Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan (1926–2011) oli eräs suurista suomalaisista kirjailijoista. Olen lukenut hänen tuotannostaan vasta kaksi kirjaa, Kaaren kesällä 2013 lukumaratonilla ja nyt Carpelanin viimeiseksi jääneen Lehtiä syksyn arkistosta. Olo on voipunut mutta rauhallinen.

Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä virkamiehestä Tomasista, joka palaa syksyksi lapsuutensa maisemiin rannikolle, vanhan äitinsä lähelle. Tomas kirjoittaa muistiin ajatuksiaan, joita yhä pidemmälle kulkeva syksy hänen mieleensä tuo. Elämää on hänelläkin jo paljon takana, saati sitten äidillä. Muistoja riittää, mutta ei nykyhetkikään ole vieras.

Syksy alkaa kirkkaalla valolla, mutta alkaa vähitellen painua kohti hämärää. Talven tullen moni asia on jo toisin, vaikka näennäisesti voisi luulla muutosta olleen vain vähän.

Lehtiä syksyn arkistosta alkoi kiinnostaa jo ilmestyessään, mutta sen lukeminen jäi muun jalkoihin, kuten niin usein tuntuu käyvän. Toisaalta on hyväkin, että odotin ja luin näin myöhemmin, rauhassa.

Carpelan kirjoittaa proosaa kuin runoa. Luvut ovat lyhyitä, tiiviitä ja kuulaita. Päähenkilön ajatukset heittelehtivät paikoin, toisinaan ne ovat kirkkaita kuin syksyn ensimmäiset päivät. Tomas on suurien hetkien äärellä: muutos tulee, aina.

Vaikka ihailen Carpelania ja tätä kirjaakin, päällimmäinen tunne on vieraus. En oikein pysty samaistumaan elämänsä ehtoopuolella olevan miehen ajatuksiin. Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta sen suurista teemoista huolimatta pysyttelin etäällä. Yksittäiset ajatukset ja luvut soivat mielessäni, jäivät mietityttämään, mutta tunnelma tuntui vieraalta. En vielä elä tätä, en vielä ymmärrä, mistä on kyse. Joskus vielä ymmärrän, sen tiedän, mutta en juuri nyt.

Lehtiä syksyn arkistosta sopii hitaaseen nautiskeluun ja sellaiseen lukemiseen, jossa on tilaa ja aikaa ajatuksille. Monia Carpelanin lauseita voisi kirjoittaa itselleen muistiin maisteltavaksi myöhemmin. Niissä on viisautta ja elämänkokemusta, rajallisuuden hyväksyntää.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suomentaja: Caj Westerberg
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2011
206 s.
Blad ur höstens arkiv (2011)

Oma ostos.

____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Täällä toisen tähden alla, Mustikkakummun Anna 

Osallistun tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, joka päättyy lauantaina. Muut haasteeseen lukemani kirjat löytyvät listattuna täältä.

Lehtiä syksyn arkistosta on myös TBR-listallani.

Pirjo Hassinen: Jouluvaimo

Tutustuin Pirjo Hassiseen vasta viime syksynä edellisen työpaikkani lukupiirin vaikutuksesta. Yksi lukupiirimme jäsenistä puhui tuolloin niin kunnioittavaan sävyyn Hassisesta, että päätin ottavani hänestä vielä tarkemmin selvää myöhemmin. Niinpä tuli asteltua kirjastossa H-hyllylle.

Jouluvaimo on erään surullisen lapsuuden tarina. Sitä kertoo Raakel, reilu kolmekymppinen juristi, joka painaa pitkää päivää helsinkiläisessä asianajotoimistossa ja on aktiivisesti päättänyt unohtaa juurensa. Raakel on kotoisin pikkukaupungista ja hänen taustansa on vaikea: dominoiva isoäiti, sairaalloinen isä ja äiti, Rebekka, joka etsi koko elämänsä nautintoa ja seikkailua vieraista miehistä. Yhdellä näistä matkoista Rebekka yksinkertaisesti katosi. Vain varhaisteini Raakel jäi lentokentälle.

Kun pikkukaupungin poliisi ottaa pitkän hiljaisuuden jälkeen yhteyttä Raakeliin ja tahtoo tämän tulevan "kotiin" arvioimaan äitinsä katoamiseen liittyviä uusia johtolankoja, muistot palaavat. Mutta mentävä on, edes poliisi-Petterin mieliksi.

Jouluvaimo on lähtökohdiltaan arvoituksellinen ja vaativa romaani. Se aukoo solmuja hitaasti, muttei tarjoa valmiita vastauksia. Se panee lukijansa kovan paikan eteen: mitä ajattelen Rebekasta ja miksi ajattelen niin? Onko käsitykseni perusteltu?

Lapsensa hylkäävä äiti olisi helppoa nähdä yksinkertaisesti huonona ihmisenä etenkin, kun taustalla on myös lähes holtitonta elämää ja irrottelua. Mutta eikö tuomitessaan sorru itse samaan? Kapeakatseisuuteen, yksinkertaisuuteen, viettiensä vietäväksi?

Rebekan hahmo on kiehtova. Hänestä muodostuva kuva on vain Raakelin kertojanääneen varassa ja siten luonnollisesti osin epäluotettava. Perheen taustalla on voimakas uskonnollinen lahko, joka vaikuttaa koko lähipiiriin holhoavalla ja tiukalla otteellaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi Rebekka kapinoi omalla tavallaan, vaikka pelkää.

Myös Raakelin Hassinen on rakentanut moniulotteiseksi. Raakel ei ole vain erikoisen lapsuutensa uhri, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen, joka tekee omat valintansa ja päätöksensä. Väistämättä lapsuuden turvattomuus ja kaveruudeksi muodostunut äitisuhde ovat vaikuttaneet häneen, mutta Hassinen ei jätä Raakelia yhden ulottuvuuden hahmoksi.

Arvoituksellisuus on Jouluvaimon parasta antia. Lukija joutuu työstämään lukemaansa, tekemään päätelmiä ja valintoja. Kenen puolella olen? Ketä haluan ymmärtää? Mitä olisin itse tehnyt?

Kahden luetun kirjan jälkeen alan ymmärtää entistä kollegaani paremmin. Hassisen kirjoissa on jotain todella kiehtovaa, vaikka – tai koska – ne eivät ole erityisen kauniita tai helppoja. Lukijaa tökitään ikävästi katsomaan myös toisesta näkökulmasta, kyseenalaistamaan oletuksensa ja ymmärtämään omat vajavaisuutensa.


Pirjo Hassinen: Jouluvaimo
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Otava 2002
333 s.

Kirjastosta.

______

Myös Kirjakaapin kummitus on kirjoittanut kirjasta.

Osallistun Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Heisei-kauden kahdeskymmenesseitsemäs vuosi, illan jo laskeuduttua

Geachte herr de Zoet, Jacob-sama,

Kastan sulkani musteeseen voidakseni välittää viestini teille. Merimatkan pituutta on vaikeaa ennustaa, enkä tiedä, koska saatte vaatimattoman kirjeeni, mutta toivon sen tavoittavan teidät aikanaan niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Olen seurannut matkaanne maailman ääriin, kauas Nagasakiin, jonne lähditte nuorena ja avoimin mielin Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijana. Halusitte voittaa puolellenne rakkaanne Annan kunnianarvoisan isän, joka ei pitänyt teitä riittävän hyvänä tyttärelleen. Olitte rohkea kun lähditte tuntemattomaan, valmiina uhraamaan tärkeät vuotenne omaisuuden ja aseman vakiinnuttamiseksi. Minun kirjeeni tuleva matka ei ole mitään verrattuna siihen matkaan, jonka te olette kulkeneet.

Nagasakin kommennuksenne alku ei ollut helppo. Jouduitte elämään shugunin ainoassa ulkomaailmalle avoimessa satamakaupungissa ja sielläkin pääosin tarkkaan rajatulla Dejiman tekosaarella. Esimiehenne, työtoverinne, palkollisenne ja orjanne muodostivat yhteisön, jossa sivistyneelläkin miehellä on paljon tehtävänään, jotta selviytyy.

1700-luku oli juuri kääntymässä seuraavalle vuosisadalle. Euroopan ja Yhdysvaltojen tapahtumat, valtakuntien ja hallitsijoiden liikkeet ja päätökset, taloudellisten hyötyjen maksimointi – ne kaikki olivat teille etäisiä, sillä uutisia muualta saatiin parhaimmillaankin vain kerran vuodessa.

Millä uteliaisuudella ja kunnioituksella te suhtauduitte Japaniin, sen vieraaseen kulttuuriin ja elämänmuotoon, ihmisiin ja järjestelmään! Olitte avoin, halusitte rangaistuksenkin uhalla oppia paikallista kieltä, teitte päättymätöntä yhteistyötä tulkkien kanssa. Uskon, että yrititte aina parhaanne, teitte valintanne oikein ja kohtuudella. Koskaan ette tuntuneet tuomitsevan ketään.

En voi väittää, ettenkö olisi aavistellut pahaa, kun katseenne kohtasi kunnianarvoisan kätilön, neiti Aibagawa Oriton. Pian ilmestyivätkin jo ensimmäiset piirrokset muistikirjanne sivuille. Orito oli ehkä liian hyvää ollakseen totta, maanmiehenne tohtori Lucas Marinuksen lääketieteellisessä opissa poikkeusluvalla oleva naisihminen, vieraan kulttuurin edustaja. Mutta kyllä minä ymmärrän teitä: hän oli ihmeellinen.

Kun Orito sitten joutui isänsä kuoltua lähtemään Nagasakista ja liittymään vasten tahtoaan Shiranui-vuoren pyhätön sisariin, ei ollut ihme, että olitte lähellä murtumista. Olisittepa silloin tienneet, mitä tulkkinne ja toverinne Ogawa Uzaemon oli pidellyt mielessään jo vuosikaudet. Hän oli rohkea mies, on syytä olla onnekas, kun on ansainnut hänen luottamuksensa. Onneksi ette silloin tienneet, mitä Orito joutui luostarissa kokemaan. Hyvänä ihmisenä ja kunnian miehenä ette olisi kestänyt sitä, vaikka paljon siedätte.

Viattoman veren virtaaminen on aina väärin, vallalla perusteltuna vielä tuskallisempaa. Kunnialla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, jos pyrkimykset nousevat itsekeskeisyydestä ja julmuudesta.

Suurten henkilökohtaisten menetysten, petosten ja ajan vääjäämättömän kulumisen jälkeenkin te, Jacob-sama, olitte edelleen suoraselkäinen ja periksiantamaton mies. En tiedä, mihin kaikkeen te uskoitte, mutta luottamustanne maailmaan ette tuntuneet koskaan menettävän lopullisesti. Ihailen teitä. Ja kun britit saapuivat Nagasakiin häikäilemättömine pyrkimykseen – niin vain te siltikin seisoitte periaatteidenne takana, arvonne tuntien.

Olen saanut elää suuren seikkailun kanssanne, herr de Zoet. Silmienne ja sulkakynänne kautta, paikoin myös muiden Nagasakin asukkaiden ja jopa petollisten brittien mukana kulkien, olen nähnyt maailman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen nähnyt alkeellisten olojen synnytykset ja lääketieteelliset toimenpiteet, orjien selkien ruoskanjäljet, kanuunan, nyrkin, miekan ja petoksen tekemän tuhon, varkaiden teloitukset, teeseremoniat ja neuvottelut. Olen nähnyt ennakkoluulot ja kulttuurirajat ylittävien ihmissuhteiden synnyn, tabujen rikkomisen, rohkeuden ja periksiantamattomuuden.

Olen tehnyt kanssanne pitkän matkan, jonka jokaisesta hetkestä olen teille kiitollinen. Teidän tuhat syksyänne olivat minun suuri seikkailuni, joka oli jännitystä ja tunnelatausta täynnä. Se vei minulta päivät, eikä se antanut minun nukkua. Ja minä nautin niin kuin tarinan äärellä vain voi.

Toivon purjeisiinne myötätuulta ja sieluunne lopultakin rauhaa.
Arigatō gozaimasu, Jacob-sama.

