Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva ...ja onnellista uutta vuotta?

Jesse Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli Minä & Earl & kuolemansairas tyttö on rankasta aiheestaan huolimatta hulvaton teksti-ilotulitus. Se on minäkertoja-Gregin tunnustus siitä, miten hän tuli tehneeksi ystävänsä Earlin kanssa yksinkertaisesti maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, joka on niin huono, että se sananmukaisesti sai ihmisen kuolemaan.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla aggressiivisella leukemialla, mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Greg S. Gaines on 17-vuotias lukiolainen Benson High Schoolissa Pittsburghissa. Hän on onnistunut kouluvuosiensa aikana kehittämään uskomattoman hienon systeemin, jonka avulla hän ei ole kenenkään silmätikkuna, vaan luikertelee onnistuneesti erilaisten viiteryhmien ja sosiaalisten verkostojen välillä. Sen seurauksena hänellä ei toki ole koulussa myöskään sitä omaa porukkaa tai läheisiä ystäviä, tyttöystävästä puhumattakaan.

Gregin ainoa kaveri on nimeltään Earl. Earl on erikoinen persoona, jonka kotiolot ovat kaikkea muuta kuin tasapainoiset. Yhdessä Greg ja Earl ovat jo vuosia paenneet ankeaa arkea tekemällä omia elokuviaan. Osa hienompia, osa huonompia. Suurin osa uudelleenfilmatisointeja poikien ihailemista oikeista elokuvista.

Viimeisen lukiovuoden alettua Greg saa kuulla äidiltään, että hänen lapsuudenkaverinsa Rachel on sairastunut leukemiaan. Äidin vankan painostuksen alla Greg myöntyy ottamaan yhteyttä Racheliin ja pitämään tälle seuraa. He tulevat yllättävän hyvin toimeen ottaen huomioon, että Greg on suupaltti hömelö ja Rachel, niin, kuolemansairas. Samaan aikaan elämä koulussa kulkee eteenpäin ja tulevaisuudensuunnitelmiakin pitäisi tehdä. Paitsi että Rachel ei oikein voi, kun tulevaisuutta ei taida olla.

Greg ja Earl ryhtyvät uhkarohkeiksi: he aikovat tehdä elokuvan Rachelista.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva on virkistävää ja villiäkin luettavaa. Andrews on käsikirjoittaja, ja se näkyy myös romaanissa leikkauksina, kohtauksina ja vuorosanoina. Greg on kertojana mainio, vaikka hän toki yrittääkin piilotella sanaleikkiensä ja vähättelynsä alle jotain isompaa ja vakavampaa. Earl on aivan hulvaton tyyppi: pitelemätön, outo, ennustamaton. Eittämättä hankala kaveri, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Myös Gregin perhe on erinomaisesti kuvattu. Heidän päivällispöytäänsä olisi hauskaa joskus päästä. (Ja päästä sieltä myös pois.)

Mikään unohtumaton elämys tämä kirja ei ole, mutta se tarjoaa hyvää viihdettä, nuorten elämää ja mustaa huumoria. Minun luettavakseni se päätyi, kun etsin epätoivon vimmalla tämän vuoden Helmet-haasteeseen toiseksi viimeistä kirjaa, jonka piti kertoa elokuvan tekemisestä. Heittämällä vaikein tämän vuoden haasteen kohdista! Edes yksivärinen kirjankansi ei ollut näin vaikea!

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & kuolemansairas tyttö
Suomentaja: Sami Rouhento
WSOY 2012
280 s.
Me & Earl & the Dying Girl (2012)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Holly Bournen Normaali-sarja on ollut minulle erinomaisen hyvää ja ilahduttavaa luettavaa. Sen varsinaiset osat Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? ovat mahtavaa tyttöasennetta, tekemisen meininkiä ja hiljaisuuden rikkomista parhaimmillaan. Jaksan vain toivoa, että vastaavia kirjoja olisi ollut minulla luettavanani, kun itse olin teini, mutta onneksi nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoilla ei ole yläikärajaa. Ja onneksi ne ovat nyt kaikkien halukkaiden nuorten luettavina!

...ja onnellista uutta vuotta? on siis sarjan päättävä pienoisromaani, jossa eletään seuraavaa vuotta lukion loppumisen jälkeen. Lottie on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan, mutta on pettynyt itseensä ja eteensä tulleisiin kolhuihin, Evie tekee opintoja kotoa käsin ja kannattelee poikaystäväänsä Olia peläten itsekin edelleen pahoja ajatuksia tuleviksi, Amber puolestaan täydentää taideopintojaan ja toivoo saavansa kaukosuhteensa Yhdysvaltoihin fyysisesti lähemmäs – hän haluaa lähteä Yhdysvaltoihin. Tyttöjen ennen niin tiivis Vanhapiika-klubi on löyhentynyt, eikä yhteyttä ole tullut pidettyä oikeastaan koko syksynä. Miten aiemmin niin läheinen ystävyys onkaan päässyt väljähtämään niin pahasti? Miksei enää ole niin helppoa kertoa muille, mikä mieltä painaa?

...ja onnellista uutta vuotta? on yhtä aikaa ihan kiva ja silti hieman vaivaannuttava kirja. Päähenkilöiden näkökulmat vaihtelevat tiuhasti, ja vaikka heissä on vanhaa tuttua pippuria tallella, näin lyhyt kirja ei anna sille oikeutta. Pikemminkin heistä nousevat esille ne vähemmän hyvät piirteet terävinä ja huomiota herättävinä. Tarinan imuun ei myöskään ole helppoa hypätä, sillä se kuvaa vain yhtä iltaa, uudenvuodenaattoa, ja sen tapahtumia muutaman tunnin sisällä. Tarinan opetus on myös ilmeisempi kuin muissa sarjan osissa: kannattaa avata suu ja puhua suoraan. Voilà!

Ilmankin tätä osaa olisi siis pärjätty hyvin, mutta toisaalta ainakin nyt voi varmana ja vakaana päästää ihanat brittitytöt jatkamaan fiktiivistä elämäänsä eteenpäin juuri niin kuin itse sen haluaa kuvitella.


Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2018
171 s.
...And a Happy New Year? (2016)

Kirjastosta.

Haasteet: Jatkumo

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta

Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

John Irving: Ihmeiden tie

Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.

"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

Victoria Hislop: Saari

Tähän kirjaan tuskin olisin tarttunut, ellei sitä olisi valittu ex-työpaikkani lukupiirikirjaksi. Lukupiiri kokoontuu seuraavan kerran vasta syksyllä, mutta koska Saaren sai näppärästi e-kirjana lainaan kirjastosta saman tien, otin sen kesälukemistoon.

Nopealukuinen kirja se totisesti onkin, kepeä kuin kesäheinä, helppo kuin kaurapuuro ja himpun verran liisterinen tapaus. Saari sijoittuu kreetalaiseen rannikkokylään ja sen edustalla olevalle spitaalisten siirtolasaarelle Spinalongalle. Parisuhteessaan rypevä brittiläinen Alexis saapuu Kreikkaan lomalle poikaystävänsä kanssa ja päättää lähteä tutustumaan kylään, josta hänen äitinsä on kotoisin. Alexiksen äiti ei paljon kreikkalaisista juuristaan ole kertonut, mutta on kuitenkin antanut Alexikselle mukaan kirjeen, jonka avulla tämä saa kenties apua ja tarinantynkää esiin perille päästyään.

Näin myös käy, sillä kylässä asuva Fotina alkaa kertoa Alexikselle hänen perheensä historian vaiheita. Päästään 1900-luvun alkupuolelle, toisen maailmansodan tapahtumiin, sodan jälkeiseen aikaan ja niin edelleen. Perheen kiemurat käyvät ilmi niin Alexikselle kuin lukijallekin, ja ne totta vieköön väännetään rautalangasta. On spitaalia, kaiken voittavaa rakkautta, aviorikosta, petoksia, juonittelua, kateutta, salaisuuksia... Kaikenlaista riittää.

Saari on periaatteessa ihan sympaattinen viihderomaani, mutta hötöistä höttöä se kyllä on. Tarina on kieltämättä vetävä, mutta kerrontaratkaisu on uskottavan rajamailla tai oikeastaan jo sen yli. Kirjassa Fotina kertoo menneisyyden tapahtumia nykyhetkessä Alexikselle, mutta kuinka Fotina voisi tietää, mitä muut ihmiset ovat tunteneet, ajatelleet ja tehneet? Ei mitenkään.

Sivuja on myös aika runsaasti siihen nähden, ettei juonenkäänteissä nyt niin valtavia huippukohtia ole. Tiivistämisen varaa siis olisi ollut. Toisaalta jotkut tapahtumat ja aiheet vain hutaistiin menemään, kuten lähiseutujen asukkaiden yhtäkkiä heräävä aggressio Spinalongan asukkaita kohtaan tulisoihtuineen kaikkineen. Tapahtumasta olisi voinut saada vaikka kuinka jännitteisen, mutta se lupsautetaan lopulta selväksi muutamalla sivulla. Tällainen tömäys herättää miettimään, miksi moinen käänne piti edes kirjaan ottaa mukaan? (No, se sai erään kirjan henkilöistä näyttämään entistäkin paremmalta ihmiseltä, mitä taas lukija ei mitenkään ollut jo ymmärtänyt edeltävien kymmenien sivujen aikana...)

Huomaan olevani hieman penseä. En kuitenkaan aivan halua tyrmätä tätä kirjaa – ihan nikottelematta sen luin. Yksi syy sille on kiehtova miljöö, sillä etenkin Spinalongan suljetun saaren osiot ovat kirjassa mainioita. Toisaalta olisin toivonut Hislopin keskittyneen enemmän ympäristöön, ajankuvaan ja tapahtumiin kuin henkilöhahmoihinsa, joiden rakentaminen jäi alleviivaavaksi ja osoittelevaksi, vaikka sitä paneutuneesti tehtiinkin. Kirjassa on hyvät, pahat ja huomaamattomat henkilöt, jotka tekevät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja tekoja ja tuntevat tunteita, jotka selitetään lukijalle kädestä pitäen, alusta loppuun.

Saaresta on tehty tv-sarja, jota on esitetty Suomessakin. En ole tullut katsoneeksi, joskin Kreikka olisi tietysti nyt mitä ajankohtaisin aihe huomioitavaksi.


Victoria Hislop: Saari
Suomentajat: Laura & Olga Jänisniemi
Ulkoasu: ?
Bazar 2012
E-kirja
The Island (2005)

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lukutuulia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Morren maailma, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kasoittain kirjoja, sheferijm, Tarinoiden taikaa

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 2. Kirja, josta on tehty elokuva (tai tässä tapauksessa 26-osainen tv-sarja).

Kirjankansibingosta ruksaan Ajoneuvon. Kansikuvan vene on keskeisessä roolissa kirjan tarinassakin.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Perheoikeuteen erikoistunut tuomari Fiona Maye ratkoo päivittäin työssään kinkkisiä ongelmia. Hän kohtaa raadollisia avioeroja, surullisia huoltajuuskiistoja, ahneutta, välinpitämättömyyttä, lasten hyvinvoinnin laiminlyöntiä ja toki myös kiintymystä. Kaikesta tästä hänen on kulloinkin pystyttävä tekemään lapsen hyvinvointia tukeva, kohtuullinen päätös ja annettava tuomionsa.

Siinä missä 60 ikävuotta saavuttanut Fiona on työssään rautainen ammattilainen, kotona on hiertymää senkin edestä. Eräänä iltana Fionan puoliso, muinaishistorian professori Jack, ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuorempaan naiseen. Lapsettomaksi jäänyt pariskunta on elänyt yhdessä pitkään vakavaraista, tyydyttävää elämää. Mutta nyt jotain on pielessä.

Jackin ilmoituksen jälkeen Fiona kohtaa töissä vaikean tapauksen. Vain piirua vaille 18-vuotias jehovantodistajapoika Adam sairastaa kuolettavaa leukemiaa, johon ainoa hoitokeino on verensiirto – josta sekä Adam itse että hänen vanhempansa uskonsa vuoksi ehdottomasti kieltäytyvät. Fionan on punnittava tarkkaan, mikä on lapsen oikeus ja missä menee uskon, aikuisuuden ja päätösvallan raja.

Ian McEwan on jälleen rakentanut tiiviin, jännitteisen tarinan, joka pitää koukussaan alusta loppuun. McEwan on yksityiskohtien ja merkityksellisten hetkien mestari: hänen tarinoissaan kaikella on väliä. Fiona on upea henkilöhahmo, ja niin on myös Adam.

Kirjan tunnelmaksi jää jostain syystä eräänlainen hämäryys ja Iso-Britannian syksy. Fiona ja Jack oleilevat hämärässä kodissaan (ylellisessä, toki), vain pienten valonlähteiden äärellä. Työssään Fiona on kirkkaiden valojen kohteena, mutta silti on kuin sumuvaippa valuisi kaiken yllä. Tunnelma on yhtä aikaa jotenkin hyytävä ja kutkuttava. Fiona on väistämättä eräänlaisessa käännekohdassa, niin kuin suurin osa hänen työssään kohtaamista ihmisistäkin on.

McEwan tarttuu isoihin teemoihin, mutta ei lähde sivupoluille niiden kanssa. Tämä romaani on hioutunut juuri tällaiseksi, ja se on tällaisena hieno lukukokemus. Se on tarkka, huolellinen ja kuitenkin se hengittää, kulkee omaa tietään ja ottaa lukijan mukaansa hetkiin, joissa kaikki olennainen tapahtuu – sattumalta vai tarkoituksella, se jää tulkittavaksi.


Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Corbis
Otava 2015
217 s.
The Children Act (2014)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mari A:n kirjablogi, Kuuttaren lukupäiväkirja, Reader, why did I marry him?, Nannan kirjakimara, Luettua, Lukutuulia

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan Monta henkilöä. 

Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä

16-vuotias Pilvi on sairastunut. Testi näyttää, että hän on saanut P-influenssan ja tullut osaksi maailmanlaajuisen pandemian uhreja. Suomen valtiolla on selkeä linja: sairastuneet eristetään armeijan vanhoihin luolastoihin, jotta taudin leviäminen laajemmalle saadaan estettyä.

Pilvi muuttaa siis parinsadan muun pihmisen kanssa luolaan. Alkaa sopeutuminen suljettuun tilaan, yhteisön muodostaminen, sääntöjen ja vapauksien luominen. Ja ihmissuhteet, niitäkin syntyy.

Pilvin veli Petri ei toivu siskon lähdöstä. Hän joutuu kokemaan, kuinka puhtauden perään huutavat kodinturvajoukot alkavat ahdistella sairastuneiden omaisia ja ketä tahansa, joka voi olla uhka puhtaalle Suomelle.

Pilvin entinen poikaystävä Tuomas taas häärää omalla tahollaan jonkinasteista kapinaa. Hän ei voi hyväksyä yhteiskunnan vallitsevaa tilaa ja pelon levittämistä, vaan on valmis radikaaleihin tekoihin muuttaakseen suuntaa.

Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä on laadukasta kotimaista nuortenkirjallisuutta selkäpiitä karmivalla dystopiasävyllä. Se on yhtä aikaa nuoruuskuvaus ja kertomus yhteiskunnasta, johon pelko hivuttautuu yhä hallitsevammaksi elementiksi.

P-influenssan saaneiden erottelu eristetyksi ali-ihmisjoukoksi on pelottavan tuttua. Poissa silmistä, poissa mielestä tuntuu toimivan heidän "ongelmansa" hoitamisessa. P-influenssan oireet ja sen aiheuttamat muutokset sairastuneessa ovat mielenkiintoiset. Ihmisen aistit terävöityvät ja hänestä tulee jollain tapaa eläimellisempi, mitä pidemmälle tauti ehtii. Erilaisuus pelottaa, tietenkin.

Kirjan tarina kertoo sekä yksilöstä että yhteiskunnassa. Itsessä tapahtuvat muutokset ovat iso juttu jokaiselle, ja niiden tarkastelu selittämättömän sairauden kautta on sekä traagista että hyvin tuttua. Emmekö me kaikki muutu joskus joksikin toiseksi?

West Side Story ei ole minulle tuttu, ja koska se on aika keskeisessä osassa PI:n tarinaa, joudun jättämään sen merkityksen sivuun. Laulunsanat tekstissä eivät yleensäkään oikein uppoa minuun, ja ne tulee useimmiten ohitettua vain silmäillen. Siinä jää varmaan jokin intertekstuaalinen osuus tajuamatta, mutta ei mahda mitään.

Kielellisesti PI – Pelko ihmisessä pitää otteessaan. Siinä vaihtelevat puhekieli, normaali yleiskieli ja eräänlainen "raporttikieli". Kokonaisuus on toimiva ja uskottava. Hieman turhan paljon etenkin Pilvi jää pohdiskelemaan ja jopa jaarittelemaan asioita, mutta kun tarina kuitenkin vetää mukanaan, sekään ei suuremmin häiritse.

Vakuuttavaa kotimaista nuortenkirjallisuutta, ehdottomasti. Tällaista on aiheen raakuudesta huolimatta ilo lukea. Suosittelen lämpimästi muillekin.


Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
285 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma, Nannan kirjakimara, Sonjan lukuhetket, Mustetta paperilla, Yöpöydän kirjat, Kujerruksia, Kannesta kanteen, sivuista sivuille.  

Avaan tällä kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteen ja ruksaan listalta kohdan 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen
Ulkoasu: Eija Kuusela
Siltala 2014
228 s.

Arvostelukappale.


1900-luvun alussa Kamerunissa simpanssista ihmiseen tarttuu petollisesti elossa pysyttelevä, hitaasti kantajansa sairastuttava ja suhteellisen tehokkaasti leviävä immuunikatoa aiheuttava virus. Kuluu vuosikymmeniä, ja virus sekä sen aiheuttama tauti leviävät vähitellen yhä laajemmalle. Lopulta voidaan jo puhua epidemiasta, jonka syyt ja seuraukset ovat vielä monilta osin tuntemattomia. 1980-luvun alussa tauti kyetään paikantamaan etenkin tiettyyn ihmisryhmään: paljon matkusteleviin ja seksuaalisesti aktiivisiin, Yhdysvaltojen suurten kaupunkien homomiehiin. Hiv on tullut jäädäkseen, ja pian on selvää, että se voi tarttua kehen tahansa.

Suomessa tilannetta tarkkailtiin aktiivisesti ja ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle perusti keväällä 1983 tutkimusryhmän tekemään kartoitusta vapaaehtoisten homomiesten keskuudessa. Ideana oli tutkia tilannetta jo ennen ensimmäistä kotimaista tartuntaa. Työ eteni yhteistyössä Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikan ja Setan kanssa ja tutkimukseen halukkaita miehiä löytyi helposti. Lopulta löytyi myös hi-virus. Kesäkuussa 1983 todettiin ensimmäinen tartunta Suomessa.

Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirjoittama Karanteeni on katsaus aidsin historiaan Suomessa. Se tekee katsauksen hi-viruksen tunnetun historian kautta kotimaan tapahtumiin 1980-luvun alusta näihin päiviin. Kirja on rakenteeltaan pääosin kronologinen, ja se etenee sujuvasti. Selkeästi nimetyt luvut jakavat tekstin hiv:n ja aidsin yleiseen historiaan, julkisiin tapahtumiin ja keskusteluun ennen kaikkea Suomessa sekä yksityisiin kokemuksiin, joita on saatu haastatteluja tekemällä. Kirjassa on myös viittauksia populaarikulttuuriin. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on tasapainoinen ja lukijaystävällinen, vaikka aihe on surullinen.

Hiv ja aids ovat ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet valtavasti tunnekuohua, yhteiskunnallista polemiikkia ja henkilökohtaisia tragedioita. Karanteenissa korostuu se, että on tärkeää tarkastella aidsia monesta näkökulmasta, monien lasien läpi. Siinä teos myös onnistuu.

Hi-virus ja sen aiheuttama sairaus leimasivat pitkään voimakkaasti marginaaliryhmiä: homoseksuaaleja, prostituoituja ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Tauti yhdistettiin sekä julkisessa keskustelussa että yksityisemmin tavalla tai toisella "tuomittaviin" elämäntapoihin. Kyse oli häpeästä, käytösnormien rikkomisesta ja seksuaalisuuden eri muodoista, kaiken kaikkiaan asioista, joiden esiinnousu sellaisenaankin aiheutti hämmennystä ja pelkoa, jopa inhoa.

Sairastuneiden rooli oli vaikea. Moni ei kertonut läheisilleen tartunnasta, tai jos kertoi, vain yhdelle, esimerkiksi kumppanille, puolisolle tai ystävälle. Karanteenissa nousevat esiin sekä sairastuneiden itsensä että läheisten tukihenkilöiden kohtaamat haasteet ja väsymys. Suomeen perustettiin AIDS-tukikeskus ja sairastuneiden oma yhdistys Positiiviset ry, joista oli tukea ja apua monelle. Tutkimustyö jatkui myös aktiivisena.

Ilmiö laajeni ja tietoisuus kasvoi, joskin paikoin varsin hitaasti. Hoitohenkilökuntakin suhtautui tautiin pitkään epäillen ja esimerkiksi suojavarustus potilasta hoidettaessa saattoi olla suorastaan massiivinen. Hiv-positiiviset ja aidsiin sairastuneet hoidettiin keskitetysti Auroran sairaalassa Helsingissä ja sinne muodostuikin oma maailmansa, henkilökunnan ja potilaiden yhteisö, nelososasto.

Karanteeni kertoo koskettavasti aidsiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista, surusta ja peloista. Hoitajat saattoivat osallistua potilaidensa hautajaisiin ja tukihenkilö kulki vierellä loppuun saakka. Monen sairastuneen taakkana kulki kuitenkin kuolemaan asti peittely ja vaikeneminen joko omasta valinnasta tai muiden tuomiosta johtuen.

Kirja tuntuu paikoin pitkältä ja ansiokkaalta lehtiartikkelilta. Se on kirjoitettu lukijaa ajatellen mutta käsittelemäänsä aihepiiriä ja kuvaamiaan ihmisiä kunnioittaen. Rakenne ja kieli toimivat, uusia näkökulmia ja ääniä tuodaan huolellisesti esiin niin, että kokonaisuus kasvaa hallitusti yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa. Nykyaikaiset lääkkeet parantavat hiv-positiivisten ihmisten elämänlaatua valtavasti ja sairauden kanssa voi elää hyvinkin vuosikymmeniä. Yksi kirjan kiinnostavimpia haastatteluja olikin erään eläkeläisnaisen kertomus, johon kiteytyy aihepiiri, joka lienee melko suuri tabu Suomessa: hiv-positiiviset vanhukset. Kun viruksen kanssa on mahdollista elää pitkään ja vanheta, kuinka tämä osataan ottaa huomioon vanhustyössä?

Suomessa todetaan alle 200 uutta hiv-tartuntaa vuodessa. Määrä on pysynyt pitkään vakaana, mutta on loivassa kasvussa. Noin 530 henkilöä on kuollut Suomessa aidsiin. Hoito on hyvää ja tutkimus laadukasta. Edelleenkään kaikki eivät silti voi tai halua kertoa tartunnastaan. Viruksen aiheuttama leima on raskas kantaa, vaikka pahimmat ylilyönnit julkisessa keskustelussa ja asenteissa ovat toivottavasti jo historiaa. Onneksi tukea ja tietoa on saatavilla.

Globaalissa mittakaavassa hiv ja aids ovat kaikkea muuta kuin hallinnassa. Mutta se on jo toinen tarina.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
380 s.

Kirjastosta.


Valitsin eilen itselleni hautakiven. Ihan vitun kallis!

Laura on nuori nainen elämänsä parhaassa vaiheessa: on tuore avioliitto, pieni poikavauva, lääketieteen opinnot jo hyvässä vauhdissa. Käynti Töölön tapaturma-asemalla polven kierukkavamman epäilyn vuoksi romahduttaa yllättäen kaiken. Lauralla todetaan osteosarkooma, luusyöpä.

Raskaat hoidot on aloitettava heti, sillä syöpä vaikuttaa aggressiiviselta ja sen pelätään levinneen jo etäpesäkkeiksi. Laura käy läpi sekä fyysisen että psyykkisen helvetin, sillä elinvoimaisen naisen on osaltaan hankalaa sopeutua potilaan rooliin. Lääketieteen opiskelijana hän myös ymmärtää lääketieteen kieltä ja kollegojen eleitä kenties ketä tahansa rivipotilasta paremmin.

Ohjelmaan astuvat alkuun sytostaattihoidot, jotka saavat Lauran voimaan niin pahoin, ettei sellaista voi kuvitellakaan. Samalla suhde vaimoon Sofiaan kärsii, ja Laura kokee tuskaa siitä, että heidän poikansa joutuu kohtaamaan tällaista liian nuorena. Muukin lähipiiri tuo haasteensa, sillä kaikki eivät osaa suhtautua Lauran sairauteen. Jotkut katoavat kokonaan.

Osteosarkooma on pirullinen sairaus, joka ei valitettavasti jätä Lauraa hyvästä hoidosta huolimatta rauhaan. Jalka, josta ensimmäinen kasvain löydettiin, joudutaan lopulta amputoimaan. Eikä syöpä siltikään katoa, vaan jatkaa pesimistään keuhkoissa ja imusolmukkeissa. Päivät mustuvat. Itsestäänselvyydet katoavat. Ja silti vimmainen elämänhalu jää, viimeisille sivuille saakka.

Laura Saven Paljain jaloin on todella rankka lukukokemus. Se hyökkää suoraan asiaan, eikä kaunistele mitään. Kieli on hiomatonta, muoto hyppelehtivät ja sirpaleinen. Kirja pohjautuu Saven muistiinpanoihin ja muistoihin, ja on kaikessa säröisyydessään niin rehellinen, että lukija kokee kirjan tapahtumat fyysisenä huonovointisuutena.

Voin suoraan myöntää, että pelkään syöpää aivan helvetisti. Niin pelkäsi Laurakin, jo ennen kuin sairastui. Syöpä kuulostaakin niin kammottavalta, lohduttomalta ja lopulliselta, ettei siihen taida olla mahdollista liittää minkäänlaisia neutraalejakaan mielikuvia. Kirjan kuluessa lukijan ja tekstin tunneskaala vaihtelee laidasta laitaan, mutta lohdullisuutta tuo se vimma, jolla kirjan Laura haluaa elää vielä seuraavaan päivään. Ja vielä seuraavaan. Vielä yhden.

Paljain jaloin on ennen muuta rehellinen kirja. Se kertoo syövästä juuri niin kuin se on. Se kertoo sairauden kanssa elämisestä, diagnoosin aiheuttamasta lamaannuksesta ja kauhusta, tasaisuudesta ja töyssyistä. Se kertoo suomalaisesta lääketieteestä ja sairaanhoidosta, ihmisistä, joita sairastunut kohtaa tahtomattaan ja omasta halustaan, asenteista, mielikuvista ja kokemuksista. Save antaa sekä suoraan että rivien välissä ohjeita siihen, kuinka kohdata sairastunut, mitä tehdä ja sanoa tai olla sanomatta, muistuttaen kuitenkin koko ajan siitä, kuinka jokainen syöpään sairastunut kokee oman sairautensa omalla tavallaan.

En voi kuin ihailla elämänhalua, joka kulkee kirjan läpi kuin ohut mutta kirkas valonsäde. Kaikkein synkimpinäkin hetkinä, silloin, kun ei jaksaisi hengittää enää yhtään kertaa lisää ja silloin, kun luulee saaneensa kuulla jo niin paljon huonoja uutisia, ettei uusia yksinkertaisesti voi enää olla olemassa – silloinkaan Laura ei anna sairauden käydä lopullisesti ylitseen.

Lopetin tämän kirjan eilen illalla kyyneleet ja räkä poskilla. Tuntui, että olin lukenut jotain paljon enemmän kuin "vain" romaanin: olin lukenut siivun ehdottoman aitoa elämää, jonka Laura Save antaa kirjassaan lukijansa käsiin. Ja jonka täytyi epäreilusti loppua niin lyhyeen. Vaikka ei Laura itse sitä lopulta niin nähnyt, edes lopun jo väistämättä häämöttäessä. Sillä jokaisen ihmisen elämä on kokonainen, juuri sellaisena kuin se on.

___

Muualla koettuna: Marissa/café pour les idiots, Karoliina/Kirjava kammari, Maija/Kirjojen keskellä, Jaana Märsynaho/Lukukausi.