Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinsonin kirjat alkavat olla minulle mitä suurimmissa määrin helpotusta tuovaa viihdettä. Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas Jackson Brodie -dekkarini tälle syksylle ja sarjassa toki muutenkin. Neljäs osa on jo ilmestynyt suomeksi, se on lukulistallani totta kai.

Maalaiskylässä tapahtuu raaka murha, jonka ainoaksi todistajaksi jää pieni tyttö, Joanna Mason. Hänestä tulee traagisista kokemuksistaan huolimatta (vaiko niiden vuoksi?) työhönsä uppoutunut lääkäri ja sittemmin myös tuore äiti. Pientä lastaan hän rakastaa ylitse kaiken. Lapsen hoitajaksi Joanna on miehineen palkannut teini-ikäisen Reggien. Reggie on luotettava ja jämpti nuori nainen. Oma elämä hänellä kyllä on sekaisin, sillä enää ei ole ketään huolehtimassa hänestä, eikä pakka oikein muutenkaan meinaa pysyä kasassa.

Kun Joannan todistamasta murhasta tuomitun Andrew Deckerin tuomio päättyy ja mies vapautuu, Joanna katoaa.

Jackson Brodie sotkeutuu juttuun jouduttuaan junaonnettomuuteen Edinburghissa ja päädyttyään sitä myötä takaisin yhteistyöhön paikallisen poliisin ja rikosylikomisario Louise Monren kanssa. Jacksonilla on omassa elämässään monenlaista solmua, eivätkä kummalliset tapahtumat ja yhteensattumat auta niiden avaamisessa.

Olen kolmen luetun Atkinsonin dekkarin jälkeen vahvasti sitä mieltä, että tämän brittikirjailijan tyyli on aivan omanlaisensa. Atkinson ei varsinaisesti rakenna jännitystä, mutta sitäkin enemmän hän keskittyy muodostamaan lukijalle monipuolista kuvaa tarinoidensa henkilöistä, heidän elämästään, vaikuttimistaan ja tekemisistään. Näkökulma vaihtuu henkilön mukana, ja kaikkia saadaan tarkastella useampien silmien kautta.

Tapahtumat etenevät vaivihkaisesti, välillä junnataan ja välillä kiihdytetään, mutta nopeus tuntuu aina perustellulta. Henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja etenkin omapäinen Reggie on kiehtova hahmo. Hieman tosin oli pakko nikotella miettiessäni hänen tilannettaan: pohjimmiltaan en pidä ihan uskottavana, että Isossa-Britanniassa huoltajansa menettänyt alaikäinen saisi asua yksin viranomaisten siihen puuttumatta. Ehkä minulta jäi jokin nyanssi huomaamatta.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? on erinomaisen hyvää viihdettä. Se vaatii lukijalta tarkkuutta ja huomion ylläpitoa, mutta rullaa kivuttoman sujuvasti eteenpäin ja antaa sivujensa kääntyä kuin itsestään. Verisen väkivallan sijaan pääpaino on sosiaalisilla suhteilla ja ihmisen moninaisella käytöksellä. Kirja saa miettimään, kuinka poikkeustilanteet ja traumat vaikuttavat, ja kuinka suuri merkitys pikkuruisilla yksityiskohdilla voi toisinaan olla.


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2013
361 s., e-kirja
When Will There Be Good News? (2008)

_____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Lukuneuvoja

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Ystäväni suosituksesta tartuin taannoin ensimmäistä kertaa Kate Atkinsonin kirjaan ja luin Jackson Brodie -sarjan ensimmäisen osan Ihan tavallisena päivänä. Tykästyin kovasti brittikirjailijan tapaan rakentaa tarinaa kiehtovien henkilöhahmojen ja arvoituksellisten joskin myös hyvin tavanomaisten tapahtumien ympärille.

Kaikkein vähäpätöisin asia jatkaa yksityisetsivä Jackson Brodien tarinaa. Jackson on onnekkaiden tapahtumien vuoksi voinut laittaa lapun firmansa luukulle ja keskittynyt ansiokkaasti haaveilemaansa elämään Ranskan maaseudulla. Hän päätyy kuitenkin näyttelijänä työskentelevän naisystävänsä Julian mukana Edinburghin teatterifestivaaleille ja on jälleen kerran keskellä monenlaisia tapahtumia.

Jackson todistaa ruuhkassa herännyttä rattiraivoa, jossa autokuski rusikoi toista. Tilanteen laukaisee niin ikään paikalle sattumalta osunut kirjailija Martin Canning, joka löytää itsestään toimeliaisuutta, jollaiseen ei arvannut koskaan kykenevänsäkään. Martinin osalta asia ei jää tähän, vaan hänen vaatimaton ja rauhallinen elämänsä saa melkoisia käänteitä.

Toisaalla Edinburghissa varakas kotirouva Gloria huomaa avioliittonsa olevan katkeamispisteessä. Puoliso Graham on haalinut muhkean omaisuuden kiinteistö- ja rakennusbisneksessä, mutta kuvion harmaat sävyt voimistuvat ja Gloria tajuaa kulissien sortuvan hetkellä millä hyvänsä.

Edinburghilainen rikosylikomisario Louise Monroe painaa töitä kuin viimeistä päivää ja koettaa samalla pitää teinipoikansa Archien kaidalla tiellä. Louise saa viran puolesta kaiken festivaalien aikana tapahtuvan jollain tasolla näppeihinsä. Myös Louisen ja Jacksonin tiet kohtaavat, eivätkä aina lainkaan hyvissä merkeissä.

Kate Atkinson on minulle näiden kahden lukukokemuksen perusteella erittäin raikas, kiinnostava ja koukuttava uusi kirjailijatuttavuus. Viihdyn erinomaisesti hänen tarinoidensa pyörteissä, niiden tempo on sopiva, henkilöhahmot reheviä ja tapahtumat samaan aikaan uskottavia ja hämmentäviä. Atkinson sekoittaa pakkaansa hyvällä otteella: lukija saa olla tarkkana ja nauttia tietäessään tapahtumista koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Kaikkein vähäpätöisin asia korostaa arkisten sattumusten ja tilanteiden merkitystä. Kuinka väärinymmärryksiä tapahtuu väistämättä ja kuinka pieni päätös voi olla monessa mielessä kohtalokas. Atkinson ei tarjoile hurjia takaa-ajoja ja psykopaattisia sarjamurhaajia, vaan pikemminkin jotain sellaista, jonka kuka tahansa sattaisi kadunkulmassa, naapurissa tai omassa elämässään kohdata.

Kirjan jännite on huomaamaton, mutta se koukutti ainakin minut. Sen sijaan, että tarinan ainoa tavoite olisi selvittää syyllinen mahdollisimman sykettä nostattavien ja veristen käänteiden jälkeen, olennaista on kokonaisuus: elämä ja arki, joka kulkee väistämättä eteenpäin kaikkein vähäpätöistempienkin asioiden ja tapahtumien kautta.


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan / Jukka Iivarinen
Schildts & Söderströms 2012
389 s. E-kirja.
One Good Turn (2006)

E-kirja kirjastosta.

_____

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Kirjamuistikirja, Lumiomena, Lukutuulia 

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Luulin jo kyllästyneeni joksikin aikaa dekkareihin, mutta sitten alkoi jälleen tehdä kuitenkin mieli jotain arvoituksellista. Ystäväni suositteli Kate Atkinsonia, ja päätinkin kokeilla tätä kirjablogeissa varsin laajalti näkynyttä brittikirjailijaa ensimmäistä kertaa.

Kannatti!

Atkinson kietoo pahaa-aavistamattoman lukijan tarinaverkkoon, josta ei edes tee mieli pois. Hän avaa tarinansa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, joissa kuvaa avoimeksi jääviä rikoksia. Pikkutyttö katoaa kotipihalta siskon kanssa tehdyltä telttaretkeltä. Nuori äiti tappaa väsymyksissään raa'asti miehensä. Asianajaja menettää vasta aikuistuneen tyttärensä satunnaiselta tuntuvan hullun veitseniskuihin toimistossaan.

Näihin tapauksiin yksityisetsivänä toimiva Jackson Brodie törmää yksi kerrallaan, kun niiden uhrien omaiset tarttuvat häntä hihasta vuosikausia tapahtumien jälkeen. Epätietoisuus vaivaa, eikä ihme. Mitä pienelle siskolle oikein tapahtui? Kuka oli sekopäinen veitsimurhaaja, jonka uhria isä edelleen tuskaisesti kaipaa? Missä on miehensä tappaneen naisen pieni tytär? Jacksonilla on myös – tietenkin – oman elämän kiemuroita setvittävänä. Vaimo on lähtenyt, tytärtä on kova ikävä, mitä näitä nyt keski-ikäisellä miehellä on.

Viehätyin Atkinsonin tyylistä ja suomennoksesta kovasti. Jännitystä kirjassa ei varsinaisesti ole (vaikka vaaratilanteita tulee eteen), mutta arvoituksellisia tapahtumia ja piinallisen tuntuisia ihmissuhteita senkin edestä. Atkinson rakentaa tarinaa vuorotellen eri näkökulmista, mikä laajentaa lukijan katsantokantaa. Ihmiset eivät tosiaan ole sitä, miltä saattavat yrittää näyttää.

Teksti on vaivatonta muttei aivotonta. Tarina viihdyttää olematta mitäänsanomatonta teflonia, ja vaikkei se varmastikaan jää kuolemattomien kirjallisuusklassikoiden listoille, lukija tuntee lukeneensa jotain, johon kannatti käyttää aikaansa.

Olen jo varannut seuraavan osan kirjastosta. Kertokoon se jotain.


Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts 2011
294 s.
E-kirja.
Case Histories (2004)

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara, Ihminen välissä, Mustikkakummun Anna, La petite lectrice, Lukutuulia, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Paljon melua kirjoista, Implisiittinen lukija     

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Puuuuuuuuuh, sanoo opo viimeisen kokonaisen yhteishakuviikon jälkeen. Alan olla aika kuitti, mutta onneksi suurin osa urakasta on kunnialla takana. Tiistaihin asti on aikaa yrittää vielä muutaman hannailijan kanssa saada homma pakettiin. Yllätti jälleen raskaudellaan tämäkin sirkus, kyllä. Kylmä huurteinen odottaa saunavuoron päälle. Oijoi.

No niin. Työ on siis haitannut viime aikoina vapaa-aikaa ja lukuharrastusta olennaisesti. Jotain olen kuitenkin saanut maaliskuussakin luettua.

Caitlin Moran on brittiläinen toimittaja ja mediapersoona. Joskus taannoin tarttui divarista mukaan tämä näppärän näköinen Naisena olemisen taito, vaikka hieman vierastankin tuollaisia kasvokansikuvia.

Sisältöä ei tarvinnut vierastaa. Moran on kirjoittanut varsin mainion kirjan 2000-luvun naiseudesta, ja vähän 1990-luvunkin. Kyytiä saavat murrosiän muutokset, seurustelu, äiti- ja sisaruussuhteet, seksismi, työelämä, painonhallinta, alusvaatteet, muoti, häät, synnytys ja lapsettomuus. Noin esimerkiksi. Moran laittaa itsensä likoon ja käytää omaelämäkerrallisia aineksia häpeilemättä. Niitä lukiessa on samalla hauskaa pohtia, mitkä jutut ovat totta ja mitkä kenties hieman laveammalla pensselillä väritettyjä.

Feminismistä en ala sen kummemmin tässä keskustella. Sanokoon Moran sen puolestani:

"Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina? ja
b) Haluatko päättää, mitä sillä tehdään?

Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi." (s. 89)

Noin.

Naisena olemisen taito on hauskaa luettavaa. Paikoin tyrskin ääneen. Toisaalta se on myös vähän itseään toistava: koska Moran kirjoittaa lähinnä itsensä kautta, jotkin teemat jatkavat kulkuaan läpi kirjan ja alkavat jo vähän kyllästyttää. Tyyli on kyllä kautta linjan hupaisa ja viihdyttävä.

Kirjassa on paljon hyviä pointteja. Kuinka helposti sitä jääkään jalkoihin sosiaalisissa kuvioissa, työssä tai seurustelusuhteissa, jos ei kunnioita itseään ja omaa sukupuoltaan tarpeeksi. Kuinka helposti sitä nielee seksistiset vitsit ja alistuu ties mihin. Murr.

Olen miettinyt sukupuoliasioita paljon töissä. Murrosiässä maailma on tietenkin mustavalkoinen ja niin kuuluukin olla, mutta toisinaan tekee mieli repiä (omia) hiuksia päästä, kun kohtaa esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä, kummallisia stereotypioita:

"Joo olen tyttö, ainoa vaihtoehtoni on lähihoitaja."
"Joo olen poika, kiinnostaisi hiusala, mutta se on niin gay, et emmä voi."

Ymmärtänette kaavan. Se alkaa jo valinnaisainevalinnoissa ja TET-paikkaa etsiessä. Jatkuu jatko-opintosuunnitelmissa ja työelämässä. Ei lopu koskaan.

En väitä, etteikö sukupuolten välillä olisi, pitäisi ja saisi olla eroja, mutta jotain tarttis silti tehdä, että reippaasti sukupuolittuneet työmarkkinat saataisiin ojennukseen ja ihmiset voisivat ihan omien mieltymystensä, edellytystensä ja taipumustensa perusteella valita ammattinsa ja työpaikkansa. Eivät vain siitä syystä, miltä alapää ja sen tuomat "yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakko-oletukset" näyttävät. Tässäkin edetään varmaan pienin askelin. Toivottavasti edes siten.

Naisena olemisen taito on tietenkin pohjimmiltaan jokaisessa naisessa itsessään. Moran ei säästele sanojaan, mutta kirjassa on silti varsin armollinen pohjavire. Jokainen saa olla sitä mitä on, kunhan on tosiaan sitä, mitä itse haluaa olla.

Ja esteet pitää potkia tieltään (korkkareilla tai maihareilla, kukin tyylillään), eikä antaa niiden pysäyttää. Ikinä.

Niin kerta.


Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Suomentaja: Sari Luhtanen
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Schildts & Söderströms 2013
335 s.
How To Be a Woman (2011)

Divariostos.

_____

Ovat tätä muutkin lukeneet: Nenä kirjassa, kujerruksia, Ilselä, Pussinäädän kirjablogi, Kirjojen keskellä, No, But I Read the Book, Ihminen välissä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen listalta nappaan kohdan 31. Elämäntaito- tai self-help-kirja.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Kirjastosta.


Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista...

Yhdysvaltojen vapaussodassa rampautunut turkulainen luutnantti Carl Wennehielm viettää kesää 1796 kotikaupungissaan Turussa. Kaupunki valmistautuu kiivaasti suureen tapaukseen: valtakunnan hallitsija, nuori kuningas Kustaa Aadolf on tulossa poikkeamaan Turussa matkallaan kohti Pietaria, jossa aikoo kosia suuriruhtinatar Aleksandraa.

Tohinassa Wennehielm kohtaa kunnianarvoisan kenraali Pehr Swantrålen, jolla on luutnantille tehtävä. Swanstrålen vanhin poika Magnus on kadonnut Kustaa III:n sodassa Mikkelin taistelussa muutamaa vuotta aiemmin, eikä isä saa mielelleen rauhaa, ennen kuin selviää, mitä pojalle oikein tapahtui. Vihjeenä on oikeastaan vain Magnuksen upea kello. Wennehielm ei oikein innostu ajatuksesta lähteä itään minkäänmoisiin seikkailuihin, mutta etiketti ja lopulta käytäntö pakottavat hänet matkaan. Avuksi lähtee Wennehielmin ystävä, kaupunginviskaali John Appengren ja matka kulkee Hämeenlinnan kautta Mikkeliin, josta Wennehielm huomaa pian päätyneensä aina Pietariin asti.

Juttu on mutkikkaampi kuin ensin vaikutti, ja Wennehielm huomaa pian olevansa hyvin syvällä salaliittojen, petturuuden ja lopulta suoranaisten murhien suossa. Rauhallista ja nautinnollista elämää arvostava luutnantti tuntee tilanteen ahdistavuuden, mutta eroonkaan ei jutusta pääse, ennen kuin se on selvä, sillä nuora tuntuu kiristyvän ja joku hahmo seuraavan myös aivan Wennehielmin kintereillä...

Syksyllä 2012 tutustuin turkulaiseen luutnantti Wennehielmiin lukiessani Jyrki Heinon esikoisteosta Kellari. Jo tuolloin toivoin kovasti, että luutnantin seikkailut saisivat jatkoa, ja tänä keväänä toiveeseeni vastattiin.

Kello jatkaa Wennehielm-sarjaa ansiokkaasti. 1700-luvun lopun Turku kuvataan vahvasti ja aika, joka historiantunneilla saattaa päästä suhteellisen helposti ohi korvien, muuttuu eläväiseksi ja moni-ilmeiseksi. Heino on nähnyt vaivaa selvitellessään ajankuvaa ja liittänyt Wennehielmin kiinnostavasti osaksi Suomen historiaa. Vaatii kirjallista rohkeutta sekoitella cocktail todellisista historian tapahtumista ja henkilöistä sekä omista kuvitelmistaan – ja kun sen tekee huolella, tulos on erinomainen.

On makukysymys, kuinka paljon kirjan kuvaamasta ajasta haluaa kerrottavan. Heinon tekstissä on paljon viitteitä aikakauden aatteisiin, politiikkaan, tuotteisiin ja tapoihin, ja epäilemättä asiantuntija tai asian harrastaja saattaisi tympääntyäkin pidemmän päälle (etenkin jos on eri mieltä jostakin seikasta, veikkaan), mutta itse kun en tuota aikaa niin tarkkaan tunne, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Kahvikielto on Kellon kuvaamana aikana juuri kumottu ja kahvia totisesti nautitaan hartaudella. Ajatella, jos jonkinlainen vastaava kielto yritettäisiin nykyaikana saada aikaiseksi...

Henkilökavalkadi on kiinnostava, joskin hyvin miehinen. Ei se haittaa, miesten seikkailu tämä onkin, ja Wennehielm on edelleen niin sympaattinen, että hänestä riittää moneen käänteeseen. Ja onneksi eräs erityisen kiinnostava rouva saadaan mukaan muutamaan kertaan – ehkä kuulemme hänestä vielä, kun Wennehielmin seikkailut toivottavasti jatkuvat. Arvoitusta ratkotaan ihastuttavan rauhalliseen tahtiin, mikä tietenkin kuuluu myös kuvatun ajan elämänmenoon: hötkyily on käytännössä mahdotontakin, kun liikkuminen on hidasta ja asiat on tehtävä etiketin mukaan.

En osaa kuin kehua. Ehkei näin verkkainen tahti sovi kaikkein verisintä jännitystä kaipaaville, mutta toisaalta aika ajoin onkin hyvä hidastaa vauhtia ja keskittyä itse arvoituksen ratkaisuun ja mehevään miljööseen kiinnostavine henkilöineen. Alkoi myös tehdä mieli reissata kesäiseen Turkuun luutnantin jalanjäljille. Pitäisiköhän...?

_____

Kirjasähkökäyrässä kirjasta myös pidettiin, vaikka Main mielestä se ei ylläkään Kellarin tasolle. Kansan Uutisissa Kai Hirvasnoro kehuu kovasti.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa pääsen kiinni ensimmäiseen johtolankaan.

Markus Leikola: Matkalla tänne

Markus Leikola: Matkalla tänne
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Schildts & Söderströms 2013
151 s.

Divariostos.


Markus Leikolan Matkalla tänne on 12 novellin kokoelma, jossa ollaan muutoskohdissa. Kieli tykittää suorana ja konstailemattomana, rivien välistä ei tarvitse liikoja lukea. Henkilöt ovat tuttuja ja silti outoja, melkein kuin naapureita ja sukulaisia, työkavereita ja ohikulkijoita, ja kuitenkin jokin erottaa heidät tavallisesta. On se sitten ajatus, teko, toive, virhe.

Kokoelma on nopealukuinen ja novellit tasaisen varmoja. Niissä ei ole suuria nousuja tai laskuja, vaan ne etenevät helposti haltuun otettavalla tavalla. Toisaalta tasaisuus tylsistyttää ja novellit sujahtavat ohi jättämättä sen kummempia muistijälkiä.

Pidin etenkin novelleista Pihapolku, Altaanmittoja, Häämatka, Arpajaisvoitto ja Jätetty. Niissä oli riittävästi yllättäviä elementtejä: erikoinen kertoja tai päähenkilö, koukku, loppu, joka keikautti asiat toiseen asentoon. Juuri niin kuin hyvissä novelleissa on.

Pihapolussa pikkupoika ottaa pelosta niskalenkin ja miljöö on vahva. Altaanmittoja esittelee kaksi erikoista ihmistä ja kuvaa sitä hetkeä, kun reviirit ylitetään ja neuroosit näyttävät kyntensä. Häämatka kerii auki suhdetta, joka näyttää lopuksi hyvin erilaiselta kuin alunperin luuli. Arpajaisvoitto kuvaa elämää, joka on minusta hyvin kaukana, mutta johon on tällaisen novellin myötä helpompi samaistua, näkee taas hieman selvemmin, ymmärtää jotain, jota ei ole pitänyt niin keskeisenä. Jätetyssä ilahdutti kertojavaihdosten dynaamisuus ja novellin kuvaaman tilanteen absurdius – ja samalla kyse on jostain aivan tavallisesta, sellaisesta, johon kuka vain voi joutua.

On kuitenkin todettava, ettei Matkalla tänne ole minulle muuta kuin välipala. Luin kokoelman joskus viime viikolla, enkä enää tarkalleen edes muista, milloin. Yhden iltapäivän tämän kanssa viettää, mutta kuten todettua, tavallisuus on osaltaan tämän kokoelman teema ja se aiheuttaa myös tunteen siitä, että novellit haipuvat mielestä samaa tahtia kuin niitä lukee.

Toisaalta tärkeää on sekin, että lukukokemus on hyvä juuri sillä hetkellä. Miksi kaikkien kirjojen ja tekstien pitäisi jäädä ikuisesti mieleen? Eikö ole hyväkin, että on kirjallisuutta, jota voi hyödyntää silloin, kun sitä tarvitsee, ja lähettää se eteenpäin, kun tarve on ohi?

Matkalla tänne sopii luettavaksi hetkeen, jossa haluaa matalan kynnyksen luettavaa, joka ei kuitenkaan ole tyhjää ja merkityksetöntä.

_____

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Pinon päällimmäinen, Helsingin Sanomat.

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat
Suomentaja: Katriina Savolainen
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.
Svinalängorna (2006)

Kirjakauppaostos.


6-vuotiaan Leenan perhe muuttaa leveämmän leivän perään Etelä-Ruotsin Ystadiin. He saavat kaupungin vuokra-asunnon uudelta asuinalueelta, Fridhemistä. Uudessa kodissa on paljon sellaista, mistä ei aiemmin ole voinut haaveillakaan: kylpyamme, jääkaappi, sisävessa ja lämmin vesi. Isä ja äiti, isoveli Markku ja pikkuveli Sakari muodostavat Leenan elämän keskiön.

Leena tutustuu pihaleikeissä ja vanhempien tuttavien kautta myös muihin perheisiin. On hiekkalaatikolta tavattu naapurirapun Åse, jonka äidillä on tapana siivota perjantaisin oluen voimalla. On äidin ystävän Helmin perhe, jossa on viisi lasta ja usein juhlia. Ja samalla on Leenan oma perhe, jossa kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi.

Sekä isä että äiti tarttuvat helposti pulloon, ja muutaman ottaminen venähtää naapurissa asuvan viinatrokarin suosiollisella avustuksella viikkojen ryyppyputkiksi, joita seuraa väistämätön krapula ja morkkis. Lapsien on opittava sietämään jatkuvaa epävarmuutta, väkivallan ja juoppohulluuden pelkoa, likaisia vaatteita ja tyhjää jääkaappia. Kukaan ei tule katsomaan, kun koulunsa aloittava Leena laulaa ensimmäistä kertaa Suvivirttä tai voittaa uintikisat. Kukaan ei silitä tukkaa, kun herää keskellä yötä painajaisiin. Pikemminkin painajaista on jokainen hereillä oltu hetki.

Sikalat on Susanna Alakosken omiin lapsuusmuistoihin perustuva, rujo romaani alkoholismista, perheväkivallasta ja köyhyydestä. Kaikki se ja paljon muu on ollut mahdollista 1960- ja -70-lukujen Ruotsissa, hyvinvointivaltion kainalossa. Ja on tänä päivänä.

Kirjan tarina kerrotaan Leenan silmin ja hänen näkökulmastaan. Lapsen herkkä mieli ja liian aikaisin nähdyt kauheudet kuvataan onnistuneesti ja aidosti. Tarina jatkuu aina Leenan teini-ikään saakka ja loppu jää avoimeksi. Kertoja kasvaa ja kehittyy kirjan kuluessa, ja vaikka tapahtumat ja tilanne eivät sinällään parane, jonkinmoista armoa ja helpotusta on havaittavissa.

Alkoholi hiipii kuvaan hitaasti mutta varmasti. Tiesin odottaa rajua menoa, ja siksi olin hieman yllättynyt siitä, että kirjan tarina alkaa hienovaraisemmin ja silotellusti. Kaikki on ensin ihan hyvin, on työtä ja siisti koti, kissanpentuja ja aurinkoa. Arki tuo kuitenkin mukanaan kaiken sen, mitä yksikään lapsi ei osakseen ansaitse. Kerronnallisesti ratkaisu on vaikuttava ja voimakas, kontrasti on suuri ja vavahduttava.

Vaikka Sikalat käsittelee inhottavaa aihepiiriä paikoin suorastaan inhorealistisesti, lukukokemus on antoisa monella tapaa. Leena reagoi kotioloihinsa voimakkaasti, mikä välittyy lukijalle monin tavoin. Ilmeisin on lapsen kasvava ymmärrys perheen tilanteen onnettomuudesta, mutta yhtä lailla Leenan keho  viestii siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Koulussa Leena leimautuu suuresti opettajiinsa, jotka saavat tässä tarinassa olla harvoja kunnollisia aikuisia, vaikkeivät hekään puutu selvästi kärsivän oppilaansa tilanteeseen riittävän nopeasti. Byrokratian rattaat ovat raskaat ja ruosteiset, valitettavasti.

Sikalat haisee oksennukselta ja virtsalta, vanhalta viinalta ja kuivuneelta vereltä. Se on paikoin lohduton ja kokonaisuutena vihastuttava kirja, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa synkkyyteen. Leenan maailmassa on myös kaunista ja hyvää, ennen kaikkea siksi, että hänestä kasvaa vahva ja pystyvä tyttö. Kaiken pahan jälkeen voi silti toivoa parempaa.

___

Kirjasta on kirjoitettu varsin monessa blogissa, tässä jokunen linkki:

Kaisa / Kannesta kanteen
noora / Tea with Anna Karenina
Katri / La petite lectrice
Kirjanainen
Jori / Kaiken voi lukea!
Valkoinen kirahvi / Opuscolo – kirjasta kirjaan
Minna / Oota, mä luen tän eka loppuun
Aletheia / Kirjoihin kadonnut


Sikalat on 36. ruksi TBR-listallani.

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jännitystä 1700-luvun Turusta

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset. 

Hulluja lahkoja: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs
Käsikirjoituksesta suomentanut: Mirja Hovila
Schildts 2011
314 s.
Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död (2011)

Kirjastosta.


Ida Maria Åkerblom (1898–1981), snappertunalaisen mäkitupalaisen tytär, tuli tunnetuksi horrossaarnaajana, karismaattisena profeettana ja nimeään kantaneen lahkon despoottisena johtajana. Maria aloitti saarnaajan uransa vuonna 1917 ja keräsi nopeasti ympärilleen uskollisten seuraajien piirin. Hän oli kiehtova ja kiinnostava persoona, vahvahenkinen puhuja ja monin tavoin vetävä nuori nainen.

Åkerblom aloitti toimintansa Uudellamaalla, mutta siirtyi nopeasti Pohjanmaalle, Kokkolan lähistölle. Siellä hän sai paikallisista talonpojista tukea sanomalleen. Maria saarnasi pääasiassa öiseen aikaan, ja kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nopeasti. Pääasiallinen sanoma oli, että elettiin lopun aikoja ja vain Mariaa seuraamalla ja häntä Jumalan lähettämänä profeettana kuuntelemalla saattoi pelastua.

Marian oikeaksi kädeksi tuli sisällissodan henkisesti musertama Eino Vartiovaara, joka otti nuoren naisen kasvattityttärekseen. Vartiovaaran vaimo Maiju ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, sillä hän huomasi nopeasti miehensä olevan kokonaan Marian pikkusormen ympärillä. Perheen rahavarat alkoivat ohjautua Marian ja Einon yhteishallintaan, ja joukko ympärillä kasvoi. Pohjanmaalla ryhmittymä sai vastaansa niin paikallista väkeä, joka ei muotoutuvaan lahkoon ja sen kasvavaan rahanhimoon ja kummallisiin tapoihin ihastunut, kuin itsensä arkkipiispa Gustaf Johanssonin. Esteistä huolimatta herätyskokoukset jatkuivat ja lisää väkeä kiinnostui Marian levittämästä Jumalan sanasta.

Vaikeuksia alkoi tulla siinä vaiheessa, kun lahkon sisärengas oli muotoutunut tiiviimmäksi ja Marian vallanhimo kasvoi kasvamistaan. Marian renkinä toiminut poika pahoinpideltiin julmasti, jolloin pohjanmaan väki menetti malttinsa ja halusi ajaa åkerblomilaiset hevon kuuseen kotiseudultaan. Oikeusjuttua puuhattiin ja paljon lisää epäilyttävää toimintaa paljastui: varkauksia, vääriä valoja ja lopulta nimismiehen murhayritys.

Lahko muutti Helsinkiin ja hankki yhteisillä varoillaan Toivola-nimisen huvilan Meilahdesta. Parhaimmillaan kolmisensataa henkeä toimi yhteisen aatteen eteen. Tavoitteena oli päästä Palestiinaan, jonka Maria oli profetoinut olevan liikkeen määränpää. Lopulta sekä Maria Åkerblom että murhayritykseen osallistuneet miehet tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Maria pakeni useaan otteeseen sekä tutkintavankeuden, mielisairaalajaksojen että varsinaisen tuomionsa aikana, mutta hänet saatiin joka kerta kiinni. Vankeutensa aikana hän johti lahkoaan edelleen tiukoin ottein.

Vankeustuomioiden jälkeen lahkon toiminta jatkui Helsingissä. Maria keskittyi kasvattamaan lahkolaisia ja näiden lapsia Herran kurissa ja nuhteessa, keräämään muilta rahaa ylellistä elämäänsä varten ja vahvistamaan asemiaan kaikin tavoin. Lisäksi hän kasvatti koiria ja piti lemmikkinään jossain vaiheessa jopa kahta leijonanpentua! Erilaisia bisneshankkeita pyöritettiin lahkolaisten rahoilla, ja ilmeisesti menestys oli suhteelliseen hyvää.

Mediaan Åkerblomilla oli ristiriitainen suhde. Hänestä oltiin kirjoitettu paljon jo 1920-luvulla, mutta 1930-luvun kuluessa ja sen jälkeen hän pyrki rakentamaan itselleen kokonaan uudenlaisen julkisen identiteetin. Hän oli kykenemätön kohtaamaan kritiikkiä ja piti kaikkea itseensä ja seuraajinsa kohdistuvaa arvostelua järjestelmällisenä vainona. Moni irtautui lahkosta, moni perhe hajosi, mutta Marialla oli kannattajia ja seuraajia kuolemaansa saakka. Itse hän piti itseään Jumalan profeettana loppuun asti.

Todella mielenkiintoinen kirja tämä Gustav Björkstrandin kirjoittama elämäkerta. Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta väitöskirjan vuonna 1976, ja on ollut aihepiiristä kiinnostunut omien sanojensa mukaan lapsesta saakka. Nyt ollaan rautaisen ammattilaisen kirjoittaman tarinan äärellä, ja sen kyllä huomaa.

Ennen tämän kirjan lukemista tiesin Maria Åkerblomista vain sen, että hän oli hurmossaarnaaja, joka istui tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilassa ja teki sieltä uskaliaan pakoyrityksen. Siinä kaikki. Nyt tiedän huomattavasti enemmän ja lisätietoakin janoan.

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista kulteista ja lahkoista – uskonno(i)sta ja sen eri muodoista ylipäänsä – ja tämä kirja vastaa kyllä tiedonjanoon. Se antaa kiihkottoman kuvan yhdestä 1900-luvun erikoisimmasta suomalaisesta, joskin lukija pudistelee aika ajoin päätään epäuskosta. Miten tuollainen ihminen on voinut vetää puoleensa jopa kolmesataa ihmistä, saada heidät myymään tai panttaamaan sukutilansa tai muun omaisuutensa, pakottaa heidät asumaan kommuunissa, antamaan vääriä valoja ja ryhtymään väkivaltaisuuksiin?

Sitä kai kaikki lahkoja ja kultteja tutkivat pohtivat. Åkerblomin mielenterveydestä tiedetään sen verran, että häntä pidettiin hysteerikkona ja tunne-elämältään häiriintyneenä. Nykystandardien mukaan hän täyttää psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirrelistan tuosta vaan. Hän itse sanoi jonkin hoitojakson aikana, että tuntee itsensä kahdeksi ihmiseksi, joista toinen on lempeä ja toinen julma.

Luin keväällä Ulla Appelsinin kirjoittaman Leevi K. Laitisen elämäkerran Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo kartanolaisuudesta, monin tavoin Åkerblomin liikettä vastaavasta lahkosta, joka toimi Satakunnassa samoihin aikoihin. Kartanolaiset keskittyivät nimenomaan väkivaltaan kasvatus- ja ojennuskeinona ja seksuaalisuuden tuomitsemiseen, kun taas åkerblomilaisten kohdalla kyse oli enemmän äärimmäisen vahvasta henkilökultista. Tosin åkerblomilaisetkin hallitsivat kyllä väkivallan käytön ja esimerkiksi liikkeestä eroon pyrkiviä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja pidettiin panttivankeina. Kaikki tämä kohdistui myös puolustuskyvyttömiin lapsiin.

Ei kai voi todeta kuin että maailma osaa aina yllättää. Miten paljon kaikkea tänne mahtuukaan ja miten käsittämättömiä ratkaisuja ja valintoja ihmiset tekevät joko omin päin ja tietoisesti tai manipuloituina ja pakotettuina. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kaltaisilleni uteliaille on tarjolla myös Elävän arkiston noin puolituntinen ohjelma Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja.

Kirjan on lukenut myös Maija/Kirjojen keskellä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Elämäkerrat.

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto. Novelleja.
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Schildts & Söderströms 2012
205 s.
Palo Alto. Stories (2010)

Kirjastosta.


Sinä perjantaina menimme koulun jälkeen Fredin kanssa kaverilleni Barrylle. Ulkona oli vielä valoisaa, mutta me pidimme silti pienet juhlat. Ostimme kimppaan pullon Kessler-viskiä. April, yksi tyttö josta tykkäsin, oli siellä myös. Ajattelin, että jos joisin itseni känniin, meistä voisi kehittyä jotain. Voisin kertoa, miltä minusta oikeasti tuntui, ja loppuillasta pääsisin ehkä panemaan häntä. (April, s. 106)

James Francon esikoisnovellikokoelma tarjoaa karun ja ilottoman näköalan kalifornialaisten esikaupunkiteinien elämään. Se kertoo siitä, millaista on olla nuori maailmassa, jossa pitemmän päälle oikein millään ei ole väliä. Kun ei pidä muista ihmisistä, eikä pidä itsestään, kun joutuu hyväksikätetyksi tai hyväksikäyttää itse, kun tulevaisuus on jossain todella kaukana ja nykyhetki ylitsepääsemätöntä sontaa.

Yksitoista tarinaa hukassa olevasta nuorisosta, viinasta, pilvestä, koulukiusaamisesta ja seksistä. Se on aika paljon se.

Pidin kuitenkin, paljon. Francon ilmaisu on simppeliä, toteavaa ja saarnaamatonta, jopa yksinkertaista. Lyhyet lauseet seuraavat toisiaan, eivätkä suuretkaan tapahtumat saa kertojaääniä hätkähtämään. Elämä on niin kuin se kerrotaan, ja siihen on helppo uskoa.

Ongelmaksi voi tosin muodostua se, että novellit ovat varsin paljon toistensa kaltaisia. Ne sekoittuvat. Samat henkilöt esiintyvät useammassa, mutta koska he ovat hyvin samantapaisia, eroja on vaikeaa tehdä tai nähdä. Toisaalta tämä lienee kirjailijalta tietoinen valinta, sillä yksilöt eivät uniikkeina persoonina ole tämän kokoelman keskiössä. Pikemminkin olennaista on tunnelma, teot, tapahtumat, nuoruus ylipäänsä.

Joen kanssa ei ole paljon puhumista, koska hän on ääliö. En tiedä, mitä hän luulee olevansa tai miksi hän luulee olevansa olemassa. Joidenkin ihmisten elämä on kai sellaista, että kukaan ei sano heille, mitä heidän pitäisi olla, joten he eivät ole mitään. Ennen vanhaan kaiken sai jo syntymässä, valinnat oli tehty, ja siinä sitä viljeli maata kuolemaansa asti tai tyhjensi kuninkaallisia vessoja. (Jack-O', s. 196)

Palo Alto on aika rankka lukukokemus, sillä se ei anna juurikaan toivoa tähän hetkeen. Nuoren arki ei ole helppoa eikä aina edes siedettävää, vaan sen eläminen voi johdattaa hyvin harkitsemattomiin tekoihin, rötöksiin, rikoksiin ja väkivaltaan. Kiintymys, ystävyys, rakkaus - tuntemattomia käsitteitä kaikki. Kokoelman nuoret elävät tasan ja vain oman napansa ympärillä, jolloin muut ihmiset ovat pääasiassa jotain, mitä voi käyttää hyödyksi jollain tavalla, kuten tekee vaikkapa nuori jamppa, joka alkaa järjestelmällisesti parittaa koulun uutta tyttöä, joka taas luulee (tai toivoo) olevansa tämän tyttöystävä.

Vanhemmat loistavat poissaolollaan, sillä heillä lienee muuta tekemistä kuin olla vanhempia lapsilleen. Opettajat tai valmentajat tai sosiaalityöntekijät eivät juuri vakuuta hekään. Osa tekee vain työtään, eikä tippaakaan enempää (aina eivät sitäkään), osa ryhtyy uudeksi lenkiksi hyväksikäytön ketjuun. Franco näyttää vanhan totuuden jälleen uudessa valossa: ulkokuori pettää, myös keskiluokka on onnetonta.

Huumoriakin kirjassa on, joskin hyvin mustaa sellaista. Palo Alto keikkuu jossain kurkkua kuristavan ahdistuksen ja inhorealismin välimaastossa, sillä voisin hyvin kuvitella sen olevan jollain tasolla, valitettavasti ehkä jopa kokonaan, täyttä totta.

Muita aatoksia: Hanna/Kirjainten virrassa ja Anu/Kirjaston kummitus.

So American: Dirty Realism. 

"Chilin maku täyttää suun"

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja
Suomentaja: Raija Jänicke
Schildts 2010
296 s.
Mexikansk dagbok (1998)

Kirjastosta.


Kun suljin tämän kirjan kannet, huomasin, kuinka suussani maistui Meksiko.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikon-päiväkirjassaan maasta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka pystyin lukiessani elävästi aistimaan. Kirja on takakannen mukaan kirjoitettu "kahviloissa, linja-autoasemilla, autioissa hotelleissa, virtojen varsilla, Chiapasin sademetsissä" ja hyvin matkapäiväkirjamainen se onkin. Varsinaisena juonena kulkevat Sjögrenin kaksi Meksikon-matkaa, mutta itse "tarina" muodostuu sirpaleista, näkymistä, hetkistä, tapaamisista, tunnelmista ja mauista. Sjögren kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa elävästi ja terävästi. Paikoin tavataan paikallisia ihmisiä, kierrellään kujilla ja toreilla, paikoin kirjailija ripottelee mukaan omia muistojaan, mielipiteitään ja pätevää faktatietoa Meksikon historiasta ja alkuperäiskansojen asemasta. Kokonaisuus on eheä, joskaan itse en lukenut Meksikon-päiväkirjaa mitenkään tuntosarvet pystyssä ja silmä tarkkana, vaan sen sijaan annoin tekstin tunnelman viedä sanoja selvemmin ja ajoittain tajusin kulkeneeni useamman sivun elävässä Meksikossa, vaikken tarkasti lukemaani jälkeenpäin muistanutkaan.

Olen lukenut melkein kaikki Vivi-Ann Sjögrenin kirjat, ja rakastan hänen tyyliään kirjoittaa maailmasta ja sen eri väreistä. Hän on matkustelun grand old lady, sellainen kosmopoliitti, jota on helppo ihailla ja kunnioittaa: hän menee kohti vierasta arkailematta mutta kunnioittaen, löytää arjen toiselta puolen maailmaa, eikä koskaan ylenkatso sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä olisi tavoitetta.

Meksikon-päiväkirjan loppuosaa ei kannata lukea nälkäisenä, sillä sinne Sjögren on koonnut hyväksi havaitsemiaan meksikolaisen keittiön reseptejä, jotka hän kirjoittaa auki tapansa mukaan hellästi kuin runot. Sjögrenin reseptit ovat taidetta itsessään – ja ne, joita olen joskus kokeillut, ovat osoittautuneet myös käytännössä erinomaisiksi. Siksi onkin sääli, että tämä kirja on kirjaston. Omassa hyllyssä tällaisesta teoksesta löytyisi aina jotain valmistettavaa.

Tämän kirjan lukeminen osui hyvään väliin. En haaveile Meksikosta mitenkään erityisesti, mutta Etelä-Amerikka laajemmin kiehtoisi kovasti matkustuskohteena. Meksikon-päiväkirjan elämäniloiset, pohdiskelevat ja tarkkanäköiset huomiot minulle vieraasta maasta ja kulttuurista toivat arvaamatonta piristystä tähän ankean sateiseen heinäkuuhun täällä pohjolassa. Voi olla, että "joudun" lähiaikoina matkustelemaan kirjallisesti enemmänkin, sen verran hyvän potkun Sjögrenin ihana kirja antoi.

Meksikon-päiväkirjalla osallistun sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Suomalaiset maailmalla) että Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen (Sakprosa).