Haasteiden paketointia: Helmet-haaste 2018, Tundran lumoissa, Kuukauden kieli, Perkeet

Vuodenvaihdetta kohti mennään ja lukuhaasteita on aika taas panna pakettiin. Runo18-haasteesta kirjoitinkin jo.

Perkeet

Ensimmäisenä tunnustus. Mainio Tyhjän arkin retkikunnan Perkeet-haaste jäi minulla lopulta kokonaan väliin, vaikka innolla siihen vuosi sitten lähdin. Vähän, hmm, noloa. Mielessä se kuitenkin oli monesti, kun katselin erilaisia kirjoja sillä silmällä. Mutta tosiaan katselin vain: luettua en saanut. Yhtään. 

*****

Helmet-haaste 2018

Helmet-haaste sen sijaan sujui mainiosti. Vain pari kohtaa jäi roikkumaan tänne joulukuun loppuun, mutta lopulta sain nekin täytettyä.

Viimeiseksi jäi kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen valitsema kirja. Ystäväni suositteli ja lainasi minulle jo aikoja sitten Anneli Kannon romaanin Lahtarit, jonka oli tarkoitus osua tähän kohtaan. Mutta niin vain Suomen sisällissota tursusi korvistani jo varhaisessa vaiheessa tätä kulunutta muistovuotta, joten sen lukeminen jäi.

Nyt viime metreillä Linnea tuli hätiin ja käski lukemaan Timo Parvelan lastenkirjan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen.

Mielelläni sen teikin, etenkin kun kirja löytyi äänikirjana BookBeatista. Symppis tarina kertoo Maukasta ja Väykästä, kaveruksista, joiden elämään ja kimppakämppään on muuttanut myös päästäinen nimeltään Karhu Murhinen. Päästäisillä on kuitenkin sellainen ominaisuus, että niiden sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Niinpä niiden elämäkin kuluu paljon nopeammin kuin isommilla nisäkkäillä.

Parissa vuodessa on siis päästäisen elämä koettu ja eletty. Karhu Murhisen elämänvaiheet sujuvat hitaampaan tottuneen näkökulmasta pikakelauksella, mutta hän itse ei koe jäävänsä mistään paitsi. Hän saa kokea lapsuuden ja nuoruuden innon ja energian, hankkii itselleen ammatin ja työn, rakastuu ja kokee sydänsuruja, oppii paljon elämästä ja lopulta myös vanhenee ja tulee elämänsä päätepisteeseen.

Parvelan teksti on soljuvaa ja kerronnallisesti mahtavaa. Se ei väheksy lukijaansa tai kuulijaansa, ei alleviivaa eikä väännä rautalangasta, vaan pikemminkin antaa tilaa ja aikaa hahmottaa itse, mistä kirja lopulta kertoo. Uskoisin, että tämän kirjan äärellä on mukavaa keskustella lapsen kanssa vanhenemisesta ja kuolemastakin, sen verran humaanisti ja lempeästi se kirjan sivuilla nousee esiin. Ja elämän jatkuvuus – se ilahduttaa tässäkin tarinassa.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Lukija: Paavo Kerosuo

Tammi 2018, äänikirja

2 h 25 min
Omasta hyllystä.


Helmet-haaste noin muuten oli jälleen kerran mieluisa. Vuoden 2019 haaste on julkistettu, ja osallistun siihen tottakai. Mutta sen kimppuun käyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sitä ennen tässä lista lukemistani kirjoista bloggauslinkkeineen.

Luettuna 50/50

1. Kirjassa muutetaan
Elin Willows: Sisämaa (4.3.2018)

 
2. Kotimainen runokirja
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (20.6.2018)

 
3. Kirja aloittaa sarjan

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1 (5.1.2018)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (10.5.2018)

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Pirkko Saisio: Betoniyö (10.6.2018)

 
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (4.1.2018)

 
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Piia Leino: Taivas (17.4.2018)

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (2.2.2018)

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (4.1.2018)

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (23.12.2018)

11. Kirjassa käy hyvin
Sanna Heinonen: Noland (24.6.2018)

12. Sarjakuvaromaani
Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama (6.8.2018)

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Khaled Hosseini: Meren rukous (12.10.2018)

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (11.5.2018)

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
José Saramago: Kertomus sokeudesta – Suomentaja: Erkki Kirjalainen (30.4.2018)

16. Kirjassa luetaan kirjaa
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (13.1.2018)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2.1.2018)

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Jesse Andrews: Maailmakaikkeuden huonoin elokuva (22.12.2018)

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni (18.2.2018)

20. Taiteilijaelämäkerta
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (8.1.2018)

 
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
André Brink: Katson pimeään (21.7.2018)

 
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (6.1.2018)

 
23. Kirjassa on mukana meri
Katja Törmänen: Karhun morsian (2.6.2018)

24. Surullinen kirja
Heidi Köngäs: Sandra (27.1.2018)

25. Novellikokoelma
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (21.1.2018)

 
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
J. Pekka Mäkelä: Hunan (24.3.2018) – Kiina

 
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (12.5.2018)

 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie (2.4.2018)

 
29. Kirjassa on lohikäärme
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (5.1.2018)

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (13.5.2018)

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
Paolo Giordano: Ihmisruumis (19.6.2018)

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
John Green: Kilpikonnan kuorella (13.5.2018)

33. Selviytymistarina
Lars Wilderäng: Tähtikirkas (4.2.2018)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia (16.1.2018)

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Christoph Hein: Vieras, ystävä (27.9.2018)

 
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Anni Kytömäki: Kivitasku (22.3.2018)

 
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tomi Kontio: Saattaa, olla (18.2.2018)

 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa (12.5.2018)

 
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Enni Vanhatapio: Absentia (3.6.2018)

 
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Siri Pettersen: Kupla (23.3.2018)

 
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Synnøve Søe: Isä! (24.6.2018)

 
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon (27.5.2018)

 
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (24.7.2018)

 
44. Kirja liittyy johonkin peliin
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (15.5.2018)

 
45. Palkittu tietokirja
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (25.11.2018)

 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (2.2.2018)

 
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Gaël Faye: Pienen pieni maa (16.2.2018)

 
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (14.7.2018)

 
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (17.2.2018)

 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Pajtim Statovci: Tiranan sydän (8.12.2018)

******

Tundran lumoissa

Tässä Sheferijm-blogin haasteessa luettiin kirjoja tundraan ja taigaan liittyen. Saavutin kuudella luetulla kirjalla kohtalaisen pakkasensietokyvyn. Paljon kiinnostavaa tähän teemaan liittyvää luettavaa on vielä vuoroaan odottamassa.

Luettuna: 

Ante Aikio: Stallun pata (Goranus & Reuna 2018)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina (Absurdia 2016)
Siri Pettersen: Kupla (Jalava 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Like 2015)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

Kuukauden kieli

Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteen idea oli lukea joka kuussa yksi kirja tietyllä alkuperäiskielellä. Luin vuoden kuluessa kahdeksan haasteen kirjaa, neljä kieltä jäi siis syystä tai toisesta uupumaan. Tämä oli kiinnostava haaste, sillä harvinaisemmat alkuperäiskielet saivat aikaan tiedonhakua ja uuden oppimista. Oivaa!

Tammikuu: ranska
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008) – Chroniques Birmanes (2007)

Helmikuu: japani
Ihara Saikaku: Päässälaskua (Otava 1982) – Seken munezanyō (1692)

Maaliskuu: puola
Wisława Szymborska: Hetki (Like 2004)

Huhtikuu: portugali
José Saramago: Kertomus sokeudesta (Tammi 1997) – Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Toukokuu: turkki

Kesäkuu: italia
Paolo Giordano: Ihmisruumis (WSOY 2014) – Il corpo umano (2012)

Heinäkuu: afrikaans
André Brink: Katson pimeään (WSOY 1976) – Kennis van die aand (1973)

Elokuu: vietnam

Syyskuu: saksa
Christoph Hein: Vieras, ystävä (Otava 1985) – Der fremde Freund (1982)

Lokakuu: espanja

Marraskuu: arabia
Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä (Kääntöpiiri 1988) – Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Joulukuu: venäjä

Kiitos kaikista hyvistä lukuhaasteista tänä vuonna – toivottavasti niitä keksitään ensi vuodellekin!

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja

Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa