Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Samanta Schweblin: Houreuni

Samantha Schweblinin Houreuni on pahaenteinen, tunnelmaltaan jatkuvasti synkentyvä pienoisromaani. Se osoittaa kiristyvän kerronnan voiman, avoimien kysymysten määrän ja taidon luoda tyhjästä ahdistava painajainen. Pahimmat pelkomme ovat kuitenkin aina mielessämme – vai ovatko?

Pienen tytön Ninan äiti Amanda on kuolemaisillaan. Hän on maalaissairaalassa, eikä pysty liikkumaan enää. Sairaalavuoteen äärellä ei kuitenkaan ole puoliso eikä oma lapsi vaan nuori poika David, jonka Amanda on tavannut vain muutamia päiviä aiemmin. David panee Amandan kertomaan yksityiskohdissa säästelemättä, mitä lähipäivinä on tapahtunut. Tapahtumasarjan aukikeriminen paljastaa, mikä Amandan on sairastuttanut.

Houreuni muodostuu Amandan ja Davidin käymästä vuoropuhelusta, jossa David tiukoilla kysymyksillään johdattaa Amandan näkemään, mitkä seikat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Amanda on häntä elävältä syövän taudin uhri, eikä voi liikkua ja on siis täysin Davidin armoilla.

Amanda on tuonut Ninan syrjäiseen pikkukylään lomailemaan ja tutustunut siellä Davidin äitiin Carlaan. Carla puolestaan on kertonut Ninalle kauhean asian: hänen poikansa ei ole enää entisellään, kaikkea muuta. David on sairastunut aiemmin ja pelastaakseen lapsensa Carla on vienyt tämän kylän poppanaisen hoidettavaksi. Nyt hän epäilee, tai oikeastaan tietää, että Davidin sielu on peruuttamattomasta toisenlainen.

Schweblinin tarina on hyytävä ja hermostuttava. Pienillä eleillä hän rakentaa mielikuvia, oletuksia ja ymmärrystä – ja vie ne sitten nopein vedoin toisiin suuntiin. Lukijalla on Houreunen äärellä suuri vastuu, sillä kirja ei anna helppoja vastauksia, vaan saa pikemminkin epäilemään omaa ymmärrystään.

Houreuni on ekokauhua, joka on minulle vieras genre. Tarinassa kylän vesistöt ovat saastuneet silmin näkemättömällä myrkyllä, joka sairastuttaa ihmiset ja eläimet. Kauhuelementit kasvavat epätietoisuudesta ja vieraudesta: pelko leviää nopeammin kuin myrkky ja lamaannutta lähes samalla voimalla. Väistämättä mieleeni tulevat kolmannen maailman maissa parhaillaankin käynnissä olevat ekologiset katastrofit, joita maanviljelys ja eläintuotanto aiheuttavat. Ympäristömyrkyt aiheuttavat sairauksia ja kuolemia, ympäristön tuhoja ja sikiövaurioita. Mutta raha ratkaisee, ei muu.

Luin Houreunta kuitenkin ensisijaisesti kuvauksena vanhemmuuden tukahduttavasta, joskus jopa myrkyllisestä voimasta. Amanda pitää Ninaansa tiukan henkisen "talutushihnan", pelastusetäisyyden päässä. Mikä lopulta on se suurin voima, jolla lapsen voi tuhota? Tuleeko se ulkoa vai sittenkin lähempää kuin haluaisi uskoa?

Houreuni on klassinen pienoisromaani arvoituksellisuudessaan, tulkinnanvaraisuudessaan ja tiukassa tunnelmassaan, jossa ei ole yhtään ylimääräistä säiettä. Tämä tarina kestää useamman lukukerran, lähes vaatii sitä. Hyytävä, sisintä kalvava lukukokemus.


Samanta Schweblin: Houreuni
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
121 s.
Distancia de rescate (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

Kielletty rakkaus kerrankin freesisti

Kielletty rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu maailman sivu. Teemassa on klassisia elementtejä, jotka toimivat vuosisatojen ja -tuhansienkin jälkeen, mutta niin ikään on mahdollista kertoa tarinaa latteasti tai ylipäänsä tavalla, joka ei oikeuta itseään.

