Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Heikki Kännö: Sömnö

No nyt kuulkaa. Johan on tehty matka. Siihen meni kolmisen kuukautta, useita iltahetkiä juuri ennen nukahtamista, tuokioita nojatuolissa, pari kertaa melkoinen siivu juna- tai bussimatkasta etelän ja Savon välillä. Matkan varrella liidettiin ja kiidettiin Keski-Euroopasta Kongon viidakoihin ja Ruotsin saaristoon, oopperasta nykytaiteeseen, impotenssista insestiin.

Heikki Kännö näytti taas, mistä tarinat rakennetaan.

Sömnö on uhkea paketti, yli viisisataasivuinen jötkäle, joka yhdistää sukusaagan, todellisuuspaon, taiteenfilosofian ja inhimillisen elämän eri puolet villillä ja kumartelemattomalla tavalla. Sen ydintarinassa Isak Severin -niminen mies kirjoittaa uutta elämäkertaa ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä, joka on kuin saippuapala elämäkerturin käsissä – ja todellisuudenkin, jos nyt totta puhutaan. Severinin selvitystyö vaatii aikaa ja vaivaa, eikä hän itsekään selviydy siitä kolhuitta. Bergeriin asti pureutuakseen hänen on haastateltava tämän perhettä ja sukua ja tehtävä tutkimustyötä, jonka tulokset eivät aina ole painokelpoisia.

Bergerin sukuun liittyy paljon mystisiä elementtejä: sen jäsenet eivät ole mitään aivan tavallisia talliaisia, vaan hyvin itsetietoisia ja omia pyrkimyksiään kohti eteneviä persoonia. Historian hämäristä paljastuu hyväuskoisuutta, hyväksikäyttöä, peiteltyjä valintoja, esoteerista ajattelua, surkeaa vanhemmuutta, tutkimusmatkoja, syvää uskoa, mitä villimpiä keksintöjä, maailmanparannusta, mielenterveyden haasteita, kiristystä ja rikoksia. Noin ensialkuun.

Mitä muuta Sömnö itsestään antaa? Se on lukijan itse selvitettävä.

Kännöstä on kahden romaanin perusteella tullut yksi suurista suosikeistani. Esikoisteos Mehiläistie oli upea elämys, ja niin oli Sömnökin. Kännön kerronta on syvää olematta raskasta ja sujuvaa olematta helppoa. Hän kääntää ja keikuttaa, lähtee kaukaa ja palaa lähelle. Sömnökin kasvaa melkoiseksi kudelmaksi, jossa kaikki elementit pysyvät silti perustellusti mukana, tarinaa tukien ja yhä uhkeammaksi vatkaten.

Tarinan lukeminen on kuin sukeltaisi todella syvälle absurdiin maalaukseen, jossa voi tapahtua ja tulkita tapahtuvaksi lähes mitä tahansa. Juuri kun luulee olevansa aivan selkeästi kärryillä, jokin osanen keikahtaa eri asentoon ja saa kokonaisuuden näyttämään uudelta ja erilaiselta. Mielikuvitusta kutkuttaa, ärsyttää ja rasittaa, mutta sitä lukemisen ilo saa myös edellyttää: jos ei taiteilija pääse aina (jos koskaan?) helpolla, miksi taiteen kuluttajan ja kokijan pitäisi päästä?

Todettava kyllä on, ettei pitkäksi venynyt lukuaika ollut lukukokemukselle ansioksi. Uuvuin aika ajoin, ja kun sitten taas jatkoin, olisi tehnyt mieli aloittaa kirja uudelleen alusta. Nyt, kun kaikki on koettu, uudelleen lukeminen maittaisi myös: jos uppoaisin uudelleen Sömnön maailmaan, mitä kaikkea sellaista näkisin ja tulkitsisin, jota en ensimmäisellä kerralla tajunnutkaan?

Sömnöstä riittää ammennettavaa. Se on kertakaikkisen hieno ja moniulotteinen romaani. Lämmin suositukseni.


Heikki Kännö: Sömnö
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2018
550 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sömnö myös meni ja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna).

Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä

Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.

Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.

Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.

Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino

Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.

Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.

Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.

Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.

Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.

David Mitchell: Luukellot

Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

Valaita, avaruutta ja ainahan sitä saa hävetä itseään – Marraskuun Kuukauden lyhyet

Marraskuu meni, luin jälleen mukavalla vauhdilla ja monenlaista. Lyhyissä esittelyissä on tällä kertaa luvassa mieluisaksi käyneen scifisarjan päätösosa, yksi kaunokirjallisuuden tämän vuoden Finlandia-ehdokas ja huomattavaa samastumispintaa tarjonnutta sarjakuvaa.

Tuhannenkahdensadan valovuoden päässä Maapallolta on kuumat paikat, kun Kepler62-retkikunnan välit kiristyvät ja piilotellut salaisuudet paljastuvat yksi toisensa perään. Matkaa ei ole tehty lainkaan niin viattomista lähtökohdista, kuin voisi luulla, vaan taustalla on erittäin vakavia ja harkiten tehtyjä päätöksiä, joilla on mittavia seurauksia niin elämälle uudella planeetalla kuin Maapallollekin.

Kuudes ja viimeinen osa tästä "tuotantokaudesta" solmii langat, tarjoaa jännitystä ja toimintaa ja jättää myös loppunsa sopivan houkuttelevalla tavalla avoimeksi, jotta jatkoa tietenkin taas kaipaa. Ilokseni olenkin kuullut, että Kepler62:n saaga jatkuu ensi vuonna uudella tarinalinjalla. Huikeaa – tämä kirjasarja jos jokin on madaltanut kenen tahansa kynnystä a) lukea kokonaisia kirjoja ja b) tutustua scifiin.

Viimeisen osan kuvitus on jälleen kerran aivan priimaa. Pasi Pitkänen, ottaisin näitä Kepler62-kuviasi julisteeksi seinälleni milloin vain! Tosin aivan nuorimpia lukijoita kuvat saattavat hieman ahdistaa, sillä osassa niistä on voimakkaita tapahtumia ja vihaisia henkilöitä, mutta silloinhan onkin tärkeää puhua kirjan herättämistä tuntemuksista jonkun toisen kanssa. Pidän Kepler62-sarjasta erityisen paljon siksi, että sen kohderyhmä on niin laaja. Jo pienemmät alakoululaiset voivat hyvin tutustua tähän sarjaan, mutta ihan hyvin se uppoaa vielä yläkoululaisiinkin – ja tietysti meihin omaa avaruusmatkaamme edelleen odottaviin aikuisiin. Yhdessä lukeminen ja kokeminen, mikäs sen mukavampaa! Ehdoton suositus Parvelalle, Sortlandille ja Pitkäselle!

Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja kuusi: Salaisuus

Suomentaja: Outi Menna

WSOY 2017

187 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Kirjahilla

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista herätti monenlaista keskustelua kokeilevuudellaan ja haastavuudellaan. Innostuin listan kirjoista paljon, sillä en ollut ehdokasasettelun julki tullessa lukenut niistä vielä ainuttakaan.

Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat olisi saattanut jäädä ilman ehdokkuuttaan lukematta, sillä kansi ei kutsunut minua lainkaan luokseen, ja takakansitekstikin lähinnä hämmensi. Mutta onneksi tulin tutustuneeksi tähän suomalais-romanialaisen esikoiskirjailijan teokseen, sillä se on kipeä, haikea ja monitulkintainen tarina perheestä, suvusta ja kansojen käänteistä – tiiviissä paketissa.

Päähenkilö on Alba, jonka sielu ja mieli on jakautuneena kahtia Suomen ja Romanian välille. Alban oman aikuiseksi kasvamisen kautta tarkastellaan myös Romanian kokemia muutoksia kommunismin aikana ja sen jälkeen.

Maahanmuutto ja siirtolaisuus nousevat myös olennaisiksi tekijöiksi. Alban suomalainen äiti on ensin koettanut onneaan Romaniassa miniän roolissa, mutta lopulta perhe on muuttanut Suomeen pois kommunismin ikeen alta, jotta Alban romanialainen filosofi-isä voisi vihdoin toteuttaa itseään ja akateemisia intohimojaan.

Sandun kerronta on vahvaa ja värikästä. Ajat, paikat ja ihmiset lomittuvat, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat. Ihmisissä on paljon enemmän kuin uskoisi, heidän teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan on pintaa myös piilossa. Vaikka tarina on elävä ja moniulotteinen, jokin piti minua siitä hieman etäällä, tarkkailemassa vain. En elänyt mukana. Ei se aina lukiessa ole välttämätöntä, mutta nyt sen puute jätti aukon lukukokemukseen, sillä Valas nimeltä Goliat jäi lopulta juuri sen olennaisen kädenmitan päähän.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
265 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää

Haasteet: Muuttoliikkeessä

Tätä sarjista lukiessa nauroin ääneen lähes koko ajan. Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti on aivan hulvaton, itseironinen, lempeän ymmärtäväinen ja silti terävä sarjakuvakokoelma aikuisuuden haasteista. Sarjisten päähenkilö, joka on ehkä Andersenin jonkinlainen alter ego, kamppailee itsetunnon, erinäisten kehitysaskeleiden, aikuismaisten tekojen ja omien mielihalujensa ristipaineessa. Välillä homma onnistuu, välillä ei.

Tunnistin pelottavan paljon erinäisiä hölmöjä, irrationaalisia ja vähän säälittäviäkin tapoja reagoida kohtaamiinsa haasteisiin, tapaamiinsa ihmisiin ja ajattelemiinsa ajatuksiin. Oi voi, jospa joskus vielä eläisi jonkinlaisessa tasapainossa itsensä ja muiden kanssa. Sitä odotellessa hekottelen Andersenin yksinkertaiselle, hieman lapsekkaalle piirrosjäljelle ja oivallisille teksteille, jotka on suomentanut Aura Nurmi.

Kiitos tästä sarjakuvasta, Sarah ja Sammakko. On taas hieman kevyempi olo.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2017
109 s.
Adulthood Is A Myth (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä – Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää

Tänään 11.10. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä tyttöjen päivää. Huraa kaikki tytöt, tytöksi itsensä tuntevat ja tyttöjä symppaavat! Tyttöjen kunniaksi esittelen erinomaisen mahtavan sarjakuvakirjan, jonka soisin kaikkien tyttöjen, tytöksi itsensä tuntevien, tyttöjä symppaavien jne. lukevan. Tai oikeastaan ihan kaikkien. Kyse on ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletystä hedelmästä, joka kertoo – vulvasta.

Edes avaruuteen ei kehdattu lähettää kuvaa vulvasta. Penis kävi kyllä.

Strömquist ei säästelee sanojaan eikä kynäänsä tarttuessaan aiheeseen, joka väistämättä herättää monenlaisia ajatuksia. Kielletty hedelmä käy huolella, napakasti, anteeksipyytelemättä ja suorasukaisesti läpi käsityksiä, uskomuksia ja historiallisia käänteitä, jotka se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi on kohdannut – pääosin länsimaisessa kulttuurissa.

Mikä onkaan maailman vanhimpia aiheita taiteessa?

Kielletty hedelmä ei anna armoa. Sille on hankalaa väittää vastaan (en kyllä edes tiedä, kuka haluaisi yrittää). Aihepiirit etenevät vauhdikkaasti miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua "naisen sukuelimeksi" yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vulvan nimeämisen vaikeuteen, naisen kehoon, seksiin ja kuukautisiin.

Selväksi käy, että biologiseen naiseuteen liittyy niin paljon kompleksisia ja moniulotteisia asiakokonaisuuksia, käsitteitä ja yhteiskunnallisia olettamuksia, ettei juuri mikään termi tai historiallinen tapahtuma ole painolastista vapaa. Vallankäyttö on tietenkin yksi olennaisimpia ilmiöitä, joka on määrittänyt kautta aikojen keinoja kontrolloida osaa yhteisön jäsenistä tiukemmin kuin toisia. Lisääntymiskyvyn ihmeellisyys ja yhtäaikainen tuttuus ja vieraus on luontevasti yksi tarkimmin säädellyistä ihmiselämän osa-alueista.

Aika lohduttoman kuvan naisen ja ennen kaikkea fyysisen naiseuden asemasta Kielletty hedelmä antaa, mutta toivottomaksi ei tarvitse heittäytyä. Asenne on säpäkkä, periksiantamaton ja järjettömät asenteet ja rakenteet railakkaasti kyseenalaistava. Tyyli on sarkastinen ja pisteliäs, välillä saattaisi poskia helottaa suorasukaisuuden edessä, ellei olisi niin keskittynyt nyökkäilemään ja puhisemaan.

Kielletty hedelmä on kirja, jonka soisin päätyvän aika monelle lukulistalle. Tyyliltään sarjakuva on simppeli ja tekstipainotteinen, pääosin väritys on mustavalkoinen ja kuvissa tiettyä naivistisuutta. Ehkei visuaalinen ilme ole itselleni kaikkein mieluisinta tyyliä, mutta sen antaa anteeksi timanttisen sisällön vuoksi.

Tytöt kaikkialla, antakaa palaa – maailma on teidän!


Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Suomentaja: Helena Kulmala
Ulkoasu: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sammakko 2016
143 s.
Kunskapens frukt (2014)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Todella vaiheessa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi, Kirjamuistikirja

Douglas Coupland: Eleanor Rigby

Douglas Couplandin Eleanor Rigby jäänee mieleeni pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen tarina on koskettava ja yllättävä. Toisekseen sen takia The Beatles on soinut päässäni säännöllisesti jo lukiessa ja sen jälkeen joka kerta, kun olen vilkaissut kirjaa työpöydän kulmalla.

All the lonely people
where do they all come from?

Kirja kertoo oman elämänsä Eleanor Rigbysta, ylipainoisesta konttorirotasta Liz Dunnista, jonka elämää määrittelevät lähinnä työ ja rasittava lapsuudenperhe. Omaa perhettä Lizilla ei ole, hänellä ei ole koskaan ollut parisuhdettakaan. Hän on yksinäinen, mutta itsesäälin sijaan hallitseva luonteenpiirre on sarkasmi. Lizin uomissaan oleva elämä kokee kuitenkin valtavan mullistuksen, kun hänen elämäänsä astuu parikymppinen Jeremy.

Jeremy sairastaa MS-tautia ja on luonteeltaan pisteliäs, joskin jollain tapaa hyvin sympaattinen.

Hän on myös – ei enempää eikä vähempää kuin – Lizin poika.

Eleanor Rigby on kirja, joka ei jätä kylmäksi. Se on samaan aikaan hauska ja koskettava, ja sen henkilöt ovat ihastuttavan ärsyttäviä. Kukaan ei totisesti ole pulmunen, mutta toinen on siedettävämpi toista.

Kirjassa on varsin absurdeja käänteitä, joita en sen kummemmin ruodi, jotta kirjasta riittää mahdollisesti lukemisen iloa muillekin. Kotimaisista kirjablogeista en nopealla haulla löytänyt tätä kirjaa käsitteleviä tekstejä kirsimarian kirjoitusta lukuunottamatta. Uskallan kyllä suositella lämpimästi Couplandiin tutustumista. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, ja sainkin yllättyä iloisesti hyvän kirjan äärellä.

Miten tulin tähän tarttuneeksikaan? Etsin kirjastossa hakukoneelta Wieniin sijoittuvia kirjoja Idän pikajuna -lukuhaastetta varten, ja Eleanor Rigby lävähti listalle. Ei kun kokeilemaan. Kovin keskeisessä roolissa lempikaupunkini ei tarinassa ole, mutta olennaisessa kuitenkin. Liz matkustaa Wieniin – ja melkoisen matkan hän totisesti saa.

Hmm. Huomaan, että tästä kirjasta on hieman hankalaa kirjoittaa. Yksi syy on se, että kirjassa tapahtuu paljon sellaista, mikä herättää lukijassa ajatuksia, mutta joita ei ole mukavaa pilata kirjaa lukemattomilta. Minut se sai pohtimaan yksinäisyyden olemusta ja asioita, jotka jäävät huomaamatta. Ihminen on helposti omien ennakko-oletustensa vanki ja suhtautuu toisiin ihmisiin varsin kapeakatseisesti, tiedostamattaankin. Tuskin se läheskään aina on pahuutta tai ilkeyttä, mutta sen vuoksi voi jäädä hurjan paljon näkemättä.

Lizin minäkerronta on paikoin jopa koomista pisteliäisyydessään, mutta pohjavire pysyy loppuun asti melankolisena. Eleanor Rigby ei ole yksinkertaisten tunteiden kirja, vaan se esittelee elämää huomattavan laajasta näkökulmasta kaikkine kummallisuuksineen ja odottamattomine puolineen. Päällepäin et voi koskaan nähdä, mitä kaikkea toinen voi olla.


Douglas Coupland: Eleanor Rigby
Suomentaja: Katja Rosvall
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2007
224 s.
Eleanor Rigby (2004)

_____

Idän pikajuna -lukuhaaste etenee Wieniin.

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Heisei-kauden kahdeskymmenesseitsemäs vuosi, illan jo laskeuduttua

Geachte herr de Zoet, Jacob-sama,

Kastan sulkani musteeseen voidakseni välittää viestini teille. Merimatkan pituutta on vaikeaa ennustaa, enkä tiedä, koska saatte vaatimattoman kirjeeni, mutta toivon sen tavoittavan teidät aikanaan niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Olen seurannut matkaanne maailman ääriin, kauas Nagasakiin, jonne lähditte nuorena ja avoimin mielin Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijana. Halusitte voittaa puolellenne rakkaanne Annan kunnianarvoisan isän, joka ei pitänyt teitä riittävän hyvänä tyttärelleen. Olitte rohkea kun lähditte tuntemattomaan, valmiina uhraamaan tärkeät vuotenne omaisuuden ja aseman vakiinnuttamiseksi. Minun kirjeeni tuleva matka ei ole mitään verrattuna siihen matkaan, jonka te olette kulkeneet.

Nagasakin kommennuksenne alku ei ollut helppo. Jouduitte elämään shugunin ainoassa ulkomaailmalle avoimessa satamakaupungissa ja sielläkin pääosin tarkkaan rajatulla Dejiman tekosaarella. Esimiehenne, työtoverinne, palkollisenne ja orjanne muodostivat yhteisön, jossa sivistyneelläkin miehellä on paljon tehtävänään, jotta selviytyy.

1700-luku oli juuri kääntymässä seuraavalle vuosisadalle. Euroopan ja Yhdysvaltojen tapahtumat, valtakuntien ja hallitsijoiden liikkeet ja päätökset, taloudellisten hyötyjen maksimointi – ne kaikki olivat teille etäisiä, sillä uutisia muualta saatiin parhaimmillaankin vain kerran vuodessa.

Millä uteliaisuudella ja kunnioituksella te suhtauduitte Japaniin, sen vieraaseen kulttuuriin ja elämänmuotoon, ihmisiin ja järjestelmään! Olitte avoin, halusitte rangaistuksenkin uhalla oppia paikallista kieltä, teitte päättymätöntä yhteistyötä tulkkien kanssa. Uskon, että yrititte aina parhaanne, teitte valintanne oikein ja kohtuudella. Koskaan ette tuntuneet tuomitsevan ketään.

En voi väittää, ettenkö olisi aavistellut pahaa, kun katseenne kohtasi kunnianarvoisan kätilön, neiti Aibagawa Oriton. Pian ilmestyivätkin jo ensimmäiset piirrokset muistikirjanne sivuille. Orito oli ehkä liian hyvää ollakseen totta, maanmiehenne tohtori Lucas Marinuksen lääketieteellisessä opissa poikkeusluvalla oleva naisihminen, vieraan kulttuurin edustaja. Mutta kyllä minä ymmärrän teitä: hän oli ihmeellinen.

Kun Orito sitten joutui isänsä kuoltua lähtemään Nagasakista ja liittymään vasten tahtoaan Shiranui-vuoren pyhätön sisariin, ei ollut ihme, että olitte lähellä murtumista. Olisittepa silloin tienneet, mitä tulkkinne ja toverinne Ogawa Uzaemon oli pidellyt mielessään jo vuosikaudet. Hän oli rohkea mies, on syytä olla onnekas, kun on ansainnut hänen luottamuksensa. Onneksi ette silloin tienneet, mitä Orito joutui luostarissa kokemaan. Hyvänä ihmisenä ja kunnian miehenä ette olisi kestänyt sitä, vaikka paljon siedätte.

Viattoman veren virtaaminen on aina väärin, vallalla perusteltuna vielä tuskallisempaa. Kunnialla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, jos pyrkimykset nousevat itsekeskeisyydestä ja julmuudesta.

Suurten henkilökohtaisten menetysten, petosten ja ajan vääjäämättömän kulumisen jälkeenkin te, Jacob-sama, olitte edelleen suoraselkäinen ja periksiantamaton mies. En tiedä, mihin kaikkeen te uskoitte, mutta luottamustanne maailmaan ette tuntuneet koskaan menettävän lopullisesti. Ihailen teitä. Ja kun britit saapuivat Nagasakiin häikäilemättömine pyrkimykseen – niin vain te siltikin seisoitte periaatteidenne takana, arvonne tuntien.

Olen saanut elää suuren seikkailun kanssanne, herr de Zoet. Silmienne ja sulkakynänne kautta, paikoin myös muiden Nagasakin asukkaiden ja jopa petollisten brittien mukana kulkien, olen nähnyt maailman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen nähnyt alkeellisten olojen synnytykset ja lääketieteelliset toimenpiteet, orjien selkien ruoskanjäljet, kanuunan, nyrkin, miekan ja petoksen tekemän tuhon, varkaiden teloitukset, teeseremoniat ja neuvottelut. Olen nähnyt ennakkoluulot ja kulttuurirajat ylittävien ihmissuhteiden synnyn, tabujen rikkomisen, rohkeuden ja periksiantamattomuuden.

Olen tehnyt kanssanne pitkän matkan, jonka jokaisesta hetkestä olen teille kiitollinen. Teidän tuhat syksyänne olivat minun suuri seikkailuni, joka oli jännitystä ja tunnelatausta täynnä. Se vei minulta päivät, eikä se antanut minun nukkua. Ja minä nautin niin kuin tarinan äärellä vain voi.

Toivon purjeisiinne myötätuulta ja sieluunne lopultakin rauhaa.
Arigatō gozaimasu, Jacob-sama.

______

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Suomentajat: Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
560 s.
The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010)

Kirjakauppaostos.

Venäjällä vankilassa

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.

Taisin lukea täydellisen kirjan

David Mitchell: Pilvikartasto
Suomentaja: Vesa Suominen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2012
676 s.
Cloud Atlas (2003)

Kirjastosta.


Mitä voi sanoa täydellisen lukukokemuksen jälkeen? Miten tiivistää ajatukset, joita parin viikon lukeminen herättää? Kuinka selittää vaihtelevat tuntemukset, kuinka kuvata se hetki, kun kirja, jonka meinasi heittää seinään ja jättää kesken alkaakin yhtäkkiä avautua, imeä, vaikuttaa, vakuuttaa, hengästyttää? Miten tehdä kunniaa kirjalle, jonka jälkeen jokin on lopullisesti muuttunut?

Vaikeaa se on.

Mutta yritän.

Pilvikartasto on kuuden erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, eri ajassa ja paikassa tapahtuvan tarinan kudelma. Se alkaa 1800-luvun Tyyneltämereltä, jossa sanfranciscolainen notaari Adam Ewing tekee tuskaisan pitkää kotimatkaa purjelaivan matkustajana trooppisesta loisesta kärsien. Hän on nähnyt matkallaan jo paljon, ja kirjaa kokemuksiaan päiväkirjaansa. Paljon on vielä näkemättä. Lähetyssaarnaajat, siirtomaat, alistaminen, valta: pienet, maailman laidalla olevat saaret kertovat omalla tavallaan maailman järjestyksestä – ja järjestymättömyydestä.

Ewingin tarina katkeaa kesken lauseen, kun tarina siirtyy 1930-luvun Belgiaan. Siellä nuori säveltäjä, raha- ja muutkin asiansa sotkenut mutta rakkaudessa ja himossa ennakkoluuloton Robert Frobisher päätyy kuuluisan säveltäjän assistentiksi ja oppipojaksi ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjeitä ystävälleen Sixsmithille Oxfordiin.

1970-luvun Kaliforniassa nuori ja nälkäinen roskalehden toimittaja Luisa Rey pääsee jymyjutun jäljille uuden ydinvoimalan avajaisissa. Jännitysromaanimainen ja vauhdikas seikkailu vie Luisan ja monta muutakin henkilöä hengenvaaraan, mutta syvissä vesissä ui huomattavan saastuneita salaisuuksia.

Meidän ajassamme kankeahkoa uraa tehnyt kustantaja Timothy Cavendish lyö vanhoilla päivillään läpi romaanilla, joka kiinnostaa suurta yleisöä pikemminkin ulkoisten, varsin vastenmielisten tekijöiden kuin varsinaisen sisältönsä vuoksi. Cavendish huomaa olevansa velkojiensa kanssa ns. kusessa ja lähtee pakomatkalle, jossa absurdit käänteet seuraavat toisiaan ja ihmisen itsemääräämisoikeus määritellään uudelleen.

Tulevaisuudessa eletään maailmassa, jossa kloonit hoitavat ruumiillisen työn ja ihmisen arvo mitataan hänen kuluttamansa rahan määrällä. Yhteiskunta on kaupallistunut ääriään myöten, ympäristö saastunut ja moraali rappeutunut. Pikaruokalan tarjoojaksi jalostettu klooni Sonmi~451 alkaa kuitenkin ymmärtää enemmän kuin on tarpeen, ja alistetusta tulee kapinallinen, jonka vaiheita kuulustelija taltioi ennen oikeudenkäyntiä.

Kuudennessa tarinassa ollaan vielä kauempana tulevaisuudessa, ajassa sivilisaation romahduksen ja ekokatastrofin jälkeen. Havaijilla elävä paimen Zachry kertoo leirinuotiolla ihmeellistä tarinaansa seuraavalle polvelle, jotta tarina säilyisi ja eläisi edelleen. Zachry on kokenut ja nähnyt paljon, mutta voimakkaimmin häneen on vaikuttanut kohtaaminen ja matka ennaltanäkijä Meronymin kanssa.

Pilvikartasto on upea romaani. Yksi parhaita koskaan lukemiani. Se on niin hyvä siksi, että se on hienovarainen, harkittu, muttei liian sileäksi hiottu kokonaisuus, jonka kaikki osat keskustelevat keskenään ja liittyvät toisiinsa, paikoin vain ohuin säikein, paikoin selkeämmin.

Mutta se on hyvä myös siksi, että se hangoittelee vastaan. Lukija ei pääse helpolla. Alku on tahmea, epäilys herää, kulmakarvat kohoilevat. Alkaako tämä joskus? Missä on tarinan hienous? Mitä tällä on tarkoitus kertoa?

Ja sen saa epäilijäkin pian huomata, että kerrottavaa on paljon, ja se on painavaa.


Oliko hän niin varma siitä, että uusi sota oli tulossa?

"Uusi sota on aina tulossa, Robert. Ne eivät koskaan sammu kunnolla. Mikä saa sodat leimahtamaan? Vallanhalu, ihmisluonnon selkäranka. Väkivallan uhka, väkivallan pelko ja yksinkertaisesti väkivalta on tämän kauhistavan tahdon välikappale. Vallanhalu on nähtävissä makuuhuoneissa, keittiöissä, tehtaissa, ammattiyhdistyksissä ja valtioiden rajoilla. Kuuntele ja paina mieleesi. Kansallisvaltio merkitsee ainoastaan ihmisluontoa hirvittäviin mittasuhteisiin paisuneena. Kansakunnat ovat siis entiteettejä, joiden lait on kirjoitettu väkivallan avulla, m.o.t. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Sota, Robert, on toinen ihmiskunnan kahdesta ikuisesta seuralaisesta.

Kysyin että no mikä se toinen oli.

"Timantit." (s. 589–590)


Mitchell tykittää kielellä, ja suomentaja Vesa Suominen on tehnyt erinomaista työtä. Tarinat elävät omissa ajoissaan ja kielen avulla niistä tulee aitoja, uskottavia, toisistaan eroavia ja toisiinsa liittyviä. Etenkin romaanin keskipisteeksi ja taitekohdaksi muodostuva kaukaisen tulevaisuuden Havaiji on kielellisesti lukjan haastava osio: Zachryn murre on tökkivää, vaikeaa, hidasta lukea. Mutta se on lopulta kaiken vaivan arvoista, ja kuin huomaamatta se alkaa sujua, kuten asioilla tapana on. Ihminen, myös lukija, on sopeutuvainen ja oppivainen olento.

Pilvikartaston teemat ovat suuria, mutteivät suuruudenhulluuteensa sotkeentuvia. Ihmisluontoa tutkaillaan monesta näkökulmasta, mutta pohjavire on kriittinen, tarkkasilmäinen ja armoton. Onko ihmisessä hyvyyttä, etenkään kun puhutaan yhteisöistä, ryhmistä ja yhteiskunnista? Onko lopulta muuta himoa kuin vallanhimo, ja onko muuta tapaa tyydyttää se kuin väkivalta?

Oma suosikkiosioni on kapinallisen klooni Sonmin tarina kaikessa karuudessaan. Sen vallankumousajatukset ja läpimätä yhteiskunta kauhistuttavat ja ihastuttavat. Myös Zachryn tarina kiehtoo antaessaan vain hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ennen sivilisaatioiden romahtamista. Kuinka herkkää kaikki lopulta on, kuinka pienestä värähdyksestä tasapaino horjuu.

Tämä kirja kannattaa lukea puhtain mielin, uteliaana ja avoimena. Sen hienous kasvaa huomaamatta, aivan vähitellen. Se vaatii paljon, mutta antaa moninkertaisesti enemmän.

Pilvikartasto on hieno. Upea. Se liikautti tässä lukijassa jotain merkittävää lopullisesti toiseen asentoon. Sen jälkeen jokin on aivan toisin.

Ja mitä muuta voi täydelliseltä lukukokemukselta toivoa?

Ei mitään.

___

Pilvikartastoa on luettu melko laajalti. Esimerkiksi Kirjasfäärissä, Sallan lukupäiväkirjassa, Kirjavinkeissä, Sabinan knallissa, A girl of thousand lives -blogissa, Taikakirjaimissa, Booking it some more -blogissa, Lukuisassa, Satun luetuissa ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa on kirjoitettu tästä.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.

"minä suutelin häntä & täytin kynäni ja itkin"

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992
Valinnut ja suomentanut: Markku Into
Sammakko 1999
61 s.

Kirjastosta.


Liian helppoa onkin taas tosiaan ollut, joten oli aika suunnistaa kirjaston lyriikkaosastolle. So Americanin Beatniks-kategoria huuteli yhtä teosta vajaana, ja Allen Ginsberg (1926–1997) hahmona on kiinnostanut pitempään. Ei muuta kuin kimppuun. Otin varmuudeksi lainaan kaksi eri kokoelmaa, joista nyt olen selättänyt tämän mainitun.

Ei ollut niin vaikeaa kuin odotin!

Jotkut ehkä muistavat, etten ole erityisen lahjakas lyriikan lukija ja tulkitsija. Sanottaisiinko, että olen siinä suorastaan huono. Runot ovat aina olleet minulle haastavia tapauksia, mutta enää en sentään pelkää niitä. Yritän parhaani, aina silloin tällöin. (Harvoin.)

Allen Ginsberg oli beat-liikkeen keskeisiä henkilöitä, hippien esikuva, julkihomo ja paljon muuta. Kiinnostavan ristiriitainen kaveri, täytyy sanoa. Ainahan sellaiset kiinnostavat.

Tässä käsillä olevassa kokoelmassa ei, kuten nimestäkin voi jo päätellä, ole mukana sitä Ginsbergin kuuluisinta runoa. Sen sijaan siinä on kolmisenkymmentä muuta runoa, pienistä sirpaleista pitkiin proosarunoelmiin.

Tykästyin Ginsbergin ilmaisuun nopeasti, sillä se ei ole liian korkealentoista minulle – eikä pelkästään siksi, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, joita en halua tähän kirjoittaa, koska blogiini tulee muutenkin ihan tarpeeksi pervo-osumia – vaan myös siksi, että se on ymmärrettävää. Mukana on runoja kahdenkymmenen vuoden ajalta (jokainen runo on päivätty), mutta sinänsä se ei ainakaan huononna lukutunnelmaa. Pikemminkin lukijan on tyynesti ihailtava sitä vahvaa miljöötä ja ajankuvaa, joka tekstistä välittyy: se tuntuu aidolta, käsinkosketeltavalta, ymmärrettävältä. Samalla pysyvältä ja muuttuvalta.

Mukana on ihmissuhteita siinä missä yhteiskunnallisia kannanottoja. Ginsberg käsittelee muun muassa nimeltä mainiten äitisuhdettaan, joka ei tainnut olla ihan sieltä helpoimmasta päästä. Hän ei kuitenkaan runoissaan ime kaikkea suoraan itseensä, vaan antaa ilmaisunsa leijua vapaamminkin. Päästää runonsa itsensä ulkopuolelle.

Huudon jälkeen on kokoelma tarinoita ja välähdyksiä muuttuvasta maailmasta, joka ei aina osaa olla niin hellä kulkijoilleen. Märehdintään ei kuitenkaan sorruta, sen aika ja paikka on jossain muualla, sillä vaikka Ginsberg käsittelee osuvasti esimerkiksi vanhentumista (ja sen aiheuttamaa suoranaista v*tutusta), itsesääli on näille runoille vierasta. Jossain on aina, melankoliankin keskellä, välähdys ja kipinä silmäkulmassa, vino hymy ja katse seuraavan nurkan taakse.

Veikeää tavaraa tämä Ginsberg. Nipistelevää, muttei ärsyttävää. Erityismaininta &-merkin käytöstä – upposi meikäläiseen.

So American: Beatniks (3/3).

Charles Bukowski: Etelän vetelät

Charles Bukowski: Etelän vetelät
Suom: Seppo Lahtinen
Sammakko 2008
203 s.
South of No North (1973)

Kirjastosta.


Annoin hänen kirjoittaa rauhassa. Se oli minulle yhdentekevää. Nyt kun en ollut sotimassa, melkein halusin sinne. Toisaalta, olin onnellinen että en ollut siellä. Tohtori sai kynäilynsä kynäiltyä. Tunsin huijanneeni heitä. En juurikaan vastustanut sotaan lähtöä siksi että minun olisi pitänyt tappaa järjettömästi, tai tulla tapetuksi. Mutta vastustin sitä että minulta vietäisiin oikeus istuksia pienessä huoneessa nälissäni juomassa halpaa viiniä ja sekoamassa omalla tavallani omalla joutoajallani. (Muistatko Pearl Harborin? s. 88)

Charles Bukowski oli kuuluisimpia beat-sukupolven kirjailijoita, suorastaan kulttimaineinen henkilö. Etelän vetelät on novellikokoelma, jossa on vajaat 30 varsin lyhyttä tarinaa. Bukowskin novellit ovat tiiviitä ja rajuja, ja ne katsovat elämän nurjimmillekin puolille. On juoppoja, hulluja, väkivaltarikollisia, naisia, miehiä, lääkäreitä, potilaita, naapureita ja vuokraisäntiä.

Osassa novelleista seikkailee samoja henkilöitä, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Jokainen novelli on oma kokonaisuutensa, kuten asiaan kuuluu, ja vaikka osa on hyvin lyhyitä, ne kertovat juuri sen, mistä aikovatkin. Monissa on minäkertoja, ehkä Bukowskin alter ego, ehkä joku muu, mutta vaikka omakohtaisuus tuo eräänlaista intiimiyttä, aivan lähelle ei päästä.

Pidän kirjallisuudessa rujoudesta, nyrjähtäneistä ihmisistä, surkeista kohtaloista, pieleen menneistä asioista. Pidän siitä, ettei mitään silotella, ettei silitellä poskea tai tasoiteta tietä. Toisaalta en vakuutu välttämättä siitäkään, että etsimällä etsitään karuutta ja rumuutta.

Bukowskista uskallan tämän ensikosketukseni jälkeen todeta pitäväni. Toki tällainen iso kokoelma on aikamoinen makupala, sillä kirjailijan teemoissa ei suoraan sanoen aivan valtavaa varianssia ole, ja monta novellia putkeen luettuani huomasin olevani aika turta. Mutta jokin viehätti silti. Ehkä nimenomaan se anteeksipyytelemättömyys ja asioiden esittäminen tavalla, joka ei varmasti miellytä läheskään kaikkia. Bukowskilla jos jollain on todellakin oma äänensä.

Naiskuva ei ehkä erityisen paljon hivele sielua, mutta miksipä aina edes pitäisi. Eivät Bukowskin miehetkään mitään sankareita ole, vaan suurimmilta osin säälittäviä luusereita. Mutta sitähän ihmiselämä on: pääasiassa typeryyksiä, tylsyyttä, virheitä ja heikompaa ainesta. Sille ei mitään mahda.

Tutustuminen Bukowskiin oli mielenkiintoista ja hedelmällistä, sillä aion lukea häneltä lisääkin. En voi kuitenkaan sanoa Charlesin vieneen sydäntäni, sen verran ylironski hän on – ja osin mielestäni tarpeettomasti. Kiinnostava uusi kirjailija kirjallisella kentälläni yhtä kaikki. Beatnikien kiehtovuus ei sitten millään lienny!

So American: Beatniks.

Mummo ei sammaloidu!

Anni Nykänen: Mummo 2
Sammakko 2012
104 s.

Omasta hyllystä.


Ei sammaloidu ei, niin sanotaan jo kirjan takakannessa.

Ihastuin Anni Nykäsen Mummoon ihan saman tien, kun ensimmäisen stripin jossain näin (en enää muista missä). Hankin ensimmäisen Mummo-albumin heti, kun se oli mahdollista ja ostelin niitä myös sukulaisille joululahjoiksi. Tässä ollaan nimittäin nyt ihan itse asian äärellä!

Mummo on karjalaistaustainen tehopakkaus, joka elelee Papan ja (ehkä maailmanhistorian suloisimman sarjakuvakissan) Kissin kanssa leppoisia eläkepäiviä kaupunkimaisemassa. Eihän se haittaa, sillä kaupunkioloissa ihmisen on hyvä olla: voi vaikka tehdä neulegraffitteja Puaavo Nurmen patsaalle, käydä lapsenlapsen kanssa testaamassa uniseksiä infrapunasaunaa, perustaa lähiruoan tuottamista varten kukkapenkin ja kanalan parvekkeelle ja syödä kiinalaista ruokaa. Jos vallan kyllästyttää, lentokone vie Las Palmasiin.

Mummo on aivan mainio hahmo! Oikeasti! Olen ihan myyty. Mummo handlaa fasepuukit, maispeissit, kuukleplussat ja tvitterit siinä missä Merisää-bingon. Teknologia ja nyky aeka on hanskassa aina uuden telkkarin hifeistä, ledeistä, plasmoista, hoodeesta, kolomedeestä, älläsdeestä, digitsysteemeistä ja pluureijästä massiiviseen Stalk Pro 3000 -nuaapurinkyttäyskaukoputkeen. Kaapin paikka näytetään niin kännykään julkisissa kälättäville teineille, yläkerran jumputusnuorisolle kuin kodinelektroniikkaliikkeen juipille.

Mummolla on homma hanskassa ja elämänasenne kohdillaan: paljon on nähty ja koettu, mutta paikoilleen ei pidä jäädä. Nykänen on muistaakseni jossain sanonut, että hän on yhdistellyt Mummon hahmoon piirteitä omista isoäideistään – mitä mainioita mummoja hänellä onkaan (ollut)!

Nykäsen piirtojälki on sympaattista ja taitavaa. Kolmiruutuiset stripit toimivat ja kutsuvat lukemaan. Ruutuja käytetään moniulotteisesti hyväksi, kuten nyt vaikka tuosta ylläolevasta näkyy: jokainen albumin sivu on oma toimiva kokonaisuutensa, pieni taideteos pilke silmäkulmassa.

Parasta Mummossa on häpeilemättömän hilpeä asenne. Tästä sarjakuvasta ei voi saada mitenkään pahaa mieltä, sillä ketään ei pilkata. Mummossa on munaa lempeään itseironiaan, ja vaikka Pappaa ja lapsenlapsia voi vähän piikitellä, rakkautta sekin vain on, eikä edes kovin erikoisesti peitettynä.

Mummossa kuvataan sukupolvien ketjua, elämänviisautta, kykyä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Välillä kikatuttaa, välillä suusta pääsee huomaamatta awwwwwww. Mistään lässytyksestä ei ole todellakaan kyse, vaan Nykänen on näpäkkä, taitava ja tarkkasilmäinen kertoja.

Anni, jään täpinöissäni odottamaan Mummon seikkailujen jatkumista. Kiitos jo näistä ilmestyneistä!

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Sarjakuvakirjallisuus.