Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, ja itse asiassa unohdin sen melkein saman tien. Kirja valikoitui edellisen työpaikkani lukupiirin (johon edelleen kuulun, kun eivät päästä minua poiskaan) kevään kirjaksi, ja onneksi sain sen lainaan äidiltäni (jolle olin sen itse ostanut), sillä lainausjonot ovat pitkät.

Suhteeni Sirpa Kähköseen on varsin kevyt, josko sitä voi sanoa olevan ollenkaan. Olen lukenut hänen Kuopio-sarjastaan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt, ja vaikka pidin etenkin jälkimmäisestä, sarjan jatkaminen on aina vain siirtynyt eteenpäin. Nyt tuli hyvä tilaisuus kurkistaa toiseen seurapiiriin, kun viime syksyn Finlandia-ehdokas Graniittimies pääsi lukuvuoroon. Ilman lukupiiriä niin tuskin olisi käynyt.

Graniittimiehessä yhdistyvät utopia, aatteen palo ja raju realismi. Ilja ja Klara Tuomi jättävät sisällissodan runnoman kotimaansa Suomen kevättalvella 1922: he hiihtävät kohti parempaa huomista, ihannettaan Neuvostoliittoa. Elämä Petrogradissa alkaa pannuhuoneen pimeydessä, mutta vähitellen, ahkeroimalla ja olemalla hyvä ja kuuliainen kommunisti, elämä kantaa pidemmälle.

Ilja nousee vähitellen puolueen arvoasteikossa, Klara keskittyy työskentelemään kaupungin katulasten hyväksi. Perhe kasvaa, ystäviä saadaan. Ympärillä valtio elää omaa elämäänsä, maailmaa ei voi sulkea pois. Ja kuten unelmilla niin usein on tapana, kaikki ei voi koskaan toteutua.

Ongelmani kirjan kanssa alkoivat melkein heti. Alkuosa on Klaran minäkerrontaa, mutta vaikka hän on nuori nainen elämänsä taitekohdassa (samaistumiskohde?), en laisinkaan päässyt samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. (Sivuhuomautus: en ole myöskään oppinut pitämään Klaran kälystä Anna Tuomesta, joka on Kuopio-sarjan keskeinen henkilö, mutta ovathan nämä toki eri kirjat ja tarinat.) Klara on samaan aikaan hyvin haavoittuva ja varsin toimintavalmis ihminen, jonka kuva alkaa kuitenkin häiritsevällä tavalla kiillottua liikaa. Kirjan lopussa hän oli jo lähes pyhimysmäisessä asemassa. En vakuuttunut. Haluan kirjalliset hahmoni epätäydellisinä, rosoisina, virheellisinä. En vain uhreina tai kärsijöinä.

Tarina ei siis yksinkertaisesti vienyt minua mukanaan. En kiistä Kähkösen kertojanlahjoja: hän on taitava. Mutta Graniittimies jäi minulle jonkinlaiseksi utuiseksi kuvajaiseksi. Ikään kuin olisin katsonut lavasteita, joissa esitetään näytelmää, joka ei nouse omaan ulottuvuuteensa ja saa katsojaansa unohtamaan ympäröivää todellisuutta. Pysyy pelkkänä kuvaelmana.

Historia ei herää lukiessa silmieni edessä henkiin, vaikka Kähkönen on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan kuvaamaansa aikakautta ja kirjoittaessaan siitä. Yksityiskohtia on paljon, ja ne ovat uskottavia, mutta ei – en elänyt mukana Pietarin kaduilla.

En tiedä, oliko aika väärä tälle kirjalle. Kiireisten työviikkojen adrenaliini ei antanut tilaa rauhoittua tarinan äärelle, ja ehkä juuri aikaa tämä kirja vaatii. Aikaa ja halua, omalla tavallaan myös uskoa siihen.

Kokonaisuutena Graniittimies oli minulle pettymys, mutta sen tunnelma on silti onnistunut. Kuinka korkealla ovat idealistin haaveet ja kuinka rumasti ne voidaan murskata. Kuinka suuri on pettymys omaan kotimaahan sen näytettyä rumat kasvonsa ja hylättyä omat lapsensa, koska nämä ajattelevat "väärin. Ja siihen peilaten: kuinka suuri on halu uskoa parempaan. Kuinka se voi kantaa, vielä silloinkin, kun ystävästä on tullut vihollinen ja uusi isäntä on kääntänyt selkänsä.


Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2014
334 s.

Lainattu äidiltä.

_____

Kirjasta löytyy hurjasti muita blogipostauksia, joita kannattaa kurkistaa: Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Kirjojen kamari, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjan pauloissa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luetut, lukemattomat, Kirjasähkökäyrä, Mustikkakummun Anna ja loput Googlesta.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Kansi: ?
Otava 2010 (1. painos 2002)
281 s.

Saatu lahjaksi.


Tuomen perheen elämä kesällä 1940 on monin tavoin samanlaista kuin muissakin työläisperheissä. Koetetaan raapia toimeentuloa sieltä mistä saadaan, kasvatetaan lapsia, pidetään koti puhtaana, selvitään niin kuin taidetaan. Toisaalta Tuomen perhe on omanlaisensa. Appiukko on kuollut, vanha anoppi hautautuu yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Perheen nuori toivo Jalmari on kaatunut talvisodassa ja vienyt mukanaan uskon tulevaan. Lassi, jonka pitäisi vastata perheen elatuksesta, ei kykene nousemaan ullakkokamarin sängystä, vaan piehtaroi sodassa kokemissaan kauhuissa yö yön jälkeen. Vastuu perheen pyörityksestä jää Lassin vaimolle Annalle sekä vanhapiikasiskolle Hildalle.

Kuopiolainen pihapiiri elää jokapäiväistä elämäänsä turhia nurkumatta. Jokaisella on omat huolensa, mutta yhdessä huolehditaan esimerkiksi siitä, ettei halla vie perunasatoa. Päätyhuoneeseen muuttaa viipurilainen Helvi tyttärensä Marin kanssa, ja vaikka yksinäisen äidin mainetta katsotaan alta kulmien, Anna löytää Helvistä kauan kaipaamansa ystävän. Myös Hildan ja Annan suhde kasvaa ja kehittyy, kun naiset joutuvat näkemään vaivaa selvitäkseen perheen kanssa päivästä toiseen.

Mustien morsiamien aloittama tarina jatkuu tässä Kuopio-sarjan toisessa osassa. Luin ensimmäisen osan viime kesänä, ja vaikken aivan ihastunut, oli selvää, että jatkan Tuomien tarinan parissa. Nyt tuli sen aika, ja täytyy todeta, että Rautayöt vakuutti minut. Täysin.

Siinä missä Mustien morsiamien kuvaama puhumattomuus ja Annan paikoittainen itsesääli hieman kyllästyttivät, Rautayöt päästää jo syvemmälle. Tuomen perheen elämä tuntuu aidolta ja sitä seuraa pakottamatta, kiinnostuneena ja myötätuntoa kokien. Kesä on kuuma, ja Anna on kasvanut monella tapaa. Hän on terhakoiden kaksosvauvojen äiti, ja vaikka hän kokee voimattomuutta miehensä masennuksen edessä ja ajoittain tuntee itsensä tunkeilijaksi perheessä, itseluottamus on kasvanut ja sitä myöten itsesääliä näkyy vähemmän.

Karjalan evakot tuovat pihapiiriin eloa, ja pakottavat laajentamaan näkökulmaa, vaikka työttömyys ja pula saavatkin monet puolustusasemiin. Uuden sodan pelko on koko ajan läsnä, eikä rauhan ajasta voi täysin rinnoin nauttia. Pelko on käsin kosketeltavaa, muttei lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole Anna Tuomen fani, mutta tässä kirjassa jo ymmärrän häntä paremmin. Se saa aikaan lempeän empatian ja halun tietää, miten kaikki vielä järjestyy. Kähkösen kieli on kaunista ja mehevää, ja paikoin tuntui siltä, kuin vain lipuisin järven aalloilla sen mukana. Paksu savon murre kuuluu korvissa ja kuvattu ympäristö on olemassa juuri siinä silmien edessä. Haluaisin uskoa, että seuraavaan osaan tartun hieman nopeammin.

___

Kuopio-sarjasta pidetään blogeissa pääasiallisesti paljon. Rautaöistä ovat kirjoittaneet muun muassa Morre, Maria, Amma, Salla, Maija ja Booksy.

Ruksi TBR-listalleni.

Kuusi kovaa kotimaista II: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s.

Omasta hyllystä.