______

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Suomentajat: Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
560 s.
The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010)

Kirjakauppaostos.

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Otava 2013
347 s.
Vinterkriget. En äktenskaproman (2013)

Kirjamessuostos.



Lukuharrastus on monessa mielessä mahtavaa, mutta yksi erityisen päräyttävä asia on, kun kohtaa täydellisiä yllätyksiä. Pahaa-aavistamaton lukija a) hankkii b) alkaa lukea kirjaa, josta ei paljoa tiedä, ja sekin vähä on jotain ennakkoluuloista. Sitten siinä lukiessaan huomaa, että hemmetti, luenpa nokkelaa opusta, miksei kukaan kertonut tästä aiemmin?

Vaikka onhan tästä toki kerrottu, Helsingin Sanomia myöten. Blogeissa sitä on pidetty runsaana ja elämänmakuisena, näppäränä ja helpohkona, fiksuna ihmissuhdeviihteenä sekä miellyttävänä, hienostuneena ja etäisenä. On myös todettu tyynesti, että "tätähän se on".

Max Paul on 60 vuotta täyttävä sosiologian professori, entinen maalaispoika kaupungissa. Hänen vaimonsa Katriina painaa pitkää päivää Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin hallintotehtävissä. Tyttäret Helen ja Eva ovat löytäneet ainakin jotain elämäntynkää: Helen ydinperheisenä äidinkielenopettajana Espoossa ja Eva ikuista nuoruutta elävänä taideopiskelijana Lontoossa.

Kun kiinnostava nuori toimittaja haluaa tehdä Maxista syntymäpäivähaastattelun Helsingin Sanomiin, moni tapahtumakulku lähtee liikkeelle. Ja niin, seuraa erinäisiä säröjä, kolhuja ja sen semmoista.

Kaikki kerrotaan raikkaasti, sujuvasti ja taidolla. Vau.

Philip Teir on "siviiliammatiltaan" toimittaja. Toivon, että hän viitsii ottaa jatkossakin siitä vapaata ja kirjoittaa lisää proosaa. Tätä tällaista lukee niin mielellään.

En nyt sanoisi, että kyse on mistään maailmankirjallisuutta mullistavasta teoksesta, mutta Teirin tyylissä (ja suomennoksessa) on jotain niin pakotonta, että se ilahduttaa. Ei mitään kikkailua, annetaan mennä vaan.

Paulin perheen elämä on aika kaukana omastani, ja ei sitten kuitenkaan ole. En ole töölöläisen kivitalon kasvatti, enkä vietä viikonloppuiltoja pariskuntaillallisilla, en pyöritä lapsiperheen arkea, enkä pakene odotuksia ulkomaille (vaikka mieli tekisikin). Silti kaikissa perheenjäsenissä on jotain, mitä syvästi ymmärrän.

Vaikka Talvisota kertoo kriiseistä ja risteyksistä, se ei lannista. Se viihdyttää lukijaansa, saa unohtamaan arjen (vaikka fiktiivistä sellaista kuvaakin) ja muistuttaa, että hyvä kirjallisuus voi olla myös näennäisen kepeää ja antaa silti kokemuksena paljon.

_____

Osallistun kirjalla Talven lukuhaasteeseen.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Ulkoasu: Janne Harju
WSOY 2013
E-kirja

Ilmainen e-kirja Elisa Kirjasta.


Lueskelin tätä kirjaa kännykältäni joulun aikaan, sillä tartuin luonnollisesti Elisa Kirjan syöttiin ja latasin maksuttoman "joululahjan" lähes ääntä nopeammin. Siinähän se lueskelu meni samalla, kun muut räpläsivät Facebookia tai uutisvirtaa omista luureistaan.

Kovin syvällistä tekstiä en osaa enkä halua tästä kirjasta tuottaa. Se oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta jätti kuitenkin lopulta tympeän jälkimaun. Mukana on työelämän rankkuutta, rapistuneita unelmia, mutkaisia perhekuvioita, huumekauppaa ja – yökyökyök – uutta romaania kirjoittava viinaanmenevä kirjailija. Miten tylsää.

Tarina kerrotaan useamman hahmon kautta. Janne on postinkantaja, aamuyön ritari, joka tuo painolämpimät sanomalehdet Lauttasaaren kartanoihin ja rappukäytäviin. Käy kuitenkin niin, että yt-neuvotteluissa tulee tuotannollis-taloudellisista syistä kenkää, ja Jannen on mietittävä uusia tapoja täyttää päivänsä yönsä. Tonttupuuhat sopivat siihen, ja kantakahvilan myyjättären Siljan ihastelu etäältä onnistuu edelleen.

Silja on entinen Idols-nousukas, joka on ihastunut Sebastianiin – ja valmis mihin tahansa saadakseen hänet itselleen. Sebastian taas on varakkaan Konrad-isoisänsä talutusnuorassa oleva pikkudiileri, jolla on huumevelkoja enemmän kuin luottoa tilillä. Ongelmiahan siitä seuraa.

Lisäksi on vielä Hän, joka mitä ilmeisimmin koettaa kirjoittaa uutta romaaniaan ja selventää kuvioita siinä kovin hyvin onnistumatta. Ja jossain lentää myös haukka, joka saa ohjeita Isolta Tyypiltä vesitornin huipulta...

Jannen hahmosta pidin, sillä hänessä henkilöityy moni tämän päivän yhteiskunnan ongelma kouriintuntuvasti. Miesparka on jäänyt kovin yksin ja yrittää elää ruisleivällä ja maksamakkaralla, rakastaa työtään kun ei muutakaan voi ja yrittää olla aiheuttamatta kellekään ongelmia. Kunnes viimeinen niitti katkeaa. Sebastian taas tuntui kovin kuluneelta, rikkaan perheen itserakas jälkeläinen, joka ei kokkelipäissään tajua mistään mitään, paitsi paikoin ehkä ureasta päässään. Kirjailijahahmo rasitti todella paljon, voiko enää kuluneempaa tyyppiä ollakaan?

Jostain syystä kirja tuli kumminkin luettua ihan loppuun asti, että eipä siinä kai mitään. Tutut kulmat Lauttasaaressa ja kantakaupungissa innostivat, ja tokihan Suhosella sana on hallussaan. Luin pari vuotta sitten hänen esikoisensa Hitlerin kylkiluun, joka oli ihan mukiinmenevä, muttei kuitenkaan erityisen kummoinen. Ehkä on uskottava, etteivät meidän huumorintajumme kirjailijan kanssa oikein kohtaa. Liekö menetys kummallekaan.

_____

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hemulin kirjahylly, Booking it some more

Nappaan kirjalla vielä viimeisen suorituksen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen (postinkantaja). Lisäksi otan sen mukaan Talven lukuhaasteen joulu-kategoriaan.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Suomentaja: Yrjö Kivimies
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1958)
161 s.
Yukiguni (1947)

Kirjakauppaostos.


Tokiolainen haaveilija Shimamura matkustaa vuosittain pieneen vuoristokylään lepäämään kylpylähoitojen, kuumien lähteiden ja hiljaisuuden keskelle. Eräänä vuonna hän kohtaa siellä nuoren geishan Komakon, ja heidän välilleen syntyy herkkä, epävakaa ja hienovireinen suhde.

Lumen maa on tiivis, mutta hyvin hengittävä pienoisromaani. Siinä ei varsinaisesti tapahdu paljon, vaan suurempi osa tarinasta on taustalla, rivien välissä ja lukijan mielessä. Kirja tuntuu maalaukselta, tai kuvasarjalta, joka on tehty haalein värein ja kevyin vedoin.

Shimamuran ja Komakon suhde on kiehtova, mutta hyvin epätodellinen. Shimamura on toimeton mies, hänellä on Tokiossa perhe, mutta minkäänlaista työtä hänen ei tarvitse elääkseen tehdä. Vuosittain voi matkustaa kylpyläkaupunkiin nauttimaan etuisuuksista, kuten ylellisestä hotellista ja geishapalveluista.

Komako taas on hyvin ristiriitainen henkilö. Yhtäältä hän on huolellisesti koulutettu geisha, joka teoriassa hallitsee monimutkaiset etiketit, käytössäännöt ja seremoniat. Toisaalta hän juo liikaa, kaatuilee humalassa eikä hallitse tunteitaan – tai käyttää niitä taitavasti hyväkseen.

Vaikka geishan ja hänen asiakkaansa suhde on periaatteessa tiukasti säädelty, Komako ja Shimamura ohittavat sen reilusti. Komakon on syrjäseudun ja suppean asiakaskunnan vuoksi laajennettava toimintamallejaan ohi geishasäännöstön. Kawabata on kirjoittajana hienotunteinen, mutta tarinan kulussa ei jää epäselväksi, että Komakon ja Shimamuran suhde on myös vahvasti eroottinen.

Lumen maa on kirja, jota on luettava ajatuksella. Oletettavasti siitä saisi paljon enemmän irti hitaammin lukemalla ja palaamalla siihen uudelleen. Tulkintoja tarinan kulusta ja sen hienovaraisista elementeistä voi tehdä runsain mitoin.

Itse näen kirjan ennen kaikkea valtasuhteiden ja eräänlaisen vääjäämättömyyden kuvaajana. Shimamura on valtaa käyttävä, rikas asiakas, mutta Komako on äärimmäisen taitava langoista vetelijä ja sopan hämmentäjä. Heidän suhteensa ei totisesti ole aivan yksinkertainen, vaan sillä on lumen kymmenet eri sävyt. Ja asiat, elämä – niillä on tapana edetä, joskus jopa hallitsemattomasti, niin kuin vuorenrinteen lumimassojakaan ei ihminen voi vangita.

_____

Jenni ei jossain vaiheessa ollut enää kärryillä, mutta nautti lukemisesta rentoutuneena. Saran mielessä soi lukemisen jälkeen kirjan kaunis ja lyyrinen kieli. Margit toteaa Lumen maan olevan niitä kirjoja, joita miettii lukemisen jälkeen vielä kauan. Liisa kirjoittaa, että "verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa". Katja uskoo, että Lumen maa ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Sanna ihastui tarinaa enemmän kirjan kieleen ja tunnelmaan. MrRainfoldille kirja on sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma.

Valkoinen Kirahvi tiivistää kirjan neljään: "Jos pitäisi tiivistää kirja yhteen adjektiiviin, olisi se unenomainen. Jos kirja olisi väri, olisi se haalean sininen. Jos kirja olisi yksi aihe, olisi se yksinäisyys. Jos kirja olisi toive, olisi se tulla rakastetuksi."
_____

Lumen maa on 14. lukemani nobelistin kirja tälle vuodelle, joten saan valmiiksi Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Palaan haasteeseen vielä tarkemassa koontitekstissä ennen sen määräajan umpeutumista joulukuun lopussa.

Lisäksi kirja sopii sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen geishan ammatin kuvauksensa puolesta. Tämäkin haaste päättyy pian, koonti tulossa.

Ja nimi Lumen maa solahtaa hienosti Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Ulkoasu: ?
Otava 2014
E-kirja.

Kirjastosta.


Eletään kuohuvaa 1920-lukua Helsingissä. Sisäasiainministeriön virkamiehenä puurtava Karl Axel Björk pitää laadukkaista vaatteista, esteettisistä asusteista, kylvyistä, naisseurasta – ja salapoliisin työstä. Hän on hankkiutunut avustavaan asemaan Helsingin poliisiin, epävirallisesti totta kai, ja päätyy poliisivoimien kanssa selvittämään Vesilinnanmäeltä vesisammiosta löytyneen murhatun jääkärin tapausta.

Juttu on – tietenkin – monimutkaisempi kuin päälle päin näyttää, ja pian Björk huomaa sotkeutuneensa kuvioon, johon liittyy sisällissodan haamuja, kostoa, heimosotien pauhua ja vieraan vallan vakoilua. Samalla Björkin omat perhesuhteet vaativat hieman selvittelyä: hän on köyhtyneen aatelissuvun vesa, isänsä on kadonnut Kaukoitään tutkimusmatkoilleen, toinen veli kuollut sisällissodan "marttyyrina" ja toinen aiheuttaa päänvaivaa intomielisenä Suur-Suomi-haaveilijana, äiti suree menetettyjä perheenjäseniä. Ja olisihan Björkin, 27-vuotiaan, vakaassa asemassa olevan valkokaulustyöläisen, jo aika asettua aloilleen ja perustaa perhe.

Ajurikyydeiltä, kävelyretkiltä, laukauksilta, salakapakoilta ja hämyisten asuntojen nurkilta ei seikkailussa vältytä. Kuka on syyllinen ja mitä muuta kuvioon liittyy?

Olen aina silloin tällöin lueskellut Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja ja pitänyt niitä hyvänä nollausviihteenä. Viimeisimmäksi taisin lukea Sokkopelin muutamia vuosia sitten, ja koska pidin sitä ihan höpönä, en ole sen koommin Hämeen-Anttilan tuotantoon tarttunut. Nyt en voinut vastustaa kiusausta, kun Yön sydän on jäätä oli HelMetin "Koko kaupunki lukee" -kampanjan sisäänvetokirjana. HelMetin asiakkaat saivat siis kahden viikon ajaksi rajattoman määrän tätä nimenomaista e-kirjaa käyttöönsä.

Kyllähän tämän kanssa muutaman illan vietti, ja jokusen työmatkan myös. 1920-luku iskee aina, ja sadan vuoden takainen kotikaupunkini Helsinki on varsin mehevä tapahtumaympäristö. Kun kyse on dekkarista, odotin vetävää juonta ja hurjia tapahtumia. Tulihan niitä jokunen vastaan, mutta pääosin kirja on aika tylsä. Jotenkin junnaava.

Toki lähes sata vuotta sitten rikosten ratkaisu ja elämä muutenkin on ollut hitaampaa, mutta kärsimätön 2010-luvun lukija olisi halunnut jo mennä asiaan, kun Björk vielä hajusti kylpyvettään. Sivujuonteita on aika paljon, eivätkä kaikki saa tarinassa selitystä. Kyse onkin kaiketi sarjasta, jonka avausosa Yön sydän on jäätä on. Tämä selittänee tietynlaista hitautta, sillä kokonaisuushan muodostuu vasta kaikista osista yhdessä.

Voi tosin olla, ettei kiinnostukseni riitä seuraaviin osiin. Periaatteessa kirjan tarina on aika mainiosti rakennettu, ja ajan henki puhaltaa monen kerroksen läpi. Mutta. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä mukaan, pitää etäällä ja välinpitämättömänä. Osin ehkä Björk, joka on vähän ärsyttävä hahmo tehdessään perinteiset "enpä mainitse kellekään lähteväni tarkistamaan sen yhden asian hupsis jouduinkin vaikeuksiin" -päätökset, jotka lähinnä haukotuttavat. Toisaalta kuten olen ennenkin todennut itselleni: elleivät jännityskirjojen ja dekkareiden hahmot olisi tyhmänrohkeita pösilöitä, moni herkullinen juonenkäänne ja tapahtuma jäisi käyttämättä. (Björk ei tosin ole mikään vaikeuksienkerjääjä, mutta aika omaehtoinen ja samalla tylsä kylläkin.)

Aika ja miljöö ovat kuitenkin uskottavan oloiset: tunsin kulkevani 1920-luvun Helsingin katuja, kuulin hevosvaunujen ja harvassa olevien automobiilien äänet ja mukulakivien kolkkeen, tunsin vastaitsenäistyneen nuoren valtion syntymätuskat ja ihailin näyttäviä asuja ja ulkomuotoja. Ei tämä kirja missään nimessä ajanhukkaa ole, mutta jotenkin irtonainen olo siitä jää. Tässäkö kaikki?

______

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, Kirjavuori, Hemulin kirjahylly, Kaisa Reetta T., Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta

Nappaan tällä kirjalla ja sen kuvaamalla virkamiehen ammatilla 20. suoritukseni Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja siirryn Mestari-tasolle. Lisäksi saan toisen ruksin Talven lukuhaasteeseen.

Talvisotaa selkosuomeksi

Pertti Rajala: Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi
Ulkoasu: ?
Avain 2014
141 s.

Arvostelukappale.


Pertti Rajalan kirjoittama Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi antaa juuri sitä, mitä lupaa. Kirja on käsiin mainiosti sopiva, selkeästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja ennen kaikkea ymmärrettävästi kirjoitettu kooste talvisodan tapahtumista niin valtiollisella tasolla kuin rivisotilaan ja kotirintaman näkökulmasta.

Talvisodan syttymisestä tulee pian kuluneeksi 75 vuotta. Sota kesti 105 päivää ja vaikutti merkittävästi Suomen poliittiseen tilanteeseen ja tietenkin niihin ihmisiin, jotka sotaa joutuivat elämään ja kokemaan. Kaatuneita oli 21 396 ja haavoittuneita 43 557 henkilöä. Rauhansopimuksen ehdot olivat kovat, mutta itsenäisyys säilyi.

Rajala ei ole ensimmäistä kertaa selkosuomea kirjoittamassa. Kokonaisuus toimii mielestäni hienosti, kieli on huoliteltua alusta loppuun ja lukijan kiinnostus pysyy yllä. Kirjassa on runsaasti kuvia, jotka ovat pääosin SA-kuva-arkistosta. Varsinainen teksti etenee kronologisesti, ja sen ohella on selkeästi eri tavalla taitettuja infosivuja, joilla kerrotaan esimerkiksi keskeisistä henkilöistä (Mannerheim, Kyösti Kallio, Stalin). Lisäksi mukana on tavallisten ihmisten muistoja isän lähdöstä sotaan, sotilaan kokemuksista rintamalla ja niin edelleen. Monta erilaista näkökulmaa on otettu huomioon ja ne tasapainottavat kirjaa onnistuneesti.

Kirjan asiasisältö on asianmukainen ja selkeä, se on turhista sivupoluista ja yksityiskohdista riisuttu. Sotatapahtumat ja sotaan liittyvät yleiset ilmiöt tulevat käsitellyiksi, ja kirja on hyvä ja tiivis esitys talvisodasta. Sitä voi hyvin käyttää esimerkiksi aiheen yleiseen kertaamiseen, vaikkei koko kirjaa lukisikaan.

Selkosuomen lukeminen on pidemmän päälle hieman puuduttavaa, mutta toisaalta kirja ei ole liian pitkä, joten kyllästymään ei pääse. Kyse on myös tottumuksesta. Selkosuomi ei ole minulle tuttua mitenkään virallisena järjestelmänä, vaikka toki pyrin töissä puhumaan mahdollisimman selkeää kieltä tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei tosin ole sama asia kuin hallita selkosuomi säännönmukaisena kirjallisena ja suullisena ilmaisuna.

Kiitän Pertti Rajalaa siitä, että hän on nähnyt tämän vaivan. Erityisopettajana kohtaan monenlaisia oppijoita, ja hyvin usein mielessä käy pohdiskelu siitä, miksi esimerkiksi oppikirjat ovat niin monimutkaisia ja vaikeaselkoisia. Ne eivät ehkä tunnu siltä oppikirjan kirjoittajista tai keskimääräisestä oppilaasta, mutta jos lukemisen ja kielen kanssa on vähänkin haastetta, etenkin reaaliaineiden kirjat voivat vähitellen muodostaa melkoisen vuoren, jonka valloittaminen ei niin vain sujukaan.

Selkosuomella ei vielä ole kirjoitettu mitenkään valtaisaa määrää kirjoja, mutta kysyntää niille varmasti on. Eikä edes pelkästään oppimateriaalina, vaan ilman muuta ihan kulutuskäytössä. En myöskään rajaisi  tämän kirjan lukemista vain selkosuomea käyttäviin tai tarvitseviin, vaan esimerkiksi tiivistelmäkohdat sopivat opetuskäyttöön ihan kaikille vaikkapa peruskouluun.

Rohkeasti tutustumaan selkosuomeen, hopi hopi!

_____

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen ja avaan Ullan luetut kirjat -blogin Talven lukuhaasteen, jonka ideana on lukea ensi helmikuun loppuun mennessä kirjoja, joiden nimi tai kansikuva liittyy syksyisiin ja talvisiin teemoihin.