Tuija Lehtisen Rebekka-sarja

Tuija Lehtinen on nuortenkirjailijaidolini. Hänen kirjojensa mukana kasvoin lapsesta vähän lähemmäs aikuisuutta. Niiden sivuilla oli turvallista kokea kaikenlaista ja lukutunnelma oli aina leppoisa, vaikka aiheet ovat paikoin vakavia. Huumori on kuitenkin mainiota, eikä kellekään naureta pahantahtoisesti. Mirkka-sarjan luin joskus 1990-luvun puolivälin paikkeilla, Laurat sen jälkeen ja etenkin punkkari-Sarasta kertova trilogia on ollut tärkeä – ne kaikki olen lukenut moneen kertaan.

Lehtisen tuoreempi tuotanto (alkaen jostain noin kymmenen vuoden takaa) on kuitenkin ollut minulle vierasta. Ehkä heräsi halu tarkistaa, miten nykyaika Lehtisen kirjoissa näkyy. Niinpä lainasin kirjastosta pari ensimmäistä osaa Rebekka-sarjasta. Kirjat ovat vuodelta 2007, eli jo kahdeksan vuotta vanhoja nekin (mutta silti uudempia kuin viimeisimmät tutustumiskohteeni).

Ensimmäisen osan, Rebekka ja kesäprinssi (Otava 2007), luin itse asiassa jo lokakuussa. Toinen osa, Rebekka tarttuu toimeen (Otava 2007), tuli luettua viime viikolla. Nyt olen vähän enemmän kärryillä "uudesta Lehtisestä".

Rebekka on 13-vuotias kipakka nuori nainen, jonka perhe muuttaa ala- ja yläkoulun välisenä kesänä saaristosta Pohjois-Pohjanmaalle. Perheen isä on pappi ja äiti kuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Isoveli Mossu soittelee kitaraa ja pikkusiskot Saimi ja Selma panevat pakan tehokkaasti sekaisin. Luvassa on siis aikamoinen kesä seiskaluokkaa odotellessa ja uuteen asuinpaikkaan tutustuessa. Onneksi Rebekka ei ole toimeton, vaan lähtee rohkeasti tutustumaan pikkukaupungin asukkaisiin ja saa myös uusia ystäviä, joista tärkein on seurakunnan suntion tytär Ulla. Eräs kiinnostava poikakin tuntuu aina sattuvan samoihin paikkoihin Rebekan kanssa...

Toisessa osassa syksy saapuu ja uusi koulu ja seiskaluokka alkaa. Rebekka tutustuu jälleen uusiin ihmisiin ja yläkoulu tuntuu aika mukavalta paikalta, vaikka pahamaineinen kettinkijengi ja etenkin eräs sen jäsen, nyrkkeilijä Saija, aiheuttavat aika ajoin päänvaivaa. Rebekan luokka päättää heti alkaa kerätä luokkaretkirahastoa ja syksy on täynnä ohjelmaa, esimerkiksi iltamien suunnittelua. Kesällä kohdattu kesäprinssikin tulee jälleen vastaan säännöllisesti. Jouluna Rebekan perheessä on iloinen tunnelma, sillä perheeseen syntyy melkoinen määrä koiranpentuja.

Ihan hauska ja pirteä tuttavuus tämä Rebekka. Elämä jossain Oulun seutuvilla vaikuttaa aika leppoisalta, eikä kovin suuria vaikeuksia ehdi tielle kasaantua vielä näissä kahdessa ensimmäisessä osassa. Papin perhe on varsin boheemi, mistä toki seuraa pikkupaikkakunnalla monenmoista, mutta tunnelma kirjoissa on hyväntahtoinen ja jotenkin lohdullinen. Murkkuikä ei tunnu painavan päälle oikein kellekään, vaikka Mossu välillä äksyileekin.

Kirjasarja uponnee varhaisnuorisoon, mutta on siinä vähän kankeuttakin. Rebekka on kipakasta luonteestaan huolimatta todella kiltti ja moraaliltaan harvinaisen valveutunut, hän jaksaa ymmärtää sekä äksyä isoveljeä että villejä pikkusiskojaan. Nykyteknologia ei tätä perhettä tai kaveripiiriä oikein kiinnosta, mikä hieman mietityttää. Ehkä vuodelta 2015 kirjoitettaisiin hieman toisenlainen tarina. Kaupungin nuoriso harrastaa lähinnä onkimista, kansantansseja, laulamista ja pikaluistelua. Nuorisotalolla sentään hengaillaan, mutta sielläkin ohjelmassa on esimerkiksi karaokea, mitä pidän tyypillisen nuorison häpeärajan mataluuden vuoksi vähän epäuskottavana. Mutta ehkä jossain on näin, mistä sitä tietää. (Ehkä minulla on koppavat hesalaislasit silmillä tai jotain.)

Lopullinen tuomio: nopealukuista, viihdyttävää ja iloista (varhais)nuortenkirjallisuutta, jossa perheet voivat hyvin, opettajat jaksavat vielä antaa "nokkavuudesta" jälki-istuntoa, harrastukset ovat hyvätapaisia eikä nuoriso ole kokonaan pilalla.


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi ja Rebekka tarttuu toimeen
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
Otava 2007
206 s. / 240 s.

Kirjastosta.

______

Rebekka-sarjan kirjoista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Salla, Krista, Jonna ja Saraseeeni.

Nostalgiatrippi ja paluu teinivuosiin

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara?
Otava 2009
250 s.

Kirjastosta.


Punkkarityttö Saran edesottamuksia ei kukaan hänen tielleen osunut voi unohtaa. Kun Saran 15-kesäinen siskopuoli Pinja joutuu jälleen kerran verratuksi aikaa sitten hatkat ottaneeseen isosiskoonsa, hän päättää etsiä Saran käsiinsä. Pinjan muistot teräväkielisestä ja pistäväkatseisesta siskopuolesta ovat hatarat, mutta koska Sara on jättänyt jälkensä kaikkialle, missä on kulkenut, hänet tunteneita ihmisiä löytyy siltä täältä ja heiltä Pinja kerää tiedonmurusensa. Samaan aikaan hän viettää suhteellisen huoletonta kesälomaa parhaan ystävänsä Nessan kanssa ja kuin huomaamattaan tutustuu paremmin myös Nessan ärsyttävän söpöön isoveljeen Nicoon.

Kirsi kirjoitti aiemmin kiinnostavan tekstin Tuija Lehtisestä, jonka ansiosta huomasin Sara-sarjan saaneen päätösosan jo kolme vuotta sitten. No, kieltämättä en seuraa nuortenkirjaskeneä enää samoin kuin kymmenen vuotta sitten, mutta näemmä syytä olisi. Olenkin pohdiskellut, että alan tietoisesti lukea jatkossa enemmän etenkin kotimaisia nuortenkirjoja, niin kovaa laatua ne pitkälti ovat. (Plus haluan tietää, mitä teinit lukevat, tai ainakin sen, mitä heille luettavaksi kirjoitetaan.)

Noin 12-vuotiaasta alkaen luin Tuija Lehtisen nuortenkirjoja ahmien. Muistaakseni aloitin Mirkka ja riparikesä -kirjasta (1987), ja vaikka siinä olikin aika voimakkaat kasarifibat, tykästyin kovasti. Siitä se sitten lähti. On luettu Mirkat, Laurat, Kundi kesätukkaiset, Siskokullat, Minun veljeni Jonit, R.I.P.:it ja Asvalttisoturit, sekä monet, monet muut. Lähtemättömimmän jäljen on kuitenkin jättänyt ketään kumartamaton Sara, joka tavataan ensimmäisen kerran juuri Asvalttisoturissa. (Loistava kirja sekin, muuten.)

sara@crazymail.com (1998), Nottingham kesällä kello 6 (1999) ja Sara ja levottomat jalat (2001). Siinä nuoruuteni rakkaimmat kirjat. (Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi -setti on ehkä vielä rakkaampi, mutta siitä lisää joskus toiste.) Etenkin kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut monet, monet kerrat, viimeisen ehkä kahdesti. Nyt sain siis tietää, miten Lehtinen Saran tarinan päättää.

Ja hyvinhän hän sen päättää, tietenkin.

Pinja on kirjan keskushenkilönä ja kertojana oivallinen: sopivan näpäkkä ja terävä likka, selvästi sukua siskolleen, mutta häneen verrattuna syvällä pumpulissa kasvanut. Minulle tuli lukiessa olo, että Pinja on ehjän perheen ja tavallisen nuoruuden versio Sarasta, että Lehtinen on halunnut itsekin kuvitella, miten Saralle olisi voinut käydä, jos kaikki olisi mennyt toisin. Silti Pinja on ihan oma henkilönsä, noheva hahmo nuortenkirjaan ja Saraa helpommin lähestyttävä, samaistuttavampi. Sara on ehdottoman hieno romaanihenkilö, mutta lukijallekin vaikea pala niellä arvaamattomuutensa ja piikikkyytensä vuoksi. Pinja on erilainen.

Saran kohtaamat (ja jyräämät) vanhat tutut ponnahtavat esiin kuka mitenkin, ja heidän kuvaamisensa Pinjan silmien läpi on hupaisaa. On Saran karkotuskaupungin henkilöpaletti: Kyösti ja Oilimaija, Inkeri, Hellevi ja Pelle, jotka kaikki muistavat, keheen ovat joskus törmänneet. Mona Lisasta on tullut julkaiseva runoilija, joskin koulukiusaamisen jäljet ja Saran pompottelu ovat edelleen pinnassa. Rauskista on tullut oopperalaulaja, Noelista sirkustähti. Myös Iso-Britannian tutuista, Markista ja Simonesta kuullaan. Diana-kissa on yhtä "rakastettava" kuin aina ennenkin. Tavataanpa nopeasti jopa Sid, kaiken pahan alku ja juuri. Lehtinen on kumminkin antanut hahmojensa kasvaa ja muuttua, onhan aikaakin kulunut. Mikään ratkaisu ei minun silmääni tuntunut falskilta.

Missä olet, Sara? ei kuitenkaan ole pelkkää vanhojen kaivelua, vaan oma tarinansa. Aika on muuttunut, ja sen näkee. Pinjalla on oma nuoren naisen elämänsä: bestiksen kanssa hengailua, vanhempien pienimuotoista ravistelua, ihastumista. Samalla, kun Pinja etsii Saraa, hän tulee löytäneeksi paljon muutakin, eikä vähiten itsestään.

Tietenkään tämän kirjan käänteet eivät aivan vedä vertoja Saraan keskittyville tarinoille: niin värikästä ja kulmikasta persoonaa on vaikeaa korvata. Eikä se liene tarkoituskaan. Onhan Pinja toki silopintaisempi, mutta hän ei ole lainkaan tylsä ja nössö, vaan omanlaisensa. Joitakin osuvia luonteenpiirteiden ja asenteiden samanlaisuuksia Lehtinen on häneen kirjoittanut, mielestäni erittäin onnistuneesti, osoittelematta.

Niin, kuten mainittua, en ole enää nuortenkirjojen asiantuntija. Uskallan silti sanoa, että Missä olet, Sara? on aivan erinomainen nuortenkirja. Se on ehjä kokonaisuus, sopivan terävä ja menevä, muttei sorru jeesusteluun tai turhaan selittelyyn (johon Lehtinen ei mielestäni sorru muutenkaan). Se kertoo hyvän tarinan ja antaa ajattelemisen aihetta.

Ja kyllä, kirja sai minut vähäsen kyynelehtimään lopussa. Nostalgiasta, lukemisen ilosta, tärkeän lukukokemuksen mieleen palauttamisesta, syvästä mutta hyvältä tuntuvasta haikeudesta. Hei, olen lukuitkupilli ja ihan vähän ylpeä siitä!    

Minulla oli vuosia pitkä rivi Lehtisen kirjoja hyllyssäni, mutta jokunen vuosi sitten päätin lahjoittaa ne äitini koulun kirjastolle, jotta uudetkin teinit saisivat mahdollisuuden lukuharrastuksen heräämiseen. En ole katunut, että annoin kirjani pois. Jos yksikin nuori lukija on lainaamansa kirjan luettuaan innostunut lukemisesta enemmän, tavoitteeni on toteutunut.

Tuija Lehtiselle haluan sanoa: kiitos. Syytän ja kiitän häntä siitä, että minusta tuli lukutoukka – se on tasan, vain ja ainoastaan hänen erinomaisen mahtavien nuortenkirjojensa ansiota. Ettäs tiedätte.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Nuortenkirjallisuus. (Ehdottomasti suurimpia tämän lukuhaasteen aarteita minulle!)