Teemamaana Saksa -haaste valmis (ja enää viikko Kirjamessuihin!)

Nanna haastoi alkuvuodesta lukemaan saksalaisen kielialueen kirjallisuutta Helsingin Kirjamessujen tämän vuoden teeman mukaisesti. Itse luin kuusi haasteeseen soveltuvaa kirjaa, ja vaikka haasteaikaa on vielä viikko jäljellä, tiedän jo nyt, että suoritukseni jää tähän. 

Luin seuraavaa:

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain 2011)

John Irving: Vapauttakaa karhut! (Tammi 2012)

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat (Tammi 2011)

Bernhard Schlink: Viikonloppu (WSOY 2010)

Siegfried Lenz: Kiusattu (Gummerus 2001)

Ursula Poznanski: Vii5i (Atena 2013)

Melko uutta kirjallisuutta tuli siis käsiteltyä. Selvästi vanhempaa edustaa vain John Irvingin esikoisteos Vapauttakaa karhut!, joka on vuodelta 1968. Suomennos tosin ilmestyi vasta viime vuonna. Irving ei tietenkään itse edusta sinänsä saksalaisen kielialueen kirjallisuutta, mutta koska teos sijoittuu Itävaltaan, sopii se haasteeseen hyvin. Kirjana Vapauttakaa karhut! ei ole kovin erikoinen, mutta, no, se on irvingiä. (Jos vasta harkitset mestarin tuotantoon tutustumista, älä aloita tästä, bitte.) 

Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina ja Schlinkin Viikonloppu ovat jo haipuneet mielestäni, eikä taida tulla ikävä, kun en niistä mitään erityistä muista. Sen sijaan Daniel Kehlmann on Maailman mittaajillaan (sekä viime vuonna lukemallani Maineella) rynninyt yhdeksi suosikikseni. Olinkin erittäin iloinen, kun joskus männäviikolla huomasin kirjakaupassa herralta ilmestyneen uuden suomennoksen, Minä ja Kaminski. Se on hankittava luettavaksi mahdollisimman pian.

Poznanskin Vii5i on ihan mainio dekkari, joka täytti hetkellisen jännityksenhimoni oivallisesti, vaikka sortuukin muutamiin turhiin kliseisiin. Siegfried Lenzin Kiusattu sen sijaan vaikutti suuresti. Pieni kirja on tunnelmaltaan latautunut ja miljööltään kiehtova. Suosittelen suuresti, ja itse aion tutustua tähän kirjailijaan vielä huomattavasti tarkemminkin. Lenz on vieraana Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 26.10.

Kuudella luetulla kirjalla onnistuin saamaan kasaan kaikki kolme raitaa Saksan lippuun. Schön!

***

Tosiaan, Kirjamessut kolkuttavat jo ihan nurkan takana. Itse aion sukeltaa messuhulinoihin lauantaina (kiitos jo etukäteen Atena-kustantamolle lipusta), joten ihmismassakestävyyttä vaaditaan jälleen. Onneksi divaripuolella on yleensä hiljaisempaa. Sitä paitsi on ylipäänsä mukavaa, että kirjallisuus ja kirjat vetävät puoleensa ihmismassoja. Edes kerran vuodessa.

En ole vielä tehnyt erityisen tarkkaa suunnitelmaa, ja luultavasti käykin niin, että vaan haahuilen ympäriinsä sen kummemmin asiaa pohtimatta. Jo mainittu Siegfried Lenzin haastattelu voisi olla yksi etappi (klo 12.30, Aleksis Kivi -lava), samoin Takauma-lavalla klo 10.30 oleva Kirjailijoiden Berliini -keskustelutilaisuus. Puoli kahdeltatoista keskustellaan lukemisen jaetusta lumosta (eli muun muassa kirjabloggaamisesta) Aino-lavalla, jossa paikalla ovat blogikollegani Katja ja Hanna. Sinne menen ainakin! Ja toki aion tavata mahdollisimman monta muutakin bloggaajatoveria.

Onko messusuunnitelmat siellä jo tehtynä? Vai annatko fiiliksen viedä? Vai jätätkö kenties koko karkelot väliin?

Teemamaana Saksa: Vii5i

Ursula Poznanski: Vii5i
Suomentaja: Anne Mäkelä
Atena 2013
426 s.
FÜNF (2012)

Kirjastosta.


Pellolta Salzburgin ulkopuolelta löytyy eräänä sumuisena aamuna naisen ruumis. Nainen on murhattu työntämällä hänet alas kalliolta. Jalkapohjiin hänelle on tatuoitu koordinaatit. Niitä seuraamalla alkaa pirullisen juonikas geokätköilyn ideaa noudattava arvoitusleikki, jossa tavanomaisten kätköjen sijaan löytyy ruumiinosia.

Juttua selvittää etsivä Beatrice Kaspary kollegoidensa kanna. Bea on vastikään omistushaluisesta miehestään eronnut kahden lapsen äiti, jolla on ilman poliisin työtäänkin traumoja jo aivan riittämiin. Nuoruuden kokemukset ja parhaan ystävän raskas menetys kalvavat Beaa, minkä lisäksi hän kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä sekä äitinä että etsivänä. Geokätkötapauksen selvittelyn edetessä alkaa näyttää ahdistavan paljon siltä, että juttu liittyy jollain tapaa Beaan henkilökohtaisesti. Jännitystä ja toimintaa on luvassa tarinan viimeisiin käänteisiin saakka.

Huomasin tuossa kesän kuluessa muutamien kollegoiden lukeneen ja bloganneen tästä itävaltalaisdekkarista. Luen nykyisin verrattain vähän dekkareita tai muutakaan jännitystä, mutta tätä päätin pitää silmällä kirjastossa kaiken varalta. Nyt se sattuikin olemaan sopivasti saatavilla, ja yhtä lailla sopivasti tuli flunssa ja toimeton viikonloppu.

Oikein vetävän stoorin sainkin lukea. Geokätköilystä ammentava juonikuvio on hykerryttävä, vaikka murhaajan vihjeet seuraaville koordinaateille tuntuivatkin paikoin hieman teennäisiltä. Monia kiinnostavia ja traagisia kohtaloita ehditään tavata, ja käänteet ovat sopivan vauhdikkaita. Viihdettä oli siis luvassa ihan olan takaa.

Hieman tympääntynyt olin kyllä päähenkilöön. Beatrice Kaspary on turhan tyypillinen dekkarietsivä. Syyllisyyttä, työnarkomaanin piirteitä, huono äiti -syndroomaa, hankala parisuhde, vaikea luottaa, v-mäinen esimies, epävarmuutta ja tietenkin, voi tietenkin lähdenpä tästä ihan vaan tsekkaamaan yhden jutun, mutta enpä juuri tällä kertaa kuittaa sitä työparilleni -"vahinko". Aaaaaargh! Onneksi viimeksi mainittu ei nyt ollut niin alleviivattu. Sen sijaan Bean perhetilannetta kyllä jauhettiin ja suorastaan hierottiin vasten lukijan kasvoja. Kiitos tästä, tuli selväksi jo.

No, olen kuitenkin ihan tyytyväinen lukemaani, ja näkyyhän se siinäkin, että ahmaisin yli nelisataasivuisen kirjan aivan hujauksessa. Toisaalta tulin taas siihen tulokseen, että parhaimmat dekkariaikani ovat väistämättä ohi. En vain jaksa väistämättä(kö?) tarinankuljetukseen vaadittavia kliseitä. Ainakaan kovin montaa kertaa vuodessa.

___

Haasteet: Teemamaana Saksa ja Maailmanvalloitus (Itävalta).

Teemamaana Saksa: Kiusattu

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentaja: Oili Suominen
Gummerus 2001
188 s.
Arnes Nachlaß (1999)

Kirjastosta.


Nuori mies Hans on kovan paikan edessä. Hänen on pakattava laatikoihin ottoveljensä Arnen jäämistö. Vanhemmat eivät siihen kykene, nuoremmat sisarukset eivät halua. Samalla, kun Arnen merihenkinen ja pieneen tilaan mahtuva omaisuus päätyy vähitellen laatikoihin, Hans muistelee kaikkea sitä, minkä Arne hänen perheessään muutti.

Arnen oma perhe on menehtynyt traagisesti, ja poika muuttaa teini-iän kynnyksellä isänsä vanhan ystävän perheeseen. Vanhemmat ja vanhin veli Hans ottavat pojan hyvin vastaan, mutta nuoremmat sisarukset Wiebke ja Lars eivät niinkään. Arnessa on paljon kummallista ja persoonallista, hän on lahjakas kielissä ja koulussa yleensäkin, älykäs ja ikäänsä kypsempi. Sosiaalisesti hän ei kuitenkaan menesty nuorten julmassa pelissä. Sopeutumisyritysten ja arkisen elämässä eteenpäin selviämisen miljöönä on Hampurin telakka-alue, jossa perhe asuu. Se henkii lähtemisen, sijattomuuden ja kiertokulun kaikuja.

Olen lukenut hyvin kauniin ja hyvin surullisen kirjan. Kiusattu on mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampi. Tarina on lähes raatelevan avoin, kaikki olennainen annetaan, eikä se ole niin ihanaa luettavaa. Arne-parka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Viaton nuori poika, joka ei ole koskaan tehnyt kellekään mitään pahaa, saa liikaa kantaakseen. Muut, nekään, jotka tietävät painosta Arnen harteilla, eivät anna armoa. Koulumaailma on julma, eikä älykäs nuori pärjää siellä, sillä hän ei vain kuulu joukkoon.

Yksinäisyyden ja sijattomuuden tunnelma on kirjassa voimakas, vaikka isoveli Hansin näkökulma pehmentääkin sitä. Ei hio täysin pois, mutta helpottaa hieman. Sentään Hans on aina välittänyt Arnesta, tehnyt parhaansa pojan eteen, mutta joutunut lopulta nostamaan kädet ilmaan voimattomana. Arne on ristiriitainen ja aito juuri siksi, että hän on ihminen, joka joutuu kantamaan ja kestämään absurdeja taakkoja. Lenz kuvaa tarkalla katseella, millaista on olla hierarkian pohjimmainen, millaista on päätyä silmätikuksi, vaikka ei tee mitään väärin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa telakka-alueelle, joka kuiskii suuria tarinoita. Ympäristön kuvaus on äärimmäisen hieno, ja telakkaan itseensä kiteytyy paljon, sekä tapahtumia että tunnelmaa. Näin lukiessani mielessäni sumun kerääntyvän käytöstä poistettujen laivojen ylle, laitureille ja varastorakennuksiin. Meren häivähdys tuoksui nenässä.

Tässä kirjassa on paljon koskettavaa, mutta ei mitään liikaa. Suosittelen.

Teemamaana Saksa: Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu
Suomentaja: Leena Vallisaari
WSOY 2010
222 s.
Das Wochenende (2008)

Kirjastosta.


1970-luvun terroristi Jörg vapautuu pitkästä vankeudesta. Hänen siskonsa Christiane järjestää vapautumisen kunniaksi vanhojen ystävien tapaamisen ränsistyneellä kesähuvilallaan. Intensiivisen viikonlopun aikana vanhat suhteet, kränät ja teot nousevat pintaan. Kuinka 70-luvulla nuoruuden innolla ja aatteen palolla terrorismiin ja sen lieveilmiöihin sotkeutuneet ihmiset tekevät tiliä menneisyytensä ja toistensa kanssa? Mitä on jätetty kertomatta ja mikä on kenties ymmärretty väärin? Mitä kadutaan, jos kadutaan?

Jos kaipaa tiiviiseen muotoon kirjoitettua, intensiivistä tarinaa, Viikonloppu on hyvä valinta. Kauaa sen lukeminen ei vie, ja kirja pitää otteessaan, jos sen antaa tehdä niin. Lause ja kerronta kulkee, vaikkei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa tyyliä. Sujuvaa, mutta hieman hajutonta. Piti minut etäällä.

Huvilalle kokoontuneet ihmiset ovat keskeisessä asemassa tämän kirjan sivuilla. Harmi, että he eivät juurikaan herättäneet kiinnostustani. Henkilöt ovat liikaa toistensa kaltaisia, eikä tarinan suppea pituus anna mahdollisuutta tutustua heihin kunnolla. Miehet eroavat toisistaan lähinnä siinä, miten he suhtautuvat Jörgiin ja mihin ammatteihin ovat päätyneet. Naiset ovat pitkälti yhden ominaisuuden vankeja: pappi, läski, runotyttö. Tympeää.

En voi sanoa sinänsä pettyneeni, sillä minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksiakaan. Kirja vain sattui eteeni kirjastossa, ja nopeasti se tosiaan oli lukaistu. Harmillista, että nimenomaan lukaisulta se tuntuukin, aika tyhjänpäiväiseltä ja nopeasti mielestä haipuvalta. Tuskin muistelen tätä kirjaa juurikaan sen jälkeen, kun tämä teksti on kirjoitettu ja kirja viety takaisin kirjastoon.

Viikonloppu ei ole huono kirja. Se kertoo hienosti menneisyyden virheistä, katumuksesta ja katumattomuudesta. Se saa pohtimaan, mitä kaikkea voi panna nuoruuden huuman piikkiin ja mitkä teot ovat anteeksiantamattomia. Lopulta myös Jörg jää arvoitukseksi. Mitä hän ajattelee, tuntee, katuu? Arvostan sitä, ettei kirjailija pureskele tarinaa ja sanomaa valmiiksi mössöksi, mutta toisaalta jäin pohtimaan, paljonko nimenomaan tällä tarinalla edes oli sanottavanaan.

Kuten Liisa, minäkin koin kirjan hyvin näytelmällisenä. Uskoisin siinä olevan lavalla esitettynä enemmän tunnetta ja syvyyttä kuin paperisena. Nyt se jäi etäiseksi. Muistijälkiä tuskin jää.

___

Viikonloppua ovat viettäneet myös Jaana ja Leena Lumi.

Osallistun kirjalla Teemamaana Saksa -haasteeseen, jossa nappaan toisen raidan Saksan lippuun.

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat
Suomentaja: Ilona Nykyri
Tammi 2011 (1. painos Perhemediat Oy 2007)
280 s.
Die Vermessung der Welt (2005)

Kirjastosta.


Kaksi aikansa suurta tiedemiestä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt ja matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss, kohtaavat jo ikääntyneinä ja ajan nakertamina herroina vuonna 1828 Berliinissä. Molemmilla on takanaan suuri ura ja kolhuinen elämä, joita tarina vähitellen avaa.

Von Humboldtin osalta päästään kurkistamaan lyhyesti lapsuuteen veljen varjossa, mutta pääpainon saa hänen tutkimusmatkansa suurilta osin kartoittamattomaan Etelä-Amerikkaan, jonka hän teki 1700–1800-lukujen vaihteessa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa. Matkaan kuuluu arvaamatonta matkustusta jokia pitkin, luolia ja kasvikartoitusta, mittaamista, muistiinpanoja, alkuasukasheimoja, sadistisia lähetyssaarnaajia ja vuoristotautia. Kaiken ylittää ihmissuhteita karttavan von Humboldtin kunnianhimo, jolle ei ole rajaa.

Samaan aikaan Saksan Göttingenissä Carl Friedrich Gauss kehittää matematiikan teorioita ja tutkii tähtien ja planeettojen liikkeitä. Hän on vähävaraisista oloista ponnistanut nero, jonka älykkyys huomattiin kansakoulussa – opettaja puhui Gaussin isän ympäri, jotta poika sai opiskella matematiikkaa. Gaussista tulee tutkija ja tiedemies, myöhemmin aviomies ja isä, lopulta myös maanmittaaja ja oman aikansa pätkätyöläinen. Älyllä ei kuitenkaan saavuteta kaikkea, minkä Gausskin katkerasti saa huomata.

Maailman mittaajat on kiinnostava romaani. Se kertoo oikeista historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta on sopivan väritetty ja kaunokirjallinen pitääkseen romaania kaipaavan lukijan mielenkiinnon alusta saakka yllä. Kehlmann käyttää epäsuoraa kerrontaa taitavasti ja houkuttelevasti, ja hänen ilmaisunsa on ihastuttavan lakonista ja satiirilla kuorrutettua. Se on myös hyvin vaivatonta, eikä se temppuile lainkaan. Tällaista kirjaa on ilo lukea.

Kirjassa kuvatut tiedemiehet herättävät sekä intoa että ärsytystä. Kehlmann kuvaa heidän elämänpolkunsa terävällä lempeydellä, tarkkasilmäisesti ja uskottavasti. Etenkin von Humboldtin ja Bonplandin Etelä-Amerikan matka on suorastaan hersyvä, vaikkei mitään suoraa hauskuutta sisälläkään. Komiikka nousee pienistä seikoista, ohimenevistä hetkistä ja koukuista. Vaikka von Humboldt on kirjan henkilönä varsin epämiellyttävä – tai ehkä pääasiassa outo kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja sosiaalisten koodien ymmärtämättömyydessään – varsinaisen mulkvistin palkinto menee Gaussille. Samalla häntä tulee kuin huomaamatta myös säälineeksi: mies voi olla vaikka minkälainen nero matematiikassa, mutta ymmärtämättömyys perhe-elämästä ja sen tapahtumista särkee silti sydämen.

Maailman mittaajat on hieno kirja. Se on tarkkasilmäinen ja vetävä, piikikäs muttei ilkeä. Kirja saa miettimään ajan kulkua, ihmisen käsitystä omasta ja menneestä ajasta sekä kunkin omaa paikkaa elämän kiertokulussa. Suosittelen!

___

Osallistun kirjalla Nannan Teemamaana Saksa -haasteeseen.

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

Teemamaana Saksa: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)

Omasta hyllystä.


No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.

Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.

Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.

Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.

Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.

Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.