Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, bloggari, joka päätyi harhailemaan työpaikkansa lähistöllä sijaitsevaan pieneen kirjastoon. Hän ei yleensä käynyt siellä, mutta aina silloin tällöin hänen teki mielensä raskaan työpäivän jälkeen päästä heti rauhalliseen paikkaan, pois arjen aherruksen keskeltä. Kirjastossa hän huomasi herkullisenvärisen kirjan, josta muisti joskus kuulleensa.

Kirja päätyi bloggarin kirjapinoon, välillä alle, välillä päälle. Sen oranssi kansi kurkisteli, mutta kirja pysyi kuitenkin paikoillaan. Eräänä päivänä kirja kuitenkin suorastaan hypähti bloggarin käsiin, eikä lukemista voinut enää välttää. Ja niin kirja tuli luetuksi vauhdilla. Se toi mukanaan hymähtelyä, tyrskähdyksiä ja iloista ihmetystä.

Kaikki viisitoista satua herättivät jonkin tunteen. Osa vahvemman, osa heikomman, mutta kuitenkin jonkin tunteen. Bloggari bongasi tuttuja elementtejä jo lapsena kuulemistaan saduista: riveillä esiintyivät niin ilkeät äitipuolet, eriluonteiset sisarussarjat, petolliset puolisot, pelastavat ritarit, inhimilliset eläimet ja moraaliset opetukset. Satujen muodossa oli tuttuutta, ja samalla ne olivat virkistäviä, pisteliäitä ja monin tavoin kekseliäitä.

Kirjan lukeminen toi bloggarille iloa. Se sujahti alas sulavasti, sadut olivat juuri sopivan mittaisia, ja yhden perään halusi aina vielä lukea seuraavan. Saduissa piikiteltiin sopivasti nykyajalle – Mersuille ja kansainväliselle politiikalle – ja silti ne olivat omalla tavallaan ajattomia, liittyivät sadunkerronnan ikiaikaiseen perinteeseen.

Bloggari sulki kirjan kannet tyytyväisenä lukemaansa. Oli tullut aika palauttaa vinkeä oranssi kirja takaisin kirjastoon, seuraavan onnekkaan lukijan saataville. Kuka se sitten tulisikaan olemaan ja millaisten lukukokemusten perässä.


Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Ulkoasu: Ea Söderberg
Atena 2014
136 s.

Kirjastosta.

_____

Toisten mietteitä: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Café pour les idiots, Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Kirjojen keskellä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 29. Kirja, jossa on taikuutta.

Lukudiplomi IX: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY 1944
231 s.

Omasta hyllystä.


Pessi on pieni peikkopoika, joka elää tyytyväistä elämää metsässä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin keijutytön, Illusian, joka on eksynyt metsään kotoaan sateenkaaren takaa. Yhdessä Pessi ja Illusia tutustuvat metsän elämään, joka on keijulle ihmeellistä ja uutta. Yö tulee nopeasti, eikä sateenkaarta enää näy – eikä näy moneen viikkoon, on niin kuivaa. Illusia jää maan päälle Pessin vieraaksi odottamaan mahdollisuutta palata kotiin.

Pessi tutustuttaa Illusian metsän olentoihin ja elämänmuotoihin. Kohdataan pirullinen ristilukki, kimalainen, sepelkyyhkysten pariskunta, jokiäyriäinen ja simpukka, biisami sekä monta monta muuta mielenkiintoista ja pelottavaakin metsänelävää, kasveja ja eläimiä. Taustalla kuuluu kummallista kovaäänistä kumua, ja ajoittain äänet ja räjähdykset tulevat lähelle.

Illusian on lopulta jäätävä koko talveksi, ja talvi on aina vaarallinen vihollinen. Onneksi nokkeluudella, kiintymyksellä ja rohkeudella voi selvitä poikkeuksellisissakin olosuhteissa.


Tämä kirja on nököttänyt hyllyssäni pitkään. Se on mummolan perintöä ja odottanut lukuvuoroaan kauan. Nyt, kun Lukudiplomi-haasteen aikaraja alkaa vähitellen tulla umpeen ja muutama osio oli vielä vailla suoritusta, sain lopultakin tartuttua tähän kotimaiseen klassikkosatuun.

En ole hetkeen lukenut satuja, ja siksi oli mukavaa sujahtaa satumaailman vietäväksi. Pessi ja Illusiahan on enemmän kyllä aikuisille suunnattu, mutta satumainen tunnelma siinä vallitsee. Kehyskertomuksessa jatkosodan rintamalla oleva upseeri kirjoittaa lapsilleen satua, johon punoutuu mukaan ihmisyyden ja sotatilan muutosta ja pysyvyyttä.

Peikon ja keijukaisen ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja saa aikaan uutta elämää. Ihan suloinen ajatus, mutta vähän mentiin jo makeilun puolelle. Kirjallisesta luontokuvauksesta nautin yleisesti ottaen suuresti, samoin kirjaan liitetyistä valokuvista, vaikka ne eivät laadultaan ihan nykyvaatimuksia täytä. En erityisemmin tylsistynyt, vaikka kieltämättä osa luonnon ihmeiden kuvauksista on varsin jaarittelevaan tyyliin esitetty.

Hieman jouduin nikottelemaan, kun kirjailija päästää paikoin sukupuoli- ja perhenäkemyksensä valloilleen.

– Voi pikku tyhmeliini, nauroi herra Sepelkyyhky ja suuteli jälleen rouvaansa, sillä hän tiesi, etteivät nuoretkaan rouvat siedä, että heidän tyhmyydelleen nauretaan. Eiväthän kirjekyyhkyset kanna mitään kirjeitä nokassaan. Niille sidotaan jalan ympärille rengas, jonka sisällä on viesti. Sitä paitsi langaton lennätin on syrjäyttänyt jo kirjekyyhkyset.
– Oih kultani, huokasi rouva Sepelkyyhky. – Minä olen niin tyhmä, hän sanoi ja koetti olla herttaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
– Sellaisena minä rakastan sinua kaikkein enimmän! huudahti herra Sepelkyyhky onnellisena. Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi! He ovat viisautta hankkiessaan menettäneet sen taidon. (s. 99–100)

Muutenkaan en aivan ihastunut ajatukseen esittää eläimet naimisiin menevinä ja muutenkin ylettömän ihmismäisinä hahmoina, mutta annettakoon se sadussa kuitenkin anteeksi. Samalla se ehkä tasapainottaa yksityiskohtaista luontokuvausta. Aikansa kuvana teos on kiinnostava kokonaisuus.

Suosittelen sadunnälkään, luonnonkaipuuseen ja pehmeään laskuun sota-aiheisiin.

***

Hengästyttävän upeita luontokuvia voi katsella vastikään avatussa järvenpääläisen luontokuvaajan Jouko Veikkolaisen muistoblogissa. Suosittelen tätä ihan jokaiselle. Uusia kuvia julkaistaan joka arkipäivä.

***

Lukudiplomi-haaste, suoritus IX
Luontotarinoita

Tehtävä 1. Etsi kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet kolme teoksen tapahtumapaikkaa.

© CC Anssi Koskinen 

© CC Faisal Saeed

Rukajärvi, elokuu 1944. Kuvaaja tuntematon. (PD.)

___

Pessin ja Illusian ovat lukeneet myös hdcanis, Sanna, Maija ja Jami.

Haasteet: Lukudiplomi ja TBR90+10. 

Satuhaasteessa Pieni merenneito

Katja haastoi noin kuukausi sitten osallistumaan Satuhaasteeseen. Uhosin silloin osallistuvani SKS:n hengessä jollakin suomalaisella sadulla, mutta veri veti (ja oma kirjahylly helpotti tilannetta) sittenkin Tanskaan.

H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.

Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.

Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.

En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.

Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.

Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.