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on romaani, jonka keskiössä on monella tapaa kielletyksi ja tuomituksi määriteltävä suhde. Kuusitoistakesäinen Maria on muuttanut poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle itäsaksalaisessa pikkukylässä kesällä 1990. Koulunkäynti ei Marialle oikein maistu, mielummin hän lukee Karamazovin veljeksiä ja koettaa löytää paikkaansa Brendelin tilalla. Johannes on lähinnä kiinnostunut valokuvaamisesta ja toivookin siitä itselleen uraa. Maria puolestaan kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa muuten: oma perhe on hajonnut, äiti onneton ja Marialla itsellään takki täysin auki mitä tulevaisuuteen tulee. Appivanhemmat Siegfried ja Marianne sekä Siegfriedin äiti Frieda ja tilan "kotimies" Alfred muodostavat Marian ympärille jotain sellaista, jonka voi ajatella korvaavan häneltä puuttunutta perhettä. Vähitellen Maria oppii talon tavoille.

Kunnes naapuritilan nelikymppinen Henner kolahtaa Marian tajuntaan kovaa. Seuraa tiukasti salattu suhde, joka on täynnä valtaa, himoa ja heräävää seksuaalisuutta. Marialla on mieletön tarve olla hyväksytty ja rakastettu, ja siksi hän suostuu asioihin, joita ei haluaisi tehdä ja alkaa kuvitella mahdollisuuksia, joita ei ole olemassakaan.

Vielä joskus kerromme kaiken on kipeä ja omalla tavallaan kauheakin tarina. Krienin tyyli on tykittävä: romaani alkaa Marian tiukalla kuvailulla ympäristöstä, jossa elää ja ihmisistä, jotka ympäristöön kuuluvat. 200 sivua on tiivistä kerrontaa, mitään ylimääräistä ei ole mukana. Marian kasvutarina tuntuu palana kurkussa, ahdistuksenakin. Hänen halunsa miellyttää ja samalla kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen on niin raastava, että tekee mieli kääntää katse pois. Ja silti romaania lukee ahnehtien, niin intensiivinen se on.

Samalla kun nuori nainen oppii itsestään ja muista ihmisistä, Saksojen yhdistymisen kipu lävistää kansan. Brendelin perheen keskimmäinen poika on loikannut länteen vuosia aiemmin, mutta nyt muurin murtumisen jälkeen on taas mahdollista matkustaa ja tavata ihmisiä, joiden on ajatellut kadonneen elämästä jo aikaa sitten. Ikävä, maan hajottanut muuri ja politiikka, inhimilliset tragediat ja korjaamattomat haavat tuntuvat romaanissa kautta linjan. DDR:n takapajuisuus häviää Länsi-Saksan edistykselle, eikä se voi olla vaikuttamatta ihmisiin, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan elää elämäänsä niillä resursseilla, jotka käytössä ovat.

Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, jota ei voi väittää suureksi romaaniksi, mutta se on intensiivinen, hiottu, raikas ja vahva tarina, jossa viljapellot ja navetta tuoksuvat, kesän valo viistää silmiä ja himo tuntuu varpaissa asti. 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Suomentaja: Ilona Nykyri
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
200 s.
Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Donna mobilen kirjat, Kirjanurkkaus, Sallan lukupäiväkirja, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sabinan knalli, Kulttuuri kukoistaa...       

Haasteet: 73. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on saksa)

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Kaksi kirjaa lapsuudesta

Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.

Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.

Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.

Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.

Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.

Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.

Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.

Paljon jää pinnan alle, aina.


"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)

Omasta hyllystä.


Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)

Kirjastosta.

_______

Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi

Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

1930-luvun lopulla Münchenissa ja lähiseudulla liikkuu väkivaltainen raiskaaja ja tappaja. Useita naisia joutuu hänen uhrikseen: nuoria, vähän vanhempia, pienikokoisia, isoja, kauniita, tavallisia.

Pikkukylän tyttö Kathie muuttaa Müncheniin tavoitteenaan nousu uudelle yhteiskunnan rappuselle, tai melkein mihin vaan. Hän haluaa tehdä töitä, pitää hauskaa ja löytää miehen itselleen. Suuren kaupungin kadut eivät kuitenkaan ole nuorelle tytölle helpot. Elannon ansaitsemisesta tulee yhä vaikeampaa.

Kadonneiden ja kuolleina löydettyjen naisten tapaukset alkavat vähitellen herättää laajempaa pelkoa. Onko kukaan turvassa? Tuskin.

Tapaus Kalteis on tositapahtumiin pohjautuva, sirpalemainen teos. Johann Eichhorn -niminen mies tuomittiin vuonna 1939 kuolemaan tekemiensä raiskausten ja murhien vuoksi. Juuri Eichhornin ja hänen uhriensa tarinan Schenkel meille tarjoilee.

Kirja muodostuu palasista, jotka ovat paikoin vain ohikiitäviä hetkiä: kadonneen naisen omaisten puheita, kuulustelupöytäkirjoja, haastatteluja. Rinnalla kulkevat naiset, joiden kohtalo on karu. Jännitys on hienovireistä, tunnelma ahdistava. Lukija tietää, että huonosti käy.

Schenkel luo pienin elein kuvaa 1930-luvun Saksasta. Hän kertoo seikä köyhistä että paremmin toimeen tulevista, laitapuolen kulkijoista ja kunniallisista työntekijöistä. München on taustalla, kertoo omaa tarinaansa kirjan kuvaamasta ajasta. Yhteiskunnassa on levottomuutta ja turvattomuutta, muutos tuntuu kyllä, vaikkei vielä selvärajaisena näkyisi.

Tapaus Kalteis on lukukokemuksena sujuva ja antoisa. Se leikittelee asiakirjatekstien tyylilajilla ja antaa mielikuvituksen laukata. Rajun tositaustapohjan kanssa kirjailija on selvästi antanut vain mennä. Kirja on tiivis kokonaisuus ja sellaisenaan kiinnostava jännityskirjatuttavuus: vaikka lukija tietää, miten käy, tarinalla on paljon annettavaa.

Täytyy sanoa, että Schenkel alkaa sittenkin vakuuttaa. Luin häneltä viime kesänä Bunkkerin, josta en innostunut. Tuolloin Leena Lumi suositteli minulle Hiljaista kylää. Se jäi nyt vielä tämän tapauksen jalkoihin, mutten ole unohtanut suositusta. Ehkä Schenkelillä on sittenkin minulle jotain kunnollista tarjottava...


Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
256 s.
Kalteis (2005)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kolmas linja, Kirjavinkit, Ankin kirjablogi, Jos vaikka lukisi..., Leena Lumi  


Idän pikajuna -haasteessa pääsen Müncheniin. Liikkeelle lähdin Pariisista, edellinen pysäkki oli Strasbourg.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Suomentaja: Armas Hämäläinen
Ulkoasu: Alfons Eder
WSOY 1993 (1. painos 1930)
223 s.
Im Westen nichts neues (1929)

Kierrätyskirja.


Nuori mies Paul joutuu sotaan, kuten niin monet nuoret miehet ennen häntä ovat joutuneet. On syttynyt suuri sota, joka tullaan myöhemmin kirjoittamaan historiaan ensimmäisenä maailmansotana. Saksalaiset nuoret miehet revitään rintamalle suoraan lukiosta, vasta ensimmäiset partahaivenet leuassaan. Innoitusta antaa yhteiskunnan paine, opettajan agitointi ja tovereiden hurmos.

Asemasotavaihe länsirintamalla on pitkä ja raskas. Rintamalinjat liikkuvat vain vähän, suuri osa ajasta on epävarmaa odottelua, ja taistelu on viedä järjen. Miehiä kaatuu rivissä, aamun juttukumppani voi iltaan mennessä olla kuollut. Sotasairaalaan joutuminen tarkoittaa lähes varmaa kuolemaa, kun tulehdukset, rajut amputaatiot ja taudit jylläävät.

Sodassa eletään sekä irrallaan todellisuudesta että hyvin tiukasti jokapäiväisessä elämässä. Lomille pääsy on yhtä aikaa tuskaa ja helpotus. Kotona, kaukana rintamalta, ei kukaan voi ymmärtää, mitä sota rivimiehelle on. Kunnian viittaa tarjotaan isänmaan edessä uhraaville, mutta sen paino tuntuu väärältä. Sodassa ei ole kunniaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on sotakirjallisuuden klassikko – ja pasifismin puolustuspuhe. Erich Maria Remarque osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaan ja kirjoitti nuoruutensa tuhonneesta sodasta tämän osin elämäkerrallisen teoksen. Myöhemmin, natsien nousta valtaan, kirja kiellettiin Saksassa. Remarque itse muutti vainottuna Sveitsiin, jossa eli loppuikänsä.

Kirja on vaikuttava ja koskettava, vaikka on tyylillisesti varsin pelkistetty. Luultavasti teho on juuri siinä. Sodan hirveys ja käsittämättömyys on uskottavimmillaan juuri silloin, kun mukana ei ole ylimääräisiä tehosteita. Päähenkilö Paul on älykäs ja kriittinen nuori mies, jolta sota vie mahdollisuuden kasvaa rauhassa aikuiseksi. Hänellä ei ole mitään: ei koulutusta, ei ammattia, ei kokemusta rauhanajasta aikuisena. Vain sotaa, joka käy päivä päivältä ja viikko viikolta yhä raskaammaksi jaksaa.

Paulin silmin kuvattuna sota on järjetöntä. Yksittäinen rivimies ei voi muuta tehdä kuin yrittää selviytyä tunnista toiseen ja aina kohti huomista. Kokonaiskuvaa on mahdotonta nähdä, on vain tykkien pauhu ja luotien suhina, laiha keitto ja kylmät jalat. Kun Paul joutuu kasvokkain vihollissotilaan kanssa, punnitaan selviytymiskyky jälleen uudella tavalla. Lopputulos on lohduton, ja täysin ymmärrettävä. Se jää kalvamaan nuorta sotilasta.

Länsirintamalta ei mitään uutta on tiivis ja hiottu kirja, jossa ei ole rönsyjä tai latteuksia. Se kertoo sodasta kirkkaasti ja suoraan, paasaamatta, liiottelematta, armoa antamatta. Paul on oman menetetyn sukupolvensa ääni, joka jää kaikumaan korviin pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Niin turhaa kipua ja kuolemaa on maailma pullollaan, ja minkä vuoksi? Kunnian, joka on pelkkää harhaa.

_____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Suvi Orfeuksen kääntöpiirissä, Juha Makkonen Nipvet-blogissa, Pii Maailman ääreen -blogissa, Mia Kirjojen lumossa ja MrReinfold Kirja-aitassa.

Haasteista se kasvattaa Ihminen sodassa -haastetta sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on viideskymmenes TBR-listalta lukemani teos. Kunniakkaasti puolivälissä siis! Listan tein alkuvuodesta 2012 ja etenkin tämän vuoden aikana sen lukeminen on hidastunut huomattavasti. Voi hyvin olla, että se jää vähitellen unholaan, sillä osa listalle nostamistani kirjoista on sellaisia, etten luultavasti tule niitä koskaan lukemaan, vaikka ne omassa hyllyssäni toistaiseksi nököttävätkin. Mutta roikkukoon lista mukana vielä. Mahtuuhan noita listoja maailmaan.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2011
142 s.
Bunker (2009)

Kirjastosta.



Syrjäisen metsätien päässä on vanha mylly, jonka kellarissa on bunkkeri ja yläkerrassa pieni huone. Ulospäin kaikki näyttää vain hiljaiselta ja hylätyltä, hieman pölyiseltä ja raunioituneelta. Mutta myllyssä on vankina nainen, Monika, kesken työpäivänsä kaapattu autokaupanmyyjä. Kaappaajaa hän ei tunne, eikä miehestä saa muutenkaan mitään selkoa. Hän ei esitä mitään vaatimuksia.

Tuntien ja päivien kuluessa Monika koettaa päästä selvyyteen siitä, mitä häneltä odotetaan ja miksi hänet on kaapattu. Menneisyys alkaa kovasti kummitella, eikä uhri aina ole ihan siltä miltä näyttää. Ei ole tosin rikollinenkaan. Kaikkea muuta.

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri on hyvin tiivis jännityskirja, se on vain 142 sivun mittainen, eikä siinä ole minkäänlaisia ylimääräisiä rönsyjä. Näkökulmia on kolme: Monikan, kaappaajan ja kaiken tapahtuneen jälkeen paikalle saapuneen pelastushenkilökunnan. Kertojat on erotettu toisistaan erilaisin fontein.

Kirja sattui käteeni kirjaston jännitysosastolla, ja koska se on niin lyhyt, ajattelin, ettei tuossa ainakaan voi kovasti tuhrautua aikaa. Nyt kirjan luettuani on todettava, että voisin kuitenkin ihan mieluusti ottaa ne pari tuntia elämästäni takaisin tehdäkseni jotain muuta.

Bunkkerin kerronta on tiivistä, virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä, tapahtumat etenevät. Mutta en vain vakuuttunut, en ollenkaan. Tuntui kuin olisin lukenut tv-ohjelman käsikirjoitusta, nopeita leikkauksia, ympäristön kuvailua, yhä uusia käänteitä. Monikan ja kaappaajan sisäiset äänet tuntuivat höhliltä, "voi perhanan" hokeminen mielessään ja "missä se ovi on, tuollako vai tuolla" äänetön huudahtelu vaikutti kornilta. Ja jotenkin on niin kulunutta, että kaikilla on niin traumaattinen lapsuus.

Plussaa kirja saa siitä, että se jättää epävarmuutta ja tulkinnanvaraa. Menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat, kuvitelmat ja todellisuus lipuvat päällekäin ja omat oletukset menevät muutamaan kertaan uusiksi. Valitettavasti vain kirjan arvoitus – kuka on kuka, mitä on tapahtunut ja mistä tämä kaikki johtuu – jäi minulle aivan yhdentekeväksi. En lopulta ollut kovinkaan kiinnostunut saamaan selville kirjan jujua. Ja se on jännityskirjallisuudessa himppasen huono homma.

____

Bunkkerissa ovat kyyhöttäneet myös Susa, Jori, Hanna, Anki ja Leena.

Rikoksen jäljillä -haasteessa etenen rikospaikalle.

Lyhyehköjä päiviä

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä
Suomentaja: Anne Mäkelä
Kansi: Kim Söderström
LURRA Editions 2013
256 s.
Kürzere Tage (2009)


Arvostelukappale.


Stuttgartissa on eräs katu, Constantinstrasse, jonka varrella talot ovat vanhoja ja huolella hoidettuja. Alue vetää puoleensa ylempää keskiluokkaa, vauraita ja hyvinvoivia ydinperheitä sekä uratykkejä. Kadun asukkaisiin kuuluvat antroposofiaa kasvatuksessaan käyttävä mutta ahkerasti mielialalääkepurkilla käyvä kotiäiti Judith kahden poikansa ja professorimiehensä kanssa, uraäiti Leonie tyttärineen – perheen isä on niin paljon töissä, ettei häntä voi aina perheen kokoonpanoon laskea –, vanha lapseton, paljon kokenut pariskunta Luise ja Wenzel, nuori, olemattomasta vanhemmuudesta kärsivä Marco sekä monia muita. Heidän tiensä kohtaavat pihalla, puistossa ja turkkilaisen siirtolaisen omistamassa pikkuputiikissa, jossa hedelmät maksavat paljon mutta tuovat tunteen elämänhallinnasta ja turvatusta yhteiskunnallisesta asemasta.

Päivät seuraavat toisiaan ulkoisesti hyvinvoivassa ja puitteiltaan moitteettomassa elämässä ja arjessa. Rutiinit rakentuvat päiväkodin, työpaikan, leikkipuiston, kodin ja kadun välille. Siinä missä yksi lahjoo lapset pitkän päivän jälkeen hiljaiseksi karkilla, toinen keskittää kaiken voimansa mahdollistaakseen luonnonmukaisen ja kokonaisvaltaisen elämän – jonka reunan takana on pelko rikkonaisen menneisyyden palaamisesta. Näennäisen tasainen pinta rikkontuu huomaamatta pienistä kolhuista, ja asiat saavat uusia mittasuhteita säröjen levitessä yhä laajemmalle.

Anna Katharina Hahnin Lyhyehköjä päiviä on vaativa ja röyhkeä kirja. Se ei pyytele lukijalta anteeksi, vaan painaa päälle, pakottaa olemaan tarkkana, eikä siltikään anna lopulta vapautusta. Eri henkilöiden näkökulmien vaihdellessa siloteltu elämä Constantinstrassella, siihen johtaneet asiat ja sen muodostamat kuviot ja tapahtumaketjut alkavat saada uusia puolia. Kaiken voi kääntää ympäri, kaikkea voi vilkaista vielä toiseltakin puolen. Ja se puoli on usein ruma.

Kirjan henkilöt ovat ristiriitaisia. Judith rimpuilee eroon epävakaista nuoruudenkokemuksistaan, köyhyydestä, mielenterveyden säröistä ja ihmissuhteista panostamalla lastenkasvatukseen steinerilaisin metodein. Epävarmuus on kuitenkin käsin kosketeltavaa, eikä Judith osaa tai voi päättää, onko hän valintoihinsa tyytyväinen. Leonie taas on itsevarma, mutta jatkuvat ristipaineen stressaama nainen, joka tahtoisi enemmän niin uraltaan, perheltään kuin puolisoltaan. Ulospäin hän saattaa näyttää täydelliseltä, muttei itse pidä itseään sellaisena. Luise ja Wenzel ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja vaikka kaiken luulisi olevan lähes itsestäänselvää, loplta oikeastaan mikään ei ole.

Lyhyehköjä päiviä on aikajänteeltään terävä ja tiivis. Sen näkökulmat vaihtelevat ja laajentavat tarkkailukulmaa. Kieli kuljettaa kertomusta, mutta samalla se haastaa lukijan. Virkkeet ovat paikoin pitkiä ja monimutkaisia, ja niiden äärelle on pakko pysähtyä ymmärtääkseen, mitä Hahn haluaa lukijalle kertoa. Aina se ei avaudu, vaikka kohdan tankkaisi muutamaankin kertaan.

Kirja ei imaise mukaansa, sillä vaikka se on intensiivinen, se myös etäännyttää. Tuntuu, kuin lukijaa ei edes haluttaisi aivan lähelle – ei, vaikka tarina nimenomaan pyrkii osoittamaan, kuinka virheet, säröt ja suoranainen rumuus ovat meitä kaikkia lähellä, aivan pinnan alla tai nurkan takana, heti seuraavassa hetkessä.

Henkilöt eivät ole erityisen miellyttäviä, mutta aitoja he ovat. Monine kasvoineen, väärine valintoineen, epärationaalisine tekoineen, hallitsemattomine tunteineen. Hahn näyttää ihmisluonnon lähes koko kaaren, ennen kaikkea negatiivisen puolen. Sen, minkä niin epätoivoisesti yritämme useimmiten peittää – vielä useammin siinä epäonnistuen.

____

Kirjan on lukenut myös Arja. Savon Sanomien arvostelu täällä.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kansi: Martti Ruokonen
Tammi 2013
190 s.
Ich und Kaminski (2003)

Kirjastosta.


Omahyväinen ja sosiaalisesti kyvytön taidekriitikko Sebastian Zöllner on ammatillisissa ongelmissa. Se suuri läpilyönti puuttuu, ja hän joutuu kasaamaan elantonsa pienistä puroista, ammattilaista sielua tyydyttämättömistä pikkukritiikeistä siellä täällä. Zöllner päättää tehdä elämäkerran mielestään aliarvostetusta ja unohdetusta, sokeutuneesta ja erakoituneesta taiteilijasta Manuel Kaminskista, sillä epäilemättä Kaminskista aika pian jättää ja tästä tulee taidemaailman puhutuimpia hahmoja. Silloin Zöllner on valmiina, ja taidemaailma tulee muistamaan hänen nimensä.

Kriitikko matkustaa syrjäiseen vuoristokylään, soluttautuu Kaminskin kotiin ja käytännössä kaappaa miehen mukaansa matkalle kohti rannikkoa – tapaamaan nuoruudenrakastettua, jotta elämäkerrallekin saadaan sen edellyttämä huipennus, yksinoikeudella tottakai. Matka ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Zöllner suunnitteli. Suurimpana ongelmana eivät ole edes tappiin saakka höylätty luottokortti, varastettu auto tai erikoisia piirteitä itsestään paljastava maestro.

Olen pitänyt kovasti Daniel Kehlmannilta lukemistani teoksista. Maine on terävä novellikokoelma, Maailman mittaajat taas kiehtova (tieteen)historiallinen romaani. Tämä uusin suomennos siis ymmärrettävästi kiinnosti kovasti.

Minä ja Kaminski on monella tapaa hykerryttävä tarina itsekkyydestä, häikäilemättömyydestä ja pinnallisesta omaneduntavoittelusta. Taidekriitikko Zöllner on äärimmäisen inhottava – ja samalla erinomaisen mainio päähenkilö. Hän käyttäytyy ja kohtelee muita huonosti, eikä ole siitä millänsäkään. Pikemminkin Zöllner on kyvytön ymmärtämään, kuinka sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään, missä menevät rajat ja kuinka toista kunnioitetaan, tai ainakin vältetään loukkaamasta.

Tarinan osalta pidin enemmän alkupuolesta, Zöllnerin matkasta Kaminskia tapaamaan. Se korostaa ja kypsyttelee ihmisluontoa käsittelevää teemaa, vie sitä jo huomattavan pitkälle karikatyyrien kautta. Sen sijaan Kaminskin "kaappaaminen" automatkalle aloittaa hitaan laskusuhdanteen. Jännite ei pysy yllä, vaikka mutkia tuleekin matkaan, eikä idea kanna loppuun saakka. Kaminskin paljastaessa itsestään ja elämästään yhä enemmän Zöllner alkaa pehmetä ja inhimillistyä – hieman laimeaa, vaikka ymmärrän kyllä, että itsekkyyden vastapainoksi on haluttu rakentaa kuvaa siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on ja millaisena itsensä esittää.

Kieli kertoo tässä tarinassa paljon. Ihmisistä puhutaan se-pronominilla, mikä alkuun häiritsi ja sittemmin alkoi kiehtoa. Nähdäkseni sillä alleviivataan Zöllnerin luonteenpiirteitä ja käsitystä itsestään jonkinlaisena yli-ihmisenä suhteessa muihin, rahvaan edustajiin, hänen näkökulmastaan merkityksettömiin olentoihin. Samalla se erottaa Zöllnerin muista myös sosiaalisesti: hän ei koe kiintymystä tai ymmärrä sosiaalisten suhteiden päälle missään muussa kuin hyötymistarkoituksessa. Toisaalta myös Kaminskiin viitataan samalla tavoin, joten Zöllner ei tee eroa ihmisten kesken, ylhäisten tai alhaisten. Jos tuntisin saksan kieltä paremmin, voisin kenties tehdä vielä syvällisempiä päätelmiä. Saksa kun kuitenkin on kohtelias ja kiemurainen kieli, ja saksankielinen kommunikaatio edellyttää vahvasti esimerkiksi oikeiden persoonamuotojen käyttöä, kuten teitittelyä, huomattavasti vaikkapa suomen kieltä enemmän. Kiinnostava kielellinen valinta ja yksityiskohta kirjailijalta yhtä kaikki!

Minä ja Kaminski oli minulle ehdotonta luettavaa, mutta yhtä korkealle se ei kokemuksissani pääse kuin aiemmat Kehlmannin teokset. Juju jää keskeneräisen oloiseksi, sillä olisin toivonut kirjailijalta rohkeutta viedä Zöllnerin tarina loppuun siten kuin se alkoikin. Toisaalta kirja onkin toistaiseksi suomennetuista kirjoista varhaisinta tuotantoa, joten on ilo päätellä Kehlmannin kertojantaitojen kehittyvän. Jatkossa on toivottavasti luvassa lisää suomennoksia – ja vielä pitkä ja laaja tuotanto tältä vuonna 1975 syntyneeltä, tarkkasilmäiseltä ja ilmaisultaan terävältä herralta.

Teemamaana Saksa -haaste valmis (ja enää viikko Kirjamessuihin!)

Nanna haastoi alkuvuodesta lukemaan saksalaisen kielialueen kirjallisuutta Helsingin Kirjamessujen tämän vuoden teeman mukaisesti. Itse luin kuusi haasteeseen soveltuvaa kirjaa, ja vaikka haasteaikaa on vielä viikko jäljellä, tiedän jo nyt, että suoritukseni jää tähän. 

Luin seuraavaa:

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain 2011