Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Suomi ja sota. Miten tunkkainen teema.

Mutta Suomi ja sota 2000-luvulla? Alkaa jo vähän kiinnostella!

Helena Immosen esikoisteos Operaatio Punainen kettu heittää lukijalle melkoisen täkyn. Miten ja miksi Suomi saattaisi päätyä 2000-luvulla sodan osapuoleksi? Ihan sellaisen aidon, havunmakuisen ja kranaatinsavun hajuisen sodan osapuoleksi? No, Venäjänpä kanssa tietenkin, kuinkas muuten.

Riina Koivu on aktiivinen reserviläinen, joka on käynyt viime aikoina aktiivisesti kertausharjoituksissa. Siviilielämässä hän on töitä paiskiva asiantuntija, pienen pojan äiti ja upseerimiehensä Mikaelin vaimo. Mikael työskentelee Pääesikunnassa ja joutuu hyvin vaativaan asemaan, kun Suomen tilanne alkaa yllättäen kiristyä. Riinan veli Joni on puolestaan valmiusyksikön sotilas, joka joutuu ensimmäisenä niin sanotusti kädet saveen, kun kirjan tarina alkaa rullautua auki. Jonin puoliso on viimeisillään raskaana, kun käsky astua palvelukseen tulee.

Kaikki on varmasti saanut alkunsa jo paljon aiemmin, mutta varsinaiseen toimintaan mennään Itämeren tapahtumien kautta. Ruotsi hakee yllättäen NATO:n jäseneksi ja tunnelma lähiseudulla alkaa puolestaan vähemmän yllättäen kuumentua. Gotlanti joutuu millään tavoin varautumatta tunnustuksettomien joukkojen miehittämäksi ja Ruotsi pyyttää Suomelta sotilaallista apua tilanteeseen. Niin Jonin joukot päätyvät saarelle valtaamaan sitä takaisin.

Gotlanti on kuitenkin vasta esinäytös, sillä Ruotsin kepposista suivantunut Venäjä suuntaa strategiansa ja toimintansa Suomea vastaan. Kymenlaakso ja Hanko muodostuvat keskeisiksi paikoiksi, kun suomalaiset huomaavat yhtäkkiä olevansa kuin historiallisessa luupissa: tapahtumat, joiden traumoista on pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana jo päästy ehkä yli, tulevatkin iholle modernina sodankäyntinä. Sota ei kohdistu vain Puolustusvoimiin, vaan siviiliväestökin joutuu tekemisiin sodankäynnin kavalien muotojen kanssa, kun välttämätön infrastruktuuri ja tiedonvälityksen keinot kompuroivat.

Riina, Mikael ja Joni joutuvat jokainen tahollaan tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joihin eivät vahvasta sotilaallisesta koulutuksestaan huolimatta ole olleet aivan valmiina. Kuka olisi voinut uskoa, että Suomi on vielä joskus sodassa? Ja miten sotilaan käy, kun sota todella puskee päälle: miltä tappaminen tuntuu, miltä kuolemanpelko, miten valita toimintamalleja vain huonojen vaihtoehtojen joukosta, miten vaikuttaa asemassaan ylempiensä valintoihin ja päätöksiin, entä omiinsa?

Operaatio Punainen kettu on romaani, jota en ehkä ihan ensimmäisenä olisi valinnut lukupinooni, mutta oli se melkoinen seikkailu. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, miljööt ja tapahtumat on rakennettu toiminnallisiksi ja eläviksi, kolmen eri päähenkilön kautta tarkastellaan sotaa eri näkökulmista ja erilaisten traagisten kokemusten kautta.

Kirjan maailmassa eletään luultavasti juuri näitä aikoja. Koronapandemiaa ei ole, mutta muuten esimerkiksi valtiojohto on nykyinen, ja presidentti ja ministerit esiintyvät kirjassa omana itsenään. Ratkaisu on kiinnostava, joskin hieman häiritsevä. Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousee kirjassa lähes messiaaniseen asemaan. Nikottelin.

Tarinana Operaatio punainen kettu on sangen vetävä ja olen antanut itseni ymmärtää, että sen yksityiskohdat ovat hyvällä mallilla. Armeijaa en itse ole käynyt enkä sotateknologiaa kovin hyvin tunne, mutta Immonen kuvaa tapahtumia, välineitä, syitä ja seurauksia uskottavasti.

Kirjan hahmot jäävät puolestaan valitettavan ohuiksi. Heillä on toki sisäinen maailmansa, tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaan makuuni niitä kuvaillaan aivan ylitsevuotavasti ja paikoin jopa melodramaattisesti. Pettymyksen, pelon ja surun tunteet vääntyvät rautalangasta, kun ensin on ollut pahaenteisiä ajatuksia ja aavistuksia puolen kirjan verran. Ehkä olisin toivonut vähän vähemmän alleviivaamista ja selittämistä, lukijalle itselleen ei jätetä kyllä mitään tulkinnan tekemisen tarpeita, kun henkilöiden läpikäymät ajatukset selitetään auki moneen kertaan. Mutta toisaalta, ehkä se ei ole tämän genren tarkoituskaan.

Kokonaisuutena Operaatio Punainen kettu on mielenkiintoinen visio ja hypoteesi siitä, millaisten tapahtumien ja syiden vuoksi Suomi saattaisi nykyaikana joutua sotaan ja millaista sodankäynti olisi. Taidanpa hyvinkin napata kirjan kirjavinkkauslistalleni, jahka taas jossain vaiheessa olen opehommissa ja pääsen vinkkaamaan nuorisolle kirjallisuutta. Tämä passaisi hyvin kasi- ja ysiluokkalaisille historian tai yhteiskuntaopin opetuksen oheen. 

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2020
464 s.

Omasta (tai no puolison) hyllystä.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Reserviläinen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 18. Kirja, jonka kannet on suunnitellut mies (Jussi Jääskeläinen).

Anni Kytömäki: Margarita

Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.

Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.

Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...

Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.

Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.

Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.

Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.

Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.

Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.

Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla. 

Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...

Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan. 

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Lopultakin luin kirjan, jolla saan kuitattua hankalat kohdat Helmet-lukuhaasteessa ja Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteessa, nimittäin "Haluaisit olla kirjan päähenkilö" ja "Et olisi halunnut erota kirjan päähenkilöstä". Jotenkin luen kai pääsääntöisesti kirjoja, joiden henkilöissä ei ole sellaisia määrääviä ominaisuuksia, joiden perään haikailen tai joihin en kyllästy. Tai sitten olen näissä seikoissa nirso.

Yhdysvaltalaisen Mary Ann Shafferin (1934–2008) luoma ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on täydellistä (kesä)lomaluettavaa. Se on kirjeromaani, joka sijoittuu vuoteen 1946 ja Isoon-Britanniaan, pääosin Guernseyn saarelle, joka kuuluu Kanaalisaariin. Lontoolainen kirjailija Juliet Ashton on jumissa uuden kirjansa kanssa, ehkä vähän elämänsäkin, kun hän saa yllättäen kirjeen Guerneysta Dawsey Adamsilta. Dawsey on saanut käsiinsä kirjan, joka on kuulunut Julietille ja pyytää tältä palvelusta. Samalla Dawsey onnistuu koukuttamaan Julietin Guernseyn maailmaan: Kanaalisaaret olivat toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäminä, ja sota-ajasta on paljon kerrottavaa. Juliet päättää matkustaa saarelle.

Guerneyssa Julietia odottaa yhteisö, jonka jäsenissä on ammennettavaa vaikka romaanisarjaan. Ihmiset ovat erikoisia, tavallisia, yksinäisiä, seurallisia, iloisia, surullisia, sivistyneitä, vihaisia, menetyksen kokeneita ja sodasta jo vähitellen toipuneita. Juliet tutustuu ihmisiin, joilla on kaikilla oma näkemyksensä ja omat muistonsa sodasta – kaikkiin se on jättänyt jonkinlaisen jäljen.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on romaani, joka onnistuu yhdistämään raskaan aiheen ja kevyen, mutta kerronnallisesti vakuuttavan tarinan. Koko romaani perustuu siis kirjeille, joita eri ihmiset lähettävät toisilleen. Osa on pitkiä ja vakavia, osa leikitteleviä, osa sähkösanomia ja viestilappuja. Kommunikointi kulkee suunnasta toiseen ja sanomisen tapa tietenkin muuttuu, kun kirjoitetaan tuntemattomalle tai omalle heilalle. Henkilöitä on paljon, ehkä hitusen liikaa makuuni, sillä ajoittain joutuu tarkistamaan, kuka kukin on.

Kiinnostavaa on myös, kuinka kirja onnistuu kertomaan ihmisistä, jotka eivät itse pääse kirjeissä ääneen. Keskeisin on nuori nainen Elizabeth, joka on joutunut sodan aikana saarelta saksalaisten vankileirille. Elizabeth on selvästi eräänlainen saaren sielu, vaikkeivät kaikki häntä ja hänen tekojaan hyväksykään. Juliet löytää Elizabethista sukulaissielun, mikä vahvistaa hänen kiintymystään Guernseyn saareen ja sen ihmisiin. Samalla lukija huomaa kaipaavansa jostain syystä aivan tolkuttomasti samoilemaan samoihin maisemiin noille sangen tuntemattomille saarille.

Ja vaikka olennainen teema onkin sota-aika ja siinä selviäminen (ja ennen kaikkea sen reflektointi sodan jo päätyttyä), tilaa on myös ihmissuhteille, romantiikanpoikasille, kasvamiselle ja isoille valinnoille ja elämänmuutoksille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jättää lämpimän, hyvän mielen, jossa on kuitenkin oiva ripaus terävyyttä. Perunankuoripaistos on sopivan tymäkkä sivumaku, joka taittaa sokerisimman kärjen tarinalta – sellaiseenkin kun olisi hyvin voitu näiden ainesten äärellä päätyä.


Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010
301 s.
The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Kirjan pauloissa, Amman lukuhetki, Lukuisa, Luetut, lukemattomat, Kannesta kanteen, Ei vain mustaa valkoisella     

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Aiheena sota, jossa Yhdysvallat on ollut osallisena), Helmet-haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 18. Kirja, jonka päähenkilöstä et olisi halunnut erota

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani

Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan

Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.

Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.

Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.

Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.

Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.

Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.

Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.

Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.

Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

Tyttöjen tarinoita vuodesta 1918

Suomen sisällissota on tällä hetkellä ajankohtainen aihe, onhan sodasta nyt kulunut tasan vuosisata. Kaikki haavat eivät vieläkään ole parantuneet, vaikka sodassa taistelleet ja lähes kaikki sen kokeneet ovat jo kuolleet ja pahimmista jakolinjoista selvitty suuressa mittakaavassa eteenpäin. Edelleen sisällissota kuitenkin näkyy ja vaikuttaa Suomessa: tuntuvatpa jotkut jopa haikailevan jonkin vastaavan konfliktin perään. Sairasta.

Historiantutkimus on viimeistään viime vuosina päässyt yhä laajemmalla otannalla kiinni vuoden 1918 moni-ilmeisiin tulkintoihin. Suomen sisällissodasta on olemassa lähdeaineistoa, joka mahdollistaa tutkimuksen tekemisen yhä uusilla tavoilla ja painotuksilla.

Myös taiteessa sisällissota on teema, josta löytyy ammennettavaa. Itselleni sattui nyt aivan peräkanaa luettavaksi kaksi nimenomaan naisten näkökulmaa hyödyntävää teosta: Laura Lähteenmäen nuorille aikuisille suunnattu Yksi kevät ja Reetta Laitisen toimittama sarjakuvakokoelma Sisaret 1918.

Lähteenmäki on jo aikaa sitten vakuuttanut minut tarinankertojan taidoistaan. Yksi kevät jatkaa samalla, taitavalla linjalla. Se kertoo viiden tytön tarinan keväältä 1918. Tytöt päätyvät erilaisista taustoista mukaan punakaartin toimintaan. Linda on kiihkeä ja vallanhaluinen, hänen siskonsa Katri lähes puhumaton. Aada toivoisi oikeastaan vain omaa perhettä ja kaipaa edellisenä talvena lapsivuoteeseen kuollutta äitiään. Jenny janoaa seikkailuja, ei niinkään vallankumousta. Bea on terävä, pitkälle tähyävä nuori, joka toivoo saavansa aikaan paremman maailman.

Tyttöporukka hoitaa haavoittuneita punaisia vallatussa huvilassa parhaan kykynsä mukaan, mutta raa'at näyt alkavat vähitellen olla liikaa kenkätehtaan kasvateille. Kun tilanne vain pahenee, on haavansidonnasta siirryttävä tositoimiin Tampereelle. Pyssy tuntuu kädessä raskaammalta kuin olisi uskonut – kuka todella on valmis ampumaan?

Sotatapahtumien edetessä väistämättömään suuntaan neuvokkuus ja sitkeys ovat korvaamatonta valuuttaa.

Lähteenmäen romaani on koskettava, samaistuttava ja otteessaan pitävä. Sen jännite kantaa vaivattomasti, miljöö rakentuu pienin elein. Tarinan tytöt ovat keskenään sopivasti erilaisia, kullakin on virheensä ja valuvikansa, ja vaikka sangen lyhyessä mitassa (170 sivua) ei ehdi rakentaa valtaisaa saagaa, Lähteenmäen tarina ei tunnu jäävän vajavaiseksi tai puolitiehen. Muutamaa juonenkäännettä kritisoisin hieman helpoksi ratkaisuksi, mutta ne eivät vie positiivisesta lukukokemuksesta kuin pienen siivun.

Yksi kevät antaa mahdollisuuden nähdä Suomen sisällissodan tapahtumiin arvokkaasta ja merkityksellisestä näkökulmasta. Miten nuoret, köyhät tytöt, ne, joilla ei juuri ollut sananvaltaa oman elämänsä rakenteisiin, tuon raa'an kevään kokivat. Sotakuvauksena romaani ei kuitenkaan ole liian raaka, vaan sitä voi rohkeasti suositella yläkouluikäisille luettavaksi. Ja tietenkin kaikille aikuisille siinä sivussa.

Tiitu Takalo: Ida

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 on yhdentoista suomalaisen sarjakuvataiteilijan kokoelmateos, jonka sarjakuvat perustuvat Kansan Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa oleviin sodan kokeneiden naisten haastatteluihin ja muistitietotallenteisiin. Naisten kokemuksia on sekä punaisten että valkoisten puolelta, mutta painotus on punaisissa naisissa.

Kukin luku on nimetty sen naisen mukaan, jonka muistojen perusteella se on kirjoitettu ja piirretty. Alussa on lyhyt faktaosio, joka kertoo sodasta jotakin olennaista tietoa, esimerkiksi naiskaartien muodostumisesta, aseistuksesta, taisteluista ja vankileireistä.

Emmi Nieminen: Mandi

Oma suosikkini tarinoista on Emmi Niemisen Mandi, joka kertoo Hennalan vankileiriltä selvinneestä Mandista. Häntä syytettiin osallisuudesta ryöstöön ja tuomittiin vankeuteen. Niemisen herkkä piirrosjälki ja harkitut väriyksityiskohdat muuten mustavalkoisessa tarinassa korostavat Mandin karuja kokemuksia ja tuovat tarinaan koskettavan tunnelman.

Warda Ahmed: Ida

Sodan kokivat tietenkin myös lapset, jotka näkivät paljon sellaista, mikä ei keskenkasvuisille silmille kuuluisi. Lapsen muistot sodasta – kuten mistä tahansa aiheesta – ovat erilaisia kuin aikuisen, mutta yhtä kaikki arvokkaita ja tärkeitä. Lapsi muistaa ehkä yksityiskohtia, joihin aikuinen ei kiinnittäisi mitään huomiota ja toisaalta lapsi tekee tulkintansa tilanteista erilaisin perustein kuin aikuinen.

Elina Ovaskainen: Maija

Muistaminen ja reflektointi näkyvät sarjakuvissa toimintana varsinaisten muistojen ohella. Osassa tarinoista menneisyyttä ja sotakokemuksia avataan myöhemmästä näkökulmasta ja muiston kerronnan nykyhetken vaikutus tulkintoihin annetaan näkyä arvokkaasti. Muistitiedon keruussa, käytössä ja tulkinnassa minua kiehtoo muistamisen monivivahteisuus ja -kerroksisuus: miksi muistot kerrotaan tietyllä tavalla, miksi muistetaan jotkut asiat ja toisia ei, miten tehdään ne valinnat, joiden perusteella kerrotaan tai ei kerrota.

Sisaret 1918 on upea sarjakuvateos, joka hyödyntää luovalla tavalla olemassaolevaa arkistotietoa ja historiankirjoitusta. Se tekee kunniaa niille, joiden tarinoita käytetään, mutta antaa myös sarjakuvantekijöille mahdollisuuden kerronnallisiin tulkintoihin ja valintoihin. Se tuo sodan lähelle, konkreettisesti omin käsin ja silmin koettavaksi, mutta tekee sen tyylikkäästi ja kunnioituksella.

Mari Ahokoivu: Helena

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2018
170 s.

Kirjastosta.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Ulkoasu: Tiitu Takalo
Sarjakuvien tekijät: Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018
112 s.

Kirjastosta.

________

Yksi kevät toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla

Sisaret 1918 toisaalla: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book

Haasteet: Yksi kevät pääsee osaksi YA-lukuhaastetta (kirjassa on kaunis kansi), Sisaret 1918 puolestaan Sarjakuvahaasteseen, Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen ja Naisen tie -haasteeseen.

Kumpikin kirjoista sopii luonnollisesti 1918-haasteeseen.

Helsingin kävelyfestivaali: Sisällissota Helsingissä

Helsingin kävelyfestivaali on parhaillaan käynnissä. Ohjelmaa on pitkin kuluvaa viikkoa aina sunnuntaihin 29.4. asti. Tutustu tapahtumaan ja vielä edessä oleviin kävelykierroksiin tarkemmin täällä.

Lauantaina 21.4.2018 osallistuin Green Cap Toursin vetämälle Sisällissota Helsingissä -kierrokselle. Reilu puolitoistatuntinen kävely oli tietorikas ja monipuolinen. Oppaana toimi asiansa osaava Lauri, kiitos vielä hänelle oivallisesta kokemuksesta!

Lähtöpisteellä Mannerheimin patsaalla sukelsimme aikamatkalle sadan vuoden taakse, huhtikuun 11.–13. päiviin ja niiden tapahtumiin Helsingissä. Tuolloin saksalaiset joukot – tarkemmin Saksan Itämeren divisioona – jotka olivat nousseet maihin Hangossa, saapuivat Leppävaaran kautta Helsinkiin. Kyse oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneista, ammattimaisesti johdetusta ammattiarmeijasta, jonka 4000 sotilasta vastassa olivat Helsingin huomattavasti vähäisemmät ja asenteeltaan penseämmät punaiset joukot – johtajanaan siviiliammatiltaan työväentalon vahtimestari Fredrik Johansson.

Nyky-Helsingin keskeisiin paikkoihin kuuluva Narinkkatori on nykyään sangen erinäköinen kuin sisällissodan aikaan. Vanha linja-autoasema (alun perin kasarmin huoltorakennus) on edelleen paikoillaan uudessa käytössä, mutta sisällissodassa tuhoutui silloisen Helsingin suurin rakennus Turun kasarmi, jonka harjoituskenttänä Narinkkatori toimi. Saksalaiset polttivat kasarmirakennuksen Helsinkiin Heikinkatua, nykyistä Mannerheimintietä pitkin saapuessaan.

Yrjönkadulla paneuduimme puolestaan sisällissodan aikaiseen tiedonkulkuun. Tiedonvälitys perustui pitkälti huhuihin ja propagandaan, ja kuten oppaamme totesi: "Sodan ensimmäinen uhri on totuus". Helsingissä ei huhtikuussa 1918 oltu laisinkaan varmoja siitä, olivatko saksalaiset joukot todella tulossa vai eivät. Oma vaikutuksensa punaisten tietojen ristiriitaisuudelle oli Algot Untolan eli Maiju Lassilan luotsaaman Työmies-lehden kirjoituksilla. Lassila jäi kiinni saksalaisille juuri Yrjönkadulla 12.4.1918.

Ruttopuisto on ollut jo parina kesänä lähinnä suosittu Pokémoninmetsästyspaikka. Sisällissodan jälkeen sinne kuitenkin nopeasti pystytettiin valkoisten kaatuneiden muistomerkki, eikä paikkaa valittu lainkaan sattumanvaraisesti. Punaisilla oli nimittäin tapana kuljettaa omat sankarivainajansa kulkueen saattamana Bulevardia pitkin Ruttopuiston ohi kohti Mäntymäen kenttää.

Nyt sisällissodan satavuotisvuonna valkoisten muistomerkillä oli tuoreita seppeleitä ja muistolauseita. Tapahtumat ovat monilla aktiivisesti mielessä, eikä ihme. Kuva Suomen sisällissodasta on sadassa vuodessa muuttunut ja rikastunut. Aiemmin vaietut näkökulmat ovat nousseet viimeistään viime vuosina esiin. Hyvä niin.

Nykyisen Designmuseon rakennus on vanha koulurakennus ja sisällissodassa se sai osumia saksalaisten aseista. En ole koskaan aiemmin huomannut, että museon seinässä on luodinreikiä – miten paljon kaupunkikuvassa jääkin näkemättä!

Kasarmitorille on noussut vastikään uusi talvisodan muistomerkki. Sisällissodassa se oli myös tärkeä paikka: punaisten johtaja Johansson jäi Kaartin kasarmilla kiinni ja teloitettiin myöhemmin.

Kasarmitorin alueella kierroksella pohdittiin tarkemminkin kaupunkisotaa. Vaikka saksalaiset olivat tottuneita ja kokeneita sotilaita, kaupunkisodasta heillä ei juurikaan ollut kokemusta, mistä syystä punaisia yritettiinkin saada antautumaan mahdollisimman nopeasti, jotta taistelut kaupunkiolosuhteissa jäisivät vähäisiksi. Tarkka-ampujia pelättiin erityisen paljon, vaikka onkin jäänyt mysteeriksi, oliko punaisilla sellaisia käytännössä laisinkaan.

Kierros päättyi punaisten päämajana toimineen Smolnan ohi kulkemisen jälkeen Esplanadin puistoon, jossa käsiteltiin vielä Helsingin valtauksen viimeiset hetket 13.4. ja heti 14.4. alkaneet punavankien siirrot Suomenlinnaan ja muille Helsingin edustan saarivankileireille. Helsingin vankileireillä oli yli 8000 vankia ja olot huonot.

Sisällissota Helsingissä -kierros oli erinomainen tapa tutustua Helsingin keskustaan historiallisesti merkittävästä näkökulmasta. Kaupungissa kulkiessa menneisyyden kerrokset näkyvät ja tuntuvat, mutta harvoin tulee keskityttyä niiden äärelle. Opastettu kävelykierros on erinomainen tapa laajentaa omaa tietomäärää ja ymmärrystä. Kaiken muun hyvän lisäksi se on reipashenkistä touhua ja tuo lähes huomaamatta roiman määrän askelia päivään.

Sisällissota ei ole missään määrin oman ekspertiisini ytimessä, joten otin opastuksella saamani tiedot annettuina sen kummemmin kritiikkiin ryhtymättä. Luotan ammatilaisten suunnittelemaan kierrokseen sisällön osalta yhtä paljon kuin sen toimivan konseptinkin puolesta.

Helsingin kävelyfestivaalilla on tosiaan vielä koko tämän viikon monenlaista ohjelmaa. Sikäli kuin aikaa olisi, menisin ehdottomasti ainakin seuraaville kierroksille:

Ke 25.4. klo 17: Vallilan katutaidekävely
To 26.4. klo 17.30: Kaduilla ja kuppiloissa - Helsingin prostituution historia
Pe 27.4. klo 17: Patsasraati
La 28.4. klo 11: Bobrikovin murha ja muita veritekoja
Su 29.4. klo 15: Naisten Kallio

Kiitokset lipusta Helsingin Kävelyfestivaalille!

J. Pekka Mäkelä: Hunan

J. Pekka Mäkelän suurteos Hunan vie lukijan mukanaan 1930–1940-lukujen Kiinaan, jonne lähetystyöntekijä Helvi Söderman matkustaa vuonna 1935 vahvan kutsumuksena vuoksi. Menomatkalla Helvi kohtaa laivassa sveitsiläisen herrasmiehen Johann Caspar Wolffin, jonka suunnitelmat ovat maallisemmat: matkustaa, kirjoittaa, ehkä selvittää, mitä elämällä tehdä.

Helvi asettuu asumaan ja työskentelemään lähetysasemalle Tsingshiin, Hunanin maakuntaan. Jo pidempään lähetystyössä ollut Ilta Auermäki avustaa Helviä kotiutumisessa, minkä nyt uteliaisuudeltaan ennättää. Ilta kirjoittaa säännöllisesti kirjeitä sulhaselleen Suomeen ja pahastuu, kun ei saa Helvistä irti juuri mitään. Arvi Mäkilä puurtaa puolestaan velvollisuudentuntoisena päivittäisissä työtehtävissään, vaikka onkin valmis suuriin uhrauksiin, kun tarve vaatii.

Virkamies Lung Po-shan on sivistynyt ja valveutunut paikallinen suurmies, joka ei lähetysaseman ponnisteluista huolimatta ole kääntynyt kristinuskoon. Hänen vaimonsa Ho-lien ja Lin-lin tulevat keskenään hyvin toimeen, lähes paremmin kuin Po-shan olisi ikinä uskonutkaan. Oikeastaan hän suostui ottamaan Lin-linin toiseksi vaimokseen juuri Ho-lienin painostuksesta, sillä muuten tytöllä ei olisi ollut kovin loistokasta tulevaisuutta odotettavanaan.

Nankingissä Johann Wolff saa hieman vakautta levottomaan elämäänsä, kun hän menee naimisiin sveitsiläisen, lähes koko lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa viettäneen Annelisen kanssa. Aluksi avioliitto on rauhaisa ja seesteinen, kun molemmat saavat toteuttaa itseään: Johann kirjoittaa ja Annelise piirtää. Kaksostyttöjen syntymä ja toisen maailmansodan puhkeaminen sysäävät uomiinsa asettuneen elämän pois sijoiltaan, ja korjaamattoman tuntuinen juopa iskeytyy pariskunnan väliin.

Johann pelastaa Nankingin verilöylystä nuoren tytön Liu Chin-chihin, jonka elämän merkittävät käänteet eivät siihen pääty. Myös Johannin ja Helvin tiet risteävät vielä.

Hunan pohjautuu todellisuuteen, sillä Helvi Söderman (1902–1986) oli J. Pekka Mäkelän kummitäti, jonka päiväkirjamerkintöjen ympärille romaani lähti rakentumaan. Merkinnät ovat kirjailijan loppusanojen mukaan pientä stilisointia lukuunottamatta autenttisia.

Romaanin rakenne ja näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen. Helvin päiväkirjamerkintöjen lisäksi ääneen pääsevät Ilta Auermäen kirjeet ja muiden henkilöiden suora minäkerronta. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946, joskin tiiviimmät vaiheet koetaan juuri toisen maailmansodan vuosina.

Hunan kuvaa kiehtovasti vahvan vakaumuksellista lähetystyötä, paikallista kulttuuria, idän ja lännen törmäystä sekä sotaa. Toinen maailmansota saa näkökulman, johon ei usein törmää: yleensä sen tarkastelu on hyvin eurosentristä, mutta nyt Eurooppa jää sivuun – sieltä kuullaan silloin tällöin uutisia ja nekin viiveellä – ja keskiöön nousevat Aasian maat ja ihmiset.

Pohjavire on syvän inhimillinen. Kukin kertojista käy omaa kamppailuaan, kuka uskonsa, kuka periaatteidensa, kuka selviytymisensä kanssa. Vaikka aatteet ovat vahvojakin, haavoittuva ihmisyys löytyy tiukimmankin kuoren alta. Poikkeusolosuhteet edellyttävät taipuvaisuutta, kykyä muutokseen ja joustoon.

J. Pekka Mäkelä kirjoittaa hallittua, moniulotteista tarinaa. Hunania lukiessa tuntee pääsevänsä useamman vieraan kulttuurin sisään. Romaanin kaikissa tarinalinjoissa on silti tarttumapintaa, jotain tuttua ja yleisinhimillistä. Raa'at sotakohtaukset saavat vastapainokseen rauhallista pohdintaa, tarkkailua ja analyysia. Pienten sysäysten voiman ymmärtää – joskus yksi kuljettu sivupolku on pääväylää huomattavasti kohtalokkaampi.


J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
549 s.

Arvostelukappale.


_______

Toisaalla: Kirjavinkit, Markku Soikkeli / Aamulehti

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 45. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Perhostutkija Max Holman äiti kuolee yllättäen, ja edessä on pesänselvitystä ja tilintekoa oman menneisyyden kanssa. Max on ainoa lapsi, jonka isä kuoli vain muutamia viikkoja pojan syntymän jälkeen vuonna 1941. Tai näin perheen kaanon on tähän saakka kertonut.

Max löytää äitinsä kotoa tuntemattomalta vaikuttavan perhosen. Tiedemiehen mieli kiinnittyy löytöön intensiteetillä, ja Max kuluttaa monta kuukautta aikaa selvittääkseen, onko kyse uudesta perhoslajista. Omiin nimiin saatava lajilöytö olisi jättimenestys.

Samaan aikaan Max ymmärtää, ettei isän tarina ollutkaan niin yksinkertainen, kuin hän on tähän saakka luullut. Sotavuosien suhteet olivat monimutkaisempia ja versoavampia, niiden keskellä eläneet ihmiset kompleksisia ja tapahtumaketjuissa monta tuntematonta osatekijää. Max saa selville, että hänen isällään on vielä elossa oleva veli, saksalainen säveltäjä. Ehkä totuus löytyy Saksasta? Tai edes joku murunen?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa viehätti minua kannellaan ja esitietojeni perusteella. Romaani itsessään on tyylikkään tiivis: alle 200-sivuinen, huolellisesti työstetty tarina. Ahokumpu hyödyntää eri tekstilajeja päiväkirjamerkinnöistä kirjeisiin, suorasta kerronnasta musiikin kautta koettaviin tuntemuksiin ja valokuvista arkistohaastatteluihin. Vaikka tyylejä on monta, ne kaikki sopivat yhteen, kokonaisuus on eheä ja loppuun asti työstetty.

Max Holma on päähenkilönä kiinnostava. Hän on sosiaalisesti hieman toistaitoinen, yksin viihtyvä ja parhaimmillaan uppoutuessaan tutkimustyöhön – koskee se sitten perhosia tai oman perheen historiaa. Maxilla on tytär, jota hän tapaa säännöllisesti, mutta välit entiseen puolisoon ovat haipuneet. Äitiäänkään hän ei tuntunut tuntevan lopulta kunnolla ollenkaan, ja toisaalta äiti itse pysytteli etäällä kaikesta, pienen talonsa rauhassa, omaa menneisyyttään vaalien.

Ahokummun romaani on vähäeleinen, traagisista piirteistään huolimatta seesteinen tarina. Yksinäisen miehen maailma on monimuotoisempi kuin voisi arvata, ja tunteet pinnan allekin piilotettuina ja osin tiedostamattomina vahvoja. Jotakin syvintä pohjavirettä jäin kuitenkin kaipaamaan, jonkinlaista viimesilauksen twistiä, koukkua, joka kokoaisi tarinan ja sen merkityksen yhteen.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu romaani. Taiteilijaromaani-haaste (säveltäjät).

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.