Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuomas Kyrö: Liitto

Tuomas Kyrö: Liitto
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2005
359 s.

Kirjakauppaostos.


Lyydia on väkivaltaisen ja despoottisen isän ojennuksessa kasvanut nuori nainen, joka kohtaa kerran kesällä 1938 Urhon. Urho osaa uida ja pidättää hengitystä, puhua Amerikkaan lähtemisestä ja koskettaa. Lyydia ja Urho päätyvät yhteen, mutta sota tulee ja pakottaa Urhon rintamalle ja Lyydian huolehtimaan yksin kodista ja sairaasta anopista.

Urhon sisko Anna on esiintynyt Berliinin olympialaisissa ja rakastunut Adolf Hitleriin. Anna palaa kotiin huolehtimaan osaltaan kälystään ja äidistään sekä kunnan kansakoulusta. Sota lyö syvälle myös kotirintamalla, ja sodan jälkipuinti vie vielä kauemmas tavallisesta arjesta, vaikka juuri sitä kaikkien pitäisi parhaansa mukaan rakentaa. Kun kylään saapuu puolalainen sotavanki, alkavat monet totuudet ja asenteet paljastua, ehkä muuttuakin.

Tuomas Kyrön Liitto on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Se pääsi yllättämään takavasemmalta, ja kun painoin kirjan kannet lopuksi kiinni, minun piti huokaista syvään. Olin saanut lukea hienon kirjan.

Liitossa on kaikki kohdallaan, ja todella tarkoitan sitä. Sen henkilöt ovat samaistuttavia, aitoja, heidät voi helposti nähdä edessään puhumassa ja olemassa hiljaa. Lyydian suru saa sanattomaksi, Urhon hiljaisuus hämmentää, Annan kiihko kasvaa vähitellen, lupaa pyytämättä. Pienesti päästään (vaiko joudutaan?) myös vilkaisemaan Keski-Euroopan sotatapahtumiin, kun sotavanki Bronislav paljastaa menneisyyttään.

Ja kaiken yllä on haikeus, menetys, arki ja jokapäiväinen epävarmuus. Mistään ei voi olla varma, huominen tuo aina jotain pyytämätöntä mukanaan. Se kaikkein lähimpänäkin oleva voi huomenna olla jo kaukana poissa.

Olen jo aiemminkin kunnioittanut Kyröä tarkkasilmäisenä yhteiskunnan virtojen välittäjänä ja taiturimaisena kynänkäyttäjänä. Liitto vahvistaa ja korostaa käsitystäni entisestään. Kirja ei ole hauska, mutta lempeä se kyllä osaa paikoin olla näyttämällä kaikki ne puolet, joita ihmisellä elämässään on. Samalla se on kiivas ja armotonkin.

Olen viime aikoina päätynyt useamminkin 1930-luvun kotimaisiin tunnelmiin, enkä pidä sitä lainkaan pahana. Liitossa toki matka jatkuu 1950-luvulle saakka, mutta etenkin tuo sotia edeltävä aika on jossain määrin erityisen kiinnostava tarkastelun kohde. Mitä kaikkea kummallista ihmiset joutuivatkaan kokemaan, ja miten erikoisiin asioihin he törmäsivät? Miten kuohuva yhteiskunta koti-Suomessa ja maailmalla vaikutti ajatuksiin, tekoihin ja asenteisiin? Miten kaikki se sai kovan kolauksen sodassa ja sodan jälkiä selvitettäessä?

Liitto jää mieleen pitkäksi aikaa. Sen henkilöistä tulee tuttuja, heihin kiintyy kovasti. Kyrö antaa heidän kokea ja nähdä paljon, muttei sorru ylilyönteihin. Lukija kulkee mukana, hiljaa vierellä hengittäen ja parasta mahdollista toivoen. Osan saakin, osaa ei. Ja juuri niin on hyvä.

___

Kaisa piti myös kirjan henkilöistä ja kerrontatavasta, Amma tunnustautuu Kyrön bändäriksi ja kehuu erityisesti kirjailijan taitoa lopettaa kirjansa, Helmi-Maaria Pisara voisi lukea ja kuunnella Kyröä vaikka koko loppuelämänsä.

Liitto on yksi ruksi TBR90+10-listallani. Se oli myös sijalla 98 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Kerjäläinen ja jänis

Älä lyö. 
Hullu. 
Minua ei lyödä.
- Niinkus hieronta. Finis masaas spesiali foor juu. From mii, Pyströmi.
Verhot siirtyvät ikkunoiden edestä kaukosäätimellä, mutta hieronta hoidetaan piiskaamalla. Kuka on moderni ihminen, kuka barbaari?
Kun Vatanescu punoitti kauttaaltaan, Pykström pyysi tekemään itselleen saman.
En lyö.
Ketään.
Edes kostoksi en lyö.
Pykström nojautui pyllistävään asentoon ja näytti sormellaan että päästä varpaisiin, pakaroita unohtamatta. Hän selitti, kuinka Suomessa on täysin luvallista ja arvostettua, että miehet lyövät oksakimpulla naisiaan ja naiset miehiään. Se on eräänlainen palvelus ja välttämättömyys, jotta huomenna taas jaksaa suoriutua loputtomasta työtaakasta.
Jos teen palveluksen, mitä saan vastapalvelukseksi?
- Mitä vain. Vot juu niid?
Nappulakengät.

(Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. s. 145-146.)

Hyvä Tuomas Kyrö. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinunlaiseesi mieheen, joka saa minut kirjoillaan itkemään ja nauramaan ja lähettämään jatkuvalla syötöllä valittuja lainauksia tekstiviesteinä kirjaa lukemattomille ihmisille. (Kiitos ja anteeksi, Jenni.) Minut, joka en koskaan edes kirjoita muistiin mitään pätkiä edes hyvistä, ajattelemaan saavista kirjoista. (Tästä on poikkeuksena Facebookissa oleva lainaus Ian McEwanin Ajan lapsesta, joka osuu ja uppoaa.) Olen hämmentynyt, sillä olen tiennyt sinun olevan olemassa ja kirjoittavan kirjoja, mutta en ole koskaan ennen tarttunut niihin. Ensimmäinen kokemukseni oli Mielensäpahoittaja vain hetki sitten.

Kerroinkin jo tapaamisestani Kyrön kanssa Kirjamessuilla. Viime lauantaina vietin loppuillan elokuvissa käymisen jälkeen Kerjäläisen ja jäniksen kanssa. Olin aloittanut sitä perjantaina, mutta lauantaina ahmin sen loppuun. Yhdeltä istumalta.

Kerrottakoon tässä heti, etten ole lukenut Jäniksen vuotta enkä nähnyt siitä tehtyä elokuvaa. Siinä mielessä olen nyt Tuomaksen armoilla ja ansioilla. (Paikkaan tämän aukon sivistyksessäni kyllä joskus, lupaan sen.) Mutta erittäin mielelläni niillä olenkin. Sitäpaitsi tietenkin tämä on oma tarinansa, oma teoksensa.

Kirjan päähenkilö on romanialainen ammattikerjäläinen Vatanescu, joka päätyy Suomeen kansainvälisen rikollisuuden avustuksella. Keskeinen sivuhenkilö onkin Vatanescun Suomeen tuova ihmiskauppias Jegor, jonka tarina kuuluu osaksi seikkailua. Vatanescu haluaa saada pojalleen parhaat rahalla saatavat nappulakengät, ja siksi hän lähtee kerjäläiseksi. Kas kun meillä kaikilla on haaveita, niin valkoisella keskiluokalla kuin kerjäläisilläkin. Harmillisen konfliktin takia Vatanescu joutuu pakomatkalle, ja Töölönlahdella hän tapaa toisen ympäröivän yhteisön syrjimän, jopa vihaaman hahmon, citykanin. Kani ja Vatanescu löytävät toisistaan kumppanit ja jatkavat Vatanescun aloittamaa pakomatkaa yhteisvoimin. Sen käänteisiin kuuluvat niin Lapin hillasuot, saunakokemukset entisen kapiaisen erätuvalla, Kansallis-Idea-parkin rakennustyömaa, junassa tavattu taikuri-Sanna sekä suurmies Simo Pahvi.

Kerjäläinen ja jänis sohaisi minua syvälle. Olen valmis sanomaan, että vannon tästälähtien ikuista uskollisuutta Kyrölle, teki hän mitä tahansa. Tarinassa on kaikki ne ainekset, joita minä haluan kirjan sivuilta löytää: hämmentäviä henkilöitä, terävää ajankuvaa, osuvaa huumoria, kaunista ja soljuvaa kieltä ja huimia käänteitä. Ja niin, herkkyyttä, herkkyyttä todellakin.

