme tyydy mihinkään, mikään ei ole tarpeeksi. Miten meillä on sellaiset jumalat, joihin ei voi luottaa. Miten olemme kadottamassa kaiken, katoamassa itsekin.


Sillä onhan kaikista esineistä välttämättömin juuri puhelin. Tarve puhelimelle on eksistentiaalinen ja globaali. Jolla on puhelin, hän on olemassa. Jolla ei ole, hän on kadottanut kaiken ja lopulta katoaa itsekin, puff!
   Mitä puhelin ei olisi? Se on kohtauspaikka, avain ja lamppu, käteinen ja pankki, kello ja almanakka, kamera ja kiikari, uutis- ja tietotoimisto, kirjasto ja kirjoituskone, kartta, kompassi, sekstantti ja sääasema, mikä tahansa soittopeli, nauhuri, pelihalli ja konserttisali, elokuvateatteri ja tavaratalo, posti ja passi. Kaiken lisäksi sillä voi soittaa.
   Mitä puhelimen avulla ei voi saada, sitä ei tarvitsekaan saada. Mitä puhelin ei osaa tehdä, sitä ei tarvitsekaan tehdä. Kuten entisaikojen runoilija, mutta paljon suuremmalla syyllä mekin polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä. (s. 85–86)

Leena Krohnin kirjat ovat lukunautinto. Ne eivät ole aivan helppoja, missään nimessä ne eivät ole yksioikoisia tai -ulotteisia. Ne kutkuttavat mielikuvitusta, häiritsevät, jäävät kalvamaan. Kadotuksessa Krohn näyttää jälleen kerran vastaansanomattoman taitonsa kertoa jotain olennaista ihmisyydestä ja maailmasta. Ja kuinka herkkää, helposti vioittuvaa ja hajoavaa kaikki on.

Leena Krohn: Kadotus

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2018

159 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasta kirjaan, Kirjareppu 

Ja ääneni menevät... (Blogistanian kirjapalkinnot 2017)

Kirjabloggarit ovat äänestäneet vuoden parhaista teoksista (kotimaisesta, käännöskirjasta, lasten- ja nuortenkirjasta sekä tietokirjasta) jo monena vuonna, niin nytkin. Ihan joka kerta en ole itse osallistunut äänestykseen, mutta tällä kertaa on ehdottomasti jälleen aika. Osallistun kaikkien kategorioiden äänestykseen.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Marianna Kurtto: Tristania

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna."

2 pistettä: Ossi Nyman: Röyhkeys

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

1 piste: Annastiina Storm: Me täytytään valosta

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."


Kisaa emännöi Hurja Hassu Lukija.

Blogistanian Globalia

3 pistettä: David Mitchell: Luukellot

"David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"

2 pistettä: Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

"Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat."

1 piste: Nathan Hill: Nix

"Tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta."


Kisaa emännöi Oksan hyllyltä.

Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

"Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!"

2 pistettä: Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet?, suom. Kristiina Vaara) 

"Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin."

1 piste: Helena Waris: Linnunsitoja

"Tarinan tunnelma on kiehtova ja ahdistava samaan aikaan, ja tarkkana saa olla, jottei menetä olennaisia langanpätkiä. Toimintaa on paljon, eikä laimeita hetkiä tai jaarittelua ehditä kokea. Wariksen visioima maailma on harmaa ja synkkä, mutta silti se sykkii elämää."


Kisaa emännöi Yöpöydän kirjat.

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."

2 pistettä: Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä

"Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä."

1 piste: Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

"Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä."

Kisaa emännöi Hannan kirjokansi.

David Mitchell: Luukellot

Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat

Vuosi 2017 – elämä ja kirjat

Kuva: Pixabay (CC0)

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toistaiseksi olen onnistunut jopa kirjoittamaan uuden vuosiluvun ihan oikein aina tarvittaessa. Uusi vuosi on aina mukava alku, tuntuu raikkaalta ja ihan kuin kaikki olisi taas mahdollista. Vielä kun selvittäisin, mitä oikeasti haluan tehdä isona, saisin reistailevan terveyteni ja kroppani kuntoon, nukkuisin tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin, säästötilin saldo kääntyisi kasvusuuntaan ja kotona vallitsevan kaaoksen olotila laskuun – sittenhän ei olisi enää mitään murehdittavaa, eikö niin!

Viime vuodesta jäi käteen monia muistamisen arvoisia retkiä ja hetkiä mukavien ja tärkeiden ihmisten kanssa. Vaihdoin työpaikkaa koulumaailmasta kirjastoon, hurahdin pilatekseen, opettelin monta uutta reseptiä, juhlin ja lekottelin, kävin teatterissa ja keikoilla. Teatterikappaleista parhaiten kolahtivat Kangastus 38, Mestari ja Margarita sekä Tavallisuuden aave. Moni muukin, toki. Keikoista kovimpia olivat joulukuiset elämykseni Haloo Helsingin! ja Ultra Bran kanssa.

Vuoden 2017 aikana luin paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Oma vaikutuksensa oli uudella työlläni, johon sisältyy kirjavinkkausta, eli työnkin puolesta luin paljon – osin työajalla, mutta en kuitenkaan merkittävästi. Luettuja kirjoja kertyi Goodreadsin mukaan 167. Huh mikä määrä! Osa niistä oli hyvin nopealukuisia nuortenkirjoja ja sarjakuvia, mutta kyllä tuohon pottiin mahtuu kaikenlaista.

Naisten kirjoittamia kirjoja luin lähes tuplaten miesten kirjoittamiin verrattuna. Niin ikään kotimainen kirjallisuus jyräsi selvästi muunmaalaisen kirjallisuuden. Toisaalta muunmaalaista kirjallisuutta luin mukavan monipuolisesti. Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tulevia kirjoja oli luontevasti eniten, mutta niiden lisäksi vierailin Japanissa, Albaniassa, Ranskassa, Boliviassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Malesiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Tanskassa, Kanadassa, Intiassa, Kuubassa, Kroatiassa, Uudessa-Seelannissa, Israelissa ja Libanonissa.

Luin selvästi eniten romaaneja, mutta niiden lisäksi runokokoelmia, novellikokoelmia, muunlaisia tekstikokoelmia (pakinoita, esseitä), sarjakuvia, muistelmia ja tietokirjoja. Tietokirjojen määrään olen kyllä pettynyt: vain 10, ei siis edes yhtä kuussa. Toivottavasti saan tämän erheen korjattua nyt alkaneen vuoden aikana.

Lasten-, nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja luin lähes 50. Hyvä minä! Työni kirjallisuuskasvatuksen parissa vaikutti tietenkin tähän merkittävästi. Etenkin kotimaista parin viime vuoden aikana julkaistua nuortenkirjallisuutta luin ahkerasti, ja samaa linjaa aion jatkaa tänäkin vuonna.

Vuoden parhaita kirjoja on vaikeaa valita. Luettuun määrään mahtuu laajalla skaalalla monenlaista: yksi kirja on yhdellä tapaa oiva, toinen toisella. Täysosumia kohtaa enää harvoin, sillä kai tällä lukemisen määrällä on tullut hieman krantuksi. Toisaalta en vaadi hyvältä lukukokemukselta mahdottomia: riittää, että se jollain tapaa kolisee.

Jos nyt muutaman nostan esiin, jää viime vuosi jollain tapaa tiivistetysti aikakirjoihin. Huomaan, että menneen vuoden uutuudet nousevat selkeimmin esiin. Ehkä tulin lukeneeksi tavallistakin enemmän uutuuskirjoja, tai sitten vain sattui olemaan harvinaisen vahvojen kirjojen vuosi. Molempi parempi.

Ajankohtaisin
Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

Kaunein
Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni."

Seikkailullisin
A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)

"Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.

Jykevin
Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)

"Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta."

Järkyttävin
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like 2017)

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."

Villein
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

"Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana."

Vetävin
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) ja Seleesian näkijä (Gummerus 2017)

"Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle."

Itsetutkiskelevin
Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)

"Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni."

Moniulotteisin
Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."

Taatuinta laatua
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

"Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään."

Muhkein
Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

"Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin."

Klassisin
Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)

"Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!"

Paras
David Mitchell: Luukellot (Sammakko 2017)

Vuoden toiseksi viimeisenä kirjana luin David Mitchellin tuoreimman suomennoksen Luukellot. Se vei täysin mukanaan, kumautti tajun päästä ja kamppasi jalat alta. Teksti kirjasta muhii vielä mielessäni, mutta kun sen aika on, takaan, että hehkutusta on luvassa.

****

Nyt on siis aika siirtää katse vahvasti vuoteen 2018. Kirjajuttuja tulee piisaamaan edelleen, ja pyrkimyksenäni on kirjoittaa aika ajoin taas muustakin. Omaa elämää koskevat jutut ovat jääneet sangen vähäisiksi, vaikka niiden kirjoittaminen onkin ihan mukavaa.

Ja ihan pian tämä bloginretku täyttää jo kaksitoista vuotta! KAKSITOISTA. Ja vieläkin täällä sinnikkäästi roikun. Haha. Eroon ette pääse, sen takaan.

Kuinka opin rakastamaan runoja

Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Habaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.