Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Lukemattomia klassikkoja on hyllyt, kirjastot ja maailma täynnä. Itse havahduin jonkinlaiseen "tiedostavaan lukemiseen" vasta ihan aikuisiällä, enkä ole nuorempana kahlannut läpi sen kummemmin kotimaisia kuin minkään muunkaan maalaisia klassikoita. Muunlainen kirjallisuus on kiinnostanut yleensä enemmän, ja jos totta puhutaan, kiinnostaa edelleenkin.

Yliopistossa, kun opiskelin yhtenä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, tuli luonnollisesti lopultakin luettua melkoinen pino erinäisiä klassikoita. Saattoi silloin tällöin myös käydä niin, että ilmoittauduin tenttiin, enkä ehtinyt lukea kaikkia valitsemiani kirjoja, mutta menin joka tapauksessa tenttimään ja toivoin tuurin olevan myötäinen. Toisinaan se olikin, ja tentaattori kysyi kysymyksensä sattumalta niistä kirjoista, jotka olin ehtinyt lukea. Sitten oli niitä kertoja, kun kysymys tai kysymykset osuivat lukematta jääneisiin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden tentti oli eräänä kesänä, jolloin työskentelin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa laitoshuoltajana, mutta tein samalla kesäopintoja muutaman opintopisteen verran. (Miksi, älkää kysykö. Täysin tarpeetonta puuhaa, jollaiseen en enää todellakaan lähtisi.) Siinä tentissä olin ilmoittanut suorittavani muun muassa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen. En ehtinyt lukea kirjaa, ja tietenkin tenttikysymys koski juuri sitä. Runoilin paperille jotakin epämääräistä lappilaisesta luontosuhteesta, ja tentti meni läpi kolmosen arvoisesti.

Olisin hieman hävennyt, jos olisin jaksanut. Maa on syntinen laulu sai edelleen kerätä pölyä hyllyssäni.

Tänään useammassa kirjablogissa osallistutaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteeseen (haasteen avauspostaus Reader, why did I marry him? -blogissa, jossa luettavissa myös kooste osallistuneista). Itsekin päätin ottaa siihen osaa, sillä klassikoita on, kuten sanottua, melkoinen kasa lukematta. Mukan esikoinen on kuitenkin se, joka on jäänyt jotenkin kaikkein selkeimmin nolottamaan – tentitty hyvällä arvosanalla ja kaikkea! Joten valintani oli selkeä.

Maa on syntinen laulu on monella tapaa merkittävä kirja. Se oli ilmestyessään vuonna 1964 melkoinen tapaus herättäen närää ja loukattuja tunteita. Mukka oli tuolloin vain 19-vuotias, ja millaisella tulikivenkatkuisella äänellä hän kirjoittaakaan elämästä pohjoisessa, ruumiillisuuden, seksuaalisuuden, yhteisöllisyyden ja uskonnon ilmentymistä ja äärimuodoista.

Olen nyt kirjan lopulta luettuani lähes mykistynyt. Mukan kertojanääni on niin vimmainen ja eloisa, että sen mukana on helppoa upota Lapin synkkään kaamokseen ja yöttömän yön kesään. Tarina on omanlaisensa sykli vuoden kierrossa, se alkaa kuin olisi jatkunut aina, ja se päättyy ilman, että mikään tuntuu lopulliselta.

Kirjan maailma on rujo ja karu. Ihmiset ovat viettiensä viemiä, kiintymys, läheisyys ja lämpö ovat huomattavan paljon vieraampia käsitteitä kuin halu, vimma ja aggressio. Nuoreksi naiseksi varttunut Martta oppii vuoden kierron kuluessa paljon uutta elämästä ja kuolemasta. Eletään 1940-luvun loppua, siis sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Ympäröivän yhteisön normit yhtä aikaa rakentuvat ja purkautuvat: on vapautunutta seksuaalisuutta ja sen vastapainona pakkoa, painostusta ja väkisin tehtyjä tekoja. Yhteisön ulkopuoliset ovat uhka ja samalla virkistävä tuulahdus jotain muuta kuin oma pieni kylä voi antaa. Uskonto on päällekäyvän hullua, saarnat uhkaavat helvetin tulella ja seurat päättyvät holtittomaan seksiin.

Hienointa kirjassa on sen jylhä, vahva ja armoton luonto. Lappi antaa kirjan ihmisille maiseman, jota vasten yksilön teoilla ei tunnu olevan suurtakaan väliä. Voi yrittää olla hyvä ihminen, mutta hukkaan se menee, sillä lopulta sitä jää luonnon jalkoihin: joko konkreettisesti kalmona metsäneläinten syötäväksi tai kuvainnollisemmin luontonsa viemäksi, järjettömän ja satunnaisen väkivallan kohteeksi tai tekijäksi.

En totta vieköön haluaisi elää ympäristössä, jonka Maa on syntinen laulu rakentaa. Mutta romaanin kautta sen maailma kiehtoo ja upottaa mukaansa, kutkuttaa mielikuvitusta ja saa pohtimaan ihmisen yhtäaikaista monimutkaisuutta ja totaalista yksinkertaisuutta elävänä olentona.


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Ulkoasu: Reino Uusitalo
Gummerus 1982, 11. painos (1. painos 1964)
236 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Kujerruksia, Luettua, Maailman ääreen, Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Orfeuksen kääntöpiiri  


Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa (yliopistossa), mutta et lukenut.

Vanha TBR-listani roikkuu edelleen mukana blogissa, vaikka hyvin hitaasti tulee luetuksi. Tämä on joka tapauksessa 54. luettu kirja siltä listalta.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan (1926–2011) oli eräs suurista suomalaisista kirjailijoista. Olen lukenut hänen tuotannostaan vasta kaksi kirjaa, Kaaren kesällä 2013 lukumaratonilla ja nyt Carpelanin viimeiseksi jääneen Lehtiä syksyn arkistosta. Olo on voipunut mutta rauhallinen.

Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä virkamiehestä Tomasista, joka palaa syksyksi lapsuutensa maisemiin rannikolle, vanhan äitinsä lähelle. Tomas kirjoittaa muistiin ajatuksiaan, joita yhä pidemmälle kulkeva syksy hänen mieleensä tuo. Elämää on hänelläkin jo paljon takana, saati sitten äidillä. Muistoja riittää, mutta ei nykyhetkikään ole vieras.

Syksy alkaa kirkkaalla valolla, mutta alkaa vähitellen painua kohti hämärää. Talven tullen moni asia on jo toisin, vaikka näennäisesti voisi luulla muutosta olleen vain vähän.

Lehtiä syksyn arkistosta alkoi kiinnostaa jo ilmestyessään, mutta sen lukeminen jäi muun jalkoihin, kuten niin usein tuntuu käyvän. Toisaalta on hyväkin, että odotin ja luin näin myöhemmin, rauhassa.

Carpelan kirjoittaa proosaa kuin runoa. Luvut ovat lyhyitä, tiiviitä ja kuulaita. Päähenkilön ajatukset heittelehtivät paikoin, toisinaan ne ovat kirkkaita kuin syksyn ensimmäiset päivät. Tomas on suurien hetkien äärellä: muutos tulee, aina.

Vaikka ihailen Carpelania ja tätä kirjaakin, päällimmäinen tunne on vieraus. En oikein pysty samaistumaan elämänsä ehtoopuolella olevan miehen ajatuksiin. Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta sen suurista teemoista huolimatta pysyttelin etäällä. Yksittäiset ajatukset ja luvut soivat mielessäni, jäivät mietityttämään, mutta tunnelma tuntui vieraalta. En vielä elä tätä, en vielä ymmärrä, mistä on kyse. Joskus vielä ymmärrän, sen tiedän, mutta en juuri nyt.

Lehtiä syksyn arkistosta sopii hitaaseen nautiskeluun ja sellaiseen lukemiseen, jossa on tilaa ja aikaa ajatuksille. Monia Carpelanin lauseita voisi kirjoittaa itselleen muistiin maisteltavaksi myöhemmin. Niissä on viisautta ja elämänkokemusta, rajallisuuden hyväksyntää.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suomentaja: Caj Westerberg
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2011
206 s.
Blad ur höstens arkiv (2011)

Oma ostos.

____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Täällä toisen tähden alla, Mustikkakummun Anna 

Osallistun tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, joka päättyy lauantaina. Muut haasteeseen lukemani kirjat löytyvät listattuna täältä.

Lehtiä syksyn arkistosta on myös TBR-listallani.

Mika Waltari: Feliks onnellinen

Uskonto tai pikemminkin usko on minulle vaikea aihe. Olen kiinnostunut uskonnoista ja niiden ilmenemisestä, tavoista, riiteistä ja näkyväksi tekemisestä. Samalla usko itsessään pakenee ymmärrystäni. Miltä tuntuu uskoa Jumalaan tai useampaan? Itse en sitä tiedä, koska en usko.

Alkuvuosi on ollut dramaattinen maailmalla. Sekä Euroopassa että Afrikassa on tehty terroritekoja ja murhattu uskonnon vuoksi, osoitettu mieltä ja kapinoitu. Sananvapauden, moraalin ja pyhän välinen tasapainottelu ei ole helppo juttu, eikä lainkaan yksioikoinen. Joskin minun on myönnettävä, etten ymmärrä, millainen Jumala tarvitsee ihmisten lain suojaa itselleen.

Ihan näin vakaviin aatoksiin en Mika Waltarin Feliks onnellista lukiessani uponnut – muuten viime aikoina kyllä. Waltarin romaani on tarina Feliks Tienhaarasta, miehestä, joka on jonkinmoisen fyysiseksi tulkitsemani kolauksen vuoksi havahtunut asemaansa Jumalan sanansaattajana. Hänen tulee päivittäin kertoa jollekulle vieraalle vastaantulijalle, kuinka synnit annetaan anteeksi. Feliksille tehtävä ei ole helppo eikä mieluinen, mutta Jumalan ääni mielessään hänen on kuitenkin toimittava.

Feliks kohtaa Helsingin kaduilla hyvin erilaisia ihmisiä. Osa kuuntelee häntä, osa ei. Osa loukkaantuu, osa ilahtuu, osa ei vain välitä. Feliks on sanansaattajan tehtävässään uupunut, mutta muutakaan hän ei voi. Päivätyö tilastovirkailijana ei ole tarpeeksi.

Merkittäväksi muodostuu satunnainen tapaaminen vanhan tuttavan, professori Järvenpään kanssa. Hänen kanssaan Feliks joutuu pidempään kanssakäymiseen, joka johtaa myös toisen, vasta veljensä menettäneen tiedemiehen kohtaamiseen.

Feliks onnellinen ei nosta tiedettä ja uskoa toisiaan vastaan. Sen sijaan se kuvaa uskonsa menettänyttä (1950-luvun) nykyihmistä. Modernisoituvan yhteiskunnan kasvattia, joka ei enää tarvitse Jumalaa täysipainoiseen elämään. Toisaalta Jumalan sanansaattajakaan ei ole yksioikoisesti tyytyväinen. Hänen tehtävänsä on raskas, paikoin jopa toivoton.

Muistelisin tämän kirjan olevan alunperin jo edesmenneen mummini kirjahyllystä. Se on pitkään pitänyt majaa omassani, muttei ole koskaan herättänyt suurta intoa lukemiseen. Kovin kummoinen ei lukukokemus ollutkaan.

En oikein tiedä, mistä sain intoa edes lukea kirjan loppuun. Se ei nimittäin suoranaisesti vetäissyt minua mukaansa. Alkuasetelma on kiinnostava, ja Feliksistä haluaa saada tietää lisää. Mutta sitten kiinnostus lakkaa.

Onneksi Waltari on sentään Waltari. Teksti soljuu eteenpäin ja huomiot maailmasta ovat teräviä. Samalla kuitenkin tuskastuin uskon olomuotojen pohdiskeluun. Aihe kun ei ole minulle lähinen, enkä pysty samaistumaan siihen.

Jään edelleen pohtimaan uskoa ja sen monia kasvoja. Ja toivon, että maailma voisi siltäkin osin olla joskus vielä parempi kuin se nyt on. Meille kaikille.


Mika Waltari: Feliks onnellinen
WSOY 1958
213 s.

Omasta hyllystä.

_______

Muualla: Kirja-aitta, Luen, mutta en kirjoita.

Feliks onnellinen on 52. luettu kirja tuskallisen hitaasti etenevältä TBR90+10-listaltani. Otan sen myös osaksi Kirjan vuoden lukuhaastetta, jossa se täyttää kohdan 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.  

Nuoren tytön päiväkirja

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
Suomentaja: Eila Pennanen
Tammi 1964 (1. painos 1955)
317 s.
Het Achterhuis (1947)

Kirppariostos.


Minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, vaikka eivätkö kaikki ole? Olen kyllä lukenut Anne Frankista, useampaankin kertaan eri lähteistä, mutta neidin oma päiväkirja on jäänyt klassikkoasemastaan huolimatta jalkoihin. Kirja on maannut hyllyssänikin jo vuosikausia jonkin muinaisen kirpparireissun tuloksena, lukematta.

Nyt oli aika.

Nuoren tytön päiväkirja alkaa kaksi päivää Annen 13-vuotissyntymäpäivän jälkeen, 14.6.1942. Anne saa syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jonka hän nimeää Kittyksi. Heinäkuussa Frankin perhe (vanhemmat, isosisko Margot ja Anne) piiloutuu yhdessä kolmihenkisen Van Daanin perheen kanssa toimistotalon "salaiseen siipeen", pois natsien näköpiiristä. Anne kirjaa ajatuksiaan Kittylle yli kahden vuoden ajan, elokuuhun 1944 asti. Päiväkirjan viimeinen merkintä on elokuun ensimmäiseltä päivältä. Kolme päivää myöhemmin salaiseen siipeen tehtiin ratsia ja kaikki asukkaat pidätettiin. Frankin perheestä vain isä palasi takaisin keskitysleiriltä.

Natsien juutalaisvainot ovat aihepiiri, joka pitää suun viivana aina vain. Ihmisen pahuus ja kyky tehdä toisille ihmisille käsittämättömiä asioita eivät vain mahdu ymmärrykseen. Pahuutta on olemassa joka päivä, ympäri maailman. Ja vaikka kauheuksista tiedetään, niille ei aina osata tai haluta tehdä mitään.

Toista maailmansotaa pohtiessa tulee miettineeksi, miten on mahdollista, että jotain niin käsittämätöntä kuin natsihallinnon aatemaailma on voinut olla. Ja miten 2010-luvulla edelleen on ihmisiä, jotka yhtyvät natsien mielipiteisiin, tavalla tai toisella? Pieni mieli on ihmeissään.

Nuoren tytön päiväkirja on sekä kiehtova että rasittava lukukokemus. Se on kiehtova, koska se on aito (jonkinmoista jälkikäteistä stilisointia lukuunottamatta) dokumentti toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista. Se on rasittava, koska se on, no, teinitytön päiväkirja. Anne on samaan aikaan naiivi, elämänhimoinen, varhaiskypsä, hölmö, ristiriitainen ja kovin aito. Niin kuin teinitytön kuuluukin.

Anne joutui elämään hyvin poikkeuksellista elämää. Ennen sotaa hän oli varakkaan juutalaisperheen kuopus, tyttö, jonka elämänpolku näytti varmastikin melko tarkkaan harkitulta. Sota ja juutalaisvainot muuttivat kaiken, ja perhe joutui muuttamaan hyvin poikkeuksellisiin oloihin. Piilottelu osoittautui hyvin raskaaksi sekä yhteiseltä että henkilökohtaiselta kantilta ajatellen. Suljetussa tilassa seuralla on suuri merkitys ja jos samalla on tarkoitus kasvaa vähitellen aikuiseksi, oletukset ja paineet nousevat jo melkoisen suuriksi.

Kirjassa on paljon arkisia huomioita, mutta samalla siinä on pohdiskelua nuoren naisen elämästä, ihmissuhteista, perheestä ja sodasta. Kahden piilossa eletyn vuoden aikana Anne kohtaa monenlaisia haasteita, vaikka elämänpiiri ei laajene tarkkaan rajattujen neliöiden ulkopuolelle. Ehkä murrosikä ja aikuistuminen on lopulta varsin universaalia, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta?

Nuoren tytön päiväkirja on tarpeellinen kirja luettavaksi edelleen, vaikka Annen elämästä on jo 70 vuotta. Tyttöys ei katoa minnekään, vaikka se lukittaisiin millaisten ovien taakse. Eikä ensirakkaus latistu, vaikkei se koskaan pääsisi raolleen avattua ikkunaa kauemmas.

Kokemuksista me koostumme, yhtä arvokkaista kaikki tahoillamme.

_____

Paljonhan tästä kirjasta on kirjoitettu. Muutamia linkkejä muihin blogeihin: Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjaurakka.

Nuoren tytön päiväkirja on yksi ruksi hitaasti etenevällä TBR90+10-listallani sekä Ihminen sodassa -haasteessa (joka on vielä viikon verran käynnissä!).

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Suomentaja: Armas Hämäläinen
Ulkoasu: Alfons Eder
WSOY 1993 (1. painos 1930)
223 s.
Im Westen nichts neues (1929)

Kierrätyskirja.


Nuori mies Paul joutuu sotaan, kuten niin monet nuoret miehet ennen häntä ovat joutuneet. On syttynyt suuri sota, joka tullaan myöhemmin kirjoittamaan historiaan ensimmäisenä maailmansotana. Saksalaiset nuoret miehet revitään rintamalle suoraan lukiosta, vasta ensimmäiset partahaivenet leuassaan. Innoitusta antaa yhteiskunnan paine, opettajan agitointi ja tovereiden hurmos.

Asemasotavaihe länsirintamalla on pitkä ja raskas. Rintamalinjat liikkuvat vain vähän, suuri osa ajasta on epävarmaa odottelua, ja taistelu on viedä järjen. Miehiä kaatuu rivissä, aamun juttukumppani voi iltaan mennessä olla kuollut. Sotasairaalaan joutuminen tarkoittaa lähes varmaa kuolemaa, kun tulehdukset, rajut amputaatiot ja taudit jylläävät.

Sodassa eletään sekä irrallaan todellisuudesta että hyvin tiukasti jokapäiväisessä elämässä. Lomille pääsy on yhtä aikaa tuskaa ja helpotus. Kotona, kaukana rintamalta, ei kukaan voi ymmärtää, mitä sota rivimiehelle on. Kunnian viittaa tarjotaan isänmaan edessä uhraaville, mutta sen paino tuntuu väärältä. Sodassa ei ole kunniaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on sotakirjallisuuden klassikko – ja pasifismin puolustuspuhe. Erich Maria Remarque osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaan ja kirjoitti nuoruutensa tuhonneesta sodasta tämän osin elämäkerrallisen teoksen. Myöhemmin, natsien nousta valtaan, kirja kiellettiin Saksassa. Remarque itse muutti vainottuna Sveitsiin, jossa eli loppuikänsä.

Kirja on vaikuttava ja koskettava, vaikka on tyylillisesti varsin pelkistetty. Luultavasti teho on juuri siinä. Sodan hirveys ja käsittämättömyys on uskottavimmillaan juuri silloin, kun mukana ei ole ylimääräisiä tehosteita. Päähenkilö Paul on älykäs ja kriittinen nuori mies, jolta sota vie mahdollisuuden kasvaa rauhassa aikuiseksi. Hänellä ei ole mitään: ei koulutusta, ei ammattia, ei kokemusta rauhanajasta aikuisena. Vain sotaa, joka käy päivä päivältä ja viikko viikolta yhä raskaammaksi jaksaa.

Paulin silmin kuvattuna sota on järjetöntä. Yksittäinen rivimies ei voi muuta tehdä kuin yrittää selviytyä tunnista toiseen ja aina kohti huomista. Kokonaiskuvaa on mahdotonta nähdä, on vain tykkien pauhu ja luotien suhina, laiha keitto ja kylmät jalat. Kun Paul joutuu kasvokkain vihollissotilaan kanssa, punnitaan selviytymiskyky jälleen uudella tavalla. Lopputulos on lohduton, ja täysin ymmärrettävä. Se jää kalvamaan nuorta sotilasta.

Länsirintamalta ei mitään uutta on tiivis ja hiottu kirja, jossa ei ole rönsyjä tai latteuksia. Se kertoo sodasta kirkkaasti ja suoraan, paasaamatta, liiottelematta, armoa antamatta. Paul on oman menetetyn sukupolvensa ääni, joka jää kaikumaan korviin pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Niin turhaa kipua ja kuolemaa on maailma pullollaan, ja minkä vuoksi? Kunnian, joka on pelkkää harhaa.

_____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Suvi Orfeuksen kääntöpiirissä, Juha Makkonen Nipvet-blogissa, Pii Maailman ääreen -blogissa, Mia Kirjojen lumossa ja MrReinfold Kirja-aitassa.

Haasteista se kasvattaa Ihminen sodassa -haastetta sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on viideskymmenes TBR-listalta lukemani teos. Kunniakkaasti puolivälissä siis! Listan tein alkuvuodesta 2012 ja etenkin tämän vuoden aikana sen lukeminen on hidastunut huomattavasti. Voi hyvin olla, että se jää vähitellen unholaan, sillä osa listalle nostamistani kirjoista on sellaisia, etten luultavasti tule niitä koskaan lukemaan, vaikka ne omassa hyllyssäni toistaiseksi nököttävätkin. Mutta roikkukoon lista mukana vielä. Mahtuuhan noita listoja maailmaan.

Susan Fletcher: Meriharakat

Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
Suomentaja: Alex Matson
Kansi ja kuvitus: Kosti Antikainen
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974 (1. painos Tammi 1948)
255 s.
The Wayward Bus (1947)

Kirppariostos.


Ollaan eteläisessä Kaliforniassa lähellä Meksikon rajaa. Komea linja-autonkuljettaja Juan Chicoy on saanut haastavan tehtävän: matkalaisia täynnä oleva bussi on hajonnut ja hän on joutunut majoittamaan heidät vaimonsa Alicen kanssa ylläpitämäänsä huoltamo-kahvioon. Matka jatkuu kohti Meksikoa, kun Juan saa bussin korjattua yhdessä apumiehensä, kakunhimoisen Näppylän, kanssa.

Kyydissä on sekalainen seurakunta. On kauppamies Ernest Horton erikoisine myyntiartikkeleineen, liikemies Pritchard päänsärkyisen vaimonsa ja lähes täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, miehet hurmaava blondi Camille Oaks. Mukaan hyppää myös työnantajiinsa Chicoyn pariskuntaan lopen kyllästynyt kahvila-apulainen Norma, joka haaveilee urasta Hollywoodissa tai ainakin Clark Gablesta.

Sää ei suosi bussimatkaa, ja maantie on kovin kurainen ja epätasainen. Sen lisäksi, että kalusto temppuilee, myös matkaseurueessa alkaa esiintyä jos jonkinmoista oikuttelua. Ihmisluonnon moninaisuus paljastuu yhdessä vietetyn vuorokauden aikana monesta näkökulmasta.

Olen lukenut Steinbeckilta kaksi kirjaa aiemmin. Hienon, vaikuttavan ja pirullisen raskaan Vihan hedelmät joskus vuosia sitten ja Helmen kirjablogiaikana. Nyt oli Oikuttelevan bussin vuoro.

En oikein tykännyt tästä kirjasta. Se on monin tavoin kevyempi kuin kaksi muuta lukemaani Steinbeckia, osin jopa ihan humoristinen ja hauska. Mutta tympäännyin kovasti kirjan henkilöihin, joita kaikkia pidin jossain määrin epämiellyttävinä. Linjurikuski-Juan on ehkä ainoa jossain määrin sympaattinen ihminen, ja hänessäkin on pimeät puolensa. Mekaanikko-apulainen Näppylä oli lukiessa pitkään mielestäni lukijan empatian arvoinen, mutta niin vain lopulta hänkin osoittautuu niljakkeeksi.

Pritchardin pariskunta elää erikoisessa lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kolmiyhteydessä. Seksikäs Camille on ulkonäkönsä ja karismansa vanki, vaikka hyväluonteinen onkin – arveluttavasta ammatinvalinnastaan huolimatta. Norma-parka on kenen tahansa vietävissä, mutta onneksi hän edes saa itsensä irti nöyryyttävän työnantajan ikeestä.

Luultavasti henkilöiden nihkeys teki lukemisesta hidasta ja vaivalloista. Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä tai mutkikas, on kyse hyvin lyhyen aikajänteen kuvauksesta ja se ei sinällään synnytä kovin suurta seikkailua. Steinbeck lienee halunnut paljastaa ihmisten moninaiset kasvot ja sen, kuinka mielet ja kielet muuttuvat, kun matkaan tulee mutkia.

Kyllähän tämä kevyeksi kesälukemiseksi sopii, mutta jotain lisää jäin kaipaamaan. Ehkä minun on syytä pysytellä Steinbeckin vakavamman tuotannon äärellä. Eedenistä itään tuolla hyllyssä ainakin nököttää. Ja Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaa sekin.

_____

Myös Jokke on kirjoittanut tästä.

Oikutteleva bussi on roikkunut omassa hyllyssäni pitkään ja nyt saan ruksia sen yli TBR-listaltani (48. luettu kirja!). Vaikka tämä painos onkin kirjakerhoversio, kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 170, joten Keltainen kesä jatkuu tämän myötä. Ja Nobel-voittajasta (vuodelta 1962) kun on kyse, myös 14 nobelistia -haaste saa yhden lisäpisteen. Ai niin! Ja linja-autonkuljettaja on uusi ammatti myös Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Barbara Van Cleve
Otava 2001
312 s.
Close Range (1999)

Kirppariostos.

Annie Proulxin Lyhyt kantama on yhdentoista novellin kokoelma, raaka ja konstailematon sekä äärimmäisen hieno kirja. Novellit sijoittuvat Wyomingin jylhiin ja karuihin maisemiin, joissa elävät ihmiset tulevat novelleiden kautta hyvin liki lukijaa kaikkine virheineen ja kauheuksineen.

Erityisen suuresti nautin novelleista Maan muta, Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä, Kannukset sekä Brokeback Mountain.

Maan muta on kertomus maalaispoika Diamond Feltsistä, josta tulee rodeoratsastaja. Ammatinvalinta ei ole pojan äidille mieleen, mutta Diamond on peräänantamaton oman tiensä kulkija: hän tekee mitä tahtoo. Sen lisäksi hän on vastenmielinen ääliö, eikä ota opikseen vaikka menettää ihmissuhteita nopeammin kuin lentää riehuvan sonnin selästä.

Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo pienen paikkakunnan ahdasmielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttamasta tragediasta. Ras Tinsley loukkaantuu nuorena miehenä maailmalla seikkaillessaan onnettomuudessa ja palaa takaisin kotitilalle vanhempien hoitoon. Nämä eivät voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia puhumattomaksi käynyttä ja onnettomuuden vuoksi henkisesti taantunutta poikaansa, vaan tämä liikkuu laajalti hevosen selässä ja herättää käytöksellään lähiseudun asukkaissa inhoa ja pelkoa. Ja tunnetusti pelosta itää harkitsemattomia tekoja.

Kannukset kuvaa karjankasvattajien ja ranchin raskasta ja työntäyteistä arkea ja ihmisten hankaluuksia kohdata toisiaan ja omia ajatuksiaan. Siinä on myös surullisia sävyjä, sillä kaikki ei pääty onnellisesti – hyvää ja ahkeraa ei palkita. Novellin henkilöt ovat monitasoisia, kiinnostavia ja kokonaisia ihmisiä.

Brokeback Mountain lienee Proulxin kuuluisimpia novelleja, sillä siitä on tehty elokuva. Novellissa kaksi nuorta karjapaimenta Ennis Del Mar ja Jack Twist viettävät kesän yhdessä erämaassa lampaita paimentaen, ja omaksi yllätyksekseen löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin olisivat osanneet kuvitella. Miehet eroavat työurakan päätteeksi, lähtevät tahoilleen, menevät naimisiin ja elävät ”kuten kuuluukin”, mutta kohtaavat ajoittain – harvoin – ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Proulxin novelleissa paikannimet kertovat oman tarinansa: Poison Spider Road, Tongue River, Coffeepot, Bad Girl, Crazy Woman Creek... Hyvin konkreettisia nimiä, jotka myös hieman häiritsevät ja ihmetyttävät. Muutenkin ympäristö, tarinoiden miljöö ja luonto, jonka armoilla ihmiset novelleissa elävät, ovat keskeisiä Proulxille. Teksti vie lukijansa Wyomingiin, tuo tuulta preerialta ja vuorilta, saa näkemään kauas horisonttiin pilvien taakse. 

Nautin tämän kirjan lukemisesta todella paljon. Proulxilla on hyppysissään taito rakentaa vähäeleisesti suuria tapahtumia ja kuvata ihmisluontoa monesta näkökulmasta. Hän ei vähättele henkilöitään, vaan antaa heidät lukijan eteen juuri sellaisena kuin he ovat, kolhuineen ja rumine puolineen ja toisaalta parempinakin päivinä, rakastuneina ja kuopat ja murheet selvittäneinä.

Lyhyt kantama on hieno kirja. Sen novellit ovat kokonaisia maailmoja, niitä lukiessa astuu suoraan Proulxin luomaan todellisuuteen ja aistii sen ympärillään. Novelleissa on surua ja haikeutta, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin aidoilta. Ne kertovat elämästä, jossa luonto on karu, ihmissuhteet herkkiä ja työtä tehtävänä. Ja samalla ne ovat omalla tavallaan ihmeellisiä, pieniä hetkiä, paljon näennäistä arkisuuttaan suurempia.

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu ja Anki.

Haasteet: TBR-lista (47. luettu kirja!) ja Mikä minusta tulee isona? (Karjapaimen).

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)

Kirppariostos.


Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).

Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.

Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.

Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.

Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.

Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.

Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.

Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.

Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.

____

Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.

Maria Peura: Vedenaliset

Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Markko Taina
Tammi 2007 (1. painos Kirjayhtymä 1978)
281 s.
The Grass Is Singing (1950)

Kirjakauppaostos.


Kaikki alkaa ja päättyy kuolemaan.

Itsellistä elämää pitkään viettänyt, eteläisessä Afrikassa asuva brittisiirtolaisten tytär Mary sattuu kuulemaan vahingossa tuttaviensa käymän keskustelun, jossa hänen elämänvalintansa asetetaan kyseenalaisiksi. Häntä ei pidetään avioliittoon sopivana tyyppinä. Mary hätkähtää ja määrätietoisena ihmisenä häneltä ei mene kauaakaan löytää itselleen sulhanen. Richard "Dick" Turner on ahkera maanviljelijä, yritteliäs ja periksiantamaton. Mary ja Dick avioituvat ja muuttavat Dickin syrjäiselle maatilalle.

Kaupunkilaisnaiselle maaseutu on pelättyäkin ankarampi. Dick ei yrityksistään huolimatta menesty, vaan pellot pysyvät kitukasvuisina, sadekaudet ja kuivuus piiskaavat ja yksinäisyys kalvaa etenkin Marya, joka on tottunut sosiaalisesti vilkkaaseen elämään, jota kykenee itse säätelemään. Mary ei tule toimeen Dickin palkollisten kanssa, vaan palvelusväki tulee ja menee. Kunnes lopulta palvelijaksi palkataan pistäväkatseinen Moses.

Doris Lessingin Ruoho laulaa on odottanut lukuvuoroaan kauan. Se on alelöytö jostain muutaman vuoden takaa ja se on aika ajoin tuijotellut minua hyllystä. Nyt tartuin siihen, ja mitä löysinkään.

Tähän saakka minulle lukematon Lessing yllätti. Kirja iski suoraan sisuksiin. Kovaa. Ruoho laulaa on upea, monisävyinen, voimakas ja koskettava teos. Se kertoo epäonnistuneesta avioliitosta, ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toisiaan ja tulla toimeen itsensä kanssa ja se on yksi vaikuttavimmista masennuksen kuvauksista, joita olen koskaan lukenut. Mary Turner vaipuu hitaasti mutta varmasti hyvin syviin vesiin – eikä nouse sieltä enää. Lukijan kurkkua kuristaa.

Sen lisäksi, että kertoo yksilön kamppailusta vääränlaisissa olosuhteissa, Ruoho laulaa on kertomus siirtomaapolitiikasta ja rotusorrosta. Se kertoo ennakkoluuloista, syvällä versoavista oletuksista ja tabuista, joiden voima on mittaamaton. 2010-luvun ihmiselle 1900-luvun alkupuolen ajatusmaailma ja yhteiskunnallinen rakenne on kaukainen mutta pelottavalla tavalla tuttu. Jotain on säilynyt, valitettavasti, eikä aika tai ihminen ole muuttunut niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Tai ainakin toivottavasti haluamme.

En voi riittävästi korostaa, kuinka suuren vaikutuksen Doris Lessing minuun tällä esikoiskirjallaan teki. Olen pöllämystynyt, hämmentynyt ja ihastuksissani. Lessing kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja sydämeenkäyvästi olematta piiruakaan selittelevä, alleviivaava tai yksinkertaistava. Tarina on vahva, henkilöt eläviä, tunnelma käsinkosketeltava. Tätä on hyvä kirjallisuus. Tällaista on onni saada lukea.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka lienen myöhäisherännäinen Lessingin suhteen, mitään ei ole menetetty. Viime syksynä kuolleen kirjailijan tuotanto tulee taatusti luettavakseni. Ehkä jopa parempi näin: kenties Lessing ei nuorempaan minuun olisi näin edes purrut.

Jos et vielä tätä suuruutta tunne, tee asialle jotain. Ruoho laulaa on upea, upea kirja, joka vaatii ja antaa paljon.

____

Myös Tarukirjan Margit on lukenut tämän.

Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Lessing palkittiin vuonna 2007) ja Mikä minusta tulee isona? (kirja kuvaa maanviljelijän elämää viiltävästi). Lisäksi ruksaan yhden kohdan TBR-listallani.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1970)
190 s.
Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade (1969)

Kirjakauppaostos.


Billy Pilgrim on aivan tavallinen yhdysvaltalainen mies. Hän on keskiluokkainen optikko, aviomies ja perheenisä. Toisaalta hän on toisen maailmansodan veteraani, Dresdenin pommituksesta sotavankina selvinnyt, paljon kuolemaa ja tuhoa nähnyt mies. Ja kolmanneksi: hän sattuu olemaan ajasta irrallaan. Kyllä vain, Billy Pilgrim pomppii ajassa edestakaisin ja on nähnyt esimerkiksi kuolemansa jo monta kertaa.

Aikamatkailu liittyy osin erääseen pieneen seikkailuun, jonka hän joutui pyyttämättä tekemään eräällä Tralfamadore-nimisellä planeetalla. Tralfamadoressa kaikki aika on läsnä nyt ja aina. Se ei ole lineaarinen eikä syklinen, vaan yhtäaikainen. Maan ihmiselle lähes mahdoton ymmärtää.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on klassikko, joka on odottanut lukemistaan jo pitkään TBR-listallani. Pidin kovasti Vonnegutin Kissan kehdosta, jonka luin pari vuotta sitten, mutta niin vain tarkempi herran tuotantoon tutustuminen on laahannut perässä.

Teurastamo 5 on samaan aikaan helppolukuinen ja tarkkuutta vaativa kirja. Teksti ja kieli on leikkisää, näennäisesti simppeliä, mutta tarina on painava ja sen sanomassa on ytyä. Kirja on koominen ja kauhea,  se herättää ajatuksia ja toisaalta hieman ärsyttää. Aikahyppely on lukijalle haastava tarinallinen rakenne, joka sekä paljastaa että peittää.

Ihailen Vonnegutin tyyliä. Se tempaa mukaansa, se viihdyttää ja pohdituttaa. Vaikka kirjan aihe on vakava, Vonnegut ei saarnaa. Sen sijaan hän leikittelee satiirilla ja sodan absurdiudella, asettaa kyseenalaiseksi käsityksen ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, sankariudesta ja kunniasta.

Billy Pilgrimin vaellus sotavankina maailmansodan repimässä Euroopassa on raastavaa luettavaa. Nuori mies kohtaa asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua näkemään. Hän saa kokea sekä lojaaliutta että petturuutta, sillä sankaruus ei synny yksin sodasta – kaikkea muuta. Dresdenin kohtaama tuho on niin massiivinen, että sotavankilaksi muutetun entisen teurastamon kellarissa sattumalta siitä selvinnyt porukka ei voi kuin tuijottaa eteensä maan pinnalle jälleen noustuaan.

Hyvästä, jopa erinomaisesta on joskus vaikeaa sanoa paljon. Teurastamo 5 on kirja, joka kestää monta lukukertaa. Se on toisaalta myös ajaton: sodan mielettömyys ja ihmisen absurdi sija siinä on aihe, joka ei valitettavasti koskaan vanhene. Niin se käy.

___

Teurastamo 5 on 41. ruksi TBR-listallani. Lisäksi se kasvattaa lukupottiani Ihminen sodassa -haasteessa (Kategoria: Maailmansodat).

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta
Suomentaja: Ville Hynynen
WSOY 1945
300 s.
Eight Cousins (1875)

Kirppariostos.


Rose on nuori, arka ja sairaalloinen tyttö, joka on vastikään jäänyt orvoksi. Hän muuttaa sukulaistensa luokse sokkeloiseen herraskartanoon ja päätyy hurmaavan, maailman meriä ympäriinsä purjehtineen lääkärisetänsä Alecin holhokiksi. Muitakin setiä ja tätejä on roppakaupalla, ja suurimman härdellin arkeen ja juhlaan tuovat Rosen seitsemän eri ikäistä poikaserkkua.

Kahdeksan serkusta kuvaa Rosen ja hänen lähipiirinsä elämää vuoden ajan 1800-luvun loppupuolen Uudessa Englannissa. Campbellin suku on varakas ja siveellinen, arki varsin murheetonta ja elämän kulkuun liittyvät sävelet selvät: pojat opiskelevat sielun sivistystä, tytöistä kasvatetaan ennen kaikkea tulevia perheenemäntiä ja porvarisrouvia.

Rosen keskeinen rooli kirjassa on asetelmallinen. Hänen kauttaan kuvataan lapsuuden vaihtumista nuoruudeksi, hyväosaisen nuoren naisen elämään kuuluvia käänteitä sekä henkistä ja fyysistä kasvua ja kehitystä. Tarinan alussa Rosen terveys on heikko, ja hänen pessimistinen Mary-tätinsä veikkaa, ettei tyttö elä kauaa. Terveellisellä ruokavaliolla, riittävällä reippaalla ulkoilulla, kaikenlaisten hörsöttimien (kuten kureliivien) poisjättämisellä sekä sopivalla annoksella naiselle sopivaa sivistystä yhdistettynä taloudenhoidon alkeisiin Rose alkaa kuitenkin vähitellen selvästi vahvistua ja kehittyä. Moraalisen kehityksen apuna on nuoren kotiapulaisen Feben seura ja tämän opettaminen.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen on minulle yksi rakkaimpia kirjoja kautta aikojen. Aikuisena olen lukenut muutaman muun Alcottin tuotantoon kuuluvan kirjan, mutta valitettavasti olen huomannut, että olisi pitänyt tehdä se aiemmin, samassa lapsuuden imussa, jossa Pikku naiset koin. On nimittäin todettava, etten aivan syty Alcottin moraalisaarnoille ja mustavalkoisuudelle.

Rosen tarinassa olisi aineksia kiehtovaankin lukukokemukseen, mutta rakenteeltaan kirja on varsin toisteinen ja jopa kyllästyttävä. Kuten Liisa toteaa, jokainen luku tuntuu sisältävän jonkin opetuksen, joka tarjoillaan vieläpä suoraan lukijan eteen. Elämän malli, jonka kirja antaa, on osaltaan hyvin jyrkkä: ihmisen on aina mahdollista valita oikean ja väärän väliltä, ja jälkimmäiseen päätyminen on mitä ilmeisimmin (tietoista) moraalista heikkoutta, ei esimerkiksi olosuhteiden pakkoa tai väistämätöntä vaihtoehdottomuutta.

Samaan tapaan naisen asemaa ja roolia tuodaan esiin ristiriitaisesti. Pii kirjoittaa omassa tekstissään, kuinka Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa antavat naisen elämälle mallin, jossa yhtäältä kehotetaan riippumattomuuteen ja omaan vastuuseen ja toisaalta osoitetaan selvästi, mikä on hyvän perheen tyttären oikea paikka: hyvän miehen vaimo ja perheenäiti. Alec-setäkin toteaa Roselle, että haluaa tämän vahvistuvan ja kehittyvän sekä ruumiiltaan että sielultaan esimerkiksi opiskellen, mutta kaikkein mieluiten näkee tämän tulevaisuudessa taitavana perheenemäntänä. Muu jääköön haihatteluksi.

Tavallaan Kahdeksan serkusta on oikein herttainen kirja, mutta jossain määrin se tuntuu lattealta. Myös Aino huomasi kirjaa lukiessaan, ettei se tuntunut enää lainkaan niin raikkaalta kuin ennen. Minulle tämä lukukerta oli tosiaan ensimmäinen ja ainoaksi jää. Hyveelliseen elämään kasvaminen on toki kiehtova teema, mutta käsittelytavaltaan Kahdeksan serkusta ei ole sellainen teos, johon haluaisin myöhemmin palata. Särmää ja tunnetta pitää olla, ja kumpaakaan en tästä kirjasta oikein löytänyt. Jatkukoon hyveiden etsintä edelleen, ehkä ne joskus päätyvät osaksi minunkin elämääni (ja kirjahyllyäni).

___

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen (ja ainoan tavoitettavissani olevan) tason, Paronittaren. Lisäksi saan ruksattua 40. luetun kirjan TBR-listaltani, jihuu!

Ryszard Kapuściński: Keisari

Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Otava 2010
383 s.

Kirjakauppaostos.


On kesä 1990-luvun alussa, sen nelikirjaimisen sanan varjossa. Lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään pikkukaupungin ruokamarketissa. Siellä ylemmän keskiluokan pehmein hansikkain kohdeltu Henrik kohtaa ensimmäistä kertaa kunnolla aivan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Selkeimmin joukosta erottuu Vesku, puolenvälin kolmattakymmentä ylittänyt kaveri, jolla on suuria suunnitelmia ja haaveita ja puheita, ja joka kiintyy kesäpoika-Henrikiin varsin paljon. Veskun siivellä Henrik pääsee välillä kapakoihin, pois Linnan rannasta, jossa alaikäisten on tapana kokoontua, ja myöhemmin reissuun Floridaan saakka.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kansan rakastama kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa myöhemmin menestyskirjan.

Samoihin aikoihin Ilosen kirjan ilmestymisen kanssa masentuneen ja huoneeseensa linnoittuneen poikansa elämää (ja omaansa) murehtii viisikymppinen Päivi, saman ruokamarketin seinien sisällä pääasiallisen työuransa tehnyt entinen punkkari. Päivi osallistuu kirjastolla järjestettävälle kirjoituskurssille, jota vetää yhdellä ainoalla muinaisella romaanillaan läänintaiteilijaksi nimetty kirjailija Matti. Kirjoittaessaan oman elämänsä solmuja auki Päivin on todettava, että oman kaupungin pojan Juliuksen näkemys 1990-luvun alun tapahtumista ja ihmisistä, etenkin kirjassa Veskuksi nimitetystä herkästä Harrista, on vähintäänkin reilusti väritetty, ellei jopa täyttä valhetta. Alkaa muistojen, niiden oikeutuksen, totuuden ja fiktion välinen piirileikki, joka vahingoittaa lopulta kaikkia.

Juha Itkosen Seitsemäntoista on viides kirja, jonka herran tuotannosta olen lukenut. Kohti oli ensimmäinen, enkä muista siitä enää paljoa. Vain sen verran, että kirja tuli ahmaistua. Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo ovat olleet miellyttäviä, jossain määrin tunteellisiakin lukukokemuksia. Novellikokoelma Huolimattomia unelmia on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että olen löytänyt siinä esiin nousevia teemoja ja aihioita Itkosen romaaneista. Niin myös tästä juuri lukemastani, sillä muistan kokoelmassa olevan novellin, jossa kaksi miestä matkustaa Floridaan, eikä heidän välisensä suhde ole lainkaan selvä.

Yhtä kaikki, voinee sanoa, että luen Itkosta mielelläni. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä on vielä lukematta, mutta pakkohan tässä on tunnustaa, että Itkonen iskee – en kai minä muuten häntä lukisi. Jotain sellaista hänen kirjoissaan on, etten malta olla lukematta ja uppoutumatta niiden mukaan.

Seitsemäntoista ei kuitenkaan ollut minulle kirja, johon olisin kadonnut ja jota olisin ahminut nautinnon vallassa. Pikemminkin se ärsytti, piti etäällä ja loppua kohden – vaikka tarinan kierrokset sinänsä kovenivat – kyllästytti. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo Henrikistä ja nuoruudesta sekä Päivistä ja muistoista. Toinen osa kietoutuu kirjailija Ilosen ympärille ja on kirjemuotoinen. Kolmannessa osassa fakta ja fiktio alkavat tosissaan kiusoitella toisiaan.

Sinänsä romaanin ansiot ovat selvät. Se on monikerroksinen, yllättävä, ei liian helppo. Sen kieli on voimakasta, sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.

Mutta jokin estää nauttimasta. Liekö se liika kikkailu? Vai se, että en millään jaksa kiinnostua kirjailijan tuskasta kirjoittamisen äärellä? Se, että pohjimmiltaan pidän kaikkein eniten suoraviivaisesta proosasta, tarinasta, joka pysyy erossa metafiktiosta? Varmaankin kaikki tämä. Lisäksi Päivissä on epäuskottavuutta, joka häiritsee. Ei kukaan viisikymppinen käytä niin paljon vittua puheessaan! Henrik on muuten onnistunut hahmo, mutta hänen muutoksensa peruslukiojampasta kirjallisuuden rakastajaksi (tai pikemminkin nuoreksi mieheksi, joka haluaisi rakastaa kirjallisuutta) on jotenkin, no, outo. Se vain tapahtuu, perustelematta, tyhjää kumisten. Ja Vesku/Harri jää kaiken kaikkiaan etäälle. Sivujuonteeksi, vaikka keskeinen onkin. Toisaalta niin on varmasti ollut tarkoituskin. Onhan hän lopulta kiistanalaisin henkilö, ihminen, josta jokaisella on jotain sanottavaa, jotain muistettavaa, eikä kukaan lopulta tiedä, miten kävi. (Eikä ole ottanut selvää.)

Seitsemäntoista ei nouse suosikikseni. Se saa kuitenkin uskomaan edelleen Itkosen taitoon ja odottamaan seuraavaa. Toisaalta toivoisin tuotantoon tulevan uusia piirteitä. Ehkä olisi jo aika päästää irti pikkukaupunkimenneisyydestä, karistaa nuoruuden pölyt jaloista ja katsoa rohkeasti uusiin suuntiin?

Tai sitten ei ole, ja juuri niin on hyvä. Ja minäkin sen vielä hyväksyn.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Helmi-Maaria Pisara ja Jori.

Seitsemäntoista on 38. TBR-listani luettu kirja.

Toni Morrison: Rakkaus

Toni Morrison: Rakkaus
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2004
276 s.
Love (2003)

Lainakirja.


Bill Cosey on monen toiminnan mies. Hän on varakas rantahotellin omistaja, pikkukaupungin seurapiirien hallitsija, naistenmies, pomo, aviomies, rakastaja, isä ja appiukko. Kun hän kuolee, moni nainen (ja mieskin) huomaa valtavan aukon elämässään.

Vida menettää esimiehen ja suojelijan, May apen, joka oli viimeinen kunnollinen yhteys liian nuorena kuolleeseen aviopuolisoon Billy Boyhin. Christinellä ei ole enää isää eikä isoisää, ja elämä kolhii muutenkin kovaa. Heed on ollut koko elämänsä pääasiassa Coseyn vaimo – nyt hän on tyhjän päällä oleva leski tappelemassa siitä, mikä perinnöstä on jäljellä. Mukaan kuvioon saapuu vielä salaperäinen Junior, koulukotien ja katujen kasvatti, joka ei tunne Coseyta, mutta tuntuu silti tietävän tästä paljon. Kaiken yllä on Coseyn hotellin vanha kokki L, joka tietää enemmän kuin paljastaa.

Toni Morrisonin Rakkaus on tutkielma nimensä mukaisesta aiheesta. Se ei ole rakkaustarina yksinkertaisimmassa muodossaan, vaan pikemminkin monisärmäinen kudelma kaikista niistä tunteista, joita kiintymys ja rakkaus, palvonta ja orjuutus tuottavat. Rakkaus ei ole kaunista, armollista, vahvistavaa tai kaiken antavaa – aina. Tai ehkei koskaan?

Kirjan kuvaamat ihmissuhteet ovat monimutkaisia, hankalia ja armottomia. Ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, harkitsemattomat sanat ja teot seuraavat vuosikymmeniä, ehdottomuus koituu monin paikoin kohtaloksi. Vaikka tarina vaatii draamaa ja ehkä jopa liioitellun rankkoja tunteita, pateettinen se ei ole. Tunnelma on tiivis, ja lopussa saadaan kokea pieni armon pilkahdus.

Rakkaus on haastava teos, joka aukeaa hitaasti. Henkilöt sekoittuvat pitkään toisiinsa, ja heitä on vaikea erottaa ja oppia tuntemaan. Heidän välisensä suhteet paljastuvat vähitellen, ovelastikin, mutta salakähmäisyys myös häiritsee. En aivan keksi, minkä lisäarvon hitaasti aukeavat kuviot tarinalle tuovat, sillä ensimmäiset reilut sata sivua en ollut ollenkaan varma, mitä kirjassa tapahtui ja kenestä se kertoi. Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan varsin yksinkertaisesta teemasta (tarkoitan: aiheesta, josta voi ihan hyvin puhua niin kuin se on) ja vieläpä varsin konventionaaliseen tapaan (myös rankasti, kyllä, mutta siinä ei sellaisenaan ole mitään uutta), joten en näe ihan perusteltuna sekoittaa pakkaa ja lukijaa lähes puoleenväliin tarinaa, ennen kuin tarinankerronta pääsee vauhtiin ja lukija mukaan siihen.

Bill Cosey on kiinnostava, hieman pelottava ja myös ällöttävä henkilöhahmo. Hän jää lopulta täysin arvoitukseksi, sillä sen enempää hänen elämänsä naiset kuin lukija eivät saa miehestä otetta. Hän haipuu ja katoaa, jää muotokuvaksi, ihanteeksi ja peloksi. Naishahmoista kiinnostavin on Junior, joka tarkkailee Coseyn naisia ulkopuolisena, muttei lainkaan puhtoisena tai viattomana. Coseyn kaikkivoipa henki vaikuttaa lopulta häneenkin.

Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Luottoni kirjailijaan on suuri, eikä tämä kieltämättä hieman laimeaksi jäänyt kirja sitä mitenkään vähennä tai riko. Nyt sitä vastoin odotan vielä innokkaammin pääseväni muun tuotannon kimppuun. Jotain ehdottoman koukuttavaa ja häiritsevän taitavaa Morrisonissa on. Myös Rakkaudessa, vaikkei se mikään kuolematon kokemus minulle olekaan.

___

Satyyri-lehden numerossa 3/2008 on Marissa Janhusen kiinnostava kirjoitus Rakkaudesta. (Sisältää myös juonta avaavia paljastuksia, joita itse en halunnut tekstissäni tehdä.)

TBR-listani 37. teos.

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat
Suomentaja: Katriina Savolainen
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.
Svinalängorna (2006)

Kirjakauppaostos.


6-vuotiaan Leenan perhe muuttaa leveämmän leivän perään Etelä-Ruotsin Ystadiin. He saavat kaupungin vuokra-asunnon uudelta asuinalueelta, Fridhemistä. Uudessa kodissa on paljon sellaista, mistä ei aiemmin ole voinut haaveillakaan: kylpyamme, jääkaappi, sisävessa ja lämmin vesi. Isä ja äiti, isoveli Markku ja pikkuveli Sakari muodostavat Leenan elämän keskiön.

Leena tutustuu pihaleikeissä ja vanhempien tuttavien kautta myös muihin perheisiin. On hiekkalaatikolta tavattu naapurirapun Åse, jonka äidillä on tapana siivota perjantaisin oluen voimalla. On äidin ystävän Helmin perhe, jossa on viisi lasta ja usein juhlia. Ja samalla on Leenan oma perhe, jossa kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi.

Sekä isä että äiti tarttuvat helposti pulloon, ja muutaman ottaminen venähtää naapurissa asuvan viinatrokarin suosiollisella avustuksella viikkojen ryyppyputkiksi, joita seuraa väistämätön krapula ja morkkis. Lapsien on opittava sietämään jatkuvaa epävarmuutta, väkivallan ja juoppohulluuden pelkoa, likaisia vaatteita ja tyhjää jääkaappia. Kukaan ei tule katsomaan, kun koulunsa aloittava Leena laulaa ensimmäistä kertaa Suvivirttä tai voittaa uintikisat. Kukaan ei silitä tukkaa, kun herää keskellä yötä painajaisiin. Pikemminkin painajaista on jokainen hereillä oltu hetki.

Sikalat on Susanna Alakosken omiin lapsuusmuistoihin perustuva, rujo romaani alkoholismista, perheväkivallasta ja köyhyydestä. Kaikki se ja paljon muu on ollut mahdollista 1960- ja -70-lukujen Ruotsissa, hyvinvointivaltion kainalossa. Ja on tänä päivänä.

Kirjan tarina kerrotaan Leenan silmin ja hänen näkökulmastaan. Lapsen herkkä mieli ja liian aikaisin nähdyt kauheudet kuvataan onnistuneesti ja aidosti. Tarina jatkuu aina Leenan teini-ikään saakka ja loppu jää avoimeksi. Kertoja kasvaa ja kehittyy kirjan kuluessa, ja vaikka tapahtumat ja tilanne eivät sinällään parane, jonkinmoista armoa ja helpotusta on havaittavissa.

Alkoholi hiipii kuvaan hitaasti mutta varmasti. Tiesin odottaa rajua menoa, ja siksi olin hieman yllättynyt siitä, että kirjan tarina alkaa hienovaraisemmin ja silotellusti. Kaikki on ensin ihan hyvin, on työtä ja siisti koti, kissanpentuja ja aurinkoa. Arki tuo kuitenkin mukanaan kaiken sen, mitä yksikään lapsi ei osakseen ansaitse. Kerronnallisesti ratkaisu on vaikuttava ja voimakas, kontrasti on suuri ja vavahduttava.

Vaikka Sikalat käsittelee inhottavaa aihepiiriä paikoin suorastaan inhorealistisesti, lukukokemus on antoisa monella tapaa. Leena reagoi kotioloihinsa voimakkaasti, mikä välittyy lukijalle monin tavoin. Ilmeisin on lapsen kasvava ymmärrys perheen tilanteen onnettomuudesta, mutta yhtä lailla Leenan keho  viestii siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Koulussa Leena leimautuu suuresti opettajiinsa, jotka saavat tässä tarinassa olla harvoja kunnollisia aikuisia, vaikkeivät hekään puutu selvästi kärsivän oppilaansa tilanteeseen riittävän nopeasti. Byrokratian rattaat ovat raskaat ja ruosteiset, valitettavasti.

Sikalat haisee oksennukselta ja virtsalta, vanhalta viinalta ja kuivuneelta vereltä. Se on paikoin lohduton ja kokonaisuutena vihastuttava kirja, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa synkkyyteen. Leenan maailmassa on myös kaunista ja hyvää, ennen kaikkea siksi, että hänestä kasvaa vahva ja pystyvä tyttö. Kaiken pahan jälkeen voi silti toivoa parempaa.

___

Kirjasta on kirjoitettu varsin monessa blogissa, tässä jokunen linkki:

Kaisa / Kannesta kanteen
noora / Tea with Anna Karenina
Katri / La petite lectrice
Kirjanainen
Jori / Kaiken voi lukea!
Valkoinen kirahvi / Opuscolo – kirjasta kirjaan
Minna / Oota, mä luen tän eka loppuun
Aletheia / Kirjoihin kadonnut


Sikalat on 36. ruksi TBR-listallani.