Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

Siri Pettersen: Odininlapsi

Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!

Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.

Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.

Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.

Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa.  Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.

Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.

Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.

Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!

En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.


Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)

Arvostelukappale.

________

Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko

Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.