Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset

Saituri iski!

Molière 1622-1673. Kuva: Wikipedia.

Hyppäsin hetkeksi runoista draamaan. Minusta on aina tuntunut todella oudolta ajatukselta lukea näytelmiä: eikö niiden pointti ole nimenomaan katsoa, miten näyttelijät tulkitsevat tekstin merkityksineen lavalla? No, en ole teatterin(kaan) asiantuntija, ja Molièren klassikkonäytelmä Saituri tuntui sopivan helpolta selätettävältä niistä ennen 1800-lukua julkaistuista teoksista, joita tenttiin on kolme luettava.

Molière, alun perin Jean Baptiste Poquelin, oli pariisilainen teatterille sydämensä menettänyt mies, joka päätyi näyttelijäksi, ohjaajaksi, teatterinjohtajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Molière esitti seurueineen tuotoksiaan itse kuningas Ludvig XIV:lle, jonka armoitetussa suosiossa herra sai kuolemaansa saakka paistatella.

Saituri kertoo rahasta, rakkaudesta ja ahneudesta. Päähenkilö on sairaalloisen saita ylhäisömies Harpagon, jonka lapset, poika Cléante ja tytär Élise, aiheuttavat leski-isälleen harmaita hiuksia tuhlaavaisuudellaan (=ylipäänsä käyttävät rahaa sellaisiin turhuuksiin kuin ruoan ostamiseen) sekä rakkaussotkuillaan. Isä haluaisi naittaa lapsensa mahdollisimman edullisesti, Élisen vanhalle kurpalle, joka ei vaadi myötäjäisiä ja Cléanten kypsälle leskelle. Itse hän on iskenyt silmänsä kauniiseen Marianeen, joka taas onkin Cléanten mielitietty. Élisen sydän pamppailee talon hovimestarille Valèrelle, jolla on (tietenkin) romanttinen, salattu menneisyys. Lisänä sopassa on muutama palvelija ja viranomainen sekä kadonnut raha-arkku. Lopuksi langat solmitaan ovelasti yhteen, ja komediaa kun eletään, loppu on onnellinen ja siinä on mukana myös vähän opetusta.

Saituria ei ole pituudella pilattu, mutta sitäkin terävämmin se sanoo asiansa: kuinka helposti ihmiset sotkeutuvat elämässään pikkuseikkoihin, kuinka herkästi väärinymmärrykset syntyvät ja kuinka suuri vaikutus on epäsuotuisilla luonteenpiirteillä, jotka jyräävät alleen kaiken muun - myös terveen järjen. Harpagonin hahmossa on jotain sydäntäsärkevää, vaikka hän on kaikin puolin epämiellyttävä ja typerä. Jos hänen hallitsevan luonteenpiirteensä vaihtaisi miksi tahansa muuksi vähemmän mairittelevaksi, sama tunne voisi säilyä: tässä on mies, joka pelkää maailmaa liikaa nauttiakseen elämästään koskaan. Samoin voi käydä kelle tahansa.

Jotenkin huikaisevaa kokea jotain sellaista, jota on jo vuosisatoja sitten koettu, ja naureskella asioille, joille jo 1600-luvun ranskalaiset ovat naureskelleet.

Aikamoisen terävää piikkiä Molière kyllä osaa lähettää suuntaan jos toiseenkin. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa hänen uransa Aurinkokuninkaan hovissa, sillä voiko tosiaan olla niin, että näin sivaltava mies on saanut nauttia hallitsijan suosiota vailla ongelmia? Vai onko jälleen kyse siitä, että vain narrilla on oikeus pilkata kuningasta? No, Saiturissa ei sinänsä hyökätä hallintoa, vaan pikemminkin ihmisluontoa vastaan, joten ymmärrän kyllä, ettei sitä ainakaan minään valtiopetoksena ole voitu pitää. Ehkä aiheesta löytyy vielä jotain kiinnostavaa lisätietoa jossain vaiheessa, jos jaksan etsiä.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Viimeksi kun luin ranskalaista klassikkoa, teki mieli heittää kirja seinään. Nyt ahmaisin opuksen muutamassa tunnissa ja aloin kaivata mahdollisuutta nähdä teos teatterin lavalla. Kaiketi se on vielä joskus mahdollista, nämä klassikot kun eivät vanhene. Tässä tapauksessa sanon täydestä sydämestäni: onneksi.

Saituri pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta: alueena on Länsi-Eurooppa ja Ranska.

Potemislukemisena Eläinten vallankumous

En ole jaksanut tänään oikein potea, ainakaan ihan perinteisessä mielessä. Olen lukenut (no, okei, vaakatasossa sängyssä) ja imenyt sisuksiini aika paljon teetä, mutta päiväunet ja muut normaalit sairastamiseen liittyvät jutut olen jättänyt vähemmälle. Äsken innostuin raivaamaan kirjoituspöytääni sen verran, että siihen muodostui tyhjä tila muutaman kirjakuvan ottamiseen ja tietokoneelle. Kotonamme on jotenkin aika himmeä valaistus, ja siksi tuntuu, että silloin tällöin napsimani kuvat kirjoista ovat yleensä epätarkkoja ja tärähtäneitä ja muutenkin huonoja. Kamera kyllä pitäisi viedä huoltoon, se on nimittäin palvellut minua tuollaisenaan jo alkuvuodesta 2005, uskollinen Nikon D70. Maksoi silloin yhden kuukauden sairaalahuoltajan palkkani verran. Nyttemmin ei taitaisi kelvata myytynä oikein kellekään, tai mistä minä tiedän. Mutta minulle se on oikein sopiva kumppani (mitä nyt tosiaan olisi hieman huollon tarpeessa).

Lopettelin jo aamupäivällä Anna Kareninan. Vihdoin on tiiliskivi selätetty! Oloni on vapautunut, joskin olen sittenkin pohjimmiltani hieman pettynyt kyseiseen teokseen. Alku oli todella lupaava, mutta sitten kaikki tavallaan lässähti. Kirjoittanen lukukokemuksesta tarkemmin myöhemmin. Mitenköhän muilla kimppalukijoilla mahtaa sujua?

Ensi viikon torstaina on yleisen kirjallisuustieteen tentti, jota varten olen nyt vuoden päivät kahlannut klassikoita läpi. Tenttiä olen aina siirtänyt eteenpäin jos jonkinmoisilla syillä, mutta ensi viikolla aion mennä sen tekemään, vaikka lukematta on vielä tässä vaiheessa neljä teosta. Pietarissa matkaseuranani oli Dickensin Kolea talo, jota sain luettua parisataa sivua. Tässä venäläisessä pöpössäni en kuitenkaan tuntenut olevani oikein vastaanottavainen kyseiselle teokselle, joten nappasin hyllystä esiin Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka olen aiemminkin lukenut muistaakseni kahdesti ja jonka olen myös listannut ensi viikon tentiin. Varmaan osittain samasta syystä, jonka takia nuoriso taitaa arvostaa tätä teosta pakollisten kirja-arvostelujen kohteena äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa. Onhan se lyhyt. Mutta siihen helppous loppuukin.

George Orwell: Eläinten vallankumous. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1969. (Animal Farm, 1945.)

Kartanon eläimet elävät isäntänsä Jonesin vallan alla, kun vanha ja viisas Majuri-niminen sika näkee unen tulevasta Vallankumouksesta, joka muuttaa kaiken. Eläimet eivät tohdi uskoakaan moiseen, mutta nopeammin kuin he huomaavatkaan, siitä tulee totta: vanha isäntä ajetaan matkoihinsa, kahleet katkaistaan ja jokin suuri ja mahtava odottaa kulman takana. Älykkäimpinä maatilan eläimistä siat ottavat pian vallan sorkkiinsa ja ovelasti suuntaavat tilan tulevaisuuden oman mielensä mukaiseksi. Alkuun kaikki sujuu vapauden ja veljeyden hengessä, mutta varsin pian hierarkia muodostuu selvääkin selvemmäksi, propaganda alkaa purra ja historia kirjoitetaan uudelleen. Suuret seitsemän käskyä, jotka Vallankumouksen aluksi on maalattu pysyvästi seinään muistuttamaan aatteen rehtiydestä, alkavat kuitenkin vähitellen saada uusia muotoja, joiden paikkansapitävyydestä eläimet eivät enää voi olla varmoja.

SEITSEMÄN KÄSKYÄ


1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. 
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.

(Eläinten vallankumous, s. 28.)

Kirja on vavisuttavampi kuin pystyin muistamaan. Kaikessa tiiviydessään se on juuri niin riipaiseva, tarkkanäköinen ja ahdistava, kuin totalitarismin ja vallan väärinkäytön kuvaaminen parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on. Juuri noin se on mennyt. Juuri noin se menee edelleen.

Muistaakseni olen lukenut tämän ensimmäistä kertaa joskus varhaisteini-ikäisenä, ja jo silloin tämä jätti voimakkaan kuvan mieleeni. Nimenomaan kuvan: Orwell kirjoittaa tarinansa selkein piirroin, kuin elokuvaa katsoisi. Eläintilan eläimet kuvaavat osuvasti erilaisia tapoja suhtautua vallitsevaan tilanteeseen ja sen erilaisiin, toisinaan mielettömiin ilmenemismuotoihin. Lampaat saadaan laulamaan mitä tahansa helppoa sävelmää sisällöstä viis, koirat opetetaan pienestä pitäen militantein keinoin tottelemaan käskyjä, hevoset uurastavat kaikilla voimillaan ja haluavat uskoa työnteon voimaan. Jokainen varmaan löytää itsensä tästä sirkuksesta ja parhaimmillaan tajuaa, että on yhdistelmä monesta erilaisesta tavasta kestää vallan absurdeja toimia - jos kapinointi on mahdotona.

Kyllä tämä edelleen pani hiljaiseksi, miettimään sitä, millä tavoin vallanhalu ja valtajärjestelmien rakentaminen ja ylläpitäminen tätä meidänkin maailmaamme pyörittävät. Kuinka lähellä 1930-luvun tuulet taas ovatkaan ja kuinka helppoa massaa on villitä ja hallita, ohjailla, painostaa, pakottaa, huijata.

Kannattaa pitää silmät auki. Eivät ne siat tästä maailmasta minnekään ole kadonneet, eivätkä ne ole vain Eläinten vallankumouksen sivuilla.

Nopealla haulla löysin hyvät arvostelut marjikselta ja Valkoiselta kirahvilta.