Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).

Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Arkisen leikkauspisteitä

Millaisia ovat hetket, jolloin luulee arjen olevan aivan kuten ennenkin ja maailman makaavan niin kuin on sen on määrä – ja jokin niksahtaakin ratkaisevasti pois sijoiltaan? Tuuve Aro ja Päivi Alasalmi hyödyntävät juuri tällaisia käännekohtia pienieleisissä, humoristisissa ja absurdiin vivahtavissa novelleissaan.

Tuuve Aron tuotantoa olen lukenut aiemminkin (Harmia lämpöpatterista, Himokone) ja pitänyt hänen novelleistaan. Vastajulkaistu Lihanleikkaaja jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa. Kokoelman 12 novellia marssittavat esiin rivin ihmisiä, jotka elävät arkeaan kuten parhaaksi taitavat ainakin niin kauan kuin voivat ja osaavat.

Erityisen mieleenpainuvia olivat kokoelman novellit Heräämö, Elsa ja Kahdet kasvot. Heräämössä kaksi naista kohtaa toisensa ohimennen naistentautien osastolla – toinen on tullut kohdunpoistoon, toinen synnyttämään – melko räväköin seurauksin. Heräämö leikittelee ajan räpsähdyksillä ja elämän käänteillä, tekee pilkkaa kohtalosta ja ihmisen uskosta elämänhallintaan. Elsassa varakas eläkeläisrouva etsii elämäänsä sisältöä myymälävarkauksista. Tunnelma on yhtäaikaa levollinen ja ristiriitainen: novelli raaputtaa kulissien pintaa huolellisesti. Kahdet kasvot on kiusatun Tomin tarina, jossa pikkupoika kantaa huolta niin mieleltään järkkyvästä äidistään, kotitalon kellarissa puuhaavasta miehestä ja omasta isäsuhteestaan.

Tuuve Aron tyyli on vakuuttava ja huolellinen, mutta novellit elävät kevyinä ja luontevina. Aron henkilöhahmot eivät kyseenalaista outouksia, he ottavat maailman pitkälti sellaisena kuin se on, vikoineen ja virheineen. Novellit saavat näkemään arjessa vierautta ja pinnan alla hämmennystä, mutteivät pelota tai ahdista.

Toinen arkea radaltaan tyrkkivä kirjailija on Päivi Alasalmi, jolta olen aiemmin lukenut Joenjoen laulun. Siinä missä kolmen aikatason romaani on vakava ja kantaaottavakin, novellikokoelma Koirapäinen pyöveli naureskelee säännöille ja niitä orjallisesti noudattaville ihmisille.

20 novellin kokoelmassa on pääosin lyhyehköjä, muutamien sivujen ja aukeamien mittaisia novelleja, joissa tavalla tai toisella hieman erikoiset ihmiset elävät elämäänsä. Toiset pidemmän tarinallisen kaaren mukana, toiset vain pienen hetken jakaen. Alasalmen henkilöt ovat kaukana täydellisistä: on juopporenttuja, pettäjiä, tylsimyksiä, rikollisia, kummituksiakin.

Pidin naisen elämänkaarta tutkiskelevista novelleista Aulin hurja luonto, Sata, Sudensulhanen ja Ohi häpeäpaalun. Pidin kummitusjutuksi yltyvästä, tytön aikuistumisesta kertovasta novellista Seitsemästoista askelma. Pidin juoppostooreista Suuri Otto ja Koirapäinen pyöveli. Pidin kostokertomuksesta Tien päässä tyhjä talo. Pidin hulvattomasta Jokioisten kesäleiristä.

Lyhyesti: pidin! Ja luen ehdottomasti lisää, niin Alasalmea kuin Aroakin.



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2017
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tekstiluola
Haasteet: 12 novellia Novellihaasteeseen, Helmet-haasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 33. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
159 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Maailman ääreen, Kaiken voi lukea
Haasteet: 20 novellia Novellihaasteeseen, 39. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
WSOY 2012
143 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron uusi novellikokoelma Himokone näyttää välähdyksiä pimeässä. Mukana on 13 tuttujen elokuvien mukaan nimettyä novellia, joissa jokaisessa on häivähdys otsikkonsa mukaista tunnelmaa. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin tarinoita tästä todellisuudesta tavalla tai toisella vinosta näkökulmasta ripauksella absurdeja piirteitä.

Ensimmäisen osan, Suojaviivan, aikana käydään vakoilemassa tuskallisia eroja, käsistä lähtevää partioleiriä ja eroottista seikkailua Espanjassa. Vanha partiolainen ei välttynyt hörähtelyltä lukiessaan Full Metal Jacketiksi nimettyä kuvatusta simputusleiristä, joka toki vedetään överiksi reilusti, mutta jossa on loppujen lopuksi aika tuhti määrä totuutta, jos ajatellaan mitä tahansa jonkinlaisella hierarkialla varustettua ryhmätoimintaa.

Toinen osa, Kuollut kulma, sisältää niin ikään neljä novellia. Tappajahaissa hyväntahtoinen mutta voimiaan ja olemustaan hallitsematon naisihminen aiheuttaa tahtomattaan tuhoa diskossa. Laitakaupungin valot kuvaa riipaisevan osuvasti sitä, kun totutut elämän mallit keikahtavat kumoon ja ihmisen on alistuttava byrokratian rattaiden hampaisiin. Huviretki hirttopaikalle nostatti sykettä, sillä vaikken ole nähnyt kyseisestä elokuvasta kuin pienen esittelypätkän, jo se sai minut melkein laskemaan alleni pelosta (juu, en ole kauhun ystävä) ja tuo tunnelma välittyi novellin kautta erinomaisesti, vaikka se kertookin aivan toisenlaisesta huviretkestä – silti pahaenteisyys on käsinkosketeltavaa.

Kolmas osa, Klaffivirhe, on vain kahden novellin mittainen, mutta minusta kokoelman paras. Invasion of the Body Snatchers on kokoelman huippuosastoa (tai ehkä se tuntui jotenkin kaikkein samaistuttavimmalta): siinä sinkkuna freelancerina oman elämänsä herrana elävä Tiina osallistuu pikkujouluihin, joissa tuntee syystä olevansa ulkopuolinen, sillä talo on täynnä kasvavia masuja, ampiaspukuisia vauvoja, jouluaiheisiin villapaitoihin pukeutuneita, sormus sormessa olevia miehiä ja käsinkosketeltavaa syyllistämistä. Juhlat saavatkin pian odottamattoman käänteen... Fight Club kertoo juuri tästä ajasta, runokokoelman juuri julkaisseesta Karoliinasta, joka elää pitkälti sosiaalisen median kautta, pitää blogia ja on aktiivinen (ja nokkavan selektiivinen) Facebookin käyttäjä ja joka joutuu huomaamaan, ettei todellisuus sittenkään vastaa sitä maailmaa, jonka hän on nettiin luonut.

Ristikuva, kokoelman neljäs osa, päästää lukijan kokemaan, miltä Kadonneen aarteen metsästys näyttää kaupunkioloissa ja tavarataloissa suhteessa lapsuuden monin tavoin aidompiin muistoihin. Kuolleiden runoilijoiden seura taas vilauttaa lääketieteen opiskelun maailmaa historiallisessa Helsingissä ja sitä, kuinka ajalleen epätavanomainen naisopiskelija pyrkii menestymään vaikeissa oloissa.

Nipistelevä lukukokemus! Tuuve Aron novellit ovat juuri sopivan mittaisia, napakoita ja häiritseviä. Muutama minulle vähän mitäänsanomattomampi stoori mahtui mukaan, mutta en antanut sen häiritä, sillä muut, vahvemmat, paikkasivat aukot. Pidin erityisen paljon Aron konstailemattomasta kirjoitustavasta ja pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, vaikka aiheet olivat vakaviakin. Himokone on terävä katsaus moneen juuri tämän ajan kipeään aiheeseen, mutta se välttää kaiken saarnaamisen ja paasaamisen ja keskittyy kohdistamaan spottinsa suoraan itse asiaan – ja lisäämään muutaman odottamattoman ja selittelemättömän piirteen päälle.

Hienoja, viihdyttäviä ja pisteliäitä novelleja. Suosittelen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat.