Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.

Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg on jotenkin kumma kirjailija. Selvästi arvostettu, kiistämättä menestynyt, melkoinen tarinaniskijä. Nyt kahden luetun kirjan jälkeen (Lumen tajun luin viime syksynä) en menisi vielä vannomaan, että olen minkään sorttinen fani. Kieltämättä uteliaisuuttani ei vielä ole aivan tyydytetty, joten vähintään luen vielä Norsunhoitajien lapset, jonka olen jossain vaiheessa ostanut edullisena e-kirjana. Ja miksen lisääkin, ken tietää.

Susanin vaikutus on vauhdikas, kiehtova ja häiritsevä romaani. Sen päähenkilö Susan Svendsen on huippufyysikko, naimisissa säveltäjä Labanin kanssa ja teini-ikäisten kaksosten, Thitin ja Haraldin, äiti. Svendsenin perhe elää jonkinasteista tanskalaista unelmaa tyylikkäässä talossaan hyvällä Kööpenhaminan alueella. Perheen jäsenet ovat kuitenkin melkoisia persoonia sekä luonteeltaan että erilaisilta taipumuksiltaan. Susanilla esimerkiksi on kyky saada ihmiset uskoutumaan itselleen ilman sen suurempia voimainponnistuksia.

Susan ja Harald ovat joutuneet perheen Intian-matkalla vaikeuksiin, mutta apu tulee yllättävältä taholta. Heidät luvataan kuljettaa diplomaattisessa suojassa takaisin kotiin, jos Susan vain suostuu auttamaan erikoisessa tehtävässä. Hänen tulee selvittää, missä ovat huippusalaisen, jo lakkautetun Tulevaisuuskomission jäljellä olevat paperit. Komissio perustettiin 1970-luvulla ja se koostui Tanskan terävimmistä aivoista. Mitä pidemmälle selvitystyö pääsee, sitä varmemmaksi käy, että komissiolla oli todellakin monenlaiset avaimet käsissään. Sen jäsenet tuntuivat tietävän kaiken.

Kirjassa on melkoisen raakaa väkivaltaa, ja Susanin näkökulman kautta tarkasteltuna se saa oudon, kelmumaisen suojan ylleen. Veri lentää ja luita katkotaan, mutta Susan ei tunnu olevan oikein moksiskaan. Hän on aika persoonallinen tapaus, hyvin analyyttinen ja objektiivinen, ikään kuin maailma olisi hänelle aivan pelkkää fysiikkaa ja sen lainalaisuuksia. Ehkä se onkin.

Høeg kirjoittaa vimmalla. Tarina etenee paikoin poukkoillen, paikoin hidastellen, mutta koko ajan se tuntuu tempoilevan eri suuntiin. Lukija saa olla tarkkana uusien käänteiden ja esiin nousevien henkilöiden kanssa – verkosto on melkoinen, eikä siitä paljasteta kuin pieni pala kerrallaan. Yhteiskunta, jonka Høeg on tarinaansa rakentanut, on hyytävä ja kuitenkin tuttu. Ehkä näin tehdään jo jossain, ja miksei tehtäisi: valta, raha ja itsekkyys vievät niitä hallussaan pitävät porttien ja aitojen taakse, turvakameroiden suojaan, omaan maailmaansa. Muilla ei ole väliä.

Poliittinen valtapeli tuntuu välillä puhkikalutulta aiheelta. Toisaalta se ei vanhene koskaan, koska se on totta koko ajan. Høegin valtapeli on vielä raaempi, sillä sitä peilataan tanskalaista hyvinvointivaltiota ja sen illuusiota vasten.

Susanin vaikutus on kirja, joka viihdyttää ja samalla ärsyttää. Se on ristiriitainen lukukokemus, mutta saa silti kääntämään aina vain uuden sivun esiin. Ja vielä yhden.


Peter Høeg: Susanin vaikutus

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Tammi 2015

426 s.

Effekten af Susan (2014)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Ullan Luetut kirjat, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Kujerruksia

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Tanska saa kolmannen suorituksen.

Kirjankansibingosta ruutu Fiktiivinen hahmo.

       

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kiitos, Kim Leine, tästä kirjasta. Kiitos Martin Falckista, eksyneestä papista, kiitos grönlantilaisista ja Tanskan siirtokunnista, kiitos Kööpenhaminan saastaisista kaduista, kiitos jäästä, merestä ja tuntureista.

Hieno kirja, kerta kaikkiaan.

Osasin aavistaa sen, mutta varmuuden saa tietenkin vasta itse lukemalla. Ikuisuusvuonon profeetat on romaanina aivan kaikkea, mitä haluan. Siinä on kiehtova päähenkilö, jonka elämäntarina kiinnostaa alusta loppuun. Siinä on miljöö, useampikin, joka vie jalat alta. Ja se kuvaa sellaista aikaa menneisyydessä, jossa on paljon olennaista: valistuksen henkeä, modernisaation portailla olemista, uuden ja vanhan törmäämistä, kyseenalaistamista.

Martin Pedersen Falck on norjalainen nuori mies, joka lähtee 1700-luvun loppupuolella valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Hän on koulunpitäjän poika maaseudulta ja haaveilee – kaiketi lopulta kuolemaansa asti – lääkärin urasta. Mutta isänsä mieliksi ja pakosta hänestä tulee teologi ja pappi. Falck epäilee itseään ja uskoaan, ja huomaa jo opiskeluaikanaan olevansa väärä mies Jumalan sanan levittäjäksi. Hän haluaisi olla vapaa, mutta onko ihminen koskaan sitä?

Epäonnistuneen kihlauksen jälkeen Falck etsiytyy lähetyssaarnaajaksi Tanskan siirtomaahan, Grönlantiin. Siellä hänen tehtävänään on ennen kaikkea käännyttää alkuperäisasukkaita kristinuskoon, mutta toisaalta myös ylläpitää moraalia tanskalaisten siirtolaisten keskuudessa. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin, kun Falck itse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen suoraselkäinen mies.

Ikuisuusvuonon profeetat on täyteläinen, suuri kirja. Se kertoo raadollisista ja julmista asioista, sen kuvaama elämä ja ympäristö on raaka ja jopa kauhea. Leine kirjoittaa taidolla: hyvin toteavasti, silti pientä huumorin pilkettä unohtamatta. Etenkin tanskalaiset siirtomaaisännät saavat kyytiä – ansaitusti. Tekopyhyys ja kaksinaismoraali kukoistavat viinatynnyreiden, irstailun ja julmuuksien äärellä.

Kirja kuvaa sekä Kööpenhaminaa, Grönlantia että Norjaa. Pohjoismainen karuus tulee liki, mutta samalla luonnossa ja ympäristössä on kauneutta, jota paatuneinkaan pahantekijä ei voi pilata. Grönlanti on ympäristönä hurja, mutta samalla se antaa toivoa. Lähes kaikkialla ihminen voi selvitä, hyvin vähällä, joskus pelkällä tuurilla ja onnenkantamoisella.

Ikuisuusvuonon profeetat käsittelee ihmistä sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Siinä missä Morten Falck kierii omassa henkilökohtaisessa uskonkriisissään, moraalinsa ja mielenterveytensä rippeiden äärellä, Ikuisuusvuonolla omaa lahkoaan ylläpitävät alkuperäisasukkaat tekevät kaikkensa saadakseen aikaan yhteistä hyvää. Käärme tosin kiemurtelee siinäkin paratiisissa, eikä kruunu katso kerettiläisyyttä suopeasti.

Kirja ottaa kantaa siirtomaapolitiikkaan ja omahyväisyyteen, jolla valloittaja iskee kohteeseensa. Julmaa on peli, vaikka grönlantilaiset eivät sentään joudu aivan orjiksi, joskaan eivät koskaan tavoita tasavertaista asemaa tanskalaisten kanssa. Ihmeteltävää riittää, kun toisilleen vieraat kulttuurit kohtaavat. Väärinymmärryksiltä, virheiltä ja väkivallalta ei vältytä.

Ikuisuusvuonon profeetat on yksiselitteisesti hieno kirja. Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!  


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
631 s.
Profeterne i Evigshedsfjorden (2012)

Saatu lahjaksi.

_____

Muualla: Lukuisa (Huom! Kommenteissa käsitellään tarinan käänteitä avoimesti!), Lumiomena, Jokken kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat, Tuijata, Lukuneuvoja, Hengityskeinu

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Tanska) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta ruksaan kohdan 43. Kirja, jossa on yli 500 sivua.

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi 2011 (1. painos 1993)

540 s.

Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992)

Kirjakauppaostos.

Smilla Jespersen on erakkoluonteinen, omassa rauhassaan viihtyvä nainen. Hän on kotoisin Grönlannista, metsästäjä-äitinsä lumen ja jään keskellä kasvattama, mutta tämän varhaisen kuoleman jälkeen tanskalaisisänsä Tanskaan tuoma. Smillalla on lumen taju. Hän ymmärtää luontoa ja lunta, ehkä paremmin kuin toisia ihmisiä. Ura matemaatikkona ja tutkijana on tyssännyt. Smilla asuu Kööpenhaminassa vuokratalossa, naapureinaan muita elämän tavalla tai toisella kolhimia.

Eräänä päivänä Smillan naapurissa alkoholistiäitinsä kanssa asuva pikkupoika Esajas putoaa talon katolta ja kuolee. Poliisi pitää tapausta valitettavana onnettomuutena, mutta Smilla tietää asioiden olevan toisin. Koska virkavalta ei tutki tapahtunutta tarkemmin, Smilla ryhtyy itse toimeen. Ja huomaa sotkeutuneensa johonkin huomattavan paljon monimutkaisempaan kuvioon, joka vie hänet lopulta merille ja kohti hyistä Grönlantia, äitinsä maata.

Peter Høeg on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus. Nimen olen kuullut, mutta tuotantoon en ole tutustunut. Lumen tajun nappasin pokkarina jostain kirja-alesta kesällä, ja nyt syyskuussa aika oli sille sopiva. Lukukokemuksesta muodotui mielenkiintoinen. Ja vähän raskas.

Kirjan alkuosa kiehtoi minua kovasti. Smilla on mieletön hahmo, ristiriitainen ja outo, sosiaalisia normeja rikkova ja sulkeutuneisuudessaan kutittelevaa uteliaisuutta herättävä. Høeg on kirjoittanut hänet eläväksi, oikeaksi ihmiseksi, joka on kuitenkin niin erikoinen, että on vaikeaa päättää, kuinka suhtautua häneen. 

Kerronta soljuu. Høeg kertoo ja jättää kertomatta, juuri sopivassa suhteessa. Smilla tipauttelee uusia tietoja ja paljastaa itsestään asioita hitaasti, huomaamatta. Tämä hyvä tunnelma kuitenkin särkyy jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun lavalle marssitetaan joukko sivuhenkilöitä, joiden perässä ei enää meinaa pysyä eikä heitä erota toisistaan. Lukijana olo on hölmö. Onko älyssäni jotain vikaa, vai miksi en ymmärrä näitä kuvioita?

Kirjan toinen osa, Meri, sijoittuu rahtilaivalle. Ympäristö on jännittävä, mutta uuvuin pian Høegin tapaan kuvailla jokainen yksityiskohta ja laivan osa pitkästi ja tarkasti. Aivan niin kiinnostunut en laivasta ollut. Sinänsä tapahtumissa, jotka laivamatkan aikana alkavat tiivistyä, on hurjasti jännitystä, mutta jaarittelu vei niiltä minun luennassani terän. Myös Smilla tuntuu etääntyvän, hän liukuu käsistä.

Viimeinen jännitysnäytelmä koetaan Grönlannissa. Kirjan loppu pelastaa paljon, minunkin lukukokemukseni. Siinä tiivistyvät juonenkäänteet, mielikuvitus ja luonnon jylhyys. Harmi, että suuri siivu kirjasta jää ennen sitä kuitenkin kauas minulle mieluisasta luettavasta. Paikoin laivamatkan eteenpäin lukeminen oli suorastaan tuskaisen hidasta ja nihkeää.

Lumen taju kertoo monista asioista. Yhtäältä se on kuvaus yksilön kohtaamista kolhuista: lapsuuden turvallisuuden murenemisesta, omien juurien hämmentävyydestä, uuteen sopeutumisesta ja sen mahdottomuudesta. Toisaalta siitä on luettavissa kritiikkiä siirtomaa-ajattelua sekä luonnonvarojen hyväksikäyttöä, ahnehtimista ja tuhlausta kohtaan. Mihin kaikkeen ihmisen pohjaton ahneus voi johtaa? Miksi tiede ja kehitys eivät aina lyö kättä moraalin ja etiikan, yhteisen hyvän ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kanssa?

Kokonaisuus jää positiivisen kokemuksen puolelle ennen kaikkea Smillan hahmon ja Høegin kiehtovan kerronnan vuoksi. Mutta liikaa on myös tyhjäkäyntiä, jaarittelua ja tuskaisen yksityiskohtaista kuvailua. Kiinnostuneena tartun kuitenkin jatkossakin Høegin teoksiin. Sen verran ihmeellisellä tavalla hän osaa kirjallisen maailmansa rakentaa.

_____

Lumen tajusta on kirjoitettu varsin monessa blogissa: Sallan lukupäiväkirja, Sonjan lukuhetket, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjoihin kadonnut, Illuusioita, Kirjaurakka, Aamuvirkku yksisarvinen.

Kirja on yhdeksäs syyskuussa lukemani kirja ja samalla siis yhdeksäs euro minulta #lukuhaasteeseen. Valloitan sillä myös Maailmanvalloituksessani Grönlannin.

Pilkettä

Syksy on pimentynyt talveksi aivan huomaamatta. Päivät juoksevat vauhdilla, maanantain jälkeen on usein jo perjantai. Iltaisin jaksaa juuri ja juuri pyörittää koneellisen pyykkiä ja tiskiä, Hesarit pinoutuvat lukematta lehtikoriin (okei, keittiönpöydälle), suosikkiblogeihin tulee tekstiä, jota en jaksa käydä lukemassa. Kirjoja on kesken, mutta ne etenevät verkkaisesti, sivun sieltä, toisen täältä. Toisinaan työmatkoilla, harvemmin pidempään yhtä soittoa etenkään iltaisin kotona. Kaipaan lukemista, mutta rauhoittuminen ja keskittyminen vaatii nyt liikaa – aivot surraavat ylikierroksilla.

Töissä riittää tekemistä, ei tarvitse tylsistyä. Vaihdoin pestiä lennosta kolme ja puoli viikkoa sitten erityisopesta opoksi, ja tässä roolissa olen joululomaan saakka. Oli hassua saada itselleen sijainen – ihan kuin olisin joku vakavasti otettava työntekijä! Vaikeampaa oli päästää irti hommista ja hypätä tekemään toista työtä. Eniten tuli ikävä oppilaita, vaikka näen suurinta osaa edelleen joka päivä. Joulun jälkeen palannen takaisin ruotuun. On ollut mukavaa pitää ohjauskeskusteluita ja opotunteja, yhdellä vierailukäynnilläkin ehdimme jo käydä. Nuorissa on intoa ja nyt on se vaihe, jossa yhteishaun läheisyys alkaa konkretisoitua monelle. Hui, ihan kohta se onkin!

Sen verran ehdin arjesta irottautua, että kävin itsenäisyyspäivän tuottaman pitkän viikonlopun kunniaksi kolmen päivän matkalla Kööpenhaminassa. Reissun peruuntuminen oli tosin varsin lähellä Bodil-myrskyn riepotellessa Tanskanmaata olan takaa. Pääsimme kuitenkin matkaan, ja vaikka menomatkalla meinasi ykä lentää lentokoneen laskeutuessa (otti meinaan mahasta se pomputus), kokonaisuutena saimme nauttia varsin kauniista talvisäästä.

Aurinko paistoi Merenneidollekin.

Keskityimme lähinnä käppäilemään ympäriinsä, juomaan Tuborgia, ihastelemaan komeita tanskalaismiehiä (ne ovat komeita, härregyyd!) sekä syömään smørrebrødejä. Tivolin jouluvalaistus tsekattiin (vaikka 95 kruunun pääsymaksu onkin mielestäni ryöstöä) ja muutama uusi paita lähti kotiin matkalaukussa. Oivallinen viikonloppu. (Tarkempaan matkaraporttiin en tällä kertaa taivu, mutta jos joku haluaa vinkkejä Kööpenhaminaan, seison edelleen kaksi vuotta sitten kirjoittamani matkakertomuksen takana.)

Nyt olisi vielä kymmenen työpäivää (sisältäen joulukirkkopäivän ynnä joulujuhlapäivän) ennen lomaa jäljellä. Unettomia öitä seuraa luultavasti ainakin arviointien vuoksi, sillä lupasin sijaiselleni osallistua hänen kanssaan oppilaideni/hänen oppilaidensa arviointiin. Tuntuisi aika epäoikeudenmukaiselta sekä häntä että oppilaita kohtaan, jos en sitä tekisi. Mutta oikeasti, numeroita. Todistukseen. Hyi!

Ja onhan tässä buukattuna jokunen ohjauskeskustelu, valinnaisaineiden suunnittelua, kaksi oppilashuoltoryhmän kokousta, oppimissuunnitelmien kommentointia ja sitä sun tätä. Että ei tämä elämä tylsää ole, ei.

Sitä lukuaikaa tosin kaipaan kipeästi juuri nyt. Jonossa on pyydettyjä arvostelukappaleita ja oman hyllyn kirjoja. Kirjaston kirjat palautin yhdessä rytäkässä takaisin sinne, mistä olen ne hakenutkin: totesin, että on aika puhdistaa nurkat ja palata autuaaseen tyhjyyteen ilman lainojen uusintakierrettä ja pölyä kerääviä veronmaksajien rahoilla kustannettuja kirjapinoja. Olo on samaan aikaan tyhjä ja helpottunut. Ja outo, sillä ei tällaista tilannetta ole aiemmin tullut kohdalle. Yleensä on aina ollut lainoja, maasta ja kaupungista riippumatta. (Sarjassamme kirja- ja kirjastoaddiktin tunnustukset.)

Ehkä sitä lukuaikaa voisi olla vaikka juuri nyt. Edes hetki ennen kuin nukahdan autuaasti kuorsaten asentoon, josta herään jälleen huomenna uuteen kellonsoittoon ja työpäivään.

Hallandin murha

Pia Juul: Hallandin murha
Suomentaja: Katriina Huttunen
Atena 2011
203 s.
Mordet på Halland (2009)

Omasta hyllystä.


Kirsin kirjanurkan yksivuotisjuhlahuumassa sain synttärisankarilta postissa Hallandin murha -kirjan. Kirsin vieno toive oli, että jaossa olleiden kirjojen uudet omistajat kirjoittaisivat niistä luettuaan arvion. Joten täältä pesee!

Kaikki alkaa murhasta. Bessin mies Halland ammutaan kotitalon edustalle. Miksi? Kuka on syyllinen?

Niin, sepä se. Hallandin murha ei ole mikään dekkari. Sen sijaan se on matka radaltaan nyrjähtäneen naisen pään sisään ja niihin kaoottisiin päiviin, jotka läheisen kuolemaa seuraavat. Murhaa tutkivat poliisit ovat vain kuriositeetti, sillä tällä kertaa ei olla kiinnostuneita rikoksen selvittämisestä vaan siitä, mitä uhrin omaisille tapahtuu veriteon jälkeen.

Bess on novellikirjailija, joka on vuosia sitten lähtenyt ydinperhe-elämästään vanhemman miehen matkaan ja joutunut jättämään taakseen myös tyttärensä. Hallandin kuoleman jälkeen sekä miehestä että Bessin edellisestä elämästä alkaa paljastua uusia puolia. Samalla pitäisi koettaa selvitä väistämättömästä shokista, järjestää hautajaiset ja antaa surun tulla. Mihinkään näistä Bess ei pysty.

Hallandin murha on lyhyt kirja, nopea kuvaus muutamista päivistä sumussa. Bess on kaikin tavoin hukassa, eikä kykene arvioimaan sen enempää omaa käytöstään kuin ympäröivää todellisuuttakaan. Molemmissa on huomattavia vikoja. Lopulta suru alkaa kuitenkin tihkua miehensä menettäneen naisen ymmärrykseen.

En oikein pitänyt tästä kirjasta. Tajuan, että se on varsin taidokas ja sen näkökulma on omalaatuinen, mutta silti en viihtynyt näiden parinsadan sivun mukana. Bess tuntui niin epäluotettavalta ja jopa epämiellyttävältä ihmiseltä, että en voinut pitää hänestä. Ei se varmaan tarkoitus ollutkaan, sillä Hallandin murha ei sinänsä ole mikään ihmiskuvaus, vaan enemmänkin matka kuoleman aiheuttamaan shokkitilaan. Minuun kirja tosin vaikutti niin, että teki mieli ravistella Bessiä ja käskeä häntä kasaamaan itsensä – juuri sitä, mitä järkyttyneessä mielentilassa oleva ihminen ei voi tehdä. Kyllä hän kävi minua hieman sääliksikin, tai itse asiassa aika paljonkin. Hän on niin yksin. Tosin tukea kyllä tarjotaan, mutta Bess ei halua ottaa sitä vastaan.

Hallandin murhan lukeminen oli siinä mielessä raikas kokemus, että se sai minut tajuamaan, kuinka olennainen seikka rikoksia käsittelevästä kirjallisuudesta usein joko puuttuu kokonaan tai jää aivan naurettavaan sivuosaan: murhatun läheiset ja heidän surunsa. Yleensähän esimerkiksi dekkareissa (jollainen Hallandin murha ei tosin edelleenkään ole) uhrin lähipiiri otetaan huomioon lähinnä mahdollisina epäiltyinä, ei niinkään rakkaan ihmisen menettäneinä lähimmäisinä.

Kokonaisuudessaan ahdistava, ärsyttävä ja minua luokseen päästämätön kirja, jossa on se raivostuttava piirre, että tajuan kyseessä olevan hyvän kirjan, mutten vain itse pidä siitä. Ärsyttävää!

Hallandin murha pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta ja Maailmanvalloitusta Tanskan osalta. Lisäksi se avittaa TBR-listani lyhentämistä, jee!

Muita arvioita voi lukea esimerkiksi heiltä: Kirsi, Erja, Leena Lumi, Susa ja Norkku. Spoilereita ja muuta pohdintaa Juonittelua-blogissa.

Satuhaasteessa Pieni merenneito

Katja haastoi noin kuukausi sitten osallistumaan Satuhaasteeseen. Uhosin silloin osallistuvani SKS:n hengessä jollakin suomalaisella sadulla, mutta veri veti (ja oma kirjahylly helpotti tilannetta) sittenkin Tanskaan.

H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.

Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.

Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.

En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.

Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.

Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.

Viimeinen hyvä ihminen

Olenpas nyt innostunut kirjoittamaan kirjoista. Kai se on tarttuvaa, kun lueskelen niin monia kirjablogeja. Ja jos rehellisiä ollaan, eipä tässä ihan kauheasti muunlaisia aiheita edes pyöri mielessä. Paitsi siitä kiireestä ja puuhasteltavasta voisin tietenkin jauhaa vaikka koko ajan, mutta liekö sekään tarpeen. Ja maailmassa on niin monta virhettä, että tunnen olevani ylikuormitettu edes niiden ajattelemiseen. Ei sitä aina jaksa maailmaa parantaa. Tai edes avautua. Minäkään.

Asiaan!

Amma kirjoitti lokakuussa kutkuttavan arvion jännittävästä ja viihdyttävästä kirjasta, joka tuntui sopivalta hiukopalalta tahkoamieni klassikoiden väliin. Perjantaina se nökötti kirjaston bestseller-hyllyssä. Nyt se on luettu.

Kuva: savonsanomat.fi

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen. Otava 2011. (Den sidste gode mand, 2010.)

Juutalaisten pyhä tekstikokoelma Talmud kertoo myytin 36:sta maan päällä yhtä aikaa elävästä oikeamielisestä ihmisestä, jotka suojelevat tietämättään ihmiskuntaa. Ilman heitä saisi kaiken toivon heittää. Ikäväkseen venetsialainen poliisi Tommaso Di Barbara huomaa, että ympäri maailmaa on murhattu useita kuvaukseen sopivia ihmisiä. Kun tieto leviää Tanskaan, kööpenhaminalainen poliisin neuvottelijana työskentelevä Niels Bentzon saa esimieheltään käskyn varoittaa muottiin sopivia tanskalaisia hyviä ihmisiä mahdollisesta vaarasta. Hän törmää eristäytyneeseen astrofyysikkoon, Hannah Lundiin, jonka avulla kuvio alkaa selkeytyä. Jo 34 oikeamielistä ihmistä on kuollut matemaattisesti loogisen järjestelmän mukaisesti. Vain kaksi on enää jäljellä.

Viimeinen hyvä ihminen on todella vauhdikas jännityskirja! Minut se imaisi mukaansa varsin nopeasti, enkä oikein olisi malttanut lopettaa lukemista. Viihdyttävät elementit olivat siis olemassa. Kuvio oli riittävän mielenkiintoinen pitääkseen kiinnostukseni yllä, sen selviäminen kuvattiin sopivan kutkuttavasti, nopeiden juonenkäänteiden ja tielle tulevien esteiden kohtaaminen aiheutti juuri oikean määrän epätoivoa lukijallekin ja henkilöt olivat tällaiseen tarinaan soveltuvia kaikilta osin: hieman paperisia, riittävän ongelmaisia ja tietenkin jääräpäisiä omaan asiaansa uskojia.

Kaikesta vauhdikkuudestaan ja muista kuvatuista ominaisuuksistaan huolimatta Viimeinen hyvä ihminen on ehkä sitten kuitenkin muodollisesti liian pätevä. Se sujahtaa liian ongelmattomasti jännärigenreen ja siksi en ehkä voi aivan varauksitta sitä kehua. Ihan kuin kirja olisi tullut ulos jostain koneesta, jossa on valmiina tarkkaan lasketut asetukset kaikin puolin oikeanlaista jännäriä varten. Täydellinen tämä ei ole, vaan siinä on vähän liikaa epäuskottavuuksia, hieman liian pitkään venytetty ratkaisu, himppasen yliammuttua "valaistumista". Ja minä suorastaan petyin loppuun: niin hyvin tarina kuitenkin kiihtyy kohti kliimaksiaan, että olisin kaivannut todellista ravistelua.

Kirjan takana on kaksi tanskalaista elokuva-alan ihmistä, Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Todella elokuvamainen tarina olikin, ajoittain liiankin käsikirjoitusmainen. Tosin kyllähän tällainen stoori ihan huutaa elokuvaksi muokkaamista, en minä sitä.

Äärimmäisen piristävää lukea mukaansatempaavaa jännäriä pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa, kuinka paljon pidän pohjoismaisista poliisielämän kuvauksista! Tästäkin kirjasta löytyi masennusta, pelkotiloja, menetystä ja luurankoja kaapista. Mutta ne eivät hidastaneet juonen etenemistä, vaan paremminkin pönkittivät sitä. (Tosin ne vaikuttivat osaltaan tuohon kokemaani "konemaisuuteen", uskoisin.) Lisäksi oli hauskaa eläytyä Kööpenhaminan maisemiin vasta siellä vierailtuani. Joskin nyt alkoi harmittaa, ettemme käyneet Rikshospitaletin kulmilla kulkemassa...

Enkä vähättele kirjan syvempiä teemoja. Siinä käsiteltiin esimerkiksi kansainvälisen politiikan ongelmakohtia, maahanmuuttoa lieveilmiöineen, erilaisten kulttuuripiirien törmäystä, tieteen merkitystä ja etiikkaa, hyvää ja pahaa. Aikamoinen setti siis. Ennen kaikkea Viimeinen hyvä ihminen tarjosi kuitenkin erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä kuluneelle viikonlopulle ja annan sille mainitsemani särötkin ongelmitta anteeksi. Tällaista on lukeminen parhaimmillaan, kun haluaa vain heittäytyä jonkin kompaktin tarinan mukaan ja antaa palaa.