Älyn iloa

Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Charlotte Perkins Gilman: Herland

Jossakin, ehkä Etelä-Amerikassa, on maa, jossa ei ole miehiä. Naiset pyörittävät omaa yhteiskuntaansa rauhassa ja sopusoinnussa. Järjestelmä toimii: kansa elää hyvää elämää, on riittävästi sivistystä, ravintoa ja hupia. Yhtään miestä ei ole mailla halmeilla.

Kunnes kolmen jenkkimiehen utelias seurue saapuu maahan valloitusaikeet mielessään.

Metsäänhän se menee, konkreettisestikin.

Seurue muodostuu insinöörihenkisestä koviksesta Terrysta, herkästä lääkäri-biologi Jeffistä sekä minäkertojana toimivasta sosiologi Vanista. Nämä kolme kaverusta ovat päättäneet löytää Herlandin ja valloittaa sen – tavalla tai toisella. Etenkin Terry on kuin pöyheä kukonpoika, itsevarma ja selkein sävelin kulkeva: hänelle maailma on paikka, jossa on tietynlaiset säännöt, joista ei ole poikkeuksia.

Niinhän sitä on helppo kuvitella.

Seurue jää pian saapumisensa jälkeen Herlandin asukkaiden "vangeiksi". Heitä opastetaan hellästi mutta päättäväisesti omaksumaan maan ja kulttuurin tavat, ja etenkin Jeff sopeutuu Herlandiin erinomaisesti. Terry sen sijaan kapinoi sanoin ja teoin, eikä voi mitenkään ymmärtää, ettei maassa tosiaan ole miehiä, eikä heitä sinne millään lailla kaivatakaan.

Herland opettaa vierailleen aivan uusia tapoja tarkastella yhteiskuntaa, sukupuolta ja elämäntapoja. Se on avartavaa – ja turhauttavaakin. Paikoin edessä on väistämättömiä yhteentörmäyksiä.

Charlotte Perkins Gilmanin Herland on sata vuotta vanha feministinen utopiaromaani, joka tuo lukijan eteen maailman, jossa sukupuolierot on pyyhitty pois. Tilalla on harmonia: terveiden, vahvojen, järkevien ja rauhanomaisten ihmisten yhteiskunta, jossa on tilaa sivistykselle, yhteisöllisyydelle ja hyvälle elämälle. Herlandin naiset eivät tarvitse miehiä mihinkään. Heitä eivät uhkaa ulkoiset vaarat, he lisääntyvät neitseellisesti, he eivät kaipaa mitään muuta.

"Tavallisesta" yhteiskunnasta tuleville miehille Herland on järkytys. He ovat tottuneet ajatukseen naisten ja miesten tehtävistä ja paikoista yhteisössä, heille molemmilla sukupuolilla on omanlaisensa rooli. Tuota roolia vasten Herlandin elämä tuntuu lähes rikolliselta, niin paljon se eroaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä.

Kirja tarjoaa kiinnostavia ajatuksia ja herättelee pohtimaan, mikä kaikki on kenties muuttunut sadassa vuodessa. Onneksi varsin moni asia on, mutta paljon on vielä jäljellä Perkins Gilmanin omasta ajasta, jota Herland pitkälti kuvaa.

Tarinan ongelma on, että se alkaa vauhdikkaasti ja uteliaisuutta kutkuttaen, mutta muuttuu melko pian lähes luennoksi. Kulttuurieroja väännetään esiin rautalangasta, ja kirjan henkilöt ovat kuin paneelikeskustelijoita, jotka paasaavat kukin vuorollaan oman näkemyksensä puolesta. Sen sijaan, että Herlandin yhteiskunta kuvautuisi tarinallisuuden kautta, se kerrotaan lukijalle kuin oppikirjasta. Pidemmän päälle lukeminen alkaa maistua puulta, ja tarinan lopussa olin suoraan sanoen onnellinen, että kirja lopultakin päättyi.

Herland ei ole huono kirja. Se on oman aikansa tuote ja siinä mielessä vallankumouksellinen. Nykypäivän levoton lukija ei vain saa siitä niin paljon säväyttäviä kokemuksia, kuin ehkä on ollut tarkoitus. Toisaalta se on hyvä merkki: jotkin asiat ovat sentään muuttuneet sadassa vuodessa, eikä niiden vuoksi tarvitse enää nostaa nyrkkiä ilmaan.

Liikaa on kuitenkin vielä korjattavaa – eikä vain naisten osalta. Millainenkohan olisi feministinen utopiaromaani vuosimallia 2015?


Charlotte Perkins Gilman: Herland
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Ulkoasu: ?
Savukeidas 2009
287 s.
Herland (1915)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Lopunajan lauseet, Kiiltomato

Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä

Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä
Suomentaja: Paula Hotti
Kansi: ?
Savukeidas 2012
188 s.
Alkuperäisteos: ?

Kirjastosta.


Lady Warrenin Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä on vinkeä matkakertomus 1920-luvulta. Lady pakkautuu kamppeineen moottoripyörän sivuvaunuun ja lähtee lähes 3000 kilometrin ajomatkalle Pohjois-Afrikan teille. Moottoripyörää ajaa hänen ystävänsä P.

Matkan varrella vieraillaan pienissä kylissä, isommissa kaupungeissa, aavikolla ja vuoristossa. Lady tekee tarkkoja ja teräviä havaintoja kohtaamistaan ihmisistä ja näkemistään asioista. Kaupunkien juutalaiskorttelit, satama-alueet ja aavikoiden heimoelämä tulevat lukijalle tutuksi, samoin moninaiset majoituspaikat hotelleista kotimajoitukseen ja aavikolla telttailuun.

Lady Warrenilla on sana hallussa, ja hänen seikkailuaan on kiinnostavaa seurata. Asenne matkaan on ihailtavan rento, ja vaikka vastoinkäymisiä tulee paljon, mikään ei saa ladya musertumaan. Tosin on muistettava, että teos on kirjoitettu matkan jälkeen, joten se on hiukan jälkiviisas ja nostalgisoiva.

Onneksi mukana on kartta, josta matkaa voi seurata. Algerian ja Tunisian seudut kun eivät ainakaan tälle lukijalle ole erityisen tuttuja. Kuvitus olisi ollut poikaa, mutta lady kirjoittaa filmirullien ja muiden muistojen kadonneen kotimatkalla kohti Britanniaa. Harmi.

Kirjaa oli hauska lukea, ja ladyn asenne ilahdutti alusta loppuun. Itse tuskin olisin yhtä rento, jos kulkupelini hajoaisi keskellä afrikkalaista erämaata tai jos koko päivän odottamani juna menisi nenän edestä. Mutta no, minäpä en ole menossa Afrikkaan ajamaan moottoripyörällä.

Toisaalta on myönnettävä, että jäin lopulta hieman epäilemään kirjan aitoutta. Lady Warren on täysin tuntematon henkilö, josta en saanut selville kirjan lisäksi muuta. Alkuperäisteoksestakaan en löytänyt tietoja – en tosin jaksanut kauheasti edes etsiä. Kaiketi ei pitäisi olla syytä olla uskomatta, etteikö Lady Warren olisi kuvaamaansa matkaa vuonna 1921 tehnyt, mutta epäilyähän maailmaan mahtuu. Eikä se lukukokemusta pilannut: hauska kirjahan tämä oli lukaista, vaikkei kovin mieleenpainuva olekaan.

___

Afrikan tähti: Algeria ja Tunisia. Maailmanvalloitus: Tunisia.