Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Heikki Kännö: Sömnö

No nyt kuulkaa. Johan on tehty matka. Siihen meni kolmisen kuukautta, useita iltahetkiä juuri ennen nukahtamista, tuokioita nojatuolissa, pari kertaa melkoinen siivu juna- tai bussimatkasta etelän ja Savon välillä. Matkan varrella liidettiin ja kiidettiin Keski-Euroopasta Kongon viidakoihin ja Ruotsin saaristoon, oopperasta nykytaiteeseen, impotenssista insestiin.

Heikki Kännö näytti taas, mistä tarinat rakennetaan.

Sömnö on uhkea paketti, yli viisisataasivuinen jötkäle, joka yhdistää sukusaagan, todellisuuspaon, taiteenfilosofian ja inhimillisen elämän eri puolet villillä ja kumartelemattomalla tavalla. Sen ydintarinassa Isak Severin -niminen mies kirjoittaa uutta elämäkertaa ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä, joka on kuin saippuapala elämäkerturin käsissä – ja todellisuudenkin, jos nyt totta puhutaan. Severinin selvitystyö vaatii aikaa ja vaivaa, eikä hän itsekään selviydy siitä kolhuitta. Bergeriin asti pureutuakseen hänen on haastateltava tämän perhettä ja sukua ja tehtävä tutkimustyötä, jonka tulokset eivät aina ole painokelpoisia.

Bergerin sukuun liittyy paljon mystisiä elementtejä: sen jäsenet eivät ole mitään aivan tavallisia talliaisia, vaan hyvin itsetietoisia ja omia pyrkimyksiään kohti eteneviä persoonia. Historian hämäristä paljastuu hyväuskoisuutta, hyväksikäyttöä, peiteltyjä valintoja, esoteerista ajattelua, surkeaa vanhemmuutta, tutkimusmatkoja, syvää uskoa, mitä villimpiä keksintöjä, maailmanparannusta, mielenterveyden haasteita, kiristystä ja rikoksia. Noin ensialkuun.

Mitä muuta Sömnö itsestään antaa? Se on lukijan itse selvitettävä.

Kännöstä on kahden romaanin perusteella tullut yksi suurista suosikeistani. Esikoisteos Mehiläistie oli upea elämys, ja niin oli Sömnökin. Kännön kerronta on syvää olematta raskasta ja sujuvaa olematta helppoa. Hän kääntää ja keikuttaa, lähtee kaukaa ja palaa lähelle. Sömnökin kasvaa melkoiseksi kudelmaksi, jossa kaikki elementit pysyvät silti perustellusti mukana, tarinaa tukien ja yhä uhkeammaksi vatkaten.

Tarinan lukeminen on kuin sukeltaisi todella syvälle absurdiin maalaukseen, jossa voi tapahtua ja tulkita tapahtuvaksi lähes mitä tahansa. Juuri kun luulee olevansa aivan selkeästi kärryillä, jokin osanen keikahtaa eri asentoon ja saa kokonaisuuden näyttämään uudelta ja erilaiselta. Mielikuvitusta kutkuttaa, ärsyttää ja rasittaa, mutta sitä lukemisen ilo saa myös edellyttää: jos ei taiteilija pääse aina (jos koskaan?) helpolla, miksi taiteen kuluttajan ja kokijan pitäisi päästä?

Todettava kyllä on, ettei pitkäksi venynyt lukuaika ollut lukukokemukselle ansioksi. Uuvuin aika ajoin, ja kun sitten taas jatkoin, olisi tehnyt mieli aloittaa kirja uudelleen alusta. Nyt, kun kaikki on koettu, uudelleen lukeminen maittaisi myös: jos uppoaisin uudelleen Sömnön maailmaan, mitä kaikkea sellaista näkisin ja tulkitsisin, jota en ensimmäisellä kerralla tajunnutkaan?

Sömnöstä riittää ammennettavaa. Se on kertakaikkisen hieno ja moniulotteinen romaani. Lämmin suositukseni.


Heikki Kännö: Sömnö
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2018
550 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sömnö myös meni ja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna).

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Jarkko Tontti: Vedeeran taru ja Vedeera vaarallisilla vesillä

Vedeera on Einean haltijavaltakunnan rauhallisessa Vaahterametsän ympäristössä kasvanut ja elänyt haltijatyttö. Hän tapaa sattumalta ihmispoika Korilin ja huomaa lähes vahingossa ystävystyneensä tämän kanssa. Selviää kuitenkin, etteivät kaikki katso hyvällä haltijan ja ihmisen ystävyyttä, ja Vedeera joutuu vaikeuksiin koulussa ja kotona. Jännittäväksi tilanne menee, kun Vedeerasta tulee haltijoiden edustaja tiukkaan kisaan, jonka on tarkoitus selvittää, kenellä on oikeudet rikkauksia tarjoavaan Helmisimpukkasaareen. Kissansa Jatoxin kanssa neuvokas Vedeera on pian ratkomassa niin haltijoiden, ihmisten ja eteläisen Quirenin valtakunnan asukkaiden välisiä diplomaattisia kriisejä, haltijoiden johtoportaan kansaltaan pimittämiä salaisuuksia ja luonnollisesti omia, paikoin hyvin hämmentyneitä ajatuksiaan. Näin saa Vedeeran taru muotonsa.

