Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki

Aloitin Nobel-palkitun Orhan Pamukin omaelämäkerrallisen teoksen Istanbul – muistot ja kaupunki lukemisen jo toukokuussa, jolloin matkustin itse Istanbuliin. Kaupunki hurmasi minut, kirja puolestaan ei, ja se jäi pitkäksi aikaa kesken odottelemaan lukemista eteenpäin.

Turkissa on pitkään ollut levotonta, ja vaikka omalla matkallamme ei ollut mitään pelättävää, kesän vallankaappausyritys ja sen jälkeen tapahtuneet terroriteot ja äärimmilleen tiukennettu politiikka toimivat tehokkaana esteenä halulleni matkustaa Istanbuliin uudelleen – ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Mutta ainakin olen kerran päässyt siellä käymään. Ja rakastumaan monimuotoiseen, monikasvoiseen, elävään ja houkuttelevaan kaupunkiin.

Orhan Pamukin teoksessa pääosassa ovat Istanbul ja Pamuk itse. Kirjan luvut kertovat jommankumman historiasta tarkkaan valituista näkökulmista. Istanbuliin matkustaneet ja siitä kirjoittaneet kirjailijat, Bosporinsalmen laivaliikenne, Kemal Ataturkin hallinto ja aika sen jälkeen, kaupunkikulttuuri, naisten ja miesten asema ja eri kaupunginosat nousevat vuorollaan esiin. Pamukin omasta historiasta puolestaan nostetaan esiin perhe-elämän tapahtumia, elämää lapsena ja nuorena, muuttoja ja koulunkäyntiä, haparoivia askelia taiteilijan uralla, ensirakkaus ja oman tien löytäminen.

Nautin varsin paljon Istanbuliin sellaisenaan keskittyvistä luvuista. Tutut nimet ja paikat piirtyivät mieleeni, vaikka matkasta on jo monta kuukautta. Istanbul on todella henkeäsalpaava kaupunki, sillä jokaisen nurkan takaa löytyy jotain uutta nähtävää ja koettavaa. Se välittyy myös Pamukin kirjasta, vaikka sen näkökulma toki on toisenlainen kuin turistin: kaupungin syntyperäisellä asukkaalla on ymmärrettävästi paljon sellaista sanottavaa, jota vieras ei voi tietää tai itse päätellä, eikä toki tarvitsekaan.

Pamukin omat henkilöhistorialliset vaiheet sen sijaan hieman tökkivät. En saanut itseäni kiinnostumaan kovin kummoisesti hänen perheensä elämänvaiheista, sukulaisista ja koulunkäynnistä. Loppupuolella Pamuk on jo hieman varttuneempi, lähellä aikuisuutta. Sekin vaihe on lopulta melko yksitoikkoista, onhan näitä nuoren miehen kasvukertomuksia tullut jokunen luettua.

Istanbul – muistot ja kaupunki sopii luettavaksi, jos Istanbul on tuttu tai siihen haluaa tutustua, lapsuus- ja nuoruusvuosien kasvukertomukset kiehtovat tai kaipaa yksityiskohtaisia kaupunkikulttuurin kuvauksia ja pohdintaa. Mikään kerta-ahmaisulla nautittava opus se ei ole, vaan lukeminen vie aikansa ja paikoin puuduttaakin. Pahimmillaan tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät tuntuneet etenevän saati loppuvan koskaan. Viimeiseen pisteeseen kuitenkin lopulta päästiin, ja aivan kunnialla. Istanbul jatkaa kiehtomistaan.


Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Tammi 2010 (1. painos 2004)
514 s., e-kirja
İstanbul - Hatıralar ve Şehir (2003)
Oma e-kirjaostos.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Booking it some more

12. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin

Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.

Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä  

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Pari vuotta sitten sain vierailla Reeta Paakkisen kanssa Kotona Istanbulissa. Kun tämän toimittaja-kirjailijan uusi teos Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella ilmestyi, se päätyi ilman muuta luettavien pinoon. 400 sivun mitta sai hieman nieleskelemään, mutta se selätettiin nopeasti.

