So American 2012

Vanha vuosi on saatu pakettiin ja niin myös monen hauskan lukuhaasteen aikaraja on umpeutunut. Kirjavan kammarin Karoliina avasi viime vuonna alkuvuodesta So American -haasteen, jossa oli mahdollista lukea yhdysvaltalaista kirjallisuutta erilaisia kategorioita suorittaen. Haaste oli minulle erittäin mieluisa, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on lähellä sydäntäni. Nyt on siis jälkipyykin aika.

Luin vuonna 2012 yhteensä 45 yhdysvaltalaista kirjaa. 24 oli miesten ja 21 naisten kirjoittamaa.

Haasteesta suoritin 11 kategoriaa ja aloitin yhtä. Early American Litterature, American (Dark) Romanticism, Slavery ja American Crime jäivät vaille suorituksia, vaikka etenkin tuo orjuusteema kyllä kiehtoo minua. No, tänä vuonna sitten senkin edestä, vaikkapa. Tässä lopullisessa koonnissani olen laittanut kunkin kirjan vain yhteen kategoriaan, vaikka tuplabuukkaus olikin haasteessa luvallista.

Osavaltio-osuuden kanssa kieriskelin pohdinnoissani, sillä en osannut päättää, mitä käyttäisin pääasiallisena perusteena osavaltion valinnalle. Nyt perusteita on kolme: kirjailijan syntymäpaikka tai (pääasiallinen/nykyinen) asuinpaikka tai kirjan tapahtumapaikka. Osavaltioita sain tällä tavoin valloitettua yhteensä 22.

Tein upeita kirjallisia löytöjä, tutustuin pitkään suunnitelmissa olleisiin nimiin ja jokusen kerran jouduin myös pettymään. Bloggasin lähes kaikista tämän haasteen kirjoista, mutta muutama jäi vaille blogihuomiota eri syistä.

Sylvia Plathin runokokoelma Ariel (1965) jäi bloggaamatta, koska luin sen kiireellä alkuvuoden kirjallisuustenttiä varten. En saanut siitä paljoakaan irti, mutta tunnelma jäi mieleeni surumielisenä ja masentavanakin.

Kurt Vonnegutin Kissan kehto (1963) oli hauska yllättäjä. Olen vuosia ajatellut, että Vonnegutiin olisi syytä tutustua, mutta aina se on jäänyt. Kissan kehto tarttui kuitenkin yhdellä kirjastoreissulla mukaani, ja luin sen innosta hihkuen. Vonnegutin ilkikurinen, paikoin jopa hämäävän lapsenomainen ja silti veitsenterävä tyyli ja huikeat juonenkäänteet maittoivat mainiosti. Tästä erinomaisesta lukukokemuksesta viisastuneena olenkin jo hankkinut omaan hyllyyni Teurastamo 5:n ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewaterin. Niiden aika on toivon mukaan tänä vuonna.

David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista (2009) oli myös kirjastokeikan sattumankauppaa. Hauska pieni kirja on kokoelma kuolemanjälkeisiä skenaarioita, kuvitelmia siitä, mitä silloin tapahtuu, miksi ja miten. Pienet tarinat ovat samaan aikaan huvittavia, surullisia ja lohdullisia.

Lionel Shriverin Poikani Kevin (2003) oli valtavan voimakas lukukokemus. Luin kirjaa – pienipränttistä pokkaripainosta – ahmien, enkä meinannut malttaa nukkuakaan. Kirja oli syvästi vaikuttava, kauhea ja upea. Siitä kirjoittaminen tuntui mahdottomalta, eikä onnistu oikein vieläkään. Syyttä ei tätä kirjaa suitsuteta. Kävin myös katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan, joka ei vetänyt vertoja alkuperäisteokselle, mutta oli mielenkiintoinen ja voimakas tulkinta siitä yhtä kaikki.

Sekä So American -haasteen, menneen lukuvuoden ja itse asiassa kaikkien aikojen kokonaisvaltaisesti parhaisiin lukukokemuksiini nousee kaksi kirjaa. Toinen niistä on Jonathan Franzenin Vapaus (2010), upea teos, joka vei mukanaan ja toi samalla palan kurkkuun. Onneksi luin sen, sillä en ennen sitä tiennyt herra Franzenista mitään – nyt en haluaisi elää ilman. Huh. Onneksi lukemattomia franzeneita vielä on, ja toivo syvästi, ettei hän kirjoita seuraavaa teostaan yhtä kauan kuin Vapautta (n. 10 vuotta).

Toinen, elämäni kirjojen joukkoon saman tien porhaltanut teos on Jeffrey Eugenidesin Middlesex (2002), jota luin pitkään ja hartaasti, tarinan kaaresta ja joka sanasta nautiskellen. Jos tämä kirja on vielä lukematta, tee asialle välittömästi jotain!

Koonnin kuvitukseksi valitsin osan haasteen parhaista kirjoista. Niistä kirjoittamiini teksteihin pääsee allaolevan listan linkeistä.

Kirjalliset seikkailuni jatkuvat Yhdysvalloissa tänäkin vuonna, sillä So American vain vahvisti entisestään mieltymystäni Atlantin takaiseen kirjallisuuteen. Jokin siinä puhuttelee ja kolahtaa. Kovaa.

Kiitokset haasteesta Karoliinalle!

***

Kategoriat

*American Poetry (3/3)

Walt Whitman: Valitut runot. Sammakko 2007. Suom. Markus Jääskeläinen.

Sylvia Plath: Ariel. Kirjayhtymä 1983. Suom. Kirsti Simonsuuri. (Ariel, 1965.)

Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit. WSOY 2010. Suom. Risto Ahti. (Auguries of Innocence, 2005.)

*American Realism (3/3)

Kate Chopin: Herääminen. Faros 2009. Suom. Raija Larvala. (The Awakening, 1899.)

Henry James: Naisen muotokuva. WSOY 1955. Suom. J. A. Hollo. (The Portrait of a Lady, 1881.)

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain. WSOY 1944. Suom. Lyyli Reijonen. (An Old Fashioned Girl, 1870.)

*"The Lost Generation" + Depression-era (3/3)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi 2010. Suom. Jouko Linturi. (A Moveable Feast, 1964.)

Gertrude Stein: Ida. Kirjayhtymä 1988. Suom. Kaarina Ripatti. (Ida, 1941.)

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. WSOY 1996. Suom. Pentti Saarikoski. (Tender is the Night, 1934.)

*Post-World War II Classics (3/3)

Kurt Vonnegut: Kissan kehto. Tammi 1975. Suom. Marjatta Kapari. (Cat's Cradle, 1963.)

John Updike: Juokse, jänis. Otava 1992. Suom. Oiva Oksanen. (Rabbit, Run, 1960.)

John Steinbeck: Helmi. Tammi 2008. Suom. Alex Matson. (The Pearl, 1947.)

*Beatniks (3/3)

William S. Burroughs & Jack Kerouac: Ja virtahevot kiehuivat altaissaan. Sammakko 2010. Suom. Sami Heino (Kerouac) ja Elina Koskelin (Burroughs + jälkisanat). (And The Hippos Were Boiled In Their Tanks, 2008.)

Charles Bukowski: Etelän vetelät. Sammakko 2008. Suom. Seppo Lahtinen. (South of No North, 1973.)

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Sammakko 1999. Koonnut ja suomentanut Markku Into.

*Jewish-American Experience (1/3)

Adam Langer: California Avenue. Otava 2006. Suom. Annika Eräpuro. (Crossing California, 2004.)

*Black America (3/3)

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina. Like 2010. Suom. Kristiina Drews. (Push, 1996.)

Alice Walker: Häivähdys purppuraa. WSOY 1986. Suom. Kersti Juva. (The Color Purple, 1982.)

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 1984. Suom. Maija Westerlund. (To Kill a Mockingbird, 1960.)

*Immigrant Background (4/3)

Jeffrey Eugenides: Middlesex. Otava 2003. Suom. Juhani Lindholm. (Middlesex, 2002.)

Téa Obreht: Tiikerin vaimo. WSOY 2012. Suom. Irmeli Ruuska. (The Tiger's Wife, 2011.)

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti. Tammi 2001. Suom. Kersti Juva. (Interpreter of Maladies, 1999.)

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2009. Suom. Kristiina Rikman. (The Enchantment of Lily Dahl, 1996.)

*Southern Fiction (3/3)

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet. Bazar 2005. Suom. Helinä Kangas. (The Secret Life of Bees, 2002.)

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY 2010. Suom. Laura Beck. (The Help, 2009.)

Charlaine Harris: Veren voima. Gummerus 2010. Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo. (Dead Until Dark, 2001.)

*Dirty Realism (5/3)

Jonathan Franzen: Vapaus. Siltala 2011. Suom. Raimo Salminen. (Freedom, 2010.)

Jonathan Franzen: Alkuvoimat. WSOY 2004. Suom. Raimo Salminen. (Strong Motion, 1992.)

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tammi 1986. Suom. Raija Mattila.

Richard Ford: Roihu. Tammi 1991. Suom. Sirkka Suomi. (Wildlife, 1990.)

James Franco: Palo Alto. Novelleja. Schildts & Söderströms 2012. Suom. Jaakko Kankaanpää. (Palo Alto. Stories, 2010.)

*Modern Women Writers (7/5)

Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava 2011. Suom. Juhani Lindholm. (Fine Just the Way It Is, 2008.)

Eve Ensler: Vaginamonologeja. Otava 2001. Suom. Annu James. (The Vagina Monologues, 1998.)

Lionel Shriver: Poikani Kevin. Avain 2008. Suom. Sari Karhulahti. (We Need To Talk About Kevin, 2003.)

Suzanne Collins: Nälkäpeli. WSOY 2009. Suom. Helene Bützow. (The Hunger Games, 2008.)

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari. Otava 2004. Suom. Annika Eräpuro. (Easter Island, 2003.)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Like 1998. Suom. Tuomas Kilpi. (Bird Girl and the Man who Followed the Sun, 1996.)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi 2012. Suom. Heikki Karjalainen. (A Visit from the Goon Squad, 2010.)

*Modern Men Writers (7/5)

Richard Powers: Suopeus. Gummerus 2011. Suom. Raimo Salminen. (Generosity, 2009.)

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava 2012. Suom. Arto Schroderus. (The Marriage Plot, 2011.)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Siltala 2012. Suom. Tero Valkonen. (The Discomfort Zone, 2006.)

Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower. Orion 2007.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Avain 2011. Suom. Itä-Suomen yliopiston opiskelijat. (Sum – Forty Tales from the Afterlives, 2009.)

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Kirjava 2011. Suom. Satu Hlinovsky. (A Game of Thrones, 1996.)

John Irving: Sirkuksen poika. Tammi 1994. Suom. Kristiina Rikman. (A Son of the Circus, 1994.)

Osavaltiot

Alabama

Herper Lee (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Alaska

Velma Wallis (syntymäpaikka)

Connecticut

Suzanne Collins (syntymäpaikka)

Georgia

Alice Walker (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Illinois

Richard Powers (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Adam Langer (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Patti Smith (syntymäpaikka)

Ernest Hemingway (syntymäpaikka)

Indiana

Kurt Vonnegut (syntymäpaikka)

Kalifornia

John Steinbeck (syntymäpaikka)

Charles Bukowski (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

James Franco (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Louisiana

Kate Chopin (kirjan tapahtumapaikka)

Charlaine Harris (kirjan tapahtumapaikka)

Massachusetts

Sylvia Plath (syntymäpaikka)

Jack Kerouac (syntymäpaikka)

Louisa M. Alcott (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Michigan

Jeffrey Eugenides (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Minnesota

F. Scott Fitzgerald (syntymäpaikka)

Siri Hustvedt (syntymäpaikka)

Mississippi

Kathryn Stockett (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Richard Ford (syntymäpaikka)

Missouri

William S. Burroughs (syntymäpaikka)

Jonathan Franzen (pääasiallinen asuinpaikka)

New Hampshire

John Irving (syntymäpaikka)

New Jersey

Allen Ginsberg (syntymäpaikka)

George R. R. Martin (syntymäpaikka)

New Mexico

David Eagleman (syntymäpaikka)

New York

Walt Whitman (syntymäpaikka, pääasiallinen asuinpaikka)

Téa Obreht (nykyinen asuinpaikka)

Eve Ensler (syntymäpaikka, nykyinen asuinpaikka)

Henry James (syntymäpaikka)

Sapphire (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Jhumpa Lahiri (nykyinen asuinpaikka)

Jennifer Vanderbes (syntymäpaikka, asuinpaikka)

Jennifer Egan (nykyinen asuinpaikka, yksi kirjan tapahtumapaikoista)

Jonathan Tropper (syntymäpaikka, asuinpaikka)

North Carolina

Lionel Shriver (syntymäpaikka)

Oregon

Raymond Carver (syntymäpaikka)

Pennsylvania

Gertrude Stein (syntymäpaikka)

John Updike (syntymäpaikka)

South Carolina

Sue Monk Kidd (kirjan tapahtumapaikka)

Wyoming

Annie Proulx (nykyinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä
Suomentaja: Pentti Saarikoski
WSOY 1996
423 s.
Tender Is the Night (1934)

Omasta hyllystä.


Hän oli nyt rakastunut jokaiseen viehättävään naiseen jonka näki, heidän muotoonsa matkan päästä, heidän varjoonsa seinällä. (s. 280)

Psykiatri Richard "Dick" Diver on Zürichiin saapuessaan 26-vuotias, elää vanhanpojan elämän parasta kautta. Vuosi on 1917 ja tohtori Diver on jo liian arvokas uhrattavaksi maailmansodan alttarille.  Hän päätyy töihin sveitsiläiselle psykiatrian klinikalle, jonka potilaskunta on vaikeaa ja varakasta. Siellä hän tapaa Nicole Warrenin, kauniin mutta epätasapainoisen nuoren naisen, jolla on rahaa kuin roskaa. Lääkärin ja potilaan välille muodostuu epäsovelias mutta kiihkeä suhde ja he menevät naimisiin.

Diverien perhe kasvaa kahdella lapsella ja Dick jättää kliinisen työnsä. Kesät kuluvat Ranskan Rivieralla, niin kuin vain rikkaiden mutta onnettomien ihmisten elämä voi kulua. Rivieralla Diverien elämään tulee näyttelijätär Rosemary Hoyt, joka rakastuu Dickiin päätä pahkaa ja pysyy mukana perheen elämänkäänteissä seuraavat kymmenkunta vuotta, jotka kirjan tarina kattaa.

Vaikka Nicolen sairaus ei ole koko ajan aktiivinen, pysyy se koko ajan taustalla. Myös Dickin elämä muuttuu paljon, ei vähiten silloin, kun hän lähtee (Nicolen rahoilla) osakkaaksi uuteen klinikkaan. Millainen on avioliitto epätasapainoisten ihmisten välillä? Mikä on avioliiton – ihmissuhteiden ylipäänsä – merkitys aikana, jolloin sotienvälinen amerikkalainen "kultainen nuoriso" elää elämäänsä kuin viimeistä päivää?

F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä on haikeansurullinen, kaunis ja masentava kuvaus ihmissuhteiden synnystä ja väistämättömästä tuhosta. Sen tarina kerrotaan vuorotellen Dickin, Rosemaryn ja Nicolen näkökulmista, ja se tarina on raskas.

Ei tuo raha onnea, kuten niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassakin lienee todettu. Diverit ja heidän seurapiirinsä suorastaan uivat rahassa, vietttävät ylellistä elämää ja voivat jopa ajoittain haudata kalliisti hankkimansa ammatilliset ambitionsa ilman, että se tuntuisi missään. Samalla, kun ylellisyys on päällekäyvää, se jättää tyhjän olon. Missään ei voi loppujen lopuksi olla kuin kotonaan, eikä missään itse asiassa edes ole kotia. Eikä lopulta ketään, jonka kanssa kotia jakaa.

Tunteet ovat yhtä ylenpalttisia kuin runsautta notkuvat illallispöydät. Yksi syy on diagnosoitu horjuva mieli, mutta esimerkiksi Dick on täysin libidonsa ja vaihtuvien tunnetilojensa vietävissä oleva häntäheikki ilman, että hän voisi tai haluaisi tarkastella itseään ja käytöstään millään tavoin analyyttisesti.

Yö on hellä on surumielinen kirja. Se kertoo ihmisten kyvyttömyydestä olla läsnä toisilleen, saada kiinni toisistaan ja löytää paikkaansa. Se on myös kiehtova rikkaassa ajankuvassaan, hitaasti aukikerityissä tasoissaan ja kauniissa kielessään. 1920-luvun käsitykset ja käytännöt psykiatrisessa hoidossa, hämyiset jazzklubit, rikkaiden toimeton elämä... kaikki ne tekevät kokonaisuudesta hienon, joskin paikoin raskaan.

Tämä ei ole mikään ahmintaromaani, mutta kaikessa epätasapainon kuvauksessaan se on täyteläinen kertomus ajasta ja elämäntyylistä, joka ei liene koskaan tulossa sellaisenaan takaisin.


So American: "The Lost Generation" + Depression-era (3/3)
TBR90+10  

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suomentaja: Maija Westerlund
Gummerus 1984
374 s.
To Kill a Mockingbird (1960)

Omasta hyllystä.


Scout Finch elää suhteellisen viatonta lapsuutta 1930-luvulla alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Hänen päivänsä kuluvat isoveli Jemin kanssa seikkaillen ja pian myös koulua käyden. Perheen isä Atticus on pitkää päivää tekevä lakimies, jolla kuitenkin on aina aikaa lapsilleen ja heidän kanssaan maailman ja asioiden pohtimiseen. Äitiä perheessä ei ole.

Ajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapsen maailmaan. Niinpä turvalliseen elämään ja varsin suuriin vapauksiin tottuneelle Scoutille tulee melko suurena järkytyksenä ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia kuin hänen isänsä on. Kaupungissa kuohuva rasismi, mustien ja valkoisten elämänpiirien erot ja patoutuneet kaunat työntyvät Finchin perheen elämään kovemmin kuin oli pelätty, kun Atticus päätyy puolustamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ja oikeudenkäynnistä tulee kaupungin väelle irvokasta leipää ja sirkushuvia.

Mikä on ihmisen arvo? Määrääkö ihonväri sen? Miten rajojen uhmaaminen vaikuttaa ihmiseen, joka elää yhteisön paineen alla? Saako paha palkkansa ja toteutuuko oikeus?

Kuin surmaisi satakielen on ollut lukulistallani pitkään. Nappasin kirjan mukaani monta vuotta sitten Tampereen kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja siitä saakka olen vilkuillut sitä silloin tällöin sillä silmällä. Nyt oli aika.

Kirja yllätti minut. Se oli hyvin erilainen kuin olin odottanut. Oikeastaan en ole varma, mitä olin odottanut, mutta joka tapauksessa lopputulos oli erilainen. Kuin surmaisi satakielen kertoo inhottavista asioista: väkivallasta, rasismista, ihmisen ilkeydestä, epätasa-arvosta. Se ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin jotenkin lämpimän naiivi – onhan kyse lapsikertojasta, joka on yhtäaikaa pikkuvanhan nokkela ja häiritsevyyteen saakka sinisilmäinen.

Olen ehkä joskus mutissut pysyvästä ja melko irrationaalisesta ärtymyksestäni lapsikertojiin. Välillä kyseinen kerrontatapa pääsee iloisesti yllättämään, mutta paikoin en missään vaiheessa kirjaa pääse ärsytyksestäni eroon. Tällä kertaa kävi valitettavasti jälkimmäisellä tavalla.

Tuntuu tyhmältä nurista klassikon asemassa olevasta kirjasta, jota yhä uudet koululais- (ja muutkin) sukupolvet lukevat ja jolla on tärkeä sanoma, mutta haluan olla rehellinen. Kuin surmaisi satakielen ei siis voittanut minua puolelleen. Paikoin tylsistyin ja turhauduin, sillä tarina tuntui junnaavan paikoillaan.  En kiintynyt tai kiinnostunut Scoutista, ja muutkin henkilöt pysyivät etäällä. Vain Atticus kiinnosti, mutta hänkään ei tullut liki, käväisi vain. Scoutin äkkipikaisuus, mustavalkoisuus ja paikoittainen typeryys ovat toki perusteltuja piirteitä, onhan kyse alle 10-vuotiaasta lapsesta, mutta ei se vähentänyt ärtymystäni ollenkaan. Mutta, kuten sanottua, en vain yksinkertaisesti ole lapsikerronnan ystävä.

Vaikka juoni ei vetänyt minua mukaansa, muuten pidin monista asioista tässä kirjassa. Miljöö, painostavan kuuma ja kostea Alabama ja kaupungin paikoin törkyiset kadut ja kujat, hieman ränsistyneet talot (joissa ei ole kellareita) – kaikki ne olivat herkullisen aitoja. Tematiikka, rakenteellinen, vahva ja pelottavan pysyvä rotusyrjintä, on tärkeä ja pysyy kirjassa mukana kautta linjan muuttumatta paasaukseksi.

Lopputulos siis on, että ikävä kyllä petyin. Kuin surmaisi satakielen ei vienyt mukanaan, ei tullut lähellekään ihoa eikä lukuprosessi ollut erityisen nautinnollinen. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän palkitun, kiitetyn ja rakastetun kirjan. Kaiken ei edelleenkään tarvitse olla minua varten, vaan on hyvä joutua nieleskelemään ja haastamaan itseään.

Tosin nyt kaipaan vetävämpää ja enemmän minua olevaa kirjaa. Onneksi sellainen on jo meneillään.


So American: Black America
Pulitzer
TBR90+10

"minä suutelin häntä & täytin kynäni ja itkin"

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992
Valinnut ja suomentanut: Markku Into
Sammakko 1999
61 s.

Kirjastosta.


Liian helppoa onkin taas tosiaan ollut, joten oli aika suunnistaa kirjaston lyriikkaosastolle. So Americanin Beatniks-kategoria huuteli yhtä teosta vajaana, ja Allen Ginsberg (1926–1997) hahmona on kiinnostanut pitempään. Ei muuta kuin kimppuun. Otin varmuudeksi lainaan kaksi eri kokoelmaa, joista nyt olen selättänyt tämän mainitun.

Ei ollut niin vaikeaa kuin odotin!

Jotkut ehkä muistavat, etten ole erityisen lahjakas lyriikan lukija ja tulkitsija. Sanottaisiinko, että olen siinä suorastaan huono. Runot ovat aina olleet minulle haastavia tapauksia, mutta enää en sentään pelkää niitä. Yritän parhaani, aina silloin tällöin. (Harvoin.)

Allen Ginsberg oli beat-liikkeen keskeisiä henkilöitä, hippien esikuva, julkihomo ja paljon muuta. Kiinnostavan ristiriitainen kaveri, täytyy sanoa. Ainahan sellaiset kiinnostavat.

Tässä käsillä olevassa kokoelmassa ei, kuten nimestäkin voi jo päätellä, ole mukana sitä Ginsbergin kuuluisinta runoa. Sen sijaan siinä on kolmisenkymmentä muuta runoa, pienistä sirpaleista pitkiin proosarunoelmiin.

Tykästyin Ginsbergin ilmaisuun nopeasti, sillä se ei ole liian korkealentoista minulle – eikä pelkästään siksi, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, joita en halua tähän kirjoittaa, koska blogiini tulee muutenkin ihan tarpeeksi pervo-osumia – vaan myös siksi, että se on ymmärrettävää. Mukana on runoja kahdenkymmenen vuoden ajalta (jokainen runo on päivätty), mutta sinänsä se ei ainakaan huononna lukutunnelmaa. Pikemminkin lukijan on tyynesti ihailtava sitä vahvaa miljöötä ja ajankuvaa, joka tekstistä välittyy: se tuntuu aidolta, käsinkosketeltavalta, ymmärrettävältä. Samalla pysyvältä ja muuttuvalta.

Mukana on ihmissuhteita siinä missä yhteiskunnallisia kannanottoja. Ginsberg käsittelee muun muassa nimeltä mainiten äitisuhdettaan, joka ei tainnut olla ihan sieltä helpoimmasta päästä. Hän ei kuitenkaan runoissaan ime kaikkea suoraan itseensä, vaan antaa ilmaisunsa leijua vapaamminkin. Päästää runonsa itsensä ulkopuolelle.

Huudon jälkeen on kokoelma tarinoita ja välähdyksiä muuttuvasta maailmasta, joka ei aina osaa olla niin hellä kulkijoilleen. Märehdintään ei kuitenkaan sorruta, sen aika ja paikka on jossain muualla, sillä vaikka Ginsberg käsittelee osuvasti esimerkiksi vanhentumista (ja sen aiheuttamaa suoranaista v*tutusta), itsesääli on näille runoille vierasta. Jossain on aina, melankoliankin keskellä, välähdys ja kipinä silmäkulmassa, vino hymy ja katse seuraavan nurkan taakse.

Veikeää tavaraa tämä Ginsberg. Nipistelevää, muttei ärsyttävää. Erityismaininta &-merkin käytöstä – upposi meikäläiseen.

So American: Beatniks (3/3).

Kun bloggaaja kohtaa kirjallisen ymmärryksensä rajat

Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)

Kirjastosta.


Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.

Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.

No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.

Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.

En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.

Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.

Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.

No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.

So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi
Suomentaja: Alex Matson
Tammi 2008
118 s.
The Pearl (1947)

Kirjastosta.


"No?" kysyi lääkäri.
"Siellä on pieni intiaani, jolla on mukanaan lapsi. Hän sanoo skorpionin pistäneen sitä."
Lääkäri asetti varovasti kupin tarjottimelle ennen kuin salli vihansa nousta.
"Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin parannella pienten intiaanilasten hyönteispuremia? Olen lääkäri, en eläinlääkäri."
"Aivan niin, isäntä", sanoi palvelija. (s. 20)

John Steinbeckin Helmi on kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri klassikko. Se kertoo maailmasta, joka on totta joka päivä. Edelleen, 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen, tuntui kuin lukisi päivän lehteä.

Kino on Tyynenmeren rannalla elävä helmenkalastaja, jolla on vaimo Juana ja pieni poika Coyotito. Elämä on päivästä toiseen selviämistä pienillä tuloilla, mutta ympärillä on vahva yhteisö, joka suojaa elämää, vaikka valtaapitävät koettavatkin parhaansa mukaan vaikeuttaa alkuperäiskansojen elämää.

Kun myrkyllinen skorpioni pistää Coyotitoa, Kino joutuu kohtaamaan jälleen kerran ylittämättömän muurin. Hän tajuaa, ettei hänen poikansa – eikä hänen kansansa – ole saman huolenpidon arvoinen kuin valtaväestö.

Kino tekee niin kuin on oppinut tekemään: jatkaa ahkeraa työtään ja sukeltaa simpukoita helmiä etsien. Ja kuin ihmeen kaupalla hän löytää jotain, mitä ei ole uskonut todeksi. Hän löytää Maailman Helmen, valtavan aarteen, jollaisesta ei aiemmin ole tunnettu kuin taruja. Kino uskoo kaiken muuttuvan: hän ja Juana saavat uudet vaatteet ja Coyotito pääsee kouluun ja oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jonka jälkeen heidän kansaansa ei enää voida alistaa.

Herkkä Juana kuitenkin aistii pahaa. Hän uskoo helmen olevan kiroukseksi. Ja käykin niin, että helmestä koituu lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupungin helmenostajat liittoutuvat Kinoa vastaan, helmi koetetaan ryöstää ja lopulta Kinon on perheineen paettava vuoristoon, pois elämänpiiristä, josta tuli heille liian vaarallinen elää.

Upea kirja. En voi muuta sanoa. Alle 120 sivuun on tiivistetty ja hiottu niin kaunis tarina, että sen lukeminen oli puhdasta iloa. Samalla se toi palan kurkkuun ja värisytti, niin terävin pistoin Steinbeck osoittaa epätasa-arvon räikeyden ja pyrkimykset osoittaa sen oikeutus. Eihän tilanne ole nykyisin mitenkään erilainen, sillä yhä edelleen ihmiset jaotellaan muun muassa syntyperän perusteella eri arvoluokkiin. Vai voiko joku väittää muuta?

Toisaalta Helmi on tarina kohtalosta ja perinteestä. Pitääkö ihmisen välttämättä uhmata sitä, mikä hänen edessään on? Voiko mahdotonta vastaan taistella? Kannattaako se? Mitä alistumalla hyötyy suhteessa toivottomaan uhmaan?

Helmi herätti paljon ajatuksia. Ihmiskuvaus ei pienoisromaanin mitassa yllä erityisen monivivahteiseksi, vaan hahmot jäävät hieman ohuiksi. Tämä tehokeino tuntuu hallitulta, sillä syvän ihmiskuvauksen sijaan tarinan keskipiste on muualla, yksittäisten ihmisten sijaan laajemmin ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa, toisten ihmisten kohtaamisessa ja heidän kohtelussaan.

Kuka minä muka olen sanomaan, mikä on kenenkin arvo? En yhtikäs kukaan.


So American: Post WW2 Classics (3/3). 

Charles Bukowski: Etelän vetelät

Charles Bukowski: Etelän vetelät
Suom: Seppo Lahtinen
Sammakko 2008
203 s.
South of No North (1973)

Kirjastosta.


Annoin hänen kirjoittaa rauhassa. Se oli minulle yhdentekevää. Nyt kun en ollut sotimassa, melkein halusin sinne. Toisaalta, olin onnellinen että en ollut siellä. Tohtori sai kynäilynsä kynäiltyä. Tunsin huijanneeni heitä. En juurikaan vastustanut sotaan lähtöä siksi että minun olisi pitänyt tappaa järjettömästi, tai tulla tapetuksi. Mutta vastustin sitä että minulta vietäisiin oikeus istuksia pienessä huoneessa nälissäni juomassa halpaa viiniä ja sekoamassa omalla tavallani omalla joutoajallani. (Muistatko Pearl Harborin? s. 88)

Charles Bukowski oli kuuluisimpia beat-sukupolven kirjailijoita, suorastaan kulttimaineinen henkilö. Etelän vetelät on novellikokoelma, jossa on vajaat 30 varsin lyhyttä tarinaa. Bukowskin novellit ovat tiiviitä ja rajuja, ja ne katsovat elämän nurjimmillekin puolille. On juoppoja, hulluja, väkivaltarikollisia, naisia, miehiä, lääkäreitä, potilaita, naapureita ja vuokraisäntiä.

Osassa novelleista seikkailee samoja henkilöitä, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Jokainen novelli on oma kokonaisuutensa, kuten asiaan kuuluu, ja vaikka osa on hyvin lyhyitä, ne kertovat juuri sen, mistä aikovatkin. Monissa on minäkertoja, ehkä Bukowskin alter ego, ehkä joku muu, mutta vaikka omakohtaisuus tuo eräänlaista intiimiyttä, aivan lähelle ei päästä.

Pidän kirjallisuudessa rujoudesta, nyrjähtäneistä ihmisistä, surkeista kohtaloista, pieleen menneistä asioista. Pidän siitä, ettei mitään silotella, ettei silitellä poskea tai tasoiteta tietä. Toisaalta en vakuutu välttämättä siitäkään, että etsimällä etsitään karuutta ja rumuutta.

Bukowskista uskallan tämän ensikosketukseni jälkeen todeta pitäväni. Toki tällainen iso kokoelma on aikamoinen makupala, sillä kirjailijan teemoissa ei suoraan sanoen aivan valtavaa varianssia ole, ja monta novellia putkeen luettuani huomasin olevani aika turta. Mutta jokin viehätti silti. Ehkä nimenomaan se anteeksipyytelemättömyys ja asioiden esittäminen tavalla, joka ei varmasti miellytä läheskään kaikkia. Bukowskilla jos jollain on todellakin oma äänensä.

Naiskuva ei ehkä erityisen paljon hivele sielua, mutta miksipä aina edes pitäisi. Eivät Bukowskin miehetkään mitään sankareita ole, vaan suurimmilta osin säälittäviä luusereita. Mutta sitähän ihmiselämä on: pääasiassa typeryyksiä, tylsyyttä, virheitä ja heikompaa ainesta. Sille ei mitään mahda.

Tutustuminen Bukowskiin oli mielenkiintoista ja hedelmällistä, sillä aion lukea häneltä lisääkin. En voi kuitenkaan sanoa Charlesin vieneen sydäntäni, sen verran ylironski hän on – ja osin mielestäni tarpeettomasti. Kiinnostava uusi kirjailija kirjallisella kentälläni yhtä kaikki. Beatnikien kiehtovuus ei sitten millään lienny!

So American: Beatniks.

John Irving: Sirkuksen poika

John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.

Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:

Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Juokse, jänis

John Updike: Juokse, jänis
Suomentaja: Oiva Oksanen
Otava 1992
326 s.
Rabbit, Run (1960)

Kirjastosta.


Se mikä oli pidättänyt häntä koko päivän oli tunne siitä, että jossakin oli hänelle olemassa jotakin parempaa kuin lasten itkun kuunteleminen ja ihmisten petkuttaminen käytettyjen autojen kaupoissa, ja juuri tämän tunteen hän yrittää tappaa, juuri tässä bussissa, ja hän puristaa kromiputkea ja kumartuu pitkälle kahden naisen yli jotka istuvat valkoisissa laskostetuissa puseroissa ja syli täynnä paketteja ja sulkee silmänsä ja yrittää tappaa sen. (s. 287)

Harry "Rabbit" Angstrom on 26-vuotias ja totaalisen kyllästynyt elämäänsä Pennsylvanian viidenneksi suurimmassa kaupungissa Brewerissa. Hän on entinen koripallotähti, koko kaupungin lemmikki, joka on päätynyt urheilu-uransa jälkeen pääasialliseksi tyhjäntoimittajaksi. Rabbitilla on raskaana oleva vaimo, Janice, sekä parivuotias poika Nelson, eikä niin yhtään mitään järkevää tekemistä.

Eräänä päivänä puhtaasta päähänpistosta Rabbit lähtee ajelemaan pois kotoaan Brewerin esikaupungista ja päätyy illastamaan entisen valmentajansa ja tämän naisseuralaisten kanssa. Toinen naisista, Ruth, alkaa viehättää Rabbitia, ja hän päätyykin naisen kämpille pidemmäksi aikaa. Velvollisuudet saavat jäädä siihen saakka, kunnes Rabbit saa kuulla Janicen olevan synnytyslaitoksella. Silloin onkin jo aika vaihtaa taas maisemaa, sillä Ruth ei sittenkään toimi kuin marionetti. Kotiinpaluu ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, sillä maailma ei – yllättävää kyllä – jätä pyörähdyksiään väliin vain Rabbitin vuoksi.

Juokse, jänis kertoo takakannen mukaan sosiaalisesta pahoinvointikohtauksesta ja pakenemisesta. Voin yhtyä siihen. Rabbit Angstrom ei todellakaan ole mikään miellyttävin mahdollinen päähenkilö tarinaan, mutta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hän kyllä on. Mies, joka ei halua ottaa vastuuta asioista, jotka on jo saanut aikaan, mies, joka kuvittelee suhteellisen naivisti kaikkien tanssivan hänen pillinsä mukaan, mies, joka ei näe sitä kuuluisaa tukkiakaan omassa silmässään. Ärsyynnyin. Ja tajusin, kuinka aito henkilö Rabbit lopulta on. Kuinka paljon inhoaisinkaan häntä oikeassa elämässä!

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti uteliaisuudesta, sillä Rabbitin tarinan pari jatko-osaa ovat saaneet Pulitzer-palkinnot, ja sarjaa tituleerataan kokonaisuudessaan yhdysvaltalaiseksi klassikoksi. Mitään aivan kuolematonta en tätä tarinaa lukiessani havainnut, mutta loppujen lopuksi pidin siitä aika paljonkin.

Updike tutustuttaa lukijan muihinkin kuin Rabbitiin ja päästää hänet muidenkin henkilöiden ajatuksiin. Rabbitin rakastajatar, osa-aikainen prostituoitu Ruth, jäi mieleeni voimakastahtoisena ja hivenen kyynisenä naishahmona. Jos ei Rabbit halua sittenkään asettua perijenkkiläiseen esikaupunkilais-perheenisän rooliin, ei Ruthkaan ole aivan tavanomainen 1960-luvun alun nainen.

Toisaalla Rabbitin vaimo Janice saa aikaan hyvin melankolisia mielikuvia. Raskaana ollessaan ja pienen pojan äitinä hän vaipuu yhä syvemmälle viinapullon kiroihin. Huonolla itsetunnolla varustettu häntäheikin vastentahtoinen vaimo ei varmastikaan ole se rooli, johon kukaan haluaa. Kaikilla, myöskään Janicella, ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Aina ei elämässä voi valita niitä kortteja, jotka käteensä saa.

Juokse, jänis on surumielinen kirja esikaupunkielämästä ja vastuunpakoilusta. Se nostattaa palan kurkkuun, mutta toisaalta myös paikoin hymähdyttää. Updiken kieli on taipuisaa, ajoittain jopa tajunnanvirtamaista, muttei hankalaa. Tarinan jännite alkaa kasvaa vasta loppupuolella, ja minulta taisi ainakin päästä lipsahtamaan olennaisiakin juttuja ohi suun, ennen kuin pääsin todella tarinan imuun mukaan.

Suljettuani kirjan kannet jäin miettimään, kuinka Rabbitille, Janicelle, Ruthille ja muille Brewerin asukkaille käy. Onneksi siihen saa suoran vastauksen, sillä sarja jatkuu avausosan jälkeen vielä useamman kirjan voimin. Ehkä Rabbitkin vielä kasvaa aikuiseksi ja lopettaa karkuunjuoksemisen? Ehkä pahoistakin kolhuista voi selvitä? Toivon niin.

So American: Post-World War II Classics

Vampyyreja! Vampyyreja!

Puuh, pakko saada jotain muuta ajateltavaa aivoja jäytävän tenttikirjan sijaan. Miten olen onnistunut opiskelemaan itseni jo seitsemännelle (voi hyvä luoja...) yliopistovuodelle, ja silti koen tällaista tuskaa koettaessani tankata uskomattoman scheissea tenttikirjaa? Enkö ole oppinut mitään? En näköjään. 

Siispä siirtykäämme jonnekin aivan muualle kuin 1800-luvun ranskalaisiin historiantutkijoihin (jotka eivät, by the way, tunnu olleen kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta vallankumouksestaan tai antiikista. Tai itsestään.)

Charlaine Harris: Veren voima
Suomentaja: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Gummerus 2010
336 s.
Dead Until Dark (2001)

Kirjastosta.


Sookie Stackhouse on 25-vuotias syvän etelän kasvatti, Bon Tempsin pikkukaupungin tyttö, joka elää isoäitinsä kanssa ja työskentelee tarjoilijana Merlotte'sissa. Hän on kaikin tavoin hyvin tavallinen nuori nainen, mitä nyt kykenee lukemaan muiden ajatuksia. Tämä "vamma" on tuottanut toistaiseksi lähinnä ongelmia etenkin sosiaalisessa kanssakäymisessä, intiimit puuhat taas voi suosiolla laskea pois kuvioista, sillä Sookien on erikseen keskityttävä voidakseen sulkea muiden ajatukset pois mielestään. Kun eräänä iltana Merlotte'siin astelee mies, jonka ajatuksia Sookie ei kuule, kaikki muuttuu. Kyseessä on Bill, Yhdysvaltojen sisällissodan aikana pureman saanut vampyyri, joka vie jalat Sookien alta.

Vampyyrit ovat vasta tulleet esiin arkuistaan, eikä heidän asemansa yhteiskunnassa ole lainkaan vakaa. Lisäksi osa heistä ei edes halua tulla lähellekään valtavirtaa, vaan tekee kaikkensa, jotta juopa ihmisten ja vampyyrien välillä pysyisi yhtä syvänä kuin se on ollutkin. Osa ihmisistä ajaa samaa asiaa. Jo tämä tuo ripauksen haastetta Sookien ja Billin suhteeseen, mutta kaiken lisäksi Bon Tempsissä tuntuu liikkuvan sarjamurhaaja. O-ou.

Kerrottakoon, että pidän älyttömän paljon True Blood -tv-sarjasta, josta olen toistaiseksi nähnyt kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Olin aluksi varsin skeptinen (Vampyyreita? Oletteko tosissanne?!), mutta yhden jakson nähtyäni jäin saman tien koukkuun. Damn. (Jep, Ericillä oli osuutta asiaan. Yllättää varmaan, öö, ei ketään?) Tapojeni mukaan sarjan seuraaminen on kuitenkin jossain vaiheessa jäänyt ilman sen kummempaa syytä. Pitäisikin tehdä asialle jotain, kolmoskausikin kun nököttää hyllyssä. Oli miten oli, sarjan perustana olevia kirjoja en ole aiemmin lukenut. Niinpä tuli tuossa taannoin kirjastoreissulla heittäydyttyä aivan villiksi ja poikettua kauhu-hyllyn äärelle.

Veren voima aloittaa 13-osaiseksi paisuneen/kokonaisuudessaan paisuvan Sookie Stackhouse -sarjan. Se on sopivan kevyttä tavaraa ripauksella erotiikkaa ja jännitystä, joista kumpikaan ei kuitenkaan nouse ihan älyttömiin mittoihin. Sookie on aika viattoman oloinen pimu, ajoittain varsin lapsellinenkin, mutta ei liian neitimäinen, vaan tarttuu tarpeen vaatiessa esimerkiksi itsepuolustusvälineisiin turhia nikottelematta. Parisuhteen osapuolena hän on kokematon ja ailahtelevainen, mutta voineeko naista ihan kaikesta syyttää, kun kumppanina on kuitenkin yli sata vuotta vanhempi epäkuollut verenimijä?

Tarinana Veren voima ei ymmärrettävästi tarjonnut minulle yllätyksiä, koska tiesin juonikuviot tv-sarjan perusteella etukäteen. Oli kuitenkin ihan virkistävää lukea alkuperäisteos, etenkin koska olen viime aikoina tuntenut kärsiväni jonkinmoisesta lukujumista/kyllästymisestä. Tämä kirja on nimittäin oikein sujuva ja viihdyttävä, eikä edellyttänyt erityistä pohdiskelua tai analysointia, vaikka jokusen ajatuksen herättikin.

Harrisin vampyyrimaailma on oivallinen. Miten vinkeä ajatus, että vampyyrit elävät keskuudessamme ja koettavat pärjätä ihmisten maailman ehdoilla niin kuin parhaaksi näkevät! Jatko tarinassa tarjonnee uusia henkilöitä, otuksia ja jopa eettisiä kysymyksiä, jotka kaikki kertovat kai jotain myös ihan reaalimaailmasta. En yhtään ihmettele sarjan suosiota, sillä se puraisee osuvasti epämääräiseen viihdykkeen tarpeeseen: onhan moni asia toki kuvattu aika yksioikoisesti, eikä tämä nyt ehkä ihan kuolematon tuotos sinänsä ole, mutta mitäs sen on väliä, jos lukija kuitenkin viihtyy mukana?

Sitä jäin kyllä hieman harmittelemaan, etten lukenut kirjaa englanniksi. Suomeksi se ei nimittäin ollut mitään suoranaista kielellistä ilotulitusta, ja alkuperäiskieli olisi varmaan kolahtanut paremmin. No, jos jossain vaiheessa tartun seuraaviin osiin, vaihtanen englanninkielisiin painoksiin.

Mutta. Kuitenkin on yksi mutta. Veren voima toimi kyllä tähän hetkeen ja tarjosi hetkellistä eskapismia juuri kun sitä kaipasin, mutta mitenkään erityisemmin se ei uteliaisuuttani herättänyt jatkon osalta. En siis jäänyt koukkuun kirjoihin, en heti aluksi, en tarinan aikana enkä edes kirjan loputtua. Pisteeni menevät kuvitteellisessa kilpailussa ehdottomasti tv-sarjalle, joka toimii viihteennälkääni erinomaisena välipalana. Kirja sen sijaan oli vain ohimenevää käyttötavaraa, joka ei jättänyt juuri minkäänlaista jälkimakua.

Tosin voihan se olla, että kaipaan uutta karkumatkaa syvän etelän vampyyrimaisemiin nopeammin kuin nyt osaan arvatakaan. Tutkimattomia ovat nämäkin tiet! Joten vannomatta paras.

Tätä on luettu paljon. Ihan viimeinen ihminen maailmassa en kai kuitenkaan ole, sillä Villasukka kirjahyllyssä bloggasi tästä vasta pari päivää sitten, eikä pihin naisen lukukokemuksestakaan kauaa ole.

Veren voiman myötä kuittaan So American -haasteen kategorian Southern Fiction suoritetuksi, jee!

Nuoruuteni Pariisi

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...

Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva
Suomentaja: J. A. Hollo
6. painos, WSOY 1990 (1. painos 1955)
612 s.
The Portrait of a Lady (1881)

Kirjastosta.


Oli mahdotonta väittää ettei hän olisi toiminut täysin tietoisesti: hän, jos kukaan nuori nainen, oli toiminut vapaasti. Erehdyksen syy oli ollut hänessä itsessään. Mitään salajuonta ei ollut suunniteltu, ei mitään ansaa viritetty – hän oli katsellut, harkinnut ja valinnut. Kun nainen oli tehnyt sellaisen virheen, hänellä oli käytettävänään yksi ainoa keino sen korjaamiseksi: hyväksyä sen seuraukset ehdottomasti ja silmäänsä räpäyttämättä. Yksi mielettömyys riitti, varsinkin kun siitä joutui kärsimään ainiaaksi; toinen ei olisi asiaa parantanut. (s. 417–418)

Isabel Archer on nuori yhdysvaltalainen nainen, joka matkustaa Englantiin rikkaiden sukulaistensa luo. Hänellä ei ole kotimaassaan sitoumuksia, mutta sen sijaan hänellä on sitäkin enemmän elämänjanoa, uteliaisuutta ja ylpeyttä. Tätinsä rouva Touchettin, enonsa ja serkkunsa Ralphin luona Isabel saa ensimaistiaisensa eurooppalaisesta kulttuurista – ja tulee samalla kuin ohimennen hurmanneeksi noin puolet saarivaltion aatelismiehistä. Lisäksi hänen kannoillaan roikkuu uskollinen ihailija kotipuolesta. Isabel on kuitenkin uuden ajan alun kynnyksellä, eikä tahdo sitoa itseään avioliittoon. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee.

Yllättävä, muhkeahko perintö panee Isabelin uuteen tilanteeseen. Hänellä on rahaa toteuttaa itseään ja vapauttaan tahtomallaan tavalla, eikä hänen tarvitse pyrkiä nousemaan yhteiskunnan rappusia omin, saati avioliiton, voimin. Italiassa rouva Touchettin kanssa vietetty talvi osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä Isabel tutustuu madame Merleen, salaperäiseen seurapiirirouvaan, ja hänen tuttavaansa Gilbert Osmondiin, köyhään mutta intelligentiin herrasmieheen sekä tämän nuoreen tyttäreen Pansyyn.

Isabel unohtaa periaatteensa, vanhat kosijansa ja tätinsä kyyniset ohjeet ja paiskautuu avioliittoon Osmondin kanssa. Hänestä tulee muutamassa vuodessa äitipuoli aikuisuuden porteilla kolkuttavalle Pansylle ja onneton vaimo miehelle, joka ei ole lainkaan sitä, miltä hän kosioaikana antoi ymmärtää. Isabel joutuu punnitsemaan monia perustavanlaatuisia asioita, omaa persoonaansa ja periaatteitaan, suhdettaan muihin ihmisiin ja asemaansa vaimona, äitipuolena, seurapiirirouvana ja naisena.

Naisen muotokuva on klassikkoteos, joka panee lukijalle jauhot suuhun. Ennen kaikkea siksi, että sen eteenpäin tankkaaminen on työn ja tuskan takana. Luin näitä kuuttasataa sivua melkein kaksi kuukautta. Meinasin jo luovuttaa, mutten sitten kuitenkaan raaskinut antaa periksi. Hyvä niin, sillä loppuhuipentuma kirjassa on erinomainen. Viimeiset satakunta sivua vetivät kuin häkä.

Henry James on ansainnut asemansa edelleen, 130 vuotta myöhemminkin luettavana kirjailijana. Naisen muotokuva on psykologisesti tarkka ja yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se asettaa näkösälle Yhdysvaltojen ja Euroopan erot ja yhtäläisyydet, kommentoi aikansa naisemansipaatiota, osoittaa, kuinka huteria ja silti pirullisen sitkeitä jotkin yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet ovat.

Ennen kaikkea se on todella tarkkanäköinen ihmiskuvaus. James ei ole sortunut suurimpiin yksinkertaistuksiin, vaan kaikki Naisen muotokuvan henkilöt ovat monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia henkilöitä. Päähenkilö Isabel on kirkasotsainen, vapaudenkaipuinen ja itsenäinen nainen, joka ei halua antaa kenenkään neuvoa itseään, minkä seurauksena hän huomaa ajautuneensa täydellisen epätyydyttävään avioliittoon. Isabelin mies Gilbert Osmond on oikea kameleontti: sivistynyt mies, joka osaa vaihtaa naamiota tilanteesta toiseen, ja josta paljastuu jotakuinkin kammottava miehenrähjä ja despottinen vallankäyttäjä. Osmondin tytär Pansy on naiivi, miellyttämisenhaluinen ja alistuva, mutta jossain sielunsa sopukoissa omat tunteensa, halunsa ja toiveensa tunnistava ja niitä kohti pyrkivä. Pidin Isabelin ja Pansyn suhteesta, sillä siinä ei ollut rahtustakaan kliseistä paha äitipuoli -maustetta, vaan senkin edestä aitoa kiintymystä ja välittämistä. Ihmettelin ainoastaan sitä, miten voimakkaasti tarinassa korostettiin Pansyn lapsellisuutta ja nuoruutta suhteessa Isabeliin, jonka tarina alkaa kirjassa vain hieman vanhempana, kuin mihin ikään Pansy lopulta ehtii. Nämä kaksi nuorta naista kuvataan niin totaalisesti toistensa vastakohtina, että se sai minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani: tokkopa aivan näin yletöntä alleviivaamista tarvitaan.

Sivummalle jäävistä henkilöistä saa myös kasaan oivallisen katalogin. Rouva Touchett, Isabelin täti, on elämän ja maailman kyynistämä nainen, joka ei ajan tavasta poiketen välitä pätkääkään siitä, mikä katsotaan soveliaaksi. Hän tekee asiat oman päänsä mukaan ja sanoo sanottavansa turhankin suoraan. Toisaalta madame Merle naamioituu soveliaisuuden verhon taakse senkin edestä, vaikka on todellisuudessa kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Miehet joutuvat tyytymään sivurooleihin, joskin ovat niissä tarinan kannalta keskeisiä ja aidosti rakennettuja. Osmondia lukuunottamatta he ovat myös varsin täysipäisiä, joskaan eivät täydellisiä.

Kiehtovista henkilöhahmoista huolimatta Naisen muotokuva etenee tarinana liian hitaasti minun makuuni. Etenkin Isabelin sisäinen maailma tulee kyllä tutuksi, ehkä liiankin. Rivakampi tahti antaisi tarinalle tilaa hengittää, sillä vaikka James jättääkin kerrontaansa aukkoja ja tekee hyppäyksiä ajassa, paikoin junnattiin pahasti.

Naisen muotokuva kertoo paljon ajastaan. Kuinka vaikea on säätyläisnaisen asema ollut, miten kummallisia kommervenkkejä avioliittojen solmimiseen liittyy, miten ulkokultaista on elämä seurapiireissä. Palvelijat ja rahvas jäävät tämän tarinan ulkopuolelle tyystin, vain Isabelin ystävätär, reportteri ja kirjailija Henrietta tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen ulkomaailmasta tunkkaisiin teesalonkeihin. Ja herättääkin siksi niin paljon närää ympärillään, myös Isabelissa, joka aikanaan haaveili samanlaisesta elämästä, mutta luopui haaveistaan luullessaan saavansa jotain parempaa.

Surullisinta on Isabelin kohtalo. Nuoresta, elämänhaluisesta naisesta tulee jäykkä, kaavoihin ja sääntöihin kangistunut rouva, joka ei voi pitkiin aikoihin myöntää edes itselleen tehneensä elämänsä hirveimmän virheen, vaikka se on suoraan hänen edessään ja mielessään, selvänä ja paljaana. Ja kun hän sen lopulta tajuaa, on monin tavoin jo aivan liian myöhäistä.
 
So American: American Realism.