Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia

Markus Hotakaisen Neroja vai mielipuolia sisältää 20 tiivistä elämäkertatekstiä eri alojen tutkijoista ja keksijöistä 1500-luvulta 1900-luvulle. Se on tieteenhistoriaa, elämäkertakirjallisuutta ja anekdootteja yhdistelevä teos, jonka avulla on helppoa kiinnostua tutkijoiden elämästä ja tieteen kehityksestä.

Neroja vai mielipuolia kertoo edistyksestä ja uusista innovaatioista, mutta samalla se paljastaa, kuinka tieteen ja tutkimuksen kanssa voi mennä myös kunnolla metsään. Tutkijat ovat inhimillisiä kuten kaikki muutkin ihmiset: niinpä luonnevikoja, mielenterveyden haasteita, suuruudenhulluutta ja varomattomuutta on havaittavissa – aivan kuten muillakin elämänaloilla. Virheet eivät ole vieraita, ja usein juuri erehdyksen kautta löytyykin menestys. Toisaalta jotkut villeimmät kokeilut on tuomittu epäonnistumaan kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Hotakainen kirjoittaa helpostilähestyttävää, selkeää kieltä, ja tekstien rakenne on huolellinen. Kirja sopii luettavaksi kokonaisuutena tai miksei myös osissa, itseä kiinnostaviin henkilöihin keskittyen. Teos on yleistajuinen ja ainakin sen pitäisi olla matalan kynnyksen takana: esteitä kirjaan tarttumiselle ei pitäisi olla, vaikkei itse tuntisi tiedettä juurikaan. Kirjan lukemisen jälkeen kyllä tuntee.

Erityisesti mieleeni painui kolme tieteenhistorian henkilöä, joista Hotakainen kirjoittaa hersyvällä tavalla. Ensinnäkin "tähtitieteen tuhkimo", saksalainen Caroline Herschel (1750–1848), joka oli lahjakas tähtitieteilijä – veljensä Williamin varjossa. Caroline nimittäin toimi useita kymmeniä vuosia veljensä kuolemaan saakka tämän assistenttina ja kirjurina, vaikka oli itse tarkkasilmäinen havainnoitsija ja löysi muun muassa viisi komeettaa. Yhteensä Herschelin sisarukset havaitsivat 2 500 uutta kohdetta tähtitaivaalta.

Irlantilaissyntyinen, sittemmin skottilaistunut William Thomson, lordi Kelvin (1824–1907), jäi puolestaan kirjasta mieleeni sangen haastavan luonteenlaatunsa vuoksi. Hänestä tuli luonnonfilosofian professori Glasgow'n yliopistoon parikymppisenä käytyään luennoilla kymmenvuotiaasta ja pysyi professorina yli puoli vuosisataa. Hän tutki etenkin lämpötila-asteikkoa ja termodynamiikkaa. Vaikka Thomsonia voi pitää "kaikkien alojen asiantuntijana" ja "aikansa päivystävänä dosenttina", hän oli myös monessa asiassa väärässä, kuten Maan ja Auringon iän määrittelyssä.

Kolmas erityisen kiehtova henkilö on mykologi eli sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov, joka syntyi vuonna 1903, ja jonka kuolinajasta ei ole tietoa. Mbdrinov ei sietänyt sieniä lapsena, mutta innostui niistä armeijassa. Hän väitteli tohtoriksi 23-vuotiaana ja perehtyi laajasti myös muihin tieteenaloihin. Mbdrinov nimitettiin professoriksi vuonna 1950, mutta hän pysyi koko uransa ajan omissa oloissaan keskittyen sieniin niin teoreettisella tasolla kuin kenttätutkimuksissakin. Hän keskittyi etsimään uusia sienilajeja ja tutkimaan niiden myrkyllisyyttä. Mbdrinovin tuotantoon kuuluvat sellaiset hervottomat teokset kuin Aikuistuvien sienten kehitys pienestä somasta pallosta kammottavaksi repaleiseksi olioksi, jota saattaa pelästyä mikäli kohtaa sen metsässä tai mikä pahinta – astuu sen päälle (1949) sekä keittokirjan Stroganoff, jossa sisältää sangen riskaabeleja sienireseptejä. Sieniprofessorista tehty viimeinen havainto on vuodelta 1996 Ruotsista. Hotakainen tosin jättää avoimeksi, liekö koko sienimiestä lopulta ollut olemassakaan.

Neroja vai mielipuolia on hauskaa ja tietoa lisäävää luettavaa. Hotakainen tarjoilee hyvän kattauksen uutta oppia hyvin sulavassa paketissa. Jonkinlainen asiasanahakemisto olisi voinut olla poikaa, mutta menee se näinkin. Tätä kirjaa lukee nimittäin ilokseen.


Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia
Ulkoasu:
Kosmos 2017
175 s.

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Tietokirjahaaste, Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki

Historiantutkija Ville Kivimäki palkittiin vuonna 2013 Tieto-Finlandialla ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja ja paras lukemani sotahistoriaa käsittelevä teos. Kun huomasin Kivimäen kirjoittaman uuden tietoteoksen ilmestyneen, laukkasin kirjakauppaan kuin nuori ori. Lukeminen tosin sitten lopulta antoi odottaa itseään jonkin aikaa. Syyttä.

Sodan särkemä arki on näyttävä tietokirja talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. Kuvitus on Puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta, joka sisältää kokonaisuudessaan noin 160 000 valokuvaa. Ne ovat suurimmalta osin tiedostuskomppanioiden kuvaajien ottamia. Kirjaan on valittu kuvia laidasta laitaan, useilta eri kuvaajilta, ja pidän laajaa otantaa hyvänä valintana. Osa kuvista on reportaasimaisempia, hetken ja kohteen nopeita tallennuksia, osa huikaisevia taideteoksia. Jokaisen äärelle tulee joka tapauksessa lukiessaan pysähtyneeksi.

Kirja on jaettu teemoittain alalukuihin, joissa käsitellään rintamaa, kotia, väkivaltaa, muistia ja sodan arjen tallentajia. Sotatapahtumia ei kerrata sen tarkemmin, sillä tämän teoksen ytimenä on löytää sodan olemuksesta jotain muuta: teemoja, joita on toki käsitelty ennenkin, mutta joista voi autenttisen kuvamateriaalin avulla saada esiin uusia puolia, sävyjä ja ajatuksia.

Sodan särkemä arki ottaa sisällöllään kantaa sotahistorialliseen keskusteluun ja sodan ihannoinnin kulttuuriin. Se näyttää rujon, paikoin kaukana sankaruudesta olevan todellisuuden, jota on säännönmukaisesti pyritty peittämään tiukoin ohjeistuksin. Kuvaajien tuli kuvata sitä, mitä käskettiin ja tavalla, johon määrättiin. Siitä huolimatta muitakin hetkiä on filmille tallentunut: väsymystä, kauhua, pelkoa, kaaosta, kuolemaa. Mutta niin ikään huumoria, puhdetöitä, vapaa-aikaa, lepoa.

Kirja muistuttaa osuvasti, kuinka sotahistoriallisessa puheessa faktat helposti hämärtyvät glorian tieltä etenkin, mitä kauemmas tapahtumat ajassa jäävät. Usein sotakuvasto ja -sanasto painottavat ensisijaisen vahvasti nimenomaan eturintaman tapahtumia, jotain "todellista sotaa", vaikka Suomen armeijan sotilaista etulinjassa palveli huolto- ja tukitehtävissä olleet sotilaat mukaan luettuna korkeintaan kolmannes. Ylipäätään Suomen kokonaisväestöstä suoraan puolustuslaitoksen palveluksessa oli enimmillään noin 16 prosenttia, ja "aikuisesta miesväestöstäkin enemmistö oli sodan kaikissa vaiheissa kotonaan" (s. 70). Sodalla oli siis todellisuudessa lukemattomat erilaiset kasvot, joita sotahistoriallisessa hurmoksessa harvoin noteerataan.

Samoin ajatus sodan taianomaisesta kansaa yhtenäistävästä vaikutuksesta ja sotilaiden järkkymättömästä yhtenäisyydestä on pitkälti myyttinen:

"Käsitys [rintamasta tasa-arvoisten aseveljien yhteisönä] on myyttinen siksi, että sitä rakennettiin hyvin tietoisesti sota-ajan propagandassa: tulilinjojen karaisema rintamatoveruus oli ihannekuva koko kansakunnasta. Todellisuus oli kuitenkin ristiriitaisempi. Kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, myös korsuporukoissa ilmeni kiusaamista, poissulkemista ja hyväksikäyttöä. Oli hyvän ja huonon ryhmähengen porukoita. Ja vaikka kaikki olivat näennäisesti tasa-arvoisia, eivät sosiaaliset erot kadonneet kokonaan." (s. 57)

Toisaalta etulinjan raskaat olosuhteet, yhteiset menetykset ja kuolema myös todella yhdistivät ihmisiä taustoista riippumatta.

Sodan särkemä arki käsittelee yleistajuisella, selkeällä ja havainnollistavalla tavalla sota-ajan elämää ja kokemuksia niin rintamalla, huoltojoukoissa kuin varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella. Sekä teksti että kuvat käyvät hienoa keskustelua lukijan ennakkotietojen ja -asenteiden kanssa, ja ne imaisevat mukaansa helposti. Itse ahmin kirjan muutamalla eri lukukerralla, niin vetävästi se on toteutettu.

Jos sota aiheena aiheuttaa puistatusta, haukotuksia tai vastenmielisyyttä, suosittelen tutustumaan Sodan särkemään arkeen. Kiinnostus aihepiiriin herää lähes väistämättä. Niin ikään jos kiinnostusta on niin sanotusti liikaakin, omat oletukset kiveen hakatun tuntuisia ja mielipiteet vahvoja, teos antaa taatusti uutta näkökulmaa ja pakottaa miettimään, mistä historialliset käsitykset muodostuvat ja kuinka niiden taakse voi nähdä, kun hieman silmiään siristää.


Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2016
240 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Helena Pilke / Agricola

24. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö

Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys
Kansi: Satu Kontinen
Gaudeamus 2013
246 s.

Arvostelukappale.


Nuoriso- ja yhteiskuntatutkijat Tommi Hoikkala ("Lintsari) ja Petri Paju ("Angst B") tekivät todellisen antropologisen seikkailuretken suoraan suomalaisen koulumaailman ytimeen: syyslukukaudella 2009 he soluttautuivat osaksi Härkälän yhtenäiskoulun 9C-luokkaa tarkoituksenaan tarkastella 2000-lukulaista koulunkäyntiä. Tutkijat kulkivat luokan mukana tunneilla, kokeissa, luokkaretkillä, välitunneilla, ruokalassa, valinnaisaineissa ja kepsulla (so. kebab). He tekivät läksyjä (tai jättivät tekemättä), seurasivat some-kuulumisia ja tulivat osaksi luokkaa, lintsasivatkin. Koko ajan kumpikin piti myös kenttäpäiväkirjaa, kirjoitti muita muistiinpanoja ja pyrki kaikin tavoin monipuolisesti tarkkailemaan erään eteläsuomalaisen ysiluokan viimeistä peruskouluvuotta.

Apina pulpetissa on todella mielenkiintoinen, helpostilähestyttävä ja monipuolinen tietokirja. Siitä on turha teoreettisuus jätetty huolella pois, joskin välillä piipahdetaan Batesonin vuorovaikutuskehillä, kasvetaan aikuisuuteen sekä tarkastellaan hierarkioita, vuorovaikutusta, sosiaalista järjestystä, pedagogiikkaa ja sukupolvikokemuksia. Näitä seikkoja on turha käytännönläheisenkään lukijan kavahtaa: teksti on selkeää, havainnollistavaa ja koko ajan todellisuudessa kiinni.

Kirjan rakenne tuli itselleni yllätyksenä, sillä olin odottanut sen olevan kronologinen matka syyslukukaudelta kevätjuhlaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjan pääluvut on jaoteltu temaattisesti käsittelemään koulumaailman ja -vuoden rakennetta ja käsitteitä, koulun fyysistä ja sosiaalista arkkitehtuuria, koulun ja paikallisyhteisön suhdetta, peruskoulun perusluokan koostumusta ja merkityksiä, opetusta, opettajia ja kasvatusta, teknologiaa ja yltäkylläisyyttä sukupolvikokemuksena sekä tehtyä tutkimusta. Rakenne toimii paremmin tällaisena, joskin itse jäin hieman kaipaamaan jonkinlaista loppuhuipennusta, 9C:n pyrähtämistä maailmalle ja peruskoulun päätöstä.

Kenttätyö on tehty etnografisin menetelmin: tarkkaillen, osallistuen ja havainnoiden sekä toisaalta 9C:n oppilaita, opettajia ja huoltajia haastatellen. Kaikki muut yhtä oppilasta lukuun ottamatta osallistuivat haastatteluihin, ja opettajakunnan ja huoltajien otoskin on vakuuttava. Hoikkala ja Paju suhtautuvat tutkimukseensa ammattimaisen vakuuttavasti, mutta tuottavat tuloksensa muotoon, jossa niitä on kenen tahansa miellyttävää tarkastella. Lintsari ja Angst B antavat palaa ja panevat itsensä likoon: tässä tutkimuksessa ei vain raportoida, vaan otetaan myös kantaa.

Apina pulpetissa on yhtäältä hauska ja havainnollistava, toisaalta hieman ahdistava teos. Kepeys ja jopa paikoittainen riemu syntyvät siitä, mistä niiden voi kuvitellakin syntyvän: tutkimuskohde ja yhteisö, jota tutkijat tarkkailevat on villi ja eloisa, elämänhaluinen, dramaattinen, tunteikas ja kaikin puolin elämää ja menoa täynnä. Ahdistus syntyy lukijassa itsessään, nuoressa opettajassa, idealistissa, joka haluaisi tehdä kaiken oikein tai edes vähän sinne päin, mutta...:

Ihanneopettajan (lähinnä oppilaiden haastattelujen perusteella) haarukointi alkaa edellyttää jo tavallista suurempaa käsitetarkkuutta. Pidä kuria pitämättä pipoa tiukalla. Ole rento mutta vankka kallio. Heitä läppää, tarinoita ja opeta hyvin. Ole kiva ja sano kova sana. Pidä kuria, älä ärsytä. Ole persoonallinen mutta älä erotu liiaksi. Pidä huolta siitä, että oppilailla on kivaa, ja samalla siitä, että jos hermostut, kenelläkään ei ole kivaa. Jos sinulle ...laan, ...le takaisin samalla pysyen roolin mukaisessa opettajamaisessa toiminnassa ja sanavalinnoissa. Luota oppilaisiin, mutta älä ole sinisilmäinen. Ja edellä kuvatut paradoksit mukaan: neuvottele itsellesi asema, jossa ei tarvitse neuvotella, ja miellytä oppilaita niin, ettet yritä miellyttää oppilaita. (s. 197)

Voi ihanneopettaja-parkaa...

Kirjan keskeisin sanoma on, että nuoriso ei ole sellaista massaa, joksi sitä yleensä – sukupolvesta toiseen – arvostellaan. Toki nuorissa on halu kuulua ryhmään, olla osa jotain ja tulla hyväksytyksi, kokea yhteisöllisyyden edut, mutta samalla jokaisella ysiluokkalaisella on oma maailmansa, oma aikansa, oma tilanteensa ja omat tavoitteensa. Se, kuinka tällaisia yksilöistä muodostuvia ryhmiä hallitaan, ohjataan ja opetetaan, on oma tarinansa – ja samalla aihepiiri, johon opettajankoulutuksessa tulisi entisestään panostaa. Itse erityisopettajan työtä tekevänä aineenopettajana luin kiinnostuneena aineenopettajan roolista saatavasta kuvasta ja samalla kaipasin erityisopetuksen näkökulmaa. Toisaalta tutkimuskohteena oli peruskoulun perusluokka, jossa haluttiin ennen kaikkea ammentaa keskiverrosta – ei kai erityisopetustakaan tarvitse kaikkialle tunkea (ja sitä kyllä sivuttiin!).

Kirjan temaattinen rakenne on perusteltu ja pitää katsannon ja lähestymistavat monipuolisina. Toisaalta paikoin teemat hieman toistavat itseään ja menevät päällekäin. Samalla tuntuu, että jotain jätetään kertomatta. Onhan se ymmärrettävää: oppilaat, koulu ja opettajat on tutkimuseettisistä syistä häivytetty tunnistamattomiksi ja yksilöimättömiksi niin hyvin kuin mahdollista, joten esimerkiksi yksilötason henkilökuvauksia ei kovin syvälle voida viedä. Tällaisena kirja on kompakti ja sen äärelle on helppo huomata uponneensa. Haastattelupätkät, koulupäivien ja tapahtumien kuvaukset, paikoittainen teoreettinen ripottelu sekä tutkijasetien huomiot ovat virkeitä, eloisia ja mukaansatempaavia.

Apina pulpetissa sopii ehdottoman hyvin lukemiseksi opettajille, opettajaopiskelijoille, muille koulutyöntekijöille ja ilman muuta ja ennen kaikkea kaikille niille, joilla tuntuu usein olevan peruskoulusta ja koulutyöstä huomattavasti enemmän sanottavaa kuin todellista perstuntumaa.