Téa Obreht: Vedetön maa

 

Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.

Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

Tiikerin vaimo

Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2012
The Tiger's Wife (2011)
362 s.

Omasta hyllystä.


Nuoren lääkärin Natalian rakas isoisä kuolee sodasta toipuvassa maassa, sekavana aikana, jolloin valtioiden rajat muuttuvat ja murenevat ja ihmiset etsivät paikkaansa uudessa järjestyksessä. Natalia on rokotusmatkalla orpokodissa suru-uutisen kuullessaan, ja päättää noutaa isoisänsä jälkeenjääneet tavarat lähikaupungin ankealta poliklinikalta. Mummin surua on vaikea kestää katkeilevan puhelinlinjan välityksellä, mutta omaa menetystään Natalia ei vielä halua tai osaa käsittää. Sen sijaan hän uppoutuu työhönsä ja muistoihinsa, jotka kuljettavat hänet isoisän kertomien tarinoiden mukana useamman sukupolven taakse. Tarinoita hallitsevat isoisän lapsuudenkokemukset pienestä vuoristokylästä, jonne kerran saapui tiikeri, ja kohtaamiset kuolemattoman miehen kanssa. Hallitsevana elementtinä on kuolema, jonka Natalia kohtaa monessa eri muodossa.

Huikea kirja, ja vähän vaikea. Tartuin tähän oikeastaan tietämättä, mitä tarkalleen odottaa. Luin Téa Obrehtista Helsingin Sanomista tammikuussa, ja kiinnostuin Tiikerin vaimosta saman tien. No, en turhaan.

Kirjassa on jotenkin mystinen tunnelma, vaikka kehyskertomus on konstailematon: sodan päätyttyä jäljelle jääneiden on rakennettava rauhanaika niillä keinoin, jotka heillä on käytössään. Natalian tapauksessa se tarkoittaa suurten ponnistusten ja salakuljetettujen kallojen myötä hankittua lääkärintutkintoa, jonka vuoksi hän kiertää ystävänsä kanssa tekemässä hyväntekeväisyystyötä niin hyvin kuin voi. Orpolapset on lahjottava karkein rokotettaviksi samalla kun orpokodin puutarhassa kaivetaan esiin sinne sodan aikana haudattua ruumista, jotta vainajan suku saisi elää rauhassa. Obreht kuvaa hienosti tunnelmaa, joka vallitsee, kun arki on nyrjähtänyt sijoiltaan rakkaan ihmisen kuoleman vuoksi, mutta suruaika ei voi vielä käytännön järjestelyjen vuoksi alkaa. Eikä kuolemaa ehkä ole vielä edes sisäistetty.

Parasta ovat kuitenkin isoisän tarinat, joihin Natalia uppoutuu. Kuolematon mies kiehtoo salaperäisyydellään ja selittelemättömyydellään: kahvinporot ennustavat kuolemaa kullekin tavallaan, jonain hetkenä, ennemmin tai myöhemmin, väistämättä. Pienen, syrjäisen kylän kohtaama vieraan pelko, kun läheisiin metsiin ilmestyy tiikeri, kasvaa tolkuttomaksi samalla, kun kylän teurastajan kuuromykkä lapsivaimo ja Natalian vielä 9-vuotias isoisä ovat ainoat, jotka tietävät, ettei kyse ole mistään pedosta – jostain vieraasta kyllä, mutta sitähän olemme kai kaikki omalla tavallamme?

Oli mielenkiintoista lukea balkanilaisesta kuolemakulttuurista. Uskomus, jonka mukaan vainajan tavaroihin ei saa koskea 40 päivään kuoleman jälkeen, jotta levottomasti paikkaansa hakeva sielu saa tarvitsemansa rauhan, kertoo osaltaan kulttuurista, jossa kuolema on läsnä, muttei pelkästään pelota. Toisaalta se, että väärin haudattu vainaja vainoaa sukuaan kunnes tämän maallinen tomumaja on kaivettu ylös ja haudattu oikeaoppisesti, osoittaa, mikä on perinteiden ja yhteisöllisyyden merkitys. Missään nimessä kuolema ei voi olla merkityksetön tai yhdentekevä, mutta ei se aina ole myöskään pelkästään uhka. Kontrasti sodan julmuuksien ja ihmiselämään väistämättä kuuluvan, luonnollisen kuoleman välillä on suuri, vaikkei Obreht väkivallalla mässäilekään: itse asiassa Balkanin sodan kauheudet kalvavat mieltä lukiessa nimenomaan siksi, ettei niitä sellaisenaan isketä framille. Sen sijaan Tiikerin vaimon tarjoama sotakuvaus on enemmänkin rivien välissä ja sivulauseissa, siinä tunnelmassa, joka sodan jo loputtua vielä hallitsee maisemaa ja ihmisiä.

Ei tästä kirjasta varmaankaan ole kaikkien helppo pitää. Minä pidin. Tärkeämpää kuin tarinan henkilöiden syväluotaava luonneanalyysi (jota ei ole) on se, mitä kirja kertoo ihmisistä, meidän käytöksestämme, olemisestamme toistemme kanssa ja pelostamme toisiamme ja vierasta kohtaan. Ja miten se kaikki kulkee sukupolvien läpi, ajasta ja paikasta toiseen.

Sulkiessani kirjan ajattelin, että wau. Ihan vastaavaa en ole tainnut koskaan aiemmin lukea. Tuskin ihan heti luenkaan. Toinen ajatukseni oli, että wau. Mimmi on samanikäinen kuin minä. Ja kirjoittanut näin hienon kirjan.

Tiikerin vaimon on lukenut myös anni.M.