”Kerran petolintu, aina petolintu” - Hurjan Louhen siivillä

Ajatus nousi versona pimeästä.

”Voisimmeko tehdä oman?” kysyin.

”Sanotaan, että moni seppä on yrittänyt takoa kirjokannen”, Saras sanoi. ”Mutta kukaan ei ole vielä onnistunut.”

”Miltä kirjokansi näyttää?” kysyin.

”Kukaan ei tiedä”, Saras-täti vastasi. ”Miltä se sinusta näyttää?”

Näin puun, loputtoman, ja tähdistä kirjavan taivaan sen yllä. Oksilta putosi kultaa. Puu näytti naiselta, se näytti mieheltä. Se näytti ihmiseltä. Se näytti joltakin, jonka suojaan voisi rakentaa kodin.

”En tiedä”, sanoin, vaikka näin. ”Onko kirjokannella nimi?”

”Sampo”, Saras-täti sanoi. ”Kirjokantta kutsutaan sammoksi.” (s. 20-21)


Minkä matkan sain tehdä vuoden pimeimpänä aikana, juuri silloin, kun päivä alkoi vihdoin taas pidentyä odotuksen jälkeen. Kuljin rautakauden maisemassa, metsänpeitossa, pohjolassa. Soilla, kallioilla, rannoilla, taivaalla. Kohtasin hiiden väen, Tuonen Tytin, valkopartaisen tietäjän, kirveskansan, Synnyttären.

Ja kohtasin Lauhan, kohtasin Louhen.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos 2025) vei minua päivisin ja öisin. Se ei antanut unen tulla, se kuiski korvaani silloin, kun tein jotain muuta tai yritin. Merikotkan sulat tulivat esiin ihon alta, synnyt kiertyivät suoniin.

Lukeminen on pitkään ollut jo vaikeaa. Keskittyminen, toisiin maailmoihin uppoaminen. Mieli sinkoilee, ajatukset tykyttävät tai jokin sumu, joka niiden päällä on. Mutta Lumenlaulaja mursi kurjan taian punomalla uuden, vahvemman.

Tarina on Louhen oma, kerrankin, ei kenenkään muun sanelema, maalaama, esittämä. Louhi syntyy Lauhana, Pohjolan valtiattaren perheeseen, vahvojen sisarten seuraan. Maailma on tuulinen, joskus karu, mutta se on tukevilla kantimilla. On usko ja luotto Tuhannen synnyn jumalattareen, sukulinjan jatkumiseen naisten voiman kautta, luonnon ja maailmankaikkeuden tasapainoon. Kunnes kaikki rikotaan kirveillä, poltetaan ja häpäistään, upotetaan suohon.

Lauha pakenee kauas, Tuonelan rajoille saakka. Hän joutuu saattamaan sisaruksiaan Tuonelan virran yli, hän joutuu luopumaan kaikesta siitä, minkä luuli olevan ikuista. Pakomatka jatkuu metsänpeittoon, turvaan, jossa on tilaa kaltoinkohdelluille ja suojaa tarvitseville. Lauhan voimat palaavat ja kasvavat. Hän vahvistuu, löytää ytimensä, joka ei koskaan kadonnutkaan. Hänestä tulee Louhi, ja hän on valmis ottamaan vääryydellä viedyn takaisin itselleen ja suvulleen.

Pohjolan valtiattarena Louhi huolehtii perheestään ja kansastaan, parantaa elinoloja ja tekee kaikkensa sen eteen, minkä katsoo olevan oikeutettua ja oikein. Auringonkiertojen aikana maine kasvaa ja leviää, eikä lopulta ole yllätys, että pohjolan vauraudesta haluavat päästä muutkin jaolle.

Hinta on kova, kaikille.


”Ne, jotka haluavat kieltää voimasi ja viedä sen sinulta, yrittävät tehdä niin joka tapauksessa. Huolimatta siitä, kätketkö sen vai annatko sen kasvaa kaikkien näkyvillä.” (s. 387)


Lumenlaulaja on huumaava lukukokemus, joka antaa tilaa ja laajentaa ymmärrystä. Se on vahva tarina, joka ammentaa itämerensuomalaisesta perinteestä, mutta tekee sen omaehtoisesti ja jäljittelemättä. Louhen maailma on avoin ja salliva, mutta samalla siinä on rajat, määreet ja jyrkkyys, jota on lähes mahdotonta loiventaa.

Itärannan käsissä Louhi on niin paljon muuta kuin miksi hänet on kansallisromanttisessa katseessa alistettu. Hänellä on oma ääni, oma valta. Kaikessa mahdissaankin hän on kuitenkin osa jotain suurempaa: osa tasapainoa, kokonaisuutta, elämän kirjoa ja maailmankaikkeutta. Eikä mitään siitä yksin.

Upea kirja, hieno lukuelämys.

Taika, joka saa yli kahden auringonkierron mittaisen kirjoitushiljaisuutenikin katkeamaan.


Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissasi kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni? (s. 402)

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Kansi: Jussi Kaakinen

Teos 2025

410 s.

Omasta hyllystä, saatu lahjaksi.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)

Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Katja Törmänen: Karhun morsian

Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkit, Evarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie

Maailman pohjoisin kolkka on paikka, jossa puut kasvavat istutetuissa riveissä ja jokaisella on oma, tarkka asemansa yhteisössä. Villiä luontoa ei enää ole, eikä siitä puhuta edes historiankirjoissa. Oliver on elänyt Kuusilaaksossa koko ikänsä hieman erikoislaatuisen äitinsä ja plantaasinvartijaisänsä kanssa. Nyt Oliverin äiti on kuitenkin kadonnut jälkeä jättämättä, ja poika tekee kaikkensa löytääkseen hänet tai saadakseen edes pienen vihjeen siitä, minne äiti on mennyt.

Aarniolassa on puolestaan menossa valtapeli, johon hukkaklaaniin kuuluva tyttö Kalla joutuu osalliseksi vasten tahtoaan. Hän on käynyt soturikoulua, ja edessä on koko opiskeluajan merkittävin mittelö, turnajaiset. Muut soturikoulun aloittaneet tytöt ovat jättäneet sen aikaa sitten kesken, mutta Kallan suurin toive on tulla metsänvartijaksi, ja vain voittamalla turnajaiset pääsee valitsemaan itse oman tehtävänsä valtakunnassa. Valitettavasti kieron kuninkaan Viktor Ankusin poika Kristo on jo vuosia aiemmin ottanut Kallan silmätikukseen ja aikoo tehdä tämän elämästä yhä vaikeampaa – sekä turnajaisareenalla että sen ulkopuolella.

Aarniola kuuluu Ikimaahan, jonka elämää on ikiajat määritellyt ihmisten ja kuiskaajaeläinten välinen vahva side. Kallan perheellä on tiivis suhde susilaumaan, ja myös kotkat ja karhut ovat kuiskaajaeläimiä. Niiden klaanit ovat haipuneet lähes olemattomiin, ja niin uhkaa käydä myös hukkaklaanille, ellei Kalla onnistu pelastamaan susia. Kuningas Viktor haluaa päästä eroon "pedoista" ja oikeastaan kuiskaajaklaaneistakin vahvistaakseen omaa, petoksella hankkimaansa asemaa.

Oliverin ja Kallan tiet risteävät yllättävällä tavalla, ja molemmilla on paljon opittavaa toiselta. Tutkimusmatka omaan itseenkin on vasta alkamaisillaan. Samaan aikaan taustalla kohisee Ikimaan valtakuntien välinen kahnaus, jolla on pitkä ja synkkä historia.

Kimmo Ohtosen nuorten fantasiaromaani Ikimaa – Soturin tie avaa uuden sarjan ja tekee sen vaikuttavasti. Kahden erilaisen maailman yhteensulattaminen, elämäntapojen ja yhteiskuntajärjestysten kuvaaminen sekä kiinnostavien, kiintymystä herättävien henkilöiden kokonaisuus toimii erinomaisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä ja näkökulmat vaihtuvat taajaan. Jännite rakentuu nopeasti ja pysyy yllä kipuilematta. Sarjan ensimmäisen osan taakkana on aina uuden maailman, henkilöiden ja historian pohjustaminen, mutta Ohtosen tyylillä toteutettuna se toimii, eikä turhaan väännä rautalangasta. Toisaalta tarinaan ei ole jäänyt myöskään häiritseviä aukkoja, vaan lukijan uteliaisuutta kutkutellaan juuri sopivasti ja monelta eri kantilta.

Kalla ja Oliver joutuvat kohtaamaan melko järkyttäviäkin asioita, jotka voi tulkita eräänlaiseksi lapsuuden lopuksi kummankin osalta. Yksilötason lisäksi Ikimaa – Soturin tie käsittelee ympäristöä, luontoa ja kansanperinnettä ja -tarustoa otteella, joka ei saarnaa tai selittele, vaan hioo eri elementit sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kirja loppuu koukkuun, joka saa toivomaan jatkoa mahdollisimman nopeasti. Ikimaan tarina on vasta alussa.


Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie
Otava 2018
335 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 44. Kirja, jossa opiskellaan, Jatkumo-haaste.

Anne Salovaara: Afroditen askelin

Anne Salovaaran novellikokoelma Afroditen askelin on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta aikuislukijakin saa siitä paljon irti – vähintään näköalan nuorten maailmaan, joka on karu ja satuttava. Novellien taustalla on Kreikan mytologiaa, mutta niin hienovaraisesti ja luovasti, ettei se läiskähdä kasvoihin.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen ammentaa elementtejä jostakin antiikin Kreikan tarinasta. Avausnovelli Kun joka päivä sataa kuvaa Janin ja Mikon liftimatkaa Euroopan halki kohti Stonehengea. Tunnelma on surumielinen, poispäin tempoileva mutta juuri siksi kiehtova.

Yhteydenpitoa kertoo puolestaan isättömänä kasvaneesta tytöstä, joka kohtaa yllättäen netissä miehen, joka ikäerosta huolimatta tuntuu juuri oikealta eikä miltään muulta. Kiihko, toisen ihmisen sopivuus itselle ja jonkin lopullisesti menetetyn kaipaaminen tiivistyvät vahvatunnelmaiseksi novelliksi.

Punaista ja valkoista on naapuritarina. Samin Lumipallo-kissa voi huonosti ja hän epäilee naapurin haluavan myrkyttää sen. Syytökset kasvavat Samin mielessä kokoaan suuremmiksi, kuvitelmat ja varmuus niiden paikkansapitävyydestä sekoittuvat todellisuuteen, jossa on omat yllätyksensä odottamassa.

Arvet alkaa koulupsykologin vastaanotolta ja päätyy korkean talon katolle. Nuoren päähenkilön kokemat itsetuhon tuntemukset tulevat lukijaa liki. Teksti on tiivistä ja intensiivistä. Samoin novellissa 99 kertaa ja enemmän tunnelma on tiukka, ja tarina rakkaudesta, jota ei vain malta odottaa, on traaginen.

Fyysinen tapahtumaympäristö on Kreikassa vain kokoelman päättävässä novellissa Afroditen askelin. Meeri on lomamatkalla Kreikassa siskonsa kanssa, ja kun he vierailevat temppelin raunoilla, jokin salaperäinen voima alkaa vetää Meeriä vastustamattomasti puoleensa, eikä paluuta enää ole.

Salovaaran novellit ovat tiiviitä, ja niiden keskiössä on ihmiselämän arvaamattomuus. Tragedia rakentuu toisinaan hyvin pienistä osista, eikä kohtalokkaaseen luisuun tarvita kuin aivan pieni sysäys. Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.


Anne Salovaara: Afroditen askelin
Nordbooks 2017
133 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja

Haasteet: YA-lukuhaaste (suomalainen kirjailija), Novellihaaste2

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.

V. M. Toivonen: Fimbul-talvi ja Mimirin lähde – Matka Asgårdiin

V. M. Toivosen Matka Asgårdiin -trilogiasta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Fimbul-talvi (2014) ja Mimirin lähde (2016). Kyseessä on viikinkimytologiasta ammentava (varhais)nuorille suunnattu fantasiakirjasarja, jossa on vauhtia, vaaroja ja mielikuvitusta.

12-vuotias tallipoika Mavil elää Midgårdin Vuonossa Tallimestarin opissa ja huomassa. Vanhemmistaan ja taustastaan hän ei tiedä mitään. Midgårdin alueiden välillä on historian koitossa ollut kahinoita, mutta nyt klaanien on yhdistettävä voimansa, sillä pohjoisesta kuuluu pahoja uutisia: tarujen kauhu, jotunni-jättiläiset, ovat palanneet ja aiheuttavat tuhoa. Tämä tietää sotaa.

Yhdeksän maailman taruihin ja tapahtumiin Mavilia opastaa sokea erakko Hod. Häneltä Mavil saa kuulla Ginnungagapin ennustuksesta, josta jotunnitkin ovat jo huono enne. Voimakkaat riimut on saatava turvaan, ennen kuin puoliverinen jumalten asuinsijoilta Asgårdista aikoinaan karkotettu Loki saa ne käsiinsä. Muuten maailmojen tuho on varma.

Mavililla on suurempi rooli kuin arvaisikaan, ja samalla kun ihmisten sotajoukot kokoontuvat pohjoiseen jotunneja vastaan, Mavil huomaa päätyneensä osaksi retkikuntaa, jonka määränpäänä on jumalten koti Asgård. Mukana on Hod, kaksi klaanipäällikköä ja Aesa – tyttö johon Mavil on tutustunut vain vähän aiemmin. Viikinkivene ei kuitenkaan suuntaa sinne, minne oli tarkoitus, vaan päätyy Jotunheimriin, jotunninen asuinmaille. Mavil oppii itsestään uusia, vavisuttavia asioita – hänellä on suuria voimia, joiden hallintaa on opeteltava huolella. Ja Ginnungagapin riimuista on moni muukin kiinnostunut...

Fimbul-talvi ja Mimirin lähde ovat oivallista luettavaa. Trilogiassa on lähtökohtana perinteikkäät fantasian ainekset: orpo päähenkilö, jolla on salaperäinen perhetausta, sodan uhka ja erilaisten klaanien yhteistyö, outoja ja uhkaavia vihollishahmoja, ennustus, jonka toteutumisen estäminen on välttämätöntä... Näihin kirjoihin tarttumalla pääsee hyvin kärryille fantasiagenrestä, jos se vaikkapa nuorelle lukijalle on vielä vieras.

Teksti ja tarina etenevät napakoin luvuin ja juonta on helppo seurata. Muinaisnorjankieliset termit, nimet ja paikat saattavat hieman hidastaa vauhtia, mutta niihinkin tottuu. Ehkä silti jäin kaipaamaan jonkinlaista sanasto- ja henkilölistaa kirjan alkuun tai loppuun, josta olisi voinut aika ajoin tarkistaa sanoja ja henkilöitä. Fimbul-talven sisäkannessa on Midgårdin kartta, Mimirin lähteessä Jotunheimrin. Niiden tarkastelu on jo sellaisenaan hauskaa, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden ja tapahtumien hahmottamisessa.

Mavil on päähenkilönä sopivan monitahoinen: nuori poika uusien, ihmeellisten ja pelottavienkin asioiden äärellä, utelias ja tiedonhaluinen, omia voimiaan koetteleva. Muuten henkilökaarti on aika perinteikäs selkeästi hallitsevilta luonteenpiirteiltään toisistaan eroavine klaanipäälliköineen, kirpakkoine tyttöineen, hassuine maahisineen ja hyytävine pahiksineen.

Erityisen paljon pidin viikinkimytologian käytöstä tarinan olennaisena rakentajana, vaikka Odin poikineen onkin terminä saanut ylleen sattuneesta syystä varsin ikävän maun. Toisaalta onkin paikallaan muistutella, mistä pohjoismaisessa tarustossa on oikeasti kyse, jotta sen väärinkäyttö ei mene niin helpolla läpi.

Matka Asgårdiin jatkuu siis vielä yhden kirjan verran. Odotan sitä innolla, sen verran mehevään vaiheeseen Midgårdin sotatilanne, Mavilin seurueen matka ja ennen kaikkea Ginnungagapin riimujen kohtalo toisen osan lopussa jää.


V. M. Toivonen: Fimbul-talvi. Matka Asgårdiin – Ensimmäinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2014
150 s.

V. M. Toivonen: Mimirin lähde. Matka Asgårdiin – Toinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2016
266 s.

Arvostelukappaleet.

______

Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa on myrsky.

Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.

Enkelten verta ja tsemppausta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
273 s.

Kirjastosta.


Eletään lähitulevaisuudessa, jossa maailma kärsii leviävästä mehiläisten joukkopaosta ja sen seurauksena vilja- ja rehukasvien sekä hedelmien ja kasvisten tuotannon romahtamisesta. Koska rehuakaan ei riitä, myös karjatalous on vaikeuksissa. Maailmassa myllertää.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo, keski-ikäinen, rauhallista ja syrjäänvetäytyvää elämää viettävä mies, huomaa omankin elämänsä perusteiden huojuvan. Orvo on saanut oppinsa mehiläisistä (ja elämästä) isoisältään, sillä hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja isä Ari on keskittynyt tekemään kansainvälistä uraa bisnesmaailmassa. Orvon poika Eero on myös kasvanut pitkälti äidittä, sillä Marja-Terttu otti ja lähti pojan ollessa vielä pieni. Eerosta tuli eläinoikeusaktivisti, suorastaan ekoterroristi, jonka blogielämää Orvo pääsee (tai joutuu) seuraamaan.

Tavallisen miehen elämä ja maailma saavat konkreettisen särön, jota Orvo ei välttämättä edes halua paikata. Surun, leviävän maailmanpalon ja aluillaan olevan katastrofin äärellä on pohdittava, mitä merkitsevät tuonpuoleinen, ihmisen ahneus ja eläinten hyötykäyttö, kun asioita ei enää voi hallita.

Vuosi siihen meni, mutta lopultakin sain Enkelten verta käsiini (sic!). Kirja on ollut tasaisen varmasti lainassa, mutta nyt se odotti BestSeller-hyllyssä, ja vaikka taas kerran olin päättänyt, että käyn vain palautusreissulla, pakko oli antaa periksi.

Ahmittuahan sitä taas tuli. Mutta minkäs sille voi, jos kirja iskee kohdilleen.

Sinisalon luoma tulevaisuus on mielenkiintoinen ja hyytävä. Koska se on niin lähellä – puhutaan 2010-luvun lopusta – se tulee iholle. Tämä voi olla totta jo huomenna. Osin jo tänään. Enkelten verta ei anna armoa, vaan se on kumartelematon hätähuuto luonnon elinvoiman ja eläinten oikeuksien puolesta.

Tarinassa on kaksi linjaa. On Orvon nykyhetki minä-kertojana, joka alkaa päivästä 0, menetyksen alusta. Surua ja arjen pyöritystä, hitaasti tajuntaan luikerteleva lopun ajan alku. Toisaalla saadaan lukea Eeron kahta blogia, joissa hän avaa maailmankuvaansa ja käsityksiään eläinten oikeuksista. Blogimuotoinen tarinankuljetus toimii. Se tuo tiettyä etäisyyttä, mutta avaa silti Eeroa kirjallisena hahmona lukijalle – ja toisaalta poikana isälleen, joka myös lukee blogeja, joista ei ole aiemmin tiennyt. Oman lisänsä tuovat blogien kommentit kaikessa, no, autenttisuudessaan.

Mehiläiset ovat tarinan kolmas päähenkilö Orvon ja Eeron lisäksi. Kun viimeksi luin mehiläisistä kertovan kirjan, petyin. Nyt en pettynyt, sillä Enkelten verta avaa huiman näköalan mehiläisten maailmaan ja mehiläisiin liittyviin myytteihin. Nuo surisevat pörriäiset alkoivat kiinnostaa entisestään. Jotain ihmeellistä tällaisissa hyönteisissä kyllä on: kuinka ne elävät yhtenä organismina, hierarkiassa, jonka jokainen osa toimii kuin rasvattu. Kesällä lähetin kiitollisia ajatuksia mökkisaaren mehiläisyhdyskunnille, sillä ensimmäistä kertaa moneen, moneen, moneen vuoteen saaressa oli valtaisa mustikkasato juuri niiden ansiosta. Kiitos, te Pohjois-Karjalan mehiläiset, nauttikaa talvihorroksestanne mökin hirsien suojassa.

Minua ei paatoksellinen eläinten asian ajaminen häirinnyt. Mielestäni se on upotettu tarinaan luontevaksi osaksi, jonka olemassaoloa ei tarvitse perustella: Enkelten verta kertoo nimenomaan siitä, miten ristiriitainen suhde ihmiskunnalla on eläinkuntaan ja kuinka monihaarainen maailma sitä penkomalla avautuu. Ja kuinka suurissa ongelmissa vielä joskus olemme kaikkien torjunta-aineiden, muovilla syötettyjen teurasnautojen ja ryöstöviljelyn vuoksi.

Kokonaisuutena tarina toimii erinomaisesti, sen osaset sopivat toisiinsa, ja sen yliluonnollinen vivahdus on kiehtova ja houkutteleva. Ihmishahmot ovat aavistuksen paperinmakuisia, mutta pääosaan tässä kirjassa nouseekin tarina itsessään, sen herättämät ajatukset, mielipiteet ja tuntemukset. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme vain maan tomua, murusia meitä suuremman kokonaisuuden pinnalla, emmekä todellakaan lähelläkään enkelten verta.

Enkelten verta on luettu varsin paljon, esimerkiksi täällä: anni.M, Zephyr, Leena Lumi, Morre, Jenni, Anu, Tessa, Minna, Booksy ja Arja.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

---

Sain tällaisen ihanan Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen Katrilta ja Norkulta. Kiitos molemmille. Olette samanmoisia itsekin! Haluan lähettää tunnustuksen eteenpäin sen kummemmin erittelemättä kaikille, jotka ovat jaksaneet tsempata minua viime aikojen noviisiopepyörityksessä niin täällä netissä kuin livemaailmassakin. Kiitos mukavista sanoistanne. Arvostan niitä.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kohtalokas lipsahdukseni fantasiaan

Ja tapahtui niinä päivinä, että bloggaajan päässä kuului naksahdus ja hän teki varomattoman loikkauksen suureen tuntemattomaan: fantasiakirjallisuuteen...

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu osa 1.
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2011
725 s. + liitteet
A Game of Thrones (1996)

Kirjastosta.


Eletään Westerosissa, Seitsemässä kuningaskunnassa, kuningas Robert Baratheonin vallan alla. Kuningas saapuu pohjoiseen, Talvivaaraan, pyytämään vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia lähimmäksi neuvonantajakseen, kuninkaan Kouraksi. Edellinen Koura, niin ikään kuninkaan ja lordi Eddardin kumppani edellisistä sodista, koki karun ja arvoituksellisen kohtalon, josta lordi Eddard haluaa päästä selvyyteen. Alkaa hankala matka Kuninkaansatamaan, sekaantuminen hovin juonitteluihin ja vanhojen haavojen repimiseen. Sodan alkamiseen ei enää vaadita paljon.

Kuningas Robertin tieltä syrjäytetyn hullun lohikäärmekuninkaan Targaryenin perilliset, prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys elävät maanpaossa idässä. Kootakseen joukkoja vastaiskua ja kruunun palauttamista varten Viserys naittaa siskonsa hurjan hevosklaanin johtajalle khal Drogolle. Epävarmasta nuoresta prinsessasta kasvaa kuitenkin vahvempi klaanikuningatar kuin veli koskaan uskalsi ajatella, eikä vettä pelkäävän sotajoukon pakottaminen laivoilla meren yli ole niin helppoa, kuin kärsimätön ja vallanjanon katkeruudessa itseään keittelevä Viserys tahtoo.

Varsinaisten valtapelien lisäksi ollaan valtakuntaa suojaavalla pohjoisen Muurilla, Yövartioksi kutsutun mustan veljeskunnan mukana. Yövartio on paikka valtakunnan hylkiöille, rikollisille, äpärille ja päähänpotkituille. Kerran valan vannottuaan Muurilta ei enää poistuta. Muurin takana olevista voimista ei tiedetä kaikkea, mutta uhka alkaa selvästi tiivistyä. Lordi Eddardin äpäräpoika Jon Nietos lähetetään Muurille oppia ottamaan, ja sitä hän myös tulee saamaan. Unohtaako sisällissodan partaalla oleva valtakunta suurimman uhkansa, sen, joka tulee Pohjoisesta, tuntemattomasta?

Tässäpä stooria kerrakseen! Valtaistuinpeli on avausosa ilmeisesti lopullisesti seitsenosaiseksi tarkoitetusta Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjasta. Se on seikkailukertomus, sotakuvaus, aatelissukujen valtapeli. Siinä on seksiä, väkivaltaa ja hippunen viatonta rakkautta. On suurta kunniaa, toivotonta häpeää, punnittavaa uskollisuutta, yllättäviä petoksia. Keskiaikatyyppisessä maailmassa kun eletään, koetaan myös turnajaisia, haarniskojen kolinaa, hämyisiä kievareita, sankarimyyttejä menneisyydestä, kiveen hakattuja kohtaloita (ja niiden uhmaamista), linnoja ja jylhää luontoa.

Minun fantasiatuntemukseni on kapea ja vanhentunut, ehkä. Alkaessani lukea Valtaistuinpeliä koetin muistella, milloin viimeksi olen lukenut tällaista kunnollista miekkafantasiaa (tai ritarifantasiaa, jota termiä pyörittelin mielessäni) ja totesin sen olleen ehkä vuosituhannen vaihteessa. Silloin kahlasin läpi Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance-Kronikat, joiden parissa kyllä viihdyin oikein hyvin. Sitten genreen tutustuminen vain jäi. Seuraava askel olivat Harry Potterit, joihin tartuin suuresti ennakkoluuloisena vuonna 2004, ja, no, se oli menoa. Tosin en edes tullut ajatelleeksi Pottereita, kun koetin muistella menneisyyttäni fantasiakirjojen parissa. (Niissä kun ei ole niitä ritareita, hmm.)

Oli miten oli, Valtaistuinpeli oli mielenkiintoinen tuttavuus. Siitä on hetki, kun olen lukenut todella tarinavetoista tiiliskiveä, ja vaikka olin ajoittain aivan pihalla, kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka nyt olikaan kenenkin sukua ja niin pois päin, nautin Valtaistuinpelin lukemisesta täysin rinnoin. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin usean erilaisen henkilön näkökulman kautta, mikä antaa sille monipuolisen äänen. Toistoa ei siinä mielessä tule, että samoja tapahtumia ei jäädä selittämään useampaan kertaan, vaan asioissa edetään haipakkaan.

Tykkäsin myös siitä, että Valtaistuinpelissä varsinainen taikuus ja magia jäi (ainakin toistaiseksi) oikeastaan taustavaikuttajaksi, ei niinkään aktiiviseksi tekijäksi. Tässä tarinassa heilutetaan miekkaa, ei taikasauvaa. Toki en tiedä vielä, mitä tulevat osat tuovat tullessaan, eikä minulla nyt sinänsä ole mitään sitä magiaa vastaan, mutta pidin ratkaisua onnistuneena tässä avausosassa. Sen sijaan Westerosissa harjoitettua uskontoa olisi voitu taustoittaa huomattavasti enemmän (no, olenkin erityisen kiinnostunut uskonnoista, myös kuvitteellisista sellaisista, joten voi tämä olla ihan vain henkilökohtainen himokin), nyt se vain olla möllötti jossain olemassa, oli vanhat jumalat (ja Ensimmäiset ihmiset), joita vanhat suvut kunnioittivat, ja oli uudet jumalat, joihin jotkut olivat vaihtaneet. Ehkä tähän seikkaan pureudutaan myöhemmissä osissa enemmän?

Niin, ne myöhemmät osat. Pakkohan nekin on lukea. Ei tosin ihan heti, mutta myöhemmin kyllä. Perhanan Martin minkä teit, tässähän lentää genreuskollisuus samoin tein romukoppaan seikkailunhalun tieltä.

Lue Valtaistuinpelistä myös täältä: Salla, Norkku, Booksy, Morre ja Ahmu.
Kirjan (ja tv-sarjan) tapahtumien ruodintaa on tarjolla Juonittelua-blogissa.

Haasteista tämä sopii So Americaniin, osioon Modern Men Writers.