Köyhä maalaistyttö Anna lähtee Kuopioon lapsettoman lääkäriperheen piiaksi 1920-30-lukujen vaihteessa. Ankean ja työntäyteisen lapsuuden kokenut nuori nainen on suuressa maailmassa alkuun hieman hukassa: niin moni asia on aivan toisin kuin kotona, on niin paljon ihmisiä, elämää, ääniä, vilskettä. Vähitellen ahkera työ ja ajoittainen huvi muodostavat Annan elämässä sopivan suhteen.

Sattumalta Anna tapaa Lassin, tummasilmäisen miehen ja rakastuu. Pariskunta avioituu ja vaikka perhe-elämä ei käynnisty aivan odotetulla tavalla, Anna alkaa tottua aikuisuuteen, omaan elämäänsä. Lassilla on kuitenkin poliittisia ambitioita, ja pian Anna huomaa olevansa Tammisaareen suljetun vangin vaimo, seitsemäksi vuodeksi itsekin tuomittu. Anna työskentelee vaneritehtaalla, elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, koettaa pitää suhteita yllä appivanhempiinsa, opettelee tottumaan kaipaukseen. Vuodet tuomitun kommunistin vaimona ovat kuitenkin pitkiä maassa, jossa sisällissodan arvet ovat edelleen hyvin hellät ja poliittinen ilmapiiri kireä.

Olen vetkuttanut ja vetkuttanut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukemisen kanssa. Sain kaikki osat äidiltäni synttärilahjaksi jo viime vuonna, reilusti yli vuosi sitten ja samalla käskyn lukea ne pian. Oli kuulemma hyvää tavaraa luvassa. Jonkin aikaa siinä meni, ennen kuin otin äidin ohjeesta onkeeni, ja jälleen kerran äitee tiesi mistä puhui. (Minä olen perinyt lukutoukkuuteni suoraan äidiltä, joka lukee kaiken vapaa-aikansa, jota ei käytä liikuntaan.)

Varoituksen sanana todettakoon, etten nyt mitenkään totaalisesti rakastunut kirjaan, mutta eihän niin tarvitse käydä, jotta siitä voi nauttia ja sitä voi arvostaa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin solahtamaan Kähkösen rakentamaan todellisuuteen, mutta kun se tapahtui, en halunnut sieltä enää pois. Tarina on lopulta varsin vähäeleinen, mutta sitäkin syvemmältä se kouraisee. Kähkönen kuvaa upeasti sekä kipeää yhteiskunnallista tilannetta ja ympäristöä että Annan mielenmaisemaa sortumatta silotteluun tai kärjistyksiin. Tasapaino on herkkä, mutta se säilyy, loppuun saakka.

Näin nykyaikaisen naisihmisen näkökulmasta Mustien morsiamien henkilöt herättivät kyllä hieman sääliä ja ärsytystäkin. Miksi ei voida sanoa asioita suoraan, miksi pitää kierrellä tai jättää kokonaan puhumatta? Miksi teot, eleet, äänenpainot ja tekemättä jättämiset tulkitaan niin voimakkaasti, miksei selvitetä sotkuja heti? Miksi tyytyä siihen, minkä armopaloina saa, miksei yrittää jotain enemmän?

Nähdäkseni nämä seikat kuitenkin loppujen lopuksi vain vahvistivat kokonaisuutta, tekivät sitä todemmaksi. Eivät ihmiset toimi aina niin kuin luulisi olevan "järkevää", ei siihen aina ole mahdollisuutta. Pitemmän päälle usein on syytä nimenomaan taipua ja suostua ylhäältäpäin määriteltyyn rooliin, sillä juuri se voi antaa jo valmiiksi ahtaisssa oloissa edes sen sentin liikkumavaraa.

En samaistunut henkilöihin, eivätkä he tulleet minulle erityisen rakkaiksi, mutta aina ei kirjoissa tarvitse olla sielunsisaruksia, jotta tarina toimisi. (Itse asiassa se kyllästyttäisi ja koko pointti katoaisi.) Kähkönen kertoo muutamien hyvin tavallisen oloisen ihmisen kautta tarinaa siitä Suomesta, jossa anteeksianto ja unohtaminen saivat väistyä vihan ja katkeruuden, koston ja mielivallankin tieltä.

Jatkan Kähkösen tarinan lukemista vielä, se on varmaa.

Muita kirjoituksia Mustista morsiamista: Maria, Amma, Paula, Anna Elina, Minna, Morre, Kuutar.

Mustat morsiamet on toinen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Lisäksi se pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat: Savonia-palkinto 1999) ja on myös jälleen yksi suoritus TBR-listallani.