Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:

Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.

Tuntemattomat tyttökirjat: Naamion takana

Louisa M. Alcott: Naamion takana. Kootut kertomukset. Suom. Inkeri Koskinen. Helmi Kustannus 2005. 277 s.

Tämä kirja katseli minua monella kirjastoreissulla hyllystä. Se oli asetettu esille houkuttelemaan ohikulkijaa, ja lopulta sen katse sai minut valtaansa ja lainasin teoksen. Kyseessä on viiden kertomuksen kokoelma, jossa tyttökirjailijana parhaiten tunnettu Louisa M. Alcott näyttää toisenlaisen puolen itsestään, sellaisen hieman vähemmän kiltin ja opettavaisen.

Kokoelmassa on mukana yksi pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, Alcottin nuorena kirjoittama (ja sisarussarjan oikeasti esittämä) näytelmä Bianca, oopperatragedia sekä kolme eri lehdissä ilmestynyttä jännityskertomusta: Hengenvaarallista huvia, Honorin perintö ja Silmäpari, eli modernia magiaa. Alcott elätti itseään ja perhettään kirjoittamalla, ja ennen kuin hänestä tuli Pikku naisten luoja, hän kirjoitti paljon tilaustöitä ja juurikin suosittuja jännityskertomuksia aikakauslehtiin. Suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe kirjan alussa ja lyhyet esittelyt ennen kutakin kertomusta ovat mielenkiintoisia ja antoivat paljon uutta tietoa ainakin tälle lukijalle.

Minähän siis rakastan Pikku naisia, koko sydämestäni ja aivan estoitta. Mikään ei voi himmentää tai heikentää sitä kiintymyssuhdetta, joka minulla Alcottin kuuluisimpaan kirjaan on. Olen lukenut Pikku naiset vähintään kymmenen kertaa (jatko-osatkin melko monesti), enkä näe mitään syytä, miksen lukisi sitä vielä toista tai kolmatta kymmentä kertaa uudestaan. Pikku naisia on minun lohtukirjani, olen kasvanut sen kirjan kanssa ja siitä löytyy joka ikinen kerta jotain uutta. Viime maanantaina tapasimme ystäväporukalla brunssin ääressä, ja silloin tuli puhetta nuortenkirjoista ja myös Pikku naisista. Kieltämättä kriittisetkin äänenpainot ovat ihan sallittuja, ja niitäkin esitettiin: onko nykyaikaisen tytön välttämättä hyvä lukea sellaisista roolimalleista, jotka ovat eläneet maailmassa, jossa naisen paikka on kotona, vaimona ja vaikka kuinka paljon luovuutta, intoa ja älyä olisi, aina on jäätävä miesten varjoon. Valitettavasti minulta ei onnistu Pikku naisten analysointi missään määrin kriittisesti, se on yksinkertaisesti aivan liian rakas kirja, mutta totta toki on, että Pikku naisten maailmaan sukeltavalle nykymuksulle on ehkä ihan hyvä huomauttaa, että se on oman aikansa kuva. Tosin en kyllä itse myönnä saaneeni mitään huonoja vaikutteita Pikku naisista, sen sijaan Jo kannusti kirjoittamaan itsekin ja pitämään mielessä, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa. Eli täällä suunnalla vaikutteet eivät keskittyneet perhemalleihin, vaan nuoren ihmisen elämänpolkuun. Pisteet siitä Louisalle.

Naamion takana onkin sitten jotain ihan muuta kuin Pikku naisia. Kokoelman tekstit on kirjoitettu aikuisyleisölle suoraan rahaa vastaan, ja niissä tarjotaan lukijoille sitä, mitä he ovat aikakauslehdestä halunneet lukea: jännitystä, vaaraa, karkaamisia, perintösalaisuuksia, yliluonnollisia ilmiöitä. Vahvin kertomus on pienoisromaani Naamion takana, eli naisen voima, jossa salaperäinen kotiopettajatar Jean Muir saapuu ylhäiseen Coventryn perheeseen ja alkaa kuin varkain toteuttaa omia suunnitelmiaan talonväen keskuudessa. Naamion takana on todella viihdyttävä, terävä ja taidokas tarina avioliittopeleihin kuuluvasta vehkeilystä, roolien moninaisuudesta ja keinoista, joita kuvatun ajan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa verkostoissa on menestyäkseen käytettävä.

Pikku näytelmä Bianca, oopperatragedia on kaikessa paatoksellisuudessaan aika muikea välipala, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärrä, miksi se on valittu kokoelmaan mukaan. Itse olisin lukenut mielummin jonkin Alcottin novellin sen paikalla. Toki fani nauttii kurkistuksesta Alcottin nuoruuteen ja yhtymäkohdista Pikku naisiin, mutta silti koin näytelmän vähän turhana kirjantäytteenä.

Kolme viimeistä jännityskertomusta ovat tarkkasilmäisiä aikansa kuvia. Eniten pidin Silmäpari, eli modernia magiaa -tarinasta, jossa näkökulma on miehen ja aihepiiri kiehtova: hypnotismin ja muiden yliluonnollisten elementtien kautta kerrotaan naisen ja miehen välisestä valtataistelusta ja sen tuhoisista seurauksista. Honorin perintö on tylsähkö stoori salaisuuksista ja niiden selviämisestä – ei kovin kummoinen, kun minulta kysytään. Hengenvaarallista huvia läjäyttää naivin Pikku naisten ystävän eteen jotain odottamatonta: huumeita ja rilluttelua niiden vaikutuksen alaisena! Tällainen teema tuli kyllä ihan puskan takaa, ja kertomus on oikein oivallinen, vaikka siinä onkin tylsähkö loppu.

Huomasin, että olisin ihan mieluusti lukenut lisää Alcottin aikuiskertomuksia. Tällainen genre on minulle hieman vieras, mutta se kertoo paljon 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ihmisistä. Viihde oli eittämättä vähintäänkin syntistä, mutta silti sitä rakastettiin ja haluttiin lukea. Ymmärrettävää. Pidän myös ajatuksesta, että tällaiset tarinat ovat antaneet mahdollisuuden kapinoida vallitsevia rakenteita vastaan (vaikka niissä olisikin päädytty joihinkin varsin konventionaalisiin ratkaisuihin) – ja toisaalta ne ovat olleet esimerkiksi juuri Louisa M. Alcottille puhtaasti rahanansaitsemiskeino. Työtä. Mahdollisuus elättää itseään ja köyhtynyttä perhettään. Naisen voimaa.

Kannatti lukea, sillä tämä toi hieman näkökulmaa itse kirjailijaan. Toisaalta nyt tekee taas mieli lukea Pikku naisia jatko-osineen ja upota siihen Naamion takana -kokoelmaan verrattuna äärimmäiseen rauhalliseen, lempeään ja armolliseen 1800-luvun maailmaan, jossa kaikella on tismalleen oikea aikansa ja paikkansa, ja olo on aina turvallinen.

- -

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.