Vedeera vaarallisilla vesillä kulkee ajassa hieman eteenpäin. Vedeera on kouluttautumassa haltijoiden huippujoukon, yönsilmien, jäseneksi ja on itsenäistynyt kovalla vauhdilla rakkaiden vanhempiensa kodista. Onneksi hänellä on Jatox edelleen seuranaan. Etelässä olevalla merellä on meneillään mitään ja ketään kunnioittamattomien piraattien valtataistelu meritilasta ja sen hallinnasta. Tähän haltijat, ihmiset ja quirenilaiset haluavat puuttua – minkä nyt toistensa syyttelyltä ehtivät. Rauha on siis jälleen huojuva ja kaikki kolme valtakuntaa suuremmassa vaarassa kuin ymmärtävätkään.

Vedeera päätyy erikoisen lähetystön jäseneksi. Mukana on hänelle tuttuja quirenilaisia ja ihmisiä – myös vanha ystävä Koril. Etenkin toiset haltijat tuntuvat olevan pistoksissaan ja kaikilla on jotain salattavaa. Suurin uhka eivät ehkä sittenkään ole piraatit.

Jarkko Tontin verkkaisesti (kahden ensimmäisen osan julkaisun välillä ehti kulua kuusi vuotta) edennyt Vedeera-sarja lunastaa paikkansa kotimaisten nuorten fantasiakirjojen joukossa. Sen esittelemä maailma on monella tapaa hyvin tuttu ja perinteinen fantasiaympäristö haltijoineen, liskoratsuineen, peikkoineen ja jatkuvassa valmiudessa olevine sotajoukkoineen, mutta ehkä juuri siksi se toimii hyvin. Vedeeran taru on selvästi varhaisnuorille suunnattu, kun taas jatko-osassa on jo huomattavasti synkempiä ja rajumpia elementtejä, välähdyksinä raakaakin väkivaltaa taistelukohtauksissa.

Asetelma on tyypillinen: erilaiset kansat ovat ikiaikaisia vihollisia, rauhantila on hiuksenhieno ja kansojen omanarvontunnossa on monenlaista häilyvää, joka paljastuessaan olisi tuhoisaa vallassa oleville tahoille. Tontti on onnistunut luomaan tarinaan oivallista jännitettä kieroilun, salailun, petturuuden ja yllättävistä suunnista ilmaantuvan solidaarisuuden kautta. Kirjat (etenkin jälkimmäinen) avaavat lukijalle näköalan politiikan ja valtataistelun nurjemmalle puolelle ilman, että se tuntuisi asetelmalliselta. Uteliaisuus on kahden kirjan jälkeen vahvasti herätetty: millaisia ratkaisuja lopulta saadaan, kuka on kenenkin puolella ja miksi tilanteeseen on päädytty?

Jonkin verran annan pyyhkeitä paikoin turhan laajalta tuntuvasta henkilömäärästä tai vähintään olisin kaivannut henkilöluetteloa kirjan alkuun tai loppuun. Varsinkin osa sivuhenkilöistä tulee ja menee, eikä heidän rooliaan ole aina ihan helppoa muistaa.

Kokonaisuutena Vedeera on kuitenkin ollut kiinnostava uusi tuttavuus. Toimeliaan ja vauhdikkaan päähenkilön mukana kelpaa kulkea, ja luulen, että tarina voi avata tottumattomammallekin lukijalle tien fantasiakirjojen pariin. Monet salaisuudet odottavat vielä paljastumistaan, joten toivottavasti seuraava osa ilmestyy nopeammin kuin kuuden vuoden kuluttua.


Jarkko Tontti: Vedeeran taru
Ulkoasu: Heli Hieta
Otava 2012
240 s.

Kirjastosta.


Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
254 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Jatkumo

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1

Kuka muistaa Philip Pullmanin huikean Universumien Tomu -sarjan? Kultaisen kompassin, Salaperäisen veitsen ja Maagisen kaukoputken? Nuo kirjat kolahtivat minuun nuorena todella osuvasti, ja luin sarjan monta kertaa läpi alusta loppuun. Joskus taisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni. Lukemattomien rinnakkaistodellisuuksien välillä kulkeva, koko universumin rakennetta ravisteleva sarja on yksi parhaista ikinä lukemistani. Uskallan sanoa niin, vaikken ole Tomun maailmaan palannutkaan vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus parikymppisenä.

Nyt Philip Pullman on palannut samaan kirjalliseen maailmaan kirjoittamalla jatkoa Tomulle. Tai oikeastaan kyse on alkuperäistrilogiaa edeltäviin tapahtumiin paneutuvasta tarinasta, joka pohjustaa Lyran elämää ja myöhemmin tulevia vaiheita hänen elämässään.

Vedenpaisumus sijoittuu Lyran maailmaan, Isoon-Britanniaan. Päähenkilö on majatalon poika Malcolm, joka käy koulua ja auttelee perhettään majatalossa. Hän on näppärä ja nokkela kaveri, joka rakastaa kanootilla melomista ja kaikenlaista puuhailua. Malcolm on apupoikana myös läheisessä nunnaluostarissa, jonne eräänä päivänä tuodaan pieni vauva, Lyra. Malcolm on aina kaivannut sisaruksia, ja hän ihastuu Lyraan kovasti. Jotain hyvin salaperäistä lapseen kuitenkin liittyy, sillä pian käy selväksi, että varsin moni taho on ylettömän kiinnostunut lapsen sijainnista.

Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan yhteiskunnasta ja vaatii yhä puhdasoppisempia näkemyksiä niin tavalliselta kansalta kuin tutkijoiltakin. Kouluissakin rekrytoidaan lapsia osallistumaan eräänlaiseen vasikointikampanjaan, jossa lapsia kannustetaan ilmiantamaan kaikki "epäilyttävä" kirkolle Pyhän Aleksanterin legioonan nimissä. Opettajakunta kokeekin mullistuksen, kun yksi toisensa perään vapaamielisemmät ja kriittisemmät opettajat katoavat.

Kirkolla on vastavoimansa, joka pyrkii pysymään maan alla mahdollisimman hyvin. Tohtori Hannah Relf kuuluu tähän ryhmittymään, ja koska hän tutkii ja tulkitsee työkseen aletiometriä – kullasta tehtyä laitetta, joka vastaa symbolien avulla kysymyksiin, jotka sille esitetään – hänellä on tilaisuus toimia myös vastarintaliikkeen eduksi. Malcolm ja tohtori Relf tapaavat ja ystävystyvät. Malcolm alkaa lainata tohtori Relfiltä kirjoja ja tohtori Relf saa puolestaan Malcolmilta olennaisia tietoja majatalon ja luostarin tapahtumista.

Tilanne kärjistyy, kun viikkokausien sade aiheuttaa lopulta hallitsemattoman tulvan. Malcolm, majatalon aputyttö Alice ja Lyra pakenevat Malcolmin kanootilla nousevaa vettä. Ja millainen matka heillä onkaan edessään, ennen kuin kukaan voi tuntea olevansa turvassa...

Luin Vedenpaisumusta pitkälti nostalgialasit nenälläni. Oli ihastuttavaa tavata vanhoja tuttuja, etenkin lordi Asriel, mutta myös kammottava rouva Coulter. Vauva-Lyrassa on jo havaittavissa erikoislaatuisia piirteitä, mutta paljonkohan niitä olisi huomannut, ellei tietäisi, mitä on myöhemmin luvassa. Aletiometri kiehtoo aina vain, ja Tomustakin ollaan jo kiinnostuneita, vaikkei luonnollisesti vielä tiedetä, mitä se on. Kirkko sitä kuitenkin osaa jo vihata ja pelätä.

Erityisen paljon olen aina viehättynyt Pullmanin rohkeasta ja kriittisestä asenteesta uskontoa kohtaan. Ei niinkään ihmisen henkilökohtaisesti kokemaa uskoa vaan sitä, millaisia valtarakenteita, väärinkäytöksiä ja sensuuria sen varjolla rakennetaan – missä tahansa kuviteltavissa olevassa maailmassa. Nuortenkirjallisuudessa aihe ei ole mitenkään ylettömän yleinen, mutta Pullmanin käsissä se saa mielenkiintoisia ilmentymiä.

Itsenäisenä tarinana tai sen aloittajana Vedenpaisumuksessa on kuitenkin ongelmakohtia. Voisin uskoa, että Universumien Tomua tuntemattomalle lukijalle se ei avaudu tai avautuu hitaasti ja epäselvästi. Tarinassa on myös suvantokohtia ja löysiä hetkiä, ja se olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä ja karsintaakin. Monet asiat tapahtuvat turhan moneen kertaan: Malcolm vierailee luostarissa, Malcolm vierailee tohtori Relfin luona, Malcolm kohtaa outoja ja kiinnostavia henkilöitä majatalossa ja sitten kaikki tapahtuu uudelleen. Myös kanoottimatkalla on toisteisuutta, jonka merkitystä en kyennyt tulkitsemaan. Kirja on lähes 700-sivuinen ja ottaen huomioon, että se on trilogian avausosa, paljon on vielä kertomatta. Toivon, että tyyli tiivistyy seuraavissa osissa, sillä pituus ei sellaisenaan ole tarinalle ansio. Toisaalta tässä suomenkielisessä painoksessa on miellyttävä fontti ja hieman tavallista väljempi taitto, mikä on tuo helpotusta lukurasitukselle.

Ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että Lyraan ja kaikkeen häneen liittyvään kannattaa tutustua ensin alkuperäissarjan kautta. Otava onkin ottanut uusintapainokset Universumien Tomusta, joten sitä on nyt hyvin saatavilla. Alkuperäiset suomennokset on puolestaan kustantanut Tammi.


Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1
Suomentaja: Helene Bützow
Otava 2018
687 s.
The Book of Dust 1. La Belle Sauvage (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Mustetta paperilla

Haasteet: Jatkumo

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 1–7

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga kolahti minuun ensimmäisiltä aukeamiltaan lähtien. Nyt jo seitsemänteen niteeseen saakka suomennettu scifiooppera on ihastuttava yhdistelmä inhimillisyyttä, ihmissuhteita, väkivaltaa ja vauhdikkaita käänteitä.

Kaikki alkaa syntymästä, kuten usein tapana on. Entinen Maantuntuman sotilas Alana on synnyttämässä syrjäisessä varastossa, apunaan vain puolisonsa, Kiemura-kuun entinen asukki ja aseistakieltäytyjä Marko. Maantuntuma ja Kiemura ovat olleet keskenään sodassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa, ja niiden asukkaiden välinen rakkaustarina ja sen seurauksena syntyvä lapsi on järkyttävä poliittinen katastrofi. Niinpä Alanan ja Markon kintereillä on verenhimoinen sakki väkeä, joka haluaa pariskunnasta eroon. Pakoon on siis lähdettävä suoraan lapsivuoteesta.

Syntynyt lapsi saa nimen Hazel ja hän on koko tarinan kertoja. Hazel on tietysti aluksi imeväisikäinen vauva, mutta kasvaa käänne käänteeltä isommaksi. Seitsemännessä osassa hän on jo kouluikäinen, noheva tyttö.

Sagan tarina muotoutuu monipuoliseksi, vauhdikkaaksi ja koskettavaksikin. Ennen kaikkea se on kuitenkin huikaisevan viihdyttävä kokonaisuus, jossa on sivupolkuja ja -säikeitä vaikka muille jakaa – ja kuitenkin kaikki pysyy koossa herättäen jatkuvan halun ahmia lisää.

Oman tukalan tilanteensa sangen hyvin ja konkreettisesti ymmärtävien karkulaisten perässä roikkuvat esimerkiksi Pelkkänimiset ammattitappajat Tahto, hänen ex-rakastettunsa Väijy ja siskonsa Poltto, kosmista politiikkaa näpeissään pitävän tv-päisten robottien kansoittaman planeetan Prinssi Robotti IV (jolla puolestaan on omat perhekuvionsa selvitettävänään), Markon entinen heila Gwendolyn, toimittaja-valokuvaaja-oari Upsher ja Doff vuosisadan skuupin perässä ja ihan vain Markon vanhemmat, joilla riittää nieleskeltävää poikansa tekemien ratkaisujen vuoksi.

Perheen seurueeseen liittyy appivanhempien lisäksi kummitustyttö Izabel, josta tulee Hazelin lapsenvahti ja tärkeä olento muutenkin.

Jokainen albumi on jaettu erillisiin lukuihin, joissa tarina etenee vauhdilla. Vaughanin käsikirjoittajatausta näkyy käänteissä ja Staples on toteuttanut kuvat ja ruudut niin, että kohtausten väliin tulee tiukkoja kuvakulman vaihtoja. Muutenkin pidän Staplesin piirrosjäljestä paljon: hahmoissa on kiehtovia piirteitä, toiminta kuvataan uskottavasti ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Värimaailmassa on tietynlaista teknohenkeä, eikä paikoittaisessa seksissä ja väkivallassa juuri hienostella.

Saga on kertomus perheestä, politiikasta, inhimillisyydestä ja ihmisen heikkouden seurauksista. Se on paikoin karu ja karski, eivätkä tekijät armahda sen enempää lukijoita kuin luomiaan hahmoja. Vastoinkäymisiä, osumia ja lopullisia iskuja osuu moneen maaliin, eikä kukaan selviä ilman lommoja. Silti pohjavire pysyy villin humoristisena seikkailuna, joka tarjoaa mehevää avaruusviihdettä sitä kaipaaville.


Brian K. Vaughan & Fiona Staples
Suomentaja: Antti Koivumäki

Saga – Ensimmäinen kirja
Like 2014
166 s.
SAGA (2012)

Saga – Toinen kirja
Like 2015
152 s.
SAGA vol. 2 (2013)

Saga – Kolmas kirja
Like 2015
146 s.
SAGA vol. 3 (2014)

Saga – Neljäs kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 4 (2014)

Saga – Viides kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 5 (2016)

Saga – Kuudes kirja
Like 2017
146 s.
SAGA vol. 6 (2016)

Saga – Seitsemäs kirja
Like 2018
146 s.
SAGA vol. 7 (2017)

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.

Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...

Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä

Tatu Kokon mainio ja vauhdikas Rob McCool -sarja on edennyt toiseen osaansa Rob McCool ja kirottu metsä. Ensimmäisestä osasta Rob McCool ja Krimin jalokivi olen kirjoittanut näin. Kokko on jatkanut osallistavaa ja nuorten kanssa yhdessä tapahtuvaa kirjoitusprosessia.

Rob McCool on Kaarnen kanssa matkalla Istanbulista kohti kotia, kun heitä kuljettava ilma-alus joutuu tekemään pakkolaskun ja seurue joutuu taisteluun kasakoiden kanssa, jotka puolestaan on saanut sotajalalle ikävän tuttu Novgorodin prinssi Vladimir. Matka jatkuu kasakkaleirin kautta kirottuun metsään, jota hallitsee naissoturien kansa zoonit. Vaikka Rob ja Kaarne ovat onnistuneet solmimaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen kasakoiden kanssa, kirottu metsä outoine yhteisöineen saa homman sotkuun pahemman kerran. Luvassa on melkoinen tapahtumien vyöry ennen kuin kotikonnut Fennoniassa pilkistävätkään näköpiirissä.

Rob McCoolin maailma on kiehtova ja omaperäinen, enkä nopeasti miettien keksi mitään vastaavaa muiden kirjailijoiden luomissa kirjamaailmoissa. Yhtä aikaa vallitsee luonnonmukainen, "vanhanaikainen", lähes arkaainen elämäntapa, ja kuitenkin ihmisillä on käytössään ilma-aluksia, leijulautoja, visiirikypäriä, kehittyneitä naamiointivälineitä, yhteydenpitomenetelmiä ja vaikka sun mitä. Yhdistelmä tuntuu toimivalta ja loogiselta: teknologia ei ole mukana päälleliimattuna vaan luontevana osana tarinaa ja sen käänteitä.

Vaikka kerronta muodostuu yksilöiden kautta, suuremmat linjat paljastuvat vähä vähältä. Vallanhimoinen prinssi Vladimir on valmis likaisiin temppuihin saadakseen haluamansa, vaikka se tutisuttaa diplomaattisia suhteita ja vaivalla rakennettua tasapainon tilaa. Jää nähtäväksi, mihin tarina vielä kulkee: saadaanko aikaiseksi vielä ihan kunnon sota ja mäiske. Kahdessa ensimmäisessä osassa kahinat ovat olleet lähinnä kahden eri osapuolen välisiä, jatkossa voisi olla mahdollista nähdä jotain lähes eeppisiin mittasuhteisiin nousevaa.

Kokko ei säästele toiminnassa. Lähes joka luvussa on jokin olennainen käänne, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Henkilöt eivät pääse helpolla: juuri kun luulee jonkin tapahtumaketjun tulevan päätökseensä, siihen muodostuu vielä uusi linkki. Kieltämättä kirjan lukeminen alkoi jossain vaiheessa jo uuvuttaa, kun mietin, saadaanko kaikkia lankoja koskaan solmittua uusien vauhdikkaiden käänteiden ilmestyessä mukaan matkaan. Kyllä saadaan, ainakin siihen malliin, että lopun jälkeen on hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa.

Rob McCool ja kirottu metsä ei jää liikoja pohdiskelemaan, vaan etenee räväkästi koko ajan. Kirjan sivumäärää ei kannata säikähtää, etenkään jos pitää toiminnasta, sillä Kokko pitää draaman ainekset tiukasti hallussaan ja vaihtelee näkökulmaa, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sujuvasti. Kerronta on kuvailevaa, ja tapahtumat näkeekin mielessään selvästi elokuvamaiseen tyyliin, vaikka mielikuvituksellekin toki jää tilaa työskennellä.

Ilahtuneena oivallisesta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta jään odottelemaan jatkoa Robin tarinalle ja kehotan kokeilemaan ennakkoluulottomasti McCoolin klaanin ja muiden tarinan hahmojen seuraa. Tylsää ei nimittäin ainakaan tule.



Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä
Ulkoasu: Jussi Korhonen
Icasos 2017
331 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka

Erika Vik: Seleesian näkijä

Heinäkuussa minua vietiin. Erika Vik vakuutti minut täysin esikoiskirjallaan Hän sanoi nimekseen Aleia, joka aloitti Kaksosauringot-trilogian. Nyt sain ahmittavakseni sarjan toisen osan. Lopultakin, pitihän sitä puolitoista kuukautta malttaa odottaa! (Miten selviän kolmannen osan odottamisesta??)

Muistinmenetyksestä kärsivä, salaperäisen lumouksen vallassa oleva Aleia on hyvästellyt surullisin mielin kiintymyksenkohteensa Mateon ja matkustanut seleesimies Corildonin kanssa Seleesiaan, jossa hänen olotilalleen voidaan toivottavasti tehdä jotakin ratkaisevaa. Aleia ja Corildon ovat käytännössä paenneet surman suusta, ja vasta turvallisesti eteenpäin puksuttavan höyrylaivan kyydissä uskaltaa hengähtää.

Perillä Seleesiassa Aleia kohtaa itselleen uudenlaisen maailman ja ennen kaikkea Corildonin ylhäisen perheen. Ma'Bathaen perhe on kuumaveristä sukua: arvokasta ja kunnioitettua, mutta myös monilla paineilla ladattua. Erityisesti Corildonin äiti, politiikassa mukana oleva Mathyana ja perheen kuopus, villi pikkusisko Tigran nousevat tärkeiksi henkilöiksi niin Aleialle kuin tarinallekin. Samoin Corildonin setä, upseeritehtävissä työskentelevä Matius solmii olennaisia lankoja yhteen. Corildonin oma menneisyys ja persoona paljastuvat Aleialle ja lukijalle hieman avoimemmin kuin aiemmin.

Seleesit elävät ajanlaskua "jälkeen tulilintujen lähdön". Näyttää kuitenkin väistämättömältä, että vuosikymmeniä kestänyt vakaa rauhan aika on ropisemassa kohti pelkoa ja kaaosta. Sota ei säästä Seleesiaa, ja sen saavat kaikki seleesialaiset – niin syntyperäiset kuin laivantuomat – tuta.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia aiheutti vimmattua eteenpäin lukemista ja ahmintaa, Seleesian näkijä on temmoltaan rauhallisempi – vaikka lopuksi päädytäänkin sotatilaan. Vik rakentaa lukijan nähtäville Seleesian kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja se vaatii ymmärrettävästi oman aikansa. Huviloilla notkuminen ja hidas matkustaminen kaupungista ja majapaikasta toiseen toi mieleeni jonkin venäläisen klassikon, jossa ihmisillä on loputtomasti aikaa mutta rajallisesti tunteita tai kykyä niiden näyttämiseen. Paljon porisee pinnan alla, mutta onneksi edes osa keitoksista paljastuu, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kaksosaurinkojen maailma on kiehtova, yhtä aikaa tuttu ja freesi. Viktoriaaniset häivähdykset yhdistyvät moderneihin ihmis- ja rakkauskäsityksiin, yhteiskunnan rakenne on yhtäältä jäykkä (esimerkiksi kuumaveristen sukuihin kohdistuvat paineet) mutta kuitenkin elävä ja yksilötasolla joustava. Seleesiassa sukupuoliroolit eivät ole niin tiukat kuin voisi joistakin elementeistä kuvitella – Vik ei ole tehnyt itsestäänselviä ratkaisuja, vaan ravistelee rohkeasti ennakko-oletuksia.

Ihastelen trilogian tarinan henkeä. Se perustuu selvästi seikkailuun ja toimintaan, mutta malttaa silti rakentaa ihmissuhde- ja muita juonikuvioita taustoittamalla ja perustelemalla. Puhkiselittäminen ei kuulu tämän tarinan keinoihin, vaan lukija joutuu pähkäilemään eteen tulevia käänteitä ja merkityksiä ihan ominpäin.

Nyt on maltettava pitää toinen pulssi kurissa ja odotettava rauhassa viimeistä ja ratkaisevaa osaa. Jotenkin uskallan veikata, että melkoinen kruunu tarinalle on tulossa.


Erika Vik: Seleesian näkijä. Kaksosauringot II
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
613 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä

Sarjiskokeiluja: Avaruusagentit Valerian ja Laureline

Kävimme kesällä elokuvissa katsomassa Luc Bessonin tuoreimman ohjaustyön Valerian and the City of a Thousand Planets. Leffa ei ole saanut erityisen ylistäviä arvioita, mutta itse viihdyin sen parissa 3D-lasit nenällä aivan oivallisesti. Erityisesti kiitän elokuvan visuaalisuutta: siinä on paljon väriä, valoa, liikettä ja mietittyjä yksityiskohtia.

Innostuin leffan jälkeen selvittelemään, millaisia ovat sarjakuvat sen taustalla. Niinpä kirjastosta lähti mukaan satunnainen pino ranskalaisten Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin vuodesta 1967 tekemiä avaruusseikkailuja suomeksi ja englanniksi.

Valerian ja Laureline ovat siis avaruusagentteja, jotka seikkailevat ympäri universumia tehokkaalla avaruusaluksellaan ratkomassa kinkkisiä ongelmia. Milloin pitää löytää jotain hukassa olevaa, milloin soluttautua vihamielisen lajin sekaan vakoilemaan, milloin suojella arvokkaita henkilöitä näitä uhkaavilta vaaroilta. Tehtävät ovat monipuolisia, ja aina niihin tuntuu liittyvän jotain poliittista kähmintää, vauhtia ja vaaroja sekä yllättävän usein jomman kumman päähenkilön hetkellinen katoaminen joko kaapattuna tai muuten vaan eksyksissä. Ajassa liikkuminen onnistuu heiltä niin ikään.

Christinin piirrosjälki on monipuolista ja värikästä. Liike, äänet ja vauhti välittyvät kuvista ja saavat tarinan eläväksi. Ei piirroksissa mitään erityisen mieleenpainuvaa ole, mutta teknologian ja avaruuden ulottuvuudet hyödynnetään onnistuneesti. Värit miellyttävät silmääni: ne ovat pääosin viileitä sävyjä, mutteivät kylmiä tai kolkkoja. Planeettojen pinnalla puolestaan sävyt useimmiten lämpiävät, ja erilaiset miljööt heräävät eloon.

Tarinat ovat nopealukuisia ja viihdyttäviä. Etenkin Laureline on oivallinen hahmo (vaikka muutamaan kertaan hän olisi saanut ehkä hieman vähemmän vinkua Valerianin perään), joka ei jää tuleen makaamaan, vaan on toimelias ja nopealiikkeinen naissankari. Valerian on hieman pöyhkeä, mutta tulkitsen hänet silti oikeudenmukaiseksi ja pohjimmiltaan lämminsydämiseksi henkilöksi.

Koska kyse on vanhasta sarjakuvasta, osia on luettavana vaikka kuinka. Minua hieman ärsytti, etten päässyt lukemaan kronologisessa järjestyksessä (koska en jaksanut nähdä sen kummempaa vaivaa lainattavien sarjisten eteen, vaan otin ne, jotka olivat hyllyssä tarjolla), mutta onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä – tuskin. Eihän Asterixejakaan tarvitse järjestyksessä lukea. (Tosin Valerianin ja Laurelinen yhteisen tarinan alku kiinnostaisi, ensimmäisessä osassa se ilmeisesti on juonen pääpointtina.)

On aina hyvä laajentaa omia lukutottumuksiaan, ja itse en muistaakseni ollutkaan aiemmin lukenut avaruusaiheisia sarjakuvia. Toisaalta en tiedä, jaksanko innostua Valerianista ja Laurelinesta niin paljon, että kahlaisin kaikki julkaistut albumit läpi. Ehkä, jos jossain vaiheessa tulee halu palata tällaiseen suhteellisen harmittomaan mutta aivan viihdyttävään maailmaan.


J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: The Empire of a Thousand Planets

Cinebook 2011

47 s. 

Valerian 2 – L'empire des mille planètes (1971)

J.-C. Mézières & P. Christin: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Paluu Alflololille. 

Suom. Jyrki Ijäs

Jalava 2005

48 s. 

Bienvenue sur Alflolol (1972)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: Ambassador of the Shadows 

Cinebook 2013

48 s. 

Valerian – L'Ambassadeur des Ombres (1975)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: On the False Earths 

Cinebook 2014 

48 s. 

Valerian – Sur les terres truquées (1977)
Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot-trilogian avaava Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mennyt ohi silmieni ilman bloggarikollegoita. Eräässä bloggaritapaamisessa alkuvuodesta Kirjaluotsi-blogin Tiina esitteli lukemaansa Vikin teoksen ennakkokappaletta ja kehui, kuinka vetävästä kirjasta on kyse. Uskoin kehuja ja laitoin kirjan varaukseen.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa dramaattisen lumimyrskyn keskeltä. Nääntymäisillään oleva nuori nainen menettää muulinsa susilaumalle ja tuupertuu Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Toimipistettä isännöi seleesi Corildon Ma'Bathae, joka on seuran kartografi. Lopulta herätessään tyttö ei muista mistään mitään, mutta nimekseen hän sanoo Aleia. Corildon antaa Aleian jäädä luokseen toipumaan ja asumaan, ainakin kevääseen asti.

Corildonilla on vaativa tehtävä seuran pohjoisimpana tutkijana. Tuulet ovat muuttuneet huonoon suuntaan, ja ympäri mantereen kuuluu epäröiviä ääniä siitä, mitä on meneillään. Seleesit ovat aisteiltaan ylivoimainen laji, joihin ihmisillä on paikoin vaikeuksia suhtautua neutraalisti. Vieraan pelko on vahva, etenkin kun vieraalla on huomattavasti enemmän pelimerkkejä käytettävissään. Kirjan maailmassa puhutaankin lajistisista rikoksista, kun on syytä epäillä esimerkiksi väkivallan johtuvan lajien välisistä eroista. Seleesit ovat tehneet ihmisten kanssa tarkan sopimuksen siitä, miten käyttävät voimiaan ihmisten mailla, ja sen noudattamista valvotaan tarkkaan.

Corildonille selviää nopeasti, ettei Aleia ole lainkaan tavallinen ihmistyttö, vaan jotain muuta. Mutta mitä, siitä ei tunnu saavan selvää, vaikka epäilyksiä on. Niinpä kevään koittaessa Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle matkalle kohti Corildonin kotimaata Seleesiaa, jossa on edellytyksiä selvittää Aleian tilanne. Lähtöhalua kasvattaa myös se tosiasia, että paljastuu Aleian olevan etsintäkuulutettu.

Junamatkan varrella seurueeseen liittyy vielä katupoika Mateo sekä Corildonin ystävä Arata Erren, entinen poliisi. Ja muutamia muitakin kiehtovia henkilöitä kohdataan, osa lyhyemmin ja osa pidemmän aikaa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on todella vetävää ja moni-ilmeistä fantasiaa. Siinä on tuore ote, mutta tietynlaisia klassisia fantasiaelementtejä ei ole sysätty täysin syrjään. Kirjan maailma on sekoitus matalan profiilin magiaa, steampunkia ja villiä länttä: aivan mahtava kombo! Matka kohti Seleesiaa taitetaan junalla, jokialuksella ja höyrylaivalla, tieteellisen seuran tutkimustyössä on käytössä erinäisiä kiinnostavia vempeleitä, saluunat ja kaupunkien sivukujat heräävät eloon aidossa western-hengessä ja miljöö elää muutenkin todella monipuolisena ja visuaalisena.

Trilogian ensimmäisestä osasta kun on kyse, tarinan kokonaisuus vasta availee itseään ja paljon jää vielä selvitettävää seuraaviin osiin. Kirjan maailmassa on esimerkiksi kaksi aurinkoa, mikä kiehtoi minua paljon. Miksiköhän näin ja saadaankohan siihen liittyen vielä tietää jotain erityistä? Samoin kirjan ajanlasku kiinnostaa: tarinan alussa eletään ihmisten aikaa vuotta 2865, joka on seleesien ajassa vuosi 524 jt. (jälkeen tulilintujen lähdön). Tulilinnuista saadaan pieniä vinkkejä, muttei vielä kokonaiskuvaa. Jännittävää!

Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle.

Erinomainen kirja, jonka jatkoa odotan jo kieli pitkällä – onneksi toinen osa julkaistaankin jo aivan pian, loppukesästä.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot I
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
532 s.

Kirjastosta.

Kirjasarjan omat sivut täällä.

______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjavaras Rere, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen pyörteissä, Hurja Hassu Lukija, Bookishteaparty, Dysphoria, Mustetta paperilla    

Haasteet: 81. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

Peter Pan, Wendy ja Seitsemännen taiteen tarinat

Latasin joskus taannoin Project Gutenbergista muutaman klassikon, J. M. Barrien Peter Panin siinä ohella. Vaikka tarina on tuttu monesta elokuva- ja näytelmäversiosta, alkuperäistekstiä en ole tullut koskaan lukeneeksi. Hilkulla lukeminen oli nytkin, mutta puristin homman kasaan tänään päättyvää Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastetta varten.

Oli nimittäin kuivakka opus tämä. Jahkailua, kahnailua, vääntöä, kääntöä, rasittavia perherooleja ja jotenkin kankeasti etenevä juoni. Se tosin lienee monelle tuttu: on Peter Pan, poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän saapuu ystävänsä Helinä-keijun kanssa vieraisille Darlingien perheeseen, jossa Nana-lastenhoitajakoira pitää huolta hulttiovanhempien lapsista Wendysta, Johnista ja Michaelista. Peter houkuttelee lapset mukanaan Mikä-Mikä-Maahan, jossa elelee niin intiaaneja, keijukaisia, kadonneita poikia kuin hurjia merirosvojakin Kapteeni Koukun johdolla.

Seikkailuahan siitä seuraa, joskin Wendyn tehtävä on toimia pikkuäitinä Peterille ja kumppaneille. Hurja taistelu merirosvojen kanssa päättyy traagisesti ja lopuksi palataan kotiin.

En tosiaankaan osaa sanoa, miksi tämä kirja tökki niin paljon, eihän se ole edes kovin pitkä! Jotenkin varmaan ärsyynnyin sen moraalisesta otteesta, joka arvostelee nokkavasti Darlingin perheen vanhempia (jotka ehkä eivät ole täydellisiä, mutta kuka muka on?) ja toisaalta koin vastenmielisenä tavan, jolla Wendysta leivottiin leikkiäiti Kadonneille pojille. Lisää actionia, vähemmän perhearvojen kaipuuta!

Mutta no, annettakoon aika paljon anteeksi yli 100 vuotta vanhalle teokselle – luonnollisesti se on oman aikansa tuote ja kuvaus, satu- ja fantasiaelementeillä varustettuna. Ja toimii varmasti yhä uusiin lapsiin lapsuuden arvoa vahvistavana kirjaklassikkona. Tai leffoina.


J. M. Barrie: Peter Pan and Wendy
Hodder & Stoughton 1911

E-kirja Project Gutenbergista


Helmet-haasteesta kohta 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

_____________

Tänään päättyy Oksan hyllyltä -blogissa viime syksynä avattu Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste, jonka pointtina on siis ollut lukea laajalti elokuva-aiheisia kirjoja. Omat lukemiseni (kahdesta eri kategoriasta) ovat seuraavat:

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja

Beowulf. Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.
Jules Verne: Around the World in Eighty Days (1873)
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni (2000 & 2001 / 2004)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta

Joyce Carol Oates: Blondi (2000/2001)


Yhteensä siis 6 kirjaa. Myönnettäköön, etten ole nähnyt listan kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia Peter Pan -versioita lukuunottamatta. Persepolis kyllä kiinnostaisi, jossain vaiheessa toivottavasti etsin aikaa sen katsomiseen.

Ehdottomasti paras lukukokemuksista oli Joyce Carol Oatesin Blondi, mykistävä romaani kerta kaikkiaan. Myös jo mainittu Persepolis kolahti, ja olenkin saanut sen toisen osan työkaveriltani lainaan (jo keväällä, kröhöm).

Kiitos MarikaOksalle hauskasta lukuhaasteesta!

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

V. M. Toivonen: Fimbul-talvi ja Mimirin lähde – Matka Asgårdiin

V. M. Toivosen Matka Asgårdiin -trilogiasta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Fimbul-talvi (2014) ja Mimirin lähde (2016). Kyseessä on viikinkimytologiasta ammentava (varhais)nuorille suunnattu fantasiakirjasarja, jossa on vauhtia, vaaroja ja mielikuvitusta.

12-vuotias tallipoika Mavil elää Midgårdin Vuonossa Tallimestarin opissa ja huomassa. Vanhemmistaan ja taustastaan hän ei tiedä mitään. Midgårdin alueiden välillä on historian koitossa ollut kahinoita, mutta nyt klaanien on yhdistettävä voimansa, sillä pohjoisesta kuuluu pahoja uutisia: tarujen kauhu, jotunni-jättiläiset, ovat palanneet ja aiheuttavat tuhoa. Tämä tietää sotaa.

Yhdeksän maailman taruihin ja tapahtumiin Mavilia opastaa sokea erakko Hod. Häneltä Mavil saa kuulla Ginnungagapin ennustuksesta, josta jotunnitkin ovat jo huono enne. Voimakkaat riimut on saatava turvaan, ennen kuin puoliverinen jumalten asuinsijoilta Asgårdista aikoinaan karkotettu Loki saa ne käsiinsä. Muuten maailmojen tuho on varma.

Mavililla on suurempi rooli kuin arvaisikaan, ja samalla kun ihmisten sotajoukot kokoontuvat pohjoiseen jotunneja vastaan, Mavil huomaa päätyneensä osaksi retkikuntaa, jonka määränpäänä on jumalten koti Asgård. Mukana on Hod, kaksi klaanipäällikköä ja Aesa – tyttö johon Mavil on tutustunut vain vähän aiemmin. Viikinkivene ei kuitenkaan suuntaa sinne, minne oli tarkoitus, vaan päätyy Jotunheimriin, jotunninen asuinmaille. Mavil oppii itsestään uusia, vavisuttavia asioita – hänellä on suuria voimia, joiden hallintaa on opeteltava huolella. Ja Ginnungagapin riimuista on moni muukin kiinnostunut...

Fimbul-talvi ja Mimirin lähde ovat oivallista luettavaa. Trilogiassa on lähtökohtana perinteikkäät fantasian ainekset: orpo päähenkilö, jolla on salaperäinen perhetausta, sodan uhka ja erilaisten klaanien yhteistyö, outoja ja uhkaavia vihollishahmoja, ennustus, jonka toteutumisen estäminen on välttämätöntä... Näihin kirjoihin tarttumalla pääsee hyvin kärryille fantasiagenrestä, jos se vaikkapa nuorelle lukijalle on vielä vieras.

Teksti ja tarina etenevät napakoin luvuin ja juonta on helppo seurata. Muinaisnorjankieliset termit, nimet ja paikat saattavat hieman hidastaa vauhtia, mutta niihinkin tottuu. Ehkä silti jäin kaipaamaan jonkinlaista sanasto- ja henkilölistaa kirjan alkuun tai loppuun, josta olisi voinut aika ajoin tarkistaa sanoja ja henkilöitä. Fimbul-talven sisäkannessa on Midgårdin kartta, Mimirin lähteessä Jotunheimrin. Niiden tarkastelu on jo sellaisenaan hauskaa, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden ja tapahtumien hahmottamisessa.

Mavil on päähenkilönä sopivan monitahoinen: nuori poika uusien, ihmeellisten ja pelottavienkin asioiden äärellä, utelias ja tiedonhaluinen, omia voimiaan koetteleva. Muuten henkilökaarti on aika perinteikäs selkeästi hallitsevilta luonteenpiirteiltään toisistaan eroavine klaanipäälliköineen, kirpakkoine tyttöineen, hassuine maahisineen ja hyytävine pahiksineen.

Erityisen paljon pidin viikinkimytologian käytöstä tarinan olennaisena rakentajana, vaikka Odin poikineen onkin terminä saanut ylleen sattuneesta syystä varsin ikävän maun. Toisaalta onkin paikallaan muistutella, mistä pohjoismaisessa tarustossa on oikeasti kyse, jotta sen väärinkäyttö ei mene niin helpolla läpi.

Matka Asgårdiin jatkuu siis vielä yhden kirjan verran. Odotan sitä innolla, sen verran mehevään vaiheeseen Midgårdin sotatilanne, Mavilin seurueen matka ja ennen kaikkea Ginnungagapin riimujen kohtalo toisen osan lopussa jää.


V. M. Toivonen: Fimbul-talvi. Matka Asgårdiin – Ensimmäinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2014
150 s.

V. M. Toivonen: Mimirin lähde. Matka Asgårdiin – Toinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2016
266 s.

Arvostelukappaleet.

______

Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa on myrsky.

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia