Performansseista sinfonioihin – Taiteilijaromaanihaaste päättyy

Tänään päättyy Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin viime syyskuussa avaama Taiteilijaromaanihaaste. Taide on kiehtovaa, moni-ilmeistä, ihastuttavaa, raivostuttavaa, outoa, uutta luovaa, kutkuttavaa, raastavaa – kaikkea tätä ja paljon muuta. Taide on ihmisyyden olomuoto, vastaansanomaton ja olennainen osa meitä, menneisyyttämme ja tulevaisuuttamme.

Luin haasteen aikana yhteensä kahdeksan sen määreisin sopivaa kirjaa. Kuusi niistä oli romaaneja ja kaksi sarjakuvateoksia. Luetuista seitsemän oli kotimaisia, yksi Uudesta-Seelannista. Taiteen lajeja koin kirjallisuudesta näyttämötaiteeseen, säveltäjistä muusikoihin ja kuvataiteesta performanssitaiteeseen.

Lukemani kirjat ovat seuraavat:

Kirjailijat
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

Näyttelijät
Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala 2010)

Performanssitaiteilijat
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

Kuvataiteilijat
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (WSOY 1983)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)

Säveltäjät
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018)

Muusikot
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

Erityisen paljon ihastuin Heikki Kännön erikoiseen, villiin ja häpeilemättömään Mehiläistiehen, jonka toivon saavan paljon, paljon lisää lukijoita! Niin ikään Ben Kallandin Vien sinut kotiin vakuutti. Kjell Westö on suursuosikkini, ja uusi romaani häneltä on aina minulle merkittävä tapaus. Rikinkeltainen taivas ei ole terävintä Westötä, mutta laadukas romaani yhtä kaikki. Eleanor Cattonin toivon kirjoittavan tulevina vuosina vielä runsaslukuisen määrän romaaneja, niin hienoja hänen kaksi tähän mennessä julkaistua kirjaansa ovat olleet. Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja jäi puolestaan hieman etäiseksi, ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa olisi kaivannut vielä jonkin lisätwistin, mutta hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Timo Mäkelän sarjakuviin olen totaalisen ihastunut, onneksi niitä onkin minulla vielä useita lukematta.

Kiitän Tuijaa kiinnostavasta haasteesta ja toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää vappua!

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kertoo Jehovan todistajista, perheestä, viulunsoitosta ja paljosta muusta. Ottaen huomioon tarinan suuret teemat – vallankäytön, syyllisyyden – sen tiivis mitta on ansio, joskin on todettava, että olisin aivan mielelläni lukenut tätä sukusaagaa pidempäänkin.

Markus kasvaa itähelsinkiläisessä Jehovan todistajiin kuuluvassa perheessä kolmen siskon kanssa. Kaksoissisko Carola on vahva oman tiensä kulkija ja tekeekin täysi-ikäistyttyään ratkaisun erota liikkeestä. Vaikka Carolasta tulee silloin Jehovan todistajien sääntöjen mukaan persona non grata, Markus ei silti katkaise välejä siskoonsa, vaan pitää tähän salaa yhteyttä. Vanhempi pikkusisko Ellen on puolestaan virtuoosimainen viulisti, josta povataan uutta maailmantähteä. Taitonsa takana Ellen on kuitenkin herkkä, haavoille altis naisenalku, joka suhtautuu maailmaan ja uskoon sääntöineen hyvin vakavasti. Nuorin sisko Sofia jää Markukselle etäiseksi ikäeron vuoksi, ja tästä tulee jo hyvin nuorena uskonnon mukainen, esimerkillinen vaimo ja -äiti.

Markuksen välit vanhempiin ovat haastavat. Perheen isä on vakavamielinen ja ankara, äiti puolestaan depressioon ja epäilyynkin taipuvainen. Kodin tunnelma on ajoittain hyvin raskas, eikä se voi olla vaikuttamatta omaa uskoaan ja valintojaan punnitseviin lapsiin.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Markus on juuri saanut sekä surullisia uutisia että viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Menneisyyden valinnat ja kuljetut polut alkavat risteillä Markuksen mielessä, sillä virheistä kevyt ei ole hänenkään taakkansa. Markus on tehnyt pitkän uran Yhdysvalloissa Jehovan todistajien keskusjärjestön palveluksessa, ja hän on noussut hierarkiassa varsin korkealle. Ihmissuhteissaan hän ei ole yhtä menestynyt, vaan monta kolhua on koettuna.

Vien sinut kotiin on vakava romaani ihmisen elämän kipukohdista. Samalla se on taitavasti rakennettu ihmiskuvaus. Kertoja Markus paljastaa vähä vähältä itsestään enemmän kuin ehkä aikoisi, ja suuria linjoja on piilotettu näennäisen kepeyden alle. Elämä, jonka elämme, on hämmästyttävän tarkka kuva meistä, käsityksistämme ja aikomuksistamme.

En tiedä paljoakaan Jehovan todistajista, enkä juuri klassisesta musiikistakaan. Kallandin romaanin luettuani tunnen, että olen saanut kurkistaa minulta salattuun maailmaan ilman, että oloni olisi tirkistelijän. Vien sinut kotiin ei saarnaa tai osoittele, mutta näyttää tiiviin yhteisön ja ylhäältä ohjatun maailmankuvan ahtauden ja painostavuuden pahimmillaan.

Kallandin kerronta on sujuvaa, hyvin rytmitettyä ja hallittua. Tarina on täysi mutta ilmava, melankolinen muttei masentava. Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisromaani, mukaansa vievä ja ehjä. Ihmiselämän kokoinen.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Lukujonossa, Lumiomena   

Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (muusikot), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 17. Kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu.

Yksinäisiä naisia – Helmikuun Kuukauden lyhyet

Helmikuu on siirtynyt tältä vuodelta historiaan. Voi millä vauhdilla viikot tuntuvat kuluvan, en pysy millään perässä. Talvi on käynyt tymäkämmäksi kuin aikoihin, mutta valo onneksi lisääntyy koko ajan. Kyllä tästä vielä kevääseen selvitään, siitä ei ole epäilystä, vaikka väsymys on ajoittain suurta.

Helmikuussa luin paljon. Etenkin sarjikset ovat kasvattaneet osuuttaan lukemissani kirjoissa aivan räjähdysmäisesti. Hyvä niin! Tuntuu hienolta, että on löytänyt uuden mielenkiinnonkohteen, joka on vieläpä sellainen, ettei lukeminen heti lopu. (En tosin voi huojuvien kirjatornieni keskellä ymmärtää, onko muka olemassa sellaista kirjallista mielenkiinnonkohdetta, josta lukeminen voisi loppua.)

Tuntuu myös, että olen passivoitunut blogimaailmassa, vaikka tekstejä tuherrankin julkaisuun säännönmukaisesti.

Mitä teille muille kuuluu?


Minulla on vielä runsaasti blogattavaa helmikuulta, mutta tähän postaukseen yhdistän kaksi yksinäisistä naisista kertovaa kirjaa, joista en kirjoita pidempää tekstiä.

Tove Jansson on suursuosikkejani kirjailjoiden joukossa, mutta minulla on koko ajan sellainen olo, että hänen tuotantonsa karkaa käsistäni. Olen lukenut suuren osan siitä nuorena, mutta koska en silloin vielä pitänyt lukupäiväkirjaa, muistikuvani ovat hieman epäluotettavat.

Siitä olen melkolailla varma, että Janssonin loppupään tuotantoon kuuluva Kunniallinen petkuttaja on jäänyt aiemmin lukematta. Romaani kuljettaa lukijansa pieneen suomalaiseen rannikkokylään, jossa talvi laskeutuu horisontin ylle. Kylässä elävät sisarukset, sinnikäs mutta syrjäänvetäytyvä Katri Kling ja hänen veljensä Mats. Kylillä juoruillaan Katrista, mutta numerot hän totisesti hallitsee.

Hieman sivummalla asuu kuvataiteilija Anna Aemelin, johon Katri tutustuu. Anna on tehnyt jo vuosikausia suloisia puutarha-aiheisia lastenkirjoja, joiden vanki hän kokee aika ajoin olevansa. Pian käy niin, että Katri ja Mats muuttavat kyläkaupan yläkerrasta Annan suurimmaksi osaksi tyhjillään olevaan taloon.                                     


Kunniallisen petkuttajan tunnelma tiivistyy vähitellen, lähes huomaamatta. Miljöö piirtyy silmien eteneen vahvana ja selkeänä. Janssonin henkilöhahmot ovat utuisia ja kuitenkin hyvin inhimillisiä. He haluavat jotakin ja ovat valmiita tekemään paljon sen eteen. Toisaalta he ovat myös muuttuvia: muiden ihmisten vaikutus saattaa heittää luonteen toisenlaiseksi, kuin se alunperin oli, ja ihminen on lopulta aivan uusi.

Janssonin kirjoittama tunnelma imaisee mukaansa, ja vaikka näennäisesti tapahtumat ovat vähäisiä, vain jonkinlaista värähtelyä todellisuudessa, lukija uppoutuu kirjan maailmaan (ja lumeen) kuin transsissa.


Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suomentaja: Kyllikki Härkäpää
WSOY 1983
208 s.
Den ärliga bedragaren (1982)

Kirjastosta.


Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (kuvataiteilijat), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 32. Kirja, jossa on talvi.

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrison on mainio sarjakuvasankaritar. Hymyile vähän, Maggy on ensimmäinen suomennettu albumi, toivottavasti jatkoakin saadaan suomeksi!

Maggy on työttömyyden lähes nujertama lontoolaisnainen, joka löytää onnekseen uuden työpaikan yksityisetsivän sihteerinä. Maggy on aikaansaava henkilö, vaikka elämän käänteet ovatkin häntä hieman murjoneet. Niinpä hänen on tarkoitus saada myös selvästi hiljaiseloa viettävä toimisto uuteen nousuun.

Maggyn työnantaja pahoinpidellään ja lupaavasti alkanut työelämä saa hetkellisen kolauksen. Maggy ei kuitenkaan jää lepäämään laakereilleen, sillä puntien tarve taskunpohjalla on suuri, eikä tekemättömyys muutenkaan kiinnosta. Niinpä hän alkaa tutkia tapausta omin päin ja huomaa pian olevansa keskellä melkoista sotkua, jossa raha liikkuu, mutta aina väärään suuntaan.

Maggy on hahmo, joka herätti sympatiani heti. Hän on yksinäinen, muttei toivoton: uuden ystävän voi löytää poliisivoimista lähes huomaamatta, ja miehiä nyt on pubit pullollaan. Hieman reppanan ulkokuoren alla on tymäkkä nainen, joka ei arastele tarttua toimeen, kun sitä vaaditaan. Mikään piilossa elelevä supersankari Maggy ei kuitenkaan ole, vaan hyvin inhimillinen ja haavoittuva, itsekriittinen ja uskottava.

Lisäplussaa annan siitä, että tarinan käänteet vievät Lontoosta Brightoniin, jota en olekaan tainnut ennen kirjallisuudessa kohdata. Olin Brightonissa kuukauden verran kielikurssilla joskus vuonna nolla, ja kaupunki jäi kyllä vahvasti mieleeni upeine rantoineen ja pitkine laitureineen.

Jatkoa siis suomeksi (ja ylipäänsä alkuperäiskielellä tietenkin myös) mahdollisimman pian, kiitos!


Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy
Suomentaja: Anssi Rauhala
Sininen Jänis 2017
48 s.
Maggy Garrisson: 1. Fais un sourire, Maggy (2014)

Haasteet: Sarjakuvahaaste

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Perhostutkija Max Holman äiti kuolee yllättäen, ja edessä on pesänselvitystä ja tilintekoa oman menneisyyden kanssa. Max on ainoa lapsi, jonka isä kuoli vain muutamia viikkoja pojan syntymän jälkeen vuonna 1941. Tai näin perheen kaanon on tähän saakka kertonut.

Max löytää äitinsä kotoa tuntemattomalta vaikuttavan perhosen. Tiedemiehen mieli kiinnittyy löytöön intensiteetillä, ja Max kuluttaa monta kuukautta aikaa selvittääkseen, onko kyse uudesta perhoslajista. Omiin nimiin saatava lajilöytö olisi jättimenestys.

Samaan aikaan Max ymmärtää, ettei isän tarina ollutkaan niin yksinkertainen, kuin hän on tähän saakka luullut. Sotavuosien suhteet olivat monimutkaisempia ja versoavampia, niiden keskellä eläneet ihmiset kompleksisia ja tapahtumaketjuissa monta tuntematonta osatekijää. Max saa selville, että hänen isällään on vielä elossa oleva veli, saksalainen säveltäjä. Ehkä totuus löytyy Saksasta? Tai edes joku murunen?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa viehätti minua kannellaan ja esitietojeni perusteella. Romaani itsessään on tyylikkään tiivis: alle 200-sivuinen, huolellisesti työstetty tarina. Ahokumpu hyödyntää eri tekstilajeja päiväkirjamerkinnöistä kirjeisiin, suorasta kerronnasta musiikin kautta koettaviin tuntemuksiin ja valokuvista arkistohaastatteluihin. Vaikka tyylejä on monta, ne kaikki sopivat yhteen, kokonaisuus on eheä ja loppuun asti työstetty.

Max Holma on päähenkilönä kiinnostava. Hän on sosiaalisesti hieman toistaitoinen, yksin viihtyvä ja parhaimmillaan uppoutuessaan tutkimustyöhön – koskee se sitten perhosia tai oman perheen historiaa. Maxilla on tytär, jota hän tapaa säännöllisesti, mutta välit entiseen puolisoon ovat haipuneet. Äitiäänkään hän ei tuntunut tuntevan lopulta kunnolla ollenkaan, ja toisaalta äiti itse pysytteli etäällä kaikesta, pienen talonsa rauhassa, omaa menneisyyttään vaalien.

Ahokummun romaani on vähäeleinen, traagisista piirteistään huolimatta seesteinen tarina. Yksinäisen miehen maailma on monimuotoisempi kuin voisi arvata, ja tunteet pinnan allekin piilotettuina ja osin tiedostamattomina vahvoja. Jotakin syvintä pohjavirettä jäin kuitenkin kaipaamaan, jonkinlaista viimesilauksen twistiä, koukkua, joka kokoaisi tarinan ja sen merkityksen yhteen.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu romaani. Taiteilijaromaani-haaste (säveltäjät).

Timo Mäkelän Rooma ja Kuolematon mestariteos

Timo Mäkelästä on kovaa vauhtia tulossa uusi suosikkini. Emil ja Sofi ihastutti minua tammikuussa, ja nyt luin kaksi muuta Mäkelän teosta, sarjakuvanovelleista koostuvan Rooman ja Honoré de Balzacin novelliin perustuvan Kuolemattoman mestariteoksen.

Rooma koostuu seitsemästä pidemmästä tarinasta ja neljäntoista yksisivuisen "biisin" kokoelmasta Bogey Bluesista. Aihepiirit vaihtelevat ulkomaanmatkoista salaperäisiin muukalaisiin, pienistä hetkistä ja ohimenevistä tapaamisista.

Tarinat ovat koskettavia, tarkkasilmäisiä ja pohdintatilaa jättäviä. Pienin elein Mäkelä rakentaa suuria kokonaisuuksia, joissa ihmiselämän eri puolet nousevat esiin yllättävistäkin näkökulmista.

Eniten pidin nimitarinasta Rooma, salaperäisestä leskestä kertovasta Mustapukuisesta naisesta sekä kirjan päättävästä Venetsiasta. Mäkelän värienkäyttö on monipuolista ja rohkeaa, kuvakulmat vaihtelevia ja ruutujen käytössä ei tyydytä tavanomaisimpiin ratkaisuihin.

Kuolematon mestariteos on puolestaan yksi kokonaisuus. Nuori taiteilija Pirjoriina Pousi tapaa eräällä vierailullaan vanhan maalarimestarin Frenhoferin, jolla on (ikuisen) työn alla kuolematon mestariteos. Pousin uteliaisuus herää, sillä hän haluaa itse lyödä läpi taidekentällä. Hän päätyy tekemään Frenhoferin kanssa vaihtokaupat, jotka koituvat kohtalokkaaksi.

Taideviittaukset, dramaattiset värit, kokeilevat kuvakulmat ja leikkaukset ilahduttivat ja pitivät mielenkiinnon yllä. Tarinassa pohditaan syvästi taiteen olemusta ja merkitystä: miten syntyy "kuolematon" taide, onko sellaista? Mikä tekee taiteesta taidetta?

Silti kyse ei ole mistään ylettömän korkealentoisesta tarinasta, vaan siitä saa kiinni, vaikkei taidetta tuntisi tai olisi taidealan ihminen. Tarinassa on tarttumapintaa muillakin tavoilla.

Lämmin suositukseni siis Mäkelän sarjakuville. Niissä on tutkittavaa, ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Upea piirrostyyli ja terävät tarinat muodostavat kokonaisuuden, jota voi vain tyytyväisenä ihailla.


Timo Mäkelä: Rooma
Arktinen Banaani 2004
80 s.

Kirjastosta.


Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos
Arktinen Banaani 2007
56 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaani-haaste (kuvataiteilijat)

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on ihastuttava historiallinen kaupunkikuvaus, sukellus yli vuosisadan takaiseen taidemaailmaan, rakkaustarina ja jännityskertomus. Kaikki tämä reilussa sadassa sivussa ja osittain ilman tekstiä – vahvaa sarjakuvakerrontaa parhaimmillaan.

Prologissa tuntematon nainen on helsinkiläisessä taidekaupassa ihastelemassa 1900-luvun alun maalausta, ja taidekauppias alkaa kertoa asiakkaalle Juho Risukosken maalaaman taulun tarinaa, jolloin Mäkelä kuljettaa lukijan yli sadan vuoden takaiseen Helsinkiin.

Sofia Jossaliani työskentelee vastentahtoisesti viinaanmenevän taidemaalari Risukosken mallina ja hänen veljensä Alexander hoitelee omia bisneksiään kaupungin kerman kanssa, johon kuuluu esimerkiksi taidekokoelmaansa jatkuvasti täydentävä pohatta Victor Sjöstrand. Emil Forström joutuu puolestaan hyvästelemään rakastettunsa Signe Appelgrenin, joka on lähdössä Pietariin taideoppiin ja katkaisee sen vuoksi suhteen Emilin kanssa.

Kun Sofi kohtaa eräänä aamuna Kauppatorilla suuren järkytyksen ja pyörtyy, paikalla sattumalta ollut Emil tarjoutuu herrasmiehenä hänen avukseen ja saattaa neidon Risukosken ateljeehen.  

Yksi asia johtaa toiseen ja ihminen kaipaa toisen luo – Sofi järkytyksensä jälkimainingeissa, Emil juuri Signestään luopuneena.

Mutta seuraavana aamuna todellisuuden kylmä koura koskettaa ja asiat saavat uusia kierroksia.

Ihastuin Mäkelän tyyliin heti tarinan alussa ja tuntemukseni vain vahvistui, mitä pidemmälle se eteni. Ensinnäkin hänen piirrosjälkensä on upean dramaattista ja ilmeikästä: kaupunkikuva on monipuolinen ja elävä, henkilöhahmoissa säröä, perspektiivit ja yksityiskohdat mallikkaita.

Varmasti yksi suurimpia syitä, miksi Emilistä ja Sofista niin suuresti pidin, on sen vaikuttava Helsinki-elementti. Mäkelä on käyttänyt mallinaan useita Signe Branderin legendaarisia Helsinki-valokuvia, joten ajankuva on ehtaa tavaraa ja hivelee silmää. Helsinki on rakas kotikaupunkini, ja vaikka nautin luonnollisesti erityisen paljon sen nykypäivästä, kaupungin historia kiehtoo minua paljon, enkä luultavasti kyllästy sen tutkailuun koskaan.

Tarinan hengessä voisi kulkea vaikka kävelykierroksen, sillä siinä kuvatut paikat ovat tietenkin edelleen olemassa, vaikka katujen nimet ovatkin osin vaihtuneet ja uusia rakennuksia ilmestynyt sadassa vuodessa monille kulmille.

Kirjan lopussa on mittava tekstiosio, jossa Mäkelä avaa mallina käyttämiään kuvia ja kertoo paikoista lisätietoa.

Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on monipuolinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Siinä on tilaa niin intohimolle, petokselle kuin rikoksellekin, ja se on eheä kokonaisuus, joka tuntuu sopivan vuosisadan alun henkeen oivallisesti.

Taidemaailman karumpi puoli – mallien heikko asema, taiteilijan umpikuja, taidekeräilyn lieveilmiöt – nousee tarinan keskiöön. Vaikka arvotaide tuntuu olevan oikealla paikallaan juuri taidemuseoiden ja kansallisgallerioiden seinillä, tarinat taideteosten takana voivat olla täynnä surua, menetyksiä, virheitä ja ahneuden aiheuttamaa kärsimystä.

Monia aukeamia ja yksittäisiä ruutuja voisi jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa, niin elävästi Mäkelä on tarinan piirtänyt. Pinnat, varjot, valot ja rajaukset ovat toimivia, niiden kontrasti on vahva ja tyylikeinot taitavia.

Suosittelen tätä hienoa sarjakuvaromaania aikamatkaksi 1900-luvun alkuun, kurkistukseksi taiteeseen sekä hieman erilaiseksi kaupunkilomaksi historialliseen Helsinkiin.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Arktinen Banaani 2005

111 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Satun luetut, Anun ihmeelliset matkat, Tahaton lueskelija

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 15. Kotimaakuntaasi sijoittuva kirja, Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaanihaaste.

Eleanor Catton: Harjoitukset

Uusiseelantilainen Eleanor Catton jyräsi sydämeni muutama vuosi sitten mestarillisella Valontuojat-romaanillaan (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Pelastin sen jälkeen hänen esikoisteoksensa Harjoitukset (suom. Tero Valkonen, Siltala 2010) jostain kirjakaupan alelaarista. Lukemistaan se kyllä jäi pitkäksi aikaa odottamaan, mutta nyt tämä hämmentävä, monipuolinen romaani on luettu.

Harjoitukset on mosaiikki, verkosto, tarinan aihioiden kooste. Se haastaa kronologian ja tarinankerronnan itsessään: samalla se on itsetietoinen, omasta kerronnastaan ammentava pitkä roolileikki.

Tarinan keskiössä – jos niin voi ajatella – on lukio, jossa on paljastunut seksiskandaali. Kolmekymppisellä miesopettajalla on ollut suhde niukasti alaikäisen tyttöoppilaan kanssa. Suhteen paljastuttua opettaja on erotettu, tyttö, Victoria, ohjattu kriisihoidon piiriin ja koulun oppilaille tarjottu laaja-alaista tukea ja keskusteluapua. Tarinassa kyseenalaistetaan voimakkaasti tapa, jolla paljastuneeseen skandaaliin suhtaudutaan, sen moralismi ja pakotetut tunnerekisterit nousevat selkeinä esiin. Aikuiset kertovat ja osoittavat nuorille, kuinka näiden kuuluu tuntea – näkeehän sellaisen läpi vähemmälläkin.

Victorian sisko Isolde kuten moni muukin Abbey Crangen high schoolin oppilaista käy soittotunneilla. Moni soittaa saksofonia, jonka voisi ajatella olevan vaarallisen sensuelli ja voimakas soitin viattoman tai "viattoman" tytön käsiin. Koulun lähellä studiossaan tunteja antaa saksofoninopettaja, jolle moni oppilaista avautuu – ja joka joutuu monesti olemaan totuuden torvi niin oppilailleen kuin näiden äideille.

Abbey Crangen lähellä sijaitsee myös kaupungin teatterikoulu, jossa seurataan pääsykokeissa hikoilevaa ja sittemmin ensimmäistä, rankkaa opiskeluvuottaan elävää Stanleyta. Ensimmäisen vuosikurssin on perinteiden mukaisesti tuotettava opiskelijavoimin oma näytelmä lukuvuoden päätteeksi. Stanleyn vuosikurssi päättää ottaa teemakseen naapurikoulun seksiskandaalin.

Harjoitukset etenee sirpaleisena, poukkoilevana, kiusoittelevana. Se herättää kiinnostuksen ja koukuttaa, mutta samalla hermostuttaa ja ärsyttää, sillä vie aikansa, ennen kuin Cattonin kerronnan rytmiin ja tyyliin pääsee sisään. Henkilöhahmot ovat kuin roolejaan harjoittelevia ja läpikäyviä näyttelijöitä, puhe ja kommunikointi on vuorosanamaista, paikoin ylen dramaattistakin. Ihmisiin ei kiinny, vaikka he kiinnostavat kyllä: koko ajan tiedostaa, että jotain muuta on taustalla, eikä kukaan ole tarinassa vilpittömin mielin.

Romaani kuvaa kiehtovasti juoruilun ja huhupuheiden aiheuttamaa pyörrettä. Skandaalin keskiössä olevia ihmisiä ei tarinassa kuulla, ainoastaan heidän herättämiään ajatuksia, tunteita ja seurauksia. Harjoitukset tasapainottelee kuvitelmien, oletusten ja toiveiden rajamaastossa. Se on kunnianhimoista proosaa, hyvin suomennettua ja lukijan haastavaa. Tämän romaanin seurassa kelpaa kamppailla, sillä se saa näkemään, kuinka huolellakin työstetty pinta pettää aina.


Eleanor Catton: Harjoitukset
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Siltala 2010
332 s.
The Rehearsal (2008)

Omasta hyllystä

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Oksan hyllyltä, Kirjainten virrassa, Kirjasfääri, Kirjamuistikirja, Sinikka Vuola / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen viimeinen (!) jäljellä ollut kohta 46. Oseanialaisen kirjalijan kirjoittama kirja (jee!). Taiteilijaromaani-haaste (näyttelijät).

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit