Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Teemamaana Saksa: Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu
Suomentaja: Leena Vallisaari
WSOY 2010
222 s.
Das Wochenende (2008)

Kirjastosta.


1970-luvun terroristi Jörg vapautuu pitkästä vankeudesta. Hänen siskonsa Christiane järjestää vapautumisen kunniaksi vanhojen ystävien tapaamisen ränsistyneellä kesähuvilallaan. Intensiivisen viikonlopun aikana vanhat suhteet, kränät ja teot nousevat pintaan. Kuinka 70-luvulla nuoruuden innolla ja aatteen palolla terrorismiin ja sen lieveilmiöihin sotkeutuneet ihmiset tekevät tiliä menneisyytensä ja toistensa kanssa? Mitä on jätetty kertomatta ja mikä on kenties ymmärretty väärin? Mitä kadutaan, jos kadutaan?

Jos kaipaa tiiviiseen muotoon kirjoitettua, intensiivistä tarinaa, Viikonloppu on hyvä valinta. Kauaa sen lukeminen ei vie, ja kirja pitää otteessaan, jos sen antaa tehdä niin. Lause ja kerronta kulkee, vaikkei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa tyyliä. Sujuvaa, mutta hieman hajutonta. Piti minut etäällä.

Huvilalle kokoontuneet ihmiset ovat keskeisessä asemassa tämän kirjan sivuilla. Harmi, että he eivät juurikaan herättäneet kiinnostustani. Henkilöt ovat liikaa toistensa kaltaisia, eikä tarinan suppea pituus anna mahdollisuutta tutustua heihin kunnolla. Miehet eroavat toisistaan lähinnä siinä, miten he suhtautuvat Jörgiin ja mihin ammatteihin ovat päätyneet. Naiset ovat pitkälti yhden ominaisuuden vankeja: pappi, läski, runotyttö. Tympeää.

En voi sanoa sinänsä pettyneeni, sillä minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksiakaan. Kirja vain sattui eteeni kirjastossa, ja nopeasti se tosiaan oli lukaistu. Harmillista, että nimenomaan lukaisulta se tuntuukin, aika tyhjänpäiväiseltä ja nopeasti mielestä haipuvalta. Tuskin muistelen tätä kirjaa juurikaan sen jälkeen, kun tämä teksti on kirjoitettu ja kirja viety takaisin kirjastoon.

Viikonloppu ei ole huono kirja. Se kertoo hienosti menneisyyden virheistä, katumuksesta ja katumattomuudesta. Se saa pohtimaan, mitä kaikkea voi panna nuoruuden huuman piikkiin ja mitkä teot ovat anteeksiantamattomia. Lopulta myös Jörg jää arvoitukseksi. Mitä hän ajattelee, tuntee, katuu? Arvostan sitä, ettei kirjailija pureskele tarinaa ja sanomaa valmiiksi mössöksi, mutta toisaalta jäin pohtimaan, paljonko nimenomaan tällä tarinalla edes oli sanottavanaan.

Kuten Liisa, minäkin koin kirjan hyvin näytelmällisenä. Uskoisin siinä olevan lavalla esitettynä enemmän tunnetta ja syvyyttä kuin paperisena. Nyt se jäi etäiseksi. Muistijälkiä tuskin jää.

___

Viikonloppua ovat viettäneet myös Jaana ja Leena Lumi.

Osallistun kirjalla Teemamaana Saksa -haasteeseen, jossa nappaan toisen raidan Saksan lippuun.