Kyrö onnistuu kuvaamaan Suomea ja suomalaisia niin osuvin piirroin, ettei välillä tiennyt pitäisikö hymähdellä, nolostella, kieltää vai nyökytellä. Hänen lauseensa ovat napakoita, ne sanovat sanottavansa, mutta jättävät maalailun sikseen. Ne ovat hauskoja, lämpimiä, tarkkakatseisia ja saattavat lopussa keikauttaa alkunsa aivan uuteen perspektiiviin. Ne ovat nautintoa, lukemisen iloa parhaimmillaan.

Tämä kirja kertoo vähän meistä kaikista. Siksi se kai tuntuikin niin tutulta ja läheiseltä. Vatanescun vierailua edeltävä kuvaus työvoimatoimiston Usko Rauteesta napsui niin kohdalleen, että minun piti lukea se kahteen kertaan.

"Usko oli ryhmitellyt asiakkaansa kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen muodostivat valujat. Valujat ja maailma olivat kuin elohopea ja teflon. Jos siihen porukkaan jotain tarttui, niin pitsanpalasia rinnuksiin ja käsi äidin ja isän lompakolle. Usko avasi toisen jukurtin ja ihmetteli milloin maailmasta oli tullut tällainen. Nykyisin jokaisella kontulalaisella koulunsa keskeyttäneellä oli prinssin oikeudet ja jaarlin elintaso. Se oli seurausta kehityksestä, helpotuksista ja halpuudesta, se oli aivan loistavaa ja kertakaikkisen hirveää. - -
- - Jorset olivat traagisempi ryhmä. Heidän työnsä haihtuivat samoihin aikoihin kuin sähkökirjoituskoneet valtion virastoista. Jorset olivat aikoinaan konepiirtäjinä ja järjestelmävalvojina kehityksen kärjessä, kuutta vuotta myöhemmin kaatopaikkakamaa tai tarpeellisia vain lasten leikkeihin. Toisin kuin sähkökirjoituskoneilla, jorseilla ei kestä kuori eikä sisus istua olohuoneen lattialla kolmevuotiaan taottavana. Jossain vaiheessa rupeaa tekemään mieli kaljaa, mieli tekee vaikkei maistuisi. Iso nelonen, eiku pannaan kaks ja jallu. Heidän työnsä korvasi tietokone eikä mitään muuta olisi voinut tapahtua. - -
- - Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa työt. Jos oma ala oli etnologia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi. Humanistit poistuivat olkalaukkuineen vastapäiseen kasvisravintolaan odottelemaan apurahaa, jota ei koskaan tullut. Katkeruus  tuli." (Kerjäläinen ja jänis, s. 70-73.)

Olen sanaton.

Tästä kirjasta minä todella pidin. Enkä keksimälläkään keksi kritisoitavaa, sillä tämä oli minulle juuri se oikea, juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa. (Ja lopussa liikutuin niin maan perusteellisesti, että ripsivärit löytyivät poskilta.) Luen tämän varmasti joskus uudelleen, ja sillä on kunniapaikka hyllyssäni - ja onhan se myös signeerattu kappale. Olen jo tässä vaiheessa varmasti julistanut Kerjäläisen ja jäniksen ilosanomaa tutuille kyllästymiseen asti, ja mainoskampanja on johtanut siihen, että ainakin V on tämän jo lukenut (ja lukemastaan myös pitänyt), moni muukin varmasti vielä ehtii.

Tuntuu, että paljon tästä jää sanomatta. Mutta ehkä niin on hyvä. Lukekaa tämä itse, ei sitä kokemusta tietenkään muuten voi saada.

Kiitos Tuomas. Juuri tällaista kirjallisuutta maailma ja ihminen tarvitsee. Elämä on satu.

--

Kerjäläisen ja jäniksen ovat lukeneet ainakin Morre, Minna ja Amma.

Mielensäpahoittaja, hyväksi minulle

www.wsoy.fi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010).

Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin että vähän tekisi mieleni läpsiä itseäni takaraivoon siitä hyvästä, etten aiemmin ole tarttunut tähän makupalaan ja nytkin vasta, kun se sattui olemaan pikalainahyllyssä Rikhardinkadulla. Parempi kuitenkin myöhään, luulisin mielensäpahoittajankin ajattelevan, ehkä.

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen suomalainen mies, jolla on paljon sanottavaa maailman ja Suomen tilasta, naapureista, kunnanlääkäristä, elintarvikkeista, VR:stä (!), sukulaisista. Kaikesta siitä, mistä meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen mielipide silloin jos tällöinkin. Eikä aina niin mairitteleva. Oman vanhentumisen ja heikkenemisen myöntäminen ei ahkeralle puurtajalle ole helppoa, poika, miniä ja lapsenlapset herättävät ajatuksia, ja mielessä on myös hoitokodissa oleva vaimo.

Olin jotenkin ajatellut, että tämä kirja olisi jotenkin erilainen. Että sitä lukiessa nauraisi enemmänkin mielensäpahoittajalle ja hänen edustamalleen maailmalle ja ihmistyypille, pudistelisi päätään ja voisi olla maireana siitä, kuinka kyllä minä en tuollaisista asioista jaksa välittää. Mutta ei, siitä ei ollut ollenkaan kyse.

Minä aivan rakastin mielensäpahoittajaa ja hänen puhinoitaan. Olin monesta asiasta aivan samaa mieltä, nyökkäilin ja olin valmis laittamaan suomalaiset samantien jonotuskouluun. Sympatiseerasin päähenkilöä ja olisin halunnut istahtaa hänen pirttinsä pöydän ääreen kahville pohtimaan, mitä tälle maailmalle oikein pitäisi tehdä. Ahmin tämän napakan pikku teoksen kahdessa illassa lyhyiden lukuhetkien aikana, ja luin vähän miehekkeellekin ääneen (häntä kun kamalasti kiinnosti olohuoneen puolella, mille tyrskähtelen makuuhuoneessa). Sain jopa kaupattua hänelle idean lukea kirja itsekin, mistä olen varsin tyytyväinen. (V lukee lähinnä tenttikirjoja, harvemmin kaunokirjallisuutta, joskin vastikään hän kahlasi koko Harjunpää-sarjan alusta loppuun.)

Kyseessä on minusta aivan ihastuttava osoitus siitä, miten tuoretta, tarkkasilmäistä, sujuvaa ja aitoa kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Miten aivan pienillä asioilla, huomioilla, lyhyillä kappaleilla voidaan kertoa niin paljon. Miten rapsakka huumori yhdistyy lopulta sen kuvaamiseen, millä elämässä ihan oikeasti on väliä, ja mistä sitä mieltä ei tarvitsee pahoittaa, ikinä.

Olisipa mielensäpahoittajan tapaisia ihmisiä enemmänkin. Sellaisia, jotka näkisivät arjessakin pinnan alle, tarttuisivat kiinni häiritseviin seikkoihin ja pohtisivat, mitä niille tehdään. Aivan liian paljon on niitä, jotka aina vain valittavat valittamisen ilosta tai siksi, että niin vaan kuuluu tehdä (kuuluu valittaa palkasta, pomosta, poliitikoista, säästä, lomista, you name it), mutta sitten jos heiltä kysyy, miksi valitus on aiheellista ja mitä olet ajatellut asialle tehdä, vastassa on hämmentynyt katse. Ja valitus jatkuu. Huoh. (Juu, kyllä en ole täydellinen itsekään tässä asiassa, mutta silti.) Minulla ei ole elinaikanani ollut ukkia, joten vanhempien herrojen kohtaaminen arkielämässä on minulle vierasta, mutta luulen, että tällaisen mielensäpahoittajan kanssa olisin voinut tulla oikein hyvinkin toimeen. Tosin olisin varmaan se ärsyttävä lapsenlapsi, joka lähettää niitä kimalteisia ystävänpäiväkortteja. Tai Pitäydytään omissa asioissa -päivän kortteja. Ehkä meillä voisi silti olla mielensäpahoittajaukin kanssa jotain yhteistäkin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

Ja viimeisillä riveillä ihan pikkaisen itkin. Muistin, miltä tuntui kaksi vuotta sitten istua päivästä toiseen mummin sairaalasängyn vieressä ja pitää kädestä kiinni, kun mitään muutakaan ei enää voinut.

Se itku ei tosin kuulunut olohuoneeseen saakka.