Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Sensored Reality – Beta

Sadan vuoden kuluttua Helsinki on vajonnut osin meren alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman vedenpinnan nousun myötä. Minako Takeda, pelinimeltään Bug, on joutunut muuttamaan Helsinkiin Meri-Tokiosta isänsä traagisen ja hieman hämärän kuoleman jälkeen äidin saatua erinomaisen työn pelialan firman johtopaikalta Helsingistä. Bug rakastaa pelaamista, eikä uuteen kouluun meneminen kiinnostaisi yhtään. Mentävä kuitenkin on. Heti ensimmäisenä päivänä hänelle selviävät olennaiset sosiaaliset kuviot uudesta koulusta. Taistelulajeja harrastava Jade pitää valtaa käsissään hännystelijöidensä tukemana, eikä muiden auta kuin alistua ja kumartaa – tai kärsiä nahoissaan.

Bug saa postissa tuntemattomalta lähettäjältä uusinta teknologiaa edustavan pelipuvun, johon pukeuduttuaan pystyy siirtymään VR-maailmaan pelaamaan uuden ninjapelin, Shadow Warriors II:n betaversiota. Kyse on keskiaikaiseen ninjojen ja samuraiden kansoittamaan Japaniin sijoittuvasta seikkailupelistä, jossa on ratkottava arvoituksia, harjoiteltava haastavia taisteluliikkeitä ja myös taisteltava tiensä voittoon. Ymmärrettävästi Bug jää koukkuun peliin, joka on huomattavasti kiinnostavampi kuin mikään todellisessa maailmassa. Vaikka muutama kiinnostava uusi tuttavuus onkin jo päässyt syntymään.

Kun peli julkaistaan suurelle yleisölle, se saa uskomattoman suosion. Joku on kuitenkin pielessä, kun yhtäkkiä pelin tuli polttaa aidosti ihoa ja mustelmat tulevat jäädäkseen. Sensored Reality muuttuu pelistä vaaralliseksi todellisuudeksi. Ehditäänkö koodivirhe löytää, ennen kuin on liian myöhäistä? Ja miten pelastaa peliin juuttuneet pelaajat ilman vakavia seurauksia?

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Beta avaa Sensored Reality -sarjan vauhdikkaasti ja tyylikkäästi. Huimaavat pelikohtaukset yhdistyvät tulevaisuuden Helsingin kanssa hienoksi kokonaisuudeksi, jonka osat toimivat hyvin yhdessä. Kuvattu maailma on kiehtova, osaltaan erilainen ja osaltaan samanlainen kuin meidän maailmamme.

Pelit ovat tarinassa nousseet suurimmaksi teollisuudenalaksi ja kaikki pelaavat niitä. On helppoa uskoa, että kehityssuunta on juuri kuvatunlainen. Mitä tehokkaammaksi ja monipuolisemmaksi pelimaailma ja sen teknologia kehittyvät, sen suuremman osan virtuaalitodellisuus ihmisten elämässä saa. Teknologia on onnistunut helpottamaan monia arjen asioita, mutta samalla se aiheuttaa kuilun ihmisten välille sen mukaan, millaisiin laitteisiin on varaa.

Toisaalta kirjan "oikeassa" todellisuudessakin on edelleen paljon pureskeltavaa, etenkin Bugilla oman perheensä ja muidenkin asioiden kanssa. Isän hukkumiskuolema Bugin silmien alla vaivaa ja surettaa ja mietityttää häntä ymmärrettävästi edelleen. Äidin kanssa elämä sujuu kyllä, mutta jotain kertomatta jätettyä heidänkin välillään on.

Beta on hieno yhdistelmä scifiä ja nuortenkirjaa, johon kannattaa tutustua, oli pelimaailma sitten tuttu tai ei. Jatkoa on luvassa, ja ehkä sitten päästään käsiksi vielä laajemmin myös maailman tilaan ja syihin, jotka ovat kirjan nykyisyyden tilanteen aiheuttaneet.


Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality 1
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
328 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Sivujen välissä, Carry on reading, Neverendingly, Teatterinna, Expelliarmus, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jota et muuten lukisi), Helmet-lukuhaasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Elektroniikka pätkii aika ajoin. Kännykkä sammuu miten sattuu, tietokone kaatuu, sulakkeet palavat. Joskus on sähkökatkoja, kaupungeissa vähemmän kuin maaseudulla, jossa ihmiset ovat paremmin varautuneet ongelmiin. Suurin osa tiedosta, työstä ja yhteydenpidosta on digitaalista. Kun töissä tuli kuluneella viikolla noin vartin mittainen sähkökatko, en voinut tehdä sen aikana mitään.

Pelottavaa.

Lars Wilderäng esittelee uuden scifitrilogiansa avausosassa Tähtikirkas tilanteen, jota me länsimaiset nykyihmiset vähintään syvällä sisimmässämme pelkäämme enemmän kuin mitään: sen hetken, kun elektroniikka lakkaa selittämättömästi toimimasta ja kaikki digitaalisessa muodossa oleva on lopullisesti mennyttä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, jossa raukeilla kesähelteillä ensin älypuhelimet ja tietokoneet alkavat hyytyä, sitten kaikki muukin. Mitään luotettavaa tietoa ei ole saatavilla, sillä viranomaiset tai poliitikot eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Digitaalisilla alustoilla toimivat mediatkaan eivät voi tiedottaa tilanteesta, sillä mistä ne saisivat omat tietonsa ja miten jakaisivat niitä? Kellään ei ole vastauksia, kysymyksiä vain.

Tähtikirkas kuvaa yhteiskunnan hidasta havahtumista täysimittaiseen kriisiin useiden eri näkökulmien kautta. Perheenisä Magnus Svensson elää keskiluokkaista elämää nukkumalähiössä. Hänen arkensa alkaa ensin nikotella, kun uudenkarhea Volvo tekee tenän. Poliitikko Maria Rödhammar joutuu puun ja kuoren väliin, sillä hänen pitäisi asemansa vuoksi olla selvillä tilanteesta, mutta totuus on, ettei kukaan muu palaa kesälomilta takaisin politiikan ytimeen. Ohjelmoija Anna Ljungberg pääsee ilmiön kannoille, mutta muuttaa kaupungista turvallisemmaksi kokemalleen seudulle, lähes omavaraisena elävän äitinsä pienelle maatilalle. Poliisi Peter Ragnhell ottaa puolestaan kaiken irti uudesta tilanteesta – hän ei ole koskaan sopeutunut diskuteeraukseen tai muihin rauhaomaisiin keinoihin. Nyt voi tarttua aseeseen ja osoittaa, kuka todella käskee. Upseeri Gustaf Silverbane pyrkii hallitsemaan kaaosta asevoimien tarjoamien menetelmien avulla. Survivalisti Filip Stenvik huomaa, ettei vuosikausien varustautuminen vastaavaan katastrofiin ole kuitenkaan ollut tarpeeksi.

Tarinassa on useita linjoja ja henkilöitä, ja alkuun niiden määrä uuvuttaa, mutta kun yhteiskunnan pilarit alkavat lopulta kunnolla tutista, kirja vie mukanaan. Kunkin henkilön näkökulmasta kerrottujen lukujen väleissä on pieniä uutispätkiä, sähköposteja ja muita elementtejä, jotka vahvistavat kuvaa kokonaisvaltaisesta, hivuttavasta katastrofista. Wilderäng ei säästele henkilöitään, eikä suuria sankaritarinoita ole luvassa.

Tähtikirkas on koukuttavaa luettavaa. Pitkästä aikaa luin todellisen ahmintapalan, sillä lähes viidensadan sivun mittainen kirja katosi parempiin suihin parissa päivässä. Hienointa tarinassa on sen vähittäinen ja asteittainen valuminen tilanteen kieltämisestä täysimittaiseen kaaokseen. Pidän hyvin uskottavana sitä, että hyvinvointiin ja toimivaan infrastruktuuriin tottuneet ihmiset eivät pitkään aikaan suostu hyväksymään sitä, etteivät sähköt ole palaamassa eikä kukaan ole tulossa auttamaan. Luultavasti kuuluisin itsekin samaan jengiin.

Kirja päättyy todella mainioon kohtaukseen, eikä jatkoa malttaisi millään odottaa. Onneksi sitä on luvassa nopeasti.


Lars Wilderäng: Tähtikirkas
Suomentaja: Sirpa Parviainen
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2017
488 s.
Stjärnklart (2014)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjanvuoksi


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Selviytymistarina.

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.

Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...

Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta

Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Saija Nissinen: Ukinpoika

Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat

Shimo Suntila: Tähtiviima

Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

Pauliina Susi: Takaikkuna (Dekkariviikko)

Dekkarinnälkää? Tietoturvariskejä? Skandaalinkäryä? Nappaa kiinni Takaikkunasta, saat melkoista menoa!

Leia Laine on sosiologi, joka on mukana perustamassa seksiaddiktiosta kärsivien miesten tukihanketta. Esiteltyään aihetta tv:n ajankohtaisohjelmassa Leia saa huomata, että pelimerkit eivät enää ole hänen käsissään. Sontamyrsky kasvaa netissä ja muualla mediassa, eikä suojassa ole Leian lukioikäinen tytär Viivikään.

Hankkeen rahoitus on kiinni tuoreesta oikeusministeristä Tarmo Häkkilästä, joka on jämpti suomalainen mies. Vaikka onkin monen mutkan vietävissä, eikä niinkään perillä siitä, mihin harkitsemattomat chattailut netissä voivat johtaa.

Omassa luolassaan lankoja tai pikemminkin piuhoja kiinni pitelee Land-o, jolla on taito ja pääsy kauas mielikuvituksen tuolle puolen. Ja verkko kiristyy...

Jännityskirjat ovat viime aikoina jääneet hieman taka-alalle lukemisissani, mutta Pauliina Suden Takaikkuna tarttui haaviin loppukevään työmatkalukemiseksi. Saatoinpa sitä hieman muulloinkin lueskella, sen verran koukuttavaa menoa kirja tarjoaa. Teemat ovat ajankohtaisia ja ikävän pisteliäitä: netin vaarat, yksityisyyden suoja, digitaalisen maailman ansakuopat, vihapuhe ja rasismi. Oikeastaan on ihme, että noin suuresta sopasta selvitään kuivin jaloin, mutta niin Susi vain onnistuu tekemään.

Kirjan ansiona on laajasta mitasta huolimatta tiiviys. Henkilögalleria on huolitellun suppea, joten lukijan huomio ei lähde harhailemaan. Kutakin neljästä päähenkilöstä seurataan vuoron perään, ja heidän välisensä suhteet, tekemiset ja aikomukset muodostavat vähitellen selkenevän kuvion.

Takaikkuna on varsin onnistunut paketti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, verikin lentää ja syke tuntuu. Kirjan henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan heissä on useampia tasoja ja sävyjä, kuten kuuluukin. Helposti olisi voinut sortua paperinukkemaiseen asetelmallisuuteen.

Vaikka Takaikkunan tiivistunnelmaiset tapahtumat sijoittuvat liukkaille, myrskyävillekin säille, suosittelen sitä lämpimästi kesäluettavaksi viihdettä, jännitystä ja toimintaa kaipaavalle lukijalle.


Pauliina Susi: Takaikkuna
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
560 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla muun muassa: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa on haastanut mukaan viettämään Dekkariviikkoa 6.–12.6. Lähden mukaan vain hieman viime tipassa. Hyvin ehtii! Eipä siis muuta kuin lukemaan, kirjoittamaan ja keskustelemaan dekkareista!

Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita

Maukkaita makupaloja, höyryäviä herkkuja!

Osuuskumman kolmas steampunkkokoelma Silintereitä ja siipirattaita on viihdyttävää ja erinomaista luettavaa. Kokoelmassa on kolmetoista novellia, joita yhdistävä teema on steampunk-henki ja sijoittuminen Suomenmaan kamaralle.

Miltä tuntuisi ajatus Turkuun tai Tampereelle saapuvista ilmalaivoista ja gondoleista? Tai yhä voimissaan olevasta Venäjän keisarikunnasta? Tai kellokoneistosta, joka on tehty ihmisestä tai laskukoneesta, joka imee itseensä ihmisen elinvoimaa?

Minusta aika veikeältä, joskin paikoin myös selkäpiitä karmivalta!

Luin novellit suorastaan ahmien. Pidin kaikista, ja oikeasti tarkoitan sitä. En ole kovinkaan tuttu steampunk-genren kanssa, ja ehkä osa innostuksestani oli puhdasta uteliaisuutta ja uuden äärellä olemisen iloa. Mutta mitä siitä, ei mitään!

Erityisen suuresti minua miellyttivät Kari Välimäen Kellopeliseppä, Hanna Morren Käsi kädestä, Magdalena Hain Rattaiden tanssi, J. S. Meresmaan Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin, Maija Haaviston Josefinan ihmeellinen vaunu ja Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimo.

Kari Välimäki, Hanna Morre, Magdalena Hai ja Maija Haavisto käsittelevät novelleissaan ihmisen ja koneen yhteyttä,  "lisäosia" ja teknologiaa yhdessä inhimillisten ominaisuuksien ja tarpeiden kanssa. Meresmaan novelli on ihastuttava ennen kaikkea kiehtovien fantasiaelementtiensä ja aikaspriaalinsa vuoksi. Henriksson taas sukeltaa historialliseen fiktioon ja jostain syystä erityisen suuresti ihailemaani merenkäyntiteemaan.

Muissakaan ei mitään vikaa ole, missään nimessä.

Teknologia kohtaa historian ja mekaniikka ihmisen, kun steampunk pääsee tosissaan valloilleen. Kokoelman novelleissa on teeman mukaisesti jotain hyvin suomalaista, ja samalla ne ovat universaaleja ja rajat ylittäviä. Novelleihin kannattaa ehdottomasti tutustua, jos ei genre vielä ole tuttu – ja silloinkin, kun on, sillä näissä tarinoissa totisesti riittää mutusteltavaa, ihmeteltävää ja ihasteltavaa.


Anne Leinonen & Mia Myllymäki (toim.): Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
334 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Uusi perheenjäsen – Kobo Aura

En voi väittää olleeni aina erityisen ennakkoluuloton e-kirjojen suhteen. En tosiaankaan. Muutama vuosi sitten, kun niistä aloin ensimmäisen kerran kuulla (vaiko lopultakin kuunnella?) juttuja, kohautin vain olkiani ja totesin, että ei tule koskemaan minua.

Olin väärässä, kuten usein olen.

Viime kesänä minulle tarjottiin yhtä kirjaa ennakkokappaleena sähköisessä muodossa. Olin vastikään ostanut vuoden tauon jälkeen älypuhelimen, joten päätin vasiten kokeilla, mitä luurini sanoo epub-kirjasta. Hyväähän se sanoi. Tykästyin e-kirjojen helppouteen.

Reilut puoli vuotta lueskelinkin e-kirjoja kännykälläni lähinnä matkalukemisena. Elisa Kirjan sovellus toimii puhelimessani hyvin, samoin HelMetin sähköisen kirjaston vaatima Bluefire Reader-sovellus. Kännykän näyttö on kuitenkin loppujen lopuksi aika pieni, ja sivuja täytyy "kääntää" turhan tiuhaan. Niinpä aloin vakavissani haaveilla varsinaisesta lukulaitteesta.

Haaveisiini vastattiin, kun sain maaliskuussa perheeltäni 30-vuotislahjaksi Kobo Auran. Olin tehnyt hieman ennakkotutkimusta ja todennut, että Kindleä en halua. Kävin räpläämässä muutamaa lukulaitetta Verkkokaupassa, mutta lopulta kerroin toiveekseni Kobon, jota olin kokeillut vain ihan ohimennen, kun Minna esitteli omaansa kirjabloggarien tapaamisessa.

Kobo Aura on ilmeisesti Kobo-perheen uusimpia jäseniä. Se on todella kompaktin kokoinen: 15 cm korkea, 11,4 cm leveä ja alle sentin paksuinen. Painoa on noin 175 grammaa. Laite kulkee näppärästi mukana laukussa, eikä se tosiaan paina tai vie tilaa juuri lainkaan.

Näyttö on silmille ystävällinen e-ink-näyttö, johon saa päälle taustavalon, jos lukee pimeässä. On osoittautunut tarpeelliseksi ainakin minun käytössäni. Tilaa laitteessa on 32 GB, eli melkoisen kotikirjaston näihin sentteihin saa ahdettua. Näyttö on tarkka ja lukeminen miellyttävää.

Itse olen hankkinut kirjoja toistaiseksi kolmesta lähteestä: Elisa Kirjasta, Kobon omasta kirjakaupasta sekä kirjastosta. Muut kuin Kobon omat kirjat pitää siirtää laitteeseen Adobe Digital Editions -ohjelman avustuksella, mutta se ei ole mitenkään vaikeaa. Lataa kirjatiedosto koneellesi, siirrä se ohjelmaan, ja ohjelmassa kopioit tiedoston lukulaitteelle, jonka olet ensin USB-piuhalla yhdistänyt tietokoneeseen. Kobo Aurassa on myös wifi, jota tosin en itse ole vielä sen kummemmin kokeillut. Lataaminen ainakin Kobon omasta kirjakaupasta onnistuu sen kautta näppärästi, mutta toimii myös tietokoneen kautta, vaikka Kobon Desktop-ohjelma onkin aika tönkkö.

Näyttöä voi säädellä: tekstin koko ja taustavalon kirkkaus ovat muuteltavissa omien mieltymysten mukaan. Päävalikosta pääsee näppärästi kesken olevaan kirjaan, omaan kirjastoon ja laite- sekä lukustatistiikkaan. Omat tietoni nyt kahden kuukauden yhteiselon jälkeen: 5 luettua kirjaa, 26,5 tuntia lukemista ja 28% laitteella olevasta kirjastosta luettuna.

Kobo oli mukanani vappumatkalla Euroopassa. En voi kuin ylistää laitteen näppäryyttä: se sujahtaa vaikka takin taskuun, akku ei tunnu kuluvan millään ja jotain luettavaa on aina lähellä. Hintaa en sen kummemmin kommentoi, kun kyseessä on minun tapauksessani lahja, mutta uskallan todeta, että on ilman muuta hintansa väärti.

Olen häkeltynyt, kuinka mainiota teknologiaa sitä voikaan saada haltuunsa. Ja edelleen erittäin kiitollinen ja onnellinen juuri minulle mietitystä lahjasta. Tästä on iloa vielä pitkään!

Suosittelen!

Lue myös Mikko Saaren asiantunteva teksti Kobo Aurasta.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Mitä tapahtuu, kun tiedonvälitys on käytännössä yhden yrityksen käsissä? Kun kerran kerrottua voi milloin vain muuttaa – kun kaiken voi halutessaan kadottaa tai luoda uudelleen, toisenlaisena?

Tero Lilja työskentelee muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa Celcius-nimisessä suuryrityksessä, joka tekee maineenhallintaa eniten maksavalle. Celciuksen täsmäyttäjät (joihin Terokin kuuluu) saavat internetin näyttämään juuri siltä kuin asiakas haluaa. Tai ei halua.

Helsinki ja Suomi ovat muuttuneet paljon. Kunkin kansalaisen hiilitili on jatkuvan päivityksen alaisena, lähiöt ja asuinalueet on ympäröity muurein ja ihmisten liikkeistä joku tietää aina kaiken. Ilmastonmuutos on edennyt, teknologia kehittynyt.

Toisaalta edelleen on opiskelijaelämää, rakkautta, parisuhteita, lasten hankinnan pohtimista, julkkiksia, humalaa, ystäviä, vihollisia, hankalia esimiehiä, v-mäisiä kollegoita, sairautta, kuolemaa.

Kun Teron perhettä kohtaa traaginen kolaus, hän on valmis muuttamaan näkemyksensä työnantajansa etiikasta ja yhteiskunnasta ympärillään. Pakkohan on olla keino, jolla Celciuksen vallan voi kaataa.

Helsinkiin sijoittuvat kirjat kiinnostavat aina, ja kotimainen scifihenkisyys on plussaa. Tulevaisuusfiktio kertoo väistämättä myös juuri siitä ajasta, jota parhaillaan eletään – niin Totuuskuutiokin.

Teen töitä todellisuudessa, jossa sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat jokahetkistä elämää. Liialtikin, sillä on sellaisia nuoria, jotka tuntuvat olevan käytännössä koukussa puhelimiinsa. Addiktio ei koske vain nuoria, myös aikuiset voivat upota digitaaliseen maailmaan pääsemättä sieltä kunnolla pois kuin ehkä nukkuessaan. Ketään en syytä, samaa väkeä ollaan. Mutta joskus, hetkittäin, metrossa tai junassa laitteidensa ylle kumartuneet hahmot herättävät ahdistusta ja pelkoakin.

Onko enää elämää verkon ulkopuolella? Mitä kaikkea annamme koko ajan monikansallisten yritysten käyttöön? Ymmärrämmekö, millaisessa monimutkaisessa verkostossa elämme?

Esa Mäkinen on vienyt ajatusleikkinsä vielä pidemmälle. Totuuskuution maailmassa kaikki nettiin laitettu ei 2000-luvun alun mieleentatuoituneen mediakasvatuksen mukaisesti pysy siellä ikuisesti, vaan päinvastoin: mitä tahansa nettiin laitettua on mahdollista muokata, häivyttää tai korostaa – kunhan siitä maksaa.

Kirjan idea on mainio ja sen miljöö kiehtova. Tarinallisesti jouduin kuitenkin pettymään: juoni etenee hitaasti ja tuntuu paikoin saivartelevan. Olisin kaivannut tiukempaa toimintaa nopeammin, nyt sitä sai odottaa lähes puoliväliin kirjaa.

Totuuskuutio leikittelee erilaisilla tekstilajeilla: suoralla kerronnalla, sähköposteilla ja nettiuutisilla. Se toimii, sillä kirjan maailma laajenee konkreettisesti niihin välineisiin, joista sen tarina ammentaa. Henkilöihin olisin kaivannut lisää lihaa. Nyt he tuntuivat kaikki sivuosan esittäjiltä, välttämättömältä pahalta.

Kirja on joka tapauksessa kokonaisuutena varsin viihdyttävää luettavaa, joka saa myös mietteliääksi. Onko muutoksen ja kehityksen suunta jotenkin väistämättä se, minkä Mäkinen kuvaa? Vai voimmeko vielä tehdä jotain? Estää perustoimintojen patentoinnin suuryritysten nimiin, kieltäytyä hyväksymästä tietoturvan rikkovat käyttöehdot, pitää huolta itsestämme ja toisistamme?


Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Ulkoasu: Maria Arnell / Päivi Puustinen
Otava 2015
239 s.

Kirjastosta.

______

Kirjavinkkien Mikko moittii hidasta alkua, mutta pitää kirjan ideaa mielenkiintoisena.
Habaneran mielestä tärkeä sisältö kannettelee muuten hieman arkista kirjaa.
Arja hykerteli tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi.
Kristalle Totuuskuutio oli herkkupala.

Kirjan vuoden lukuhaaste kohta 40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Ulkoasu: ?
Otava 2012
206 s.

Kirjastosta.


DragonSlayer666 on klaanipelien kuningas, Hege91:n arkkivihollinen ja yläkoululainen teini. Pelit vievät, ja sosiaalinen kanssakäyminen tuottaa toisinaan haasteita. Lisäksi muutamat ääliöt ovat ottaneet Dragon hampaisiinsa ja harjoittavat suhteellisen ikävää kiusaamista häntä kohtaan. Toisaalta onneksi on myös ihana punatukkainen Fetasalaatti, tyttö, josta Drago diggaa jopa enemmän kuin Lara Croftista.

Nörtti – New game on Dragon päiväkirja yhdeltä syksyltä. Merkintöjä on niin pelimaratonien välistä, koulupäiviltä kuin kotibileistä. Arjessa Dragon elämässä ovat myös mutsi ja mutsin miesystävä Jorgos. Koulussa on pääosin tylsää, mutta toisaalta Dragolla on taito hankkiutua erikoisiin tilanteisiin ja väärinymmärryksiin. Välillä taitoa löytyy mitä uskomattomimpiin asioihin.

Hauska tuttavuus tämä Nörtti. Sarjaan kuuluu myös kaksi muuta kirjaa sekä sarja YouTubessa julkaistuja videoita, joista ensimmäinen on tämä. Kirjassakin Dragon elämää käy välillä kuvaamassa innokas tyyppi.

Olen miettinyt paljon, millainen kirjallisuus voisi iskeä poikiin. Nörtti taitaa ainakin edustaa sitä laatua. Se kertoo kaverista, jolla on omat haasteensa elämässä, mutta kuitenkaan tilanne ei ole umpisurkea tai tyyppi täysin säälittävä. Kirjassa on roisia huumoria ja karua kieltä, mutta juuri ne tekevät siitä aidon ja konstailemattoman.

Itse karsastin kouluampumisjutulla ratsastamista, mutta siinä myönnän olevani takakireä tantta. Kun on töissä koulussa, ei näe mitään hauskaa oman ja muiden saman työpaikan jakavien (siis sekä aikuisten että lasten) turvallisuuden vaarantamisessa. Väärinkäsityksestä kirjassakin on kyse, mutta silti pidin käännettä mauttomana.

Noin muuten Nörtti on oikein sujuvaa, mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Se uponnee kohderyhmäänsä sujuvasti, ja koska tarinakokonaisuuteen kuuluu myös liikkuvaa kuvaa, ei suuhun jää pelkkää paperin makua. Ei jää kyllä muutenkaan, kirja on hyvä.

Jos mietityttää, mitä kirjaa voisi suositella yläkouluikäiselle nuorelle miehelle, Nörtti on vallan hyvä vaihtoehto. Ja sopii se meillekin, jotka emme niin perusta peleistä tai Pepsistä. Nutturaa kannattaa vaan suosiolla löysentää, ennen kuin hyppää DragonSlayer666:n kelkkaan.

_____

Muualla muun muassa: Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaston Kummitus, Sonjan lukuhetket.

Laajennan kirjalla Pojat, lukemaan! -haasteen kirjalistaani.  

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
310 s.

Arvostelukappale.


Dammerburgin kaupunki on avoimen yhteiskunnan ihannekuva. Kaupungin elämä tallentuu joka hetki tuhansien valvontakameroiden kautta Arkistoon, joka on jokaisen kansalaisen käytettävissä. Kuka tahansa saa tietää mitä tahansa kenestä tahansa, kunhan kansalaisuus ja identiteetti on todennettu mobiililaitteen omistamisen kautta. Ihminen on yhtä kuin kännykkänsä, ilman puhelinnumeroa ei ole kukaan.

Koska yhteiskunta on avoin ja kaikkien tarkasteltavissa, poliisivoimatkin ovat supistuneet vain kolmeen ihmiseen. Komisario Richter, etsivä Jordan ja sihteeri Carmen huolehtivat omalta osaltaan kansallisesta turvallisuudesta. Yleensä heidän työnsä on helppoa, mutta kun eräästä dammerburgilaisesta asunnosta löydetään murhattu nainen, he joutuvat melkoisen haasteen äärelle. Kuinka kaikkialle näkyvässä maailmassa on mahdollista tehdä murha niin, ettei mitään johtolankoja tallennu minnekään?

Murhan selvittämistyö vie kaikkien kolmen tarkkaavaisuuden ja kekseliäisyyden äärimmilleen. Rikos on lopulta huomattavasti monimutkaisempi kuin vain pikaistuksissa tehty hengenriisto: taustalla on yhteiskunnallista mätää ja korruptiota, jollaista kukaan poliiseista ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Läpinäkyvä kuolema on dystopia ja arvoitus. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki tieto on koko ajan kaikkien saatavilla, ja jossa yksityisyyttä ei enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Juuri kukaan ei tunnu sitä kaipaavankaan, vaan kaiken jakaminen vahvistaa muuten ympärillä natisevan maailman jäljellä olevien rakenteiden tuomaa heikkoa turvaa. Ympäristöongelmat ovat valtavat, ja ihmiskunta elää lähes hedelmättömänä. Syntyvyys on laskenut minimaaliseksi ja samalla vanhusten määrä räjähtänyt käsiin, sillä lähes kaikki haluavat elää niin pitkän elämän kuin mahdollista.

Koska luen varsin vähän dystopiakirjallisuutta (miksiköhän, mietin), en ehkä ole erityisen vaativa sen suhteen, millaiseksi maailma tarinoissa kuvataan. En ole kyllästynyt vielä mihinkään elementtiin, enkä pidä mitään liian kuluneena asetelmana. Läpinäkyvää kuolemaa lukiessani jäin miettimään, kuinka tarkkaavaisesti se kuvaa aikaa, jota nyt elämme. Olemmehan käytännössä sosiaaliseen mediaan kiinnikasvaneita, tunteemme, ajatuksemme, aatteemme, tekemisemme ja läheisemme muulle maailmalle jakavia ja älypuhelimemme lähes proteeseiksi omaksuneita. Työmatkalla paikallisjunassa saa päivittäin ihailla riveittäin luuriensa ääreen kumartuneita kanssamatkustajia, joita tuskin mikään ulkopuolinen ärsyke saa irrrottamaan otettaan laitteestaan. Ja ei, en pyri jeesustelemaan, sillä kuulun itsekin heihin.

Läpinäkyvän kuoleman maailmassa ihmisillä ei oikeastaan ole enää perheitä tai parisuhteita, vaan läheisimmän verkoston muodostavat erilaiset puhelimen kautta syntyvät luottamusringit. Jos joutuu pulaan, kukaan ei huuda apua, vaan näppäilee avunpyynnön someryhmään. Se on paljon luotettavampaa – onhan virtuaalisuus niin paljon paremmin todellisuutta jäljitettävissä ja tallennettavissa. Perheitä ei juurikaan ole, sillä ihmiset eivät pääsääntöisesti saa lapsia. Vain parhaat geenit lisääntyvät, ja sitä kontrolloidaan huolella.

Koska Dammerburg on kiehtova yhteiskunta, annan anteeksi sen, ettei kirjan juoni ole aivan niin vetävä kuin se voisi olla. Kolmen poliisin iskuryhmä etenee tutkimuksissaan varsin hitaasti, ja jännitysmomentit ovat melko kapeita. Rikos ja sen ympäriltä aukeava laajempi vyyhti on kiehtova, mutta sen selvittely jää paikoin eräänlaisen luennoinnin jalkoihin. Monet seikat olisi varmasti voinut upottaa kirjaan tarinallisemminkin.

Läpinäkyvän kuoleman hahmottelema tulevaisuus on aivan mahdollinen. Pitkää ikää tavoitellaan jo nyt monin, myös päivänvaloa kestämättömin keinoin, hyvinvointi jakautuu yhä voimakkaammin varallisuuden mukaan ja ihminen määrittyy pitkälti itsestään rakentamansa julkisuuskuvan kautta. Olemme yhtä kuin brändimme, jokainen on oman elämänsä yrittäjä, olemassaolo on sosiaalista. Toivoa silti sopii, että tulevaisuus olisi hieman vehreämpi ja vapaampi, kuin betonista ja lasista rakennettu, pakotetun jaettu maailma, jossa yksityisyys on sairaus ja elämä ennalta koodattua.

_____

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa selvitän tämän myötä syyllisen.

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckett: Genesis
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
164 s.
Genesis (2006)

Kirjastosta.


Aivan 2000-luvun lopulla nuori nainen Anaksimandros on elämänsä haasteen edessä: hänen on määrä osallistua monta tuntia kestävään suulliseen tenttiin, joka ratkaisee, pääseekö hän Valtiota johtavan Akatemian jäseneksi. Anax on tutustunut tarkkaan kotimaansa – tuhosta ja kulkutaudeilta ainoana selvinneen, suojatun saarivaltion – historiaan ja etenkin erääseen sen keskeiseen henkilöön, useita vuosia aiemmin kuolleeseen Adam Fordeen.

Adam Forde oli kapinallinen, joka uhmasi maan lakia ja yhteiskuntajärjestystä pelastamalla valtion rajalta merestä nuoren pakolaistytön. Rangaistuksena hänet vangittiin ja suoran teloituksen sijaan Adam joutui eräänlaiseksi koekaniiniksi. Hän joutui viettämään vankeusaikansa kehitetyn tekoälyn, robotti Artin kanssa. Kaksikko kävi tarkkaan dokumentoituja ja osin spekuloituja keskusteluja olemassaolosta, tietoisuudesta ja ihmisyydestä.

Tämän kaiken Anax on selvittänyt pilkuntarkasti ja suullisen tenttitilaisuuden edetessä hän saa osoittaa tietämyksensä. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kaikki totena opetettu ole sitä miltä näyttää – kaikkea muuta.

Genesis herätti huomioni muutaman blogikollegan tekstien kautta ja eräällä kirjastoreissulla se nökötti hyllyssä odottamassa. Kirja on tiivis, vain noin 160-sivuinen ja se sijoittuu kokonaan tutkintolautakunnan pieneen tenttisaliin muutaman tunnin sisään. Toisaalta Anaxin tutkielman kautta tutustutaan valtioon ja yhteiskuntaan sekä kurkistetaan Adam Forden elämään. Pääosin kirja etenee dialogimuotoisena.

Kirjan kuvaama yhteiskunta on yhtäältä filosofisesti perusteltu, toisaalta vahvan autoritäärinen ja järkeen (tai sellaiseksi koettuun) pohjaava. Adam Forden aikaan yhteiskuntajärjestys on Platonin valtioidean mukainen ja kansaa ohjataan lähinnä pelolla – ulkopuolinen on uhka, vain oma valtio ja sen järjestys tuo turvan. Anax saa elää hieman toisenlaisessa maailmassa, vaikka vapaus on edelleen suhteellista.

Pidin kovasti tästä kirjasta, sen suorastaan ahmi. Tulevaisuuskuvaukset kiinnostavat ja Genesiksen maailma on sopivissa määrin outo ja samalla ymmärrettävä. Tekoälyn ja ihmisyyden vertaaminen ja niiden syvimmän olemuksen ymmärtäminen on kiehtova aihepiiri, johon Beckett tarttuu tuoreesti. Lukija pakotetaan pohtimaan omia käsityksiään, miettimään perusteitaan ja ymmärtämään useampaa näkökulmaa. Mikä lopulta tekee ihmisestä ihmisen? Missä kone loppuu ja ihmisyys alkaa? Onko sellaista rajaa olemassakaan?

Oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkevaa, etenkin näin vetävässä ja helpostilähestyttävässä muodossa. Dystopia ja scifi alkaa aina ajoittain kiinnostaa hieman enemmän, ja nyt voi olla, että joudun vallan jatkamaan seikkailujani sillä osastolla Genesiksen innoittamana.

____

Genesis on luettu myös näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kirjavalas, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Kirjavinkit

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan! -kirjahaasteeseen, jossa selviydyn eristyssellistä tavallisen sellin puolelle.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava 2012
511 s.

Omasta hyllystä.


Esko Vuori uskoo unelmiinsa. On aina uskonut ja uskoo vastakin. Hän ihailee tekniikkaa, yritteliäisyyttä ja Yhdysvaltoja, voi pojat kuinka ihaileekaan! Eskosta tulee kodinkonekauppias, ensin Kuopioon ja sitten Hämeenlinnaan.

Eskon vaimo Liisa on kätilö, joka uskoo arkeen ja ihmisiin, ainakin toisinaan. Liisa pyörittää Vuorten perhettä työnsä ohella, hoitaa edustusvaimon tehtävät vähitellen kasvavissa pikkukaupungin seurapiireissä ja yrittää olla hyvä äiti kolmelle pojalleen.

Pojista vanhin, Esa, ei saa elämänsä asioita helpolla. Hän rakastuu ehkä väärään naiseen, jonka kanssa saa suunnittelematta tyttären. Esan kertojanääni kertaa sukupolvien tarinaa tyttärelle omasta näkökulmastaan, paljastaa, millaista on ollut elää valovoimaisen isän varjossa haluamatta seurata tämän jalanjäljissä.

Olen pitänyt kaikesta lukemastani Juha Itkosen kirjoittamasta, ja odotin paljon Hetken hohtavalta valolta.

Sain sen, mitä odotin.

Kirja on ihastuttava, melankolinen ja se herättää halun ahmia sivun toisensa perään. Yli 500-sivuinen eepos on melkoinen pala, ja vaikka itse tarina on lopulta varsin tasainen, tylsä se ei ole. Itkonen kuvaa arkista elämää samaan aikaan tavanomaisen ja omalla tavallaan erikoisen perheen kokemusten ja perheenjäsenten välisten, paikoin hyvin vaikeiden suhteiden kautta. Samalla hän kertoo terävästi vuosikymmenten mukana muuttuvasta Suomesta yksilön ja perheen tasolla.

Eskon ja Liisan natiseva avioliitto on kirjan keskeinen linja. Itkonen kuvaa, kuinka toisiinsa ihastuneet nuoret päätyvät yhteen ja rakentamaan perhettä, johon eivät ehkä vielä ole aivan valmiita. Esko ja Liisa kasvavat vuosien kuluessa yhteen, ja vaikka on selvää, että perheen vetonaula on Esko, Liisan hiljainen puurtaminen arjen eteen ja vähittäinen omanarvontunnon herääminen vaikuttaa Vuorien elämään kaikkein eniten. Tunsin suurta sympatiaa Liisaa kohtaan, vaikken hänen elämästään sellaisenaan omakohtaisesti mitään tiedä.

Eskoa ei lukija kuitenkaan voi inhota, vaikka Esa ei häntä siedäkään. Esko on omissa pyrkimyksissään vilpitön, hän ei halua pahaa – kaikkea muuta. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä työtä unelmiensa eteen ja uskoa aina parempaan tulevaisuuteen. Tarinan viimeiset käänteet ovat viimeistään ne, kun Eskoa tekee mieli halata. Ja ehkä myös kysyä, kuinka niin positiivisena voi pysyä kaiken sen jälkeen. Oikeassa elämässä en tule toimeen Eskon tapaisten setämiesten kanssa, mutta kirjan sivuilla häntä sietää ja ymmärtää.

Esan tarinassa on säröä ja surua. Hänen tilintekonsa tyttärelleen on paikoin raastavaa luettavaa, ja se saa pohtimaan, miten paljon pienetkin valinnat vaikuttavat, niiden suurten rinnalla. Esa on osaltaan paljon isänsä poika, vaikka ei juuriaan suuresti arvosta. Uskoa ja yritystä löytyy pitkään, kolhuista piittaamatta.

Aina ei tarvita yletöntä draamaa, jotta tarina toimii ja koskettaa. Itkonen on mielestäni onnistunut erinomaisesti kuvaamaan aitoa elämää sortumatta jaaritteluun tai tylsyyteen. Sellaista minä en kirjasta löytänyt, vaikka on tarinaa pitkäpiimäiseksikin sanottu. Vaikka Hetken hohtava valo on surumielinen, se on kaunis ja silti toiveikas. Ajat ja aikakaudet alkavat ja päättyvät, ihmiset ja ihmissuhteet syntyvät, muuttuvat ja katoavat, mutta pieni toivo ja usko siihen, että huomenna asiat voivat olla kaikesta huolimatta piirun verran paremmin, on hyvä muistutus, ja sai tämän lukijan tuntemaan olonsa hetken hyvin seesteiseksi ja hyväksi.

___

Kirjantilan Jaakolle tämä oli viime vuoden parhaita lukuelämyksiä.
Mari A:n ainoa moite kirjalle on, että se loppui.
Kirjanainen nautti kirjan yksityiskohdista ja miljööstä.
Sanna tunnustautuu tämän jälkeen Itkosfaniksi.
Unnin ei tarvinnut pettyä.
Minnan mielestä kirjasta saisi tehtyä soundtrackin.
Katja ihastui ja vakuuttui, muttei siltikään välttynyt pitkästymiseltä.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.