Paakkinen on asunut vuosia Turkissa ja Kyproksella ja tuntee maat jo lähes kuin omat taskunsa, mikä myös näkyy kirjassa. Aihepiirit liikkuvat osmanihoveista lähihistoriaan, Kyproksen kriisistä Syyrian sisällissodan pakolaisiin, mielenosoituksista mediaan, ympärileikkauksista plastiikkakirurgiaan, äitimyytistä perheväkivaltaan. Painava ja kevyt vuorottelevat, jutustelevasta tyylistä siirrytään vaivatta tutkivaan journalismiin.

Jo kaksi vuotta sitten Paakkisen edellistä kirjaa lukiessani mietin, että olisi kiehtovaa vierailla Istanbulissa. Tunne ei ainakaan heikentynyt nyt, kun sain palata kirjoittajan eläväisen kerronnan siivillä tuohon historialtaan ylettömän runsaaseen kaupunkiin. Muuallakin Turkissa kirjassa kyllä vieraillaan, ja kirjan lopussa oleva kartta on suureksi hyödyksi eri paikkoihin tutustuttaessa.

Vaikka kirjan alaotsikkona on elämää Turkissa ja Kyproksella, jää Kypros selvästi Turkin jalkoihin. Se saa olla eräänlainen sivupolku, pikkusisarus. Kokemusta Paakkisella sieltäkin on, mutta kirjasta on aistittavissa, kuinka suuri Turkin merkitys hänelle on – muu jää varjoon, mutta antaa jäädä!

Kuun ja tähden mailla saa lukijan miettimään omia ennakkoluulojaan ja -asenteitaan. Itse voin myöntää, että Turkki herättää minussa varsin ristiriitaisia tuntemuksia. En ole siellä koskaan käynyt, mutta juuri niinhän ennakkoluulot toimivat... Paakkinen on molemmilla kirjoillaan saanut minut vakuuttuneksi siitä, että Turkkiin on syytä tutustua avoimin mielin: maa on suuri, sen kansa monikasvoinen, elämä kaupungissa aivan toista kuin maalla, valtauskonnosta on monta tulkintaa ja kulttuuri sekoitus uutta ja vanhaa.

Kirjasta huomaa, että sen kirjoittajalla on jo pitkä kokemus vierailla mailla asumisesta ja elämisestä. Alkuinnostus ja -ihastus ovat jo aikaa sitten rapisseet realismin tieltä, mutta edelleen identiteetti on maahanmuuttajan ja monen kulttuurin välissä eläjän – uteliaan sopeutujan.

Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella tarjoaa kiehtovan nojatuolimatkan itäiselle Välimerelle, Euroopan ja Aasian rajalle, kulttuuriin, jota voi yrittää ymmärtää, mutta joka ehkä lopulta on kuitenkin ennen kaikkea kokemista ja elämistä, jotain, mitä ei turhaan kannata yrittää selittää.


Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella
Ulkoasu: Satu Kontinen
Atena 2015
419 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjavinkit, Assyriologin lifestyle-blogi, Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Idän pikajuna -lukuhaasteessa puksutan tällä kirjalla päätepysäkille Istanbuliin.

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Otava 2013
288 s.

Arvostelukappale.


Ihmeellinen Istanbul, kahteen maanosaan levittäytyvä suurkaupunki, miljoonien ihmisten koti, tavoite ja sekasotku, historian hivelemä, tulevaisuuden turvaama, maanjäristysten keikuttama. Kotona Istanbulissa on lyhyiden tekstien kokoelma, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu matka- ja maahanmuuttokertomus, joka käsittelee niin historiaa, arkea, politiikkaa kuin ennakkoluuloja ja niiden murtamista.

Reeta Paakkinen on toimittaja, joka muutti 1990-luvun lopulla Istanbuliin ja menetti sydämensä. Kaupunki ja kulttuuri veivät hänet mukanaan ja näyttivät niin monet kasvot, että laskuissa meni nopeasti sekaisin. Ennakkoluulot saivat kyytiä, kun suomalaisnainen tajusi, että Istanbul on aivan omanlaisensa maailma, "mystinen, dynaaminen, yhteisöllinen ja kansainvälinen, mutta samaan hengenvetoon myös vahvasti turkkilainen kaupunki". Kaikki nämä puolet välittyvät lukijalle myös kirjan sivuilta.

Kotona Istanbulissa väläyttelee esiin turistibasaarit (ja ennakkoluulojaan vasiten vahvistamaan matkustaneet turistit!), Taksim-aukion ja torit, Kemal Atatürkin perinnön, kaiken nähneet taksikuskit, naapurisovun ja -kyttäämisen eri puolet, turkkilaisen perhedynamiikan ja parinetsinnän, miesten ja naisten roolit, vastuut ja velvollisuudet, ruoan ja juoman, modernin ja vanhan. Kevyiden kappaleiden välissä on painavammalla asialla ladattuja lukuja muun muassa Kreikan ja Turkin monimutkaisista suhteista ja Kyproksen kriisistä. Henkilökohtainenkaan ei unohdu, sillä Paakinen kertoo avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ote on subjektiivinen mutta avomielinen, yksityisessään yleinen ja kiinnostava.

Kirja on kepeää ja nopeaa luettavaa, houkuttelevasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Paikoin jutusteleva tyyli alkaa hieman tympiä, mutta koska mukana on myös varsin kantaaottavia ja tarkan jänteviä osiota, tunnelma jää vahvasti positiivisen puolelle. Jonkinmoisen hienosäädön ja loppuhionnan kirja olisi kaivannut, sillä paikoin lauseet ovat hieman kömpelöitä, esitetyt ajatukset jäsentymättömiä ja toistoa havaittavissa. Mutta nämä seikat eivät missään määrin laske kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Itse en tunne Turkkia lainkaan. Minulla on muutama turkkilainen kaveri, mutta heidän kotimaansa on minulle hyvin vieras. Etenkin tämän vuoden tapahtumat Turkissa ovat kuitenkin panneet miettimään, josko olisi syytä päivittää tietoja tuosta suuresta ja monikasvoisesta maasta. Kotona Istanbulissa oli hyvä lähtölaukaus.

Ja melkoinen matkakuumehan tässä heräsi. Kenties – jos on onni myötä – löydän itseni Istanbulin kujilta nopeammin kuin arvaankaan...

___

Kirjallisessa Istanbulissa on vieraillut myös Elegia.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Matkat).

Kirottu Istanbul

Kissani omi kirjan aika ajoin haltuunsa.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Suomentaja: Maria Erämaja
Gummerus 2012
495 s.
The Bastard of Istanbul (2007)

Kirjastosta.


Armanoushille valkeni hitaasti, että kenties hän odotti syyllisyyden tunnustamista ellei jopa anteeksipyyntöä. Mutta anteeksipyyntöä ei ollut tullut, ei siksi, etteivät toiset olisi tunteneet myötätuntoa häntä kohtaan, sillä he näyttivät olevan pahoillaan hänen puolestaan, vaan koska he eivät olleet nähneet minkäänlaista yhteyttä itsensä ja rikoksentekijöiden välillä. Armenialaisena hän edusti kansansa aiempien sukupolvien sieluja, kun taas keskivertoturkkilaisella ei ollut mitään sellaista käsitystä jatkuvuudesta esi-isiensä kanssa. Armenialaiset ja turkkilaiset elivät erilaisessa ajassa. Armenialaisille aika oli kehä, jossa menneisyys syntyi uudelleen nykyisyydessä ja nykyisyys synnytti tulevaisuuden. Turkkilaisille aika oli useiden väliviivojen katkoma jana, jossa menneisyys loppui jossakin tietyssä pisteessä ja nykyisyys alkoi uudelleen tyhjästä, eikä välissä ollut muuta kuin repeämä. (s. 231–232)

Armenialais-amerikkalainen Armanoush haluaa saada selvyyttä isovanhempiensa historiaan ja hän matkustaa salaa Istanbuliin turkkilaissyntyisen isäpuolensa Mustafan perheen luokse. Värikkäässä kaupungissa hän kohtaa Kazancin perheen, jossa on vain naisia, sillä perheen miehillä on ikävä tapa kuolla ennen 41-vuotispäiväänsä. Muun muassa siksi Mustafakaan ei ole käynyt kertaakaan kotonaan sieltä kaksikymmentä vuotta sitten maailmalle lähdettyään.

Kazancin perheeseen kuuluu naisia neljässä polvessa aina alzheimerinsa kanssa kamppailevasta isoisoäiti Petite-Masta 19-kesäiseen, isättömänä ikänsä eläneeseen Asyaan. Perheellä on omat salaisuutensa ja heikot kohtansa, mutta niin on Turkin valtiollakin. Armenialaisten kansamurhaa vuodelta 1915 ei haluta tunnustaa, eikä modernin ja wanhan, lännen ja idän välissä tasapainottelu ole aina aivan yksinkertaista.

Armanoushin vierailu avaa monia suljettuja suita ja on myös omanlaisensa aikuistumisriitti tilaa vievästä äidistä ja hallitsevasta diasporassa elävästä ja siitä edelleen katkeruutta ammentavasta armenialaissuvusta.

Olen lukenut Kirotusta Istanbulista monia, monia blogitekstejä, ensimmäisenä Leena Lumin ihanan kirjoituksen, ja päätin haluta kokeilla tätä kirjaa. Hieman epäilin, onko se liikaa minun makuuni: liian sentimentaalinen, liian melodramaattinen, liian... jotain. Mutta ei aina auta olla ennakkoluuloinen, joten laitoin kirjan varaukseen. Ja sainkin sitä odotella, laskelmieni mukaan reilusti yli puoli vuotta!

No, nyt on kirja luettu, muutamissa päivissä.

Ja ei, se ei ollut liikaa. Ihan täysin Kirottu Istanbul ei ole minun kirjani, mutta omassa lajissaan se toimii ja saa ahmimaan lisää. Minään ylettömänä kirjallisena taidonnäytteenä en sitä pidä, mutta oikein viihdyttävänä senkin edestä. Kirjassa on myös tummempia sävyjä, ennen kaikkea Turkissa tunnustamattoman kansanmurhan ja sen jälkivaikutusten vuoksi, mutta ne pysyvät lopulta varsin hallitusti hanskassa. Itse asiassa olin ehkä vähän pettynyt, sillä olisin mieluusti lukenut aiheesta enemmänkin. Nyt tuntui paikoin, että kansanmurha-aihe jäi eräänlaiseksi taustavaikuttajaksi, selittäjäksi, "innoittajaksi", eikä noussut keskeiseen asemaan. (Turkissa se on kyllä tulkittu hyvinkin keskeiseksi, sillä kirjailijaa vastaan nostettiin kirjan ilmestyttyä syyte ja häntä uhattiin vankeudella.)

Kirja käsittelee monia kipeitä aiheita: historian painolastia, nationalismin peikkoa, kertomatta jättämistä, sukusalaisuuksia, naisen asemaa, vähemmistöjä, uuden ja vanhan kohtaamista... Toisaalta se kuljettaa vahvaa ja hyvin, hyvin moneen suuntaan haarautuvaa tarinaa hyvin, hyvin monella henkilöllä varustettuna. Lisäksi kertojaääni sortuu paikoin rasittavaan lörpöttelyyn ja kuvailu toistoon (joskin pidän molempia tarkoituksellisina tehokeinoina), mutta ehdottoman positiivista on voimakas aisteihin vetoaminen. On makuja, tuoksuja ja tuntemuksia, paljon värejä.

Niin. Lopputulemana siis viihdyin, mutten hullaantunut. Pidin, mutten rakastunut. Luin intensiteetillä, mutten jää muistelemaan lukukokemustani luultavasti kovinkaan kauaksi aikaa.

Tästä on kirjoitettu todella monessa blogissa: ei muuta kuin Googlen kimppuun! ;)

Korkataanpa tällä lukukokemuksella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta sekä Maailmanvalloituksesta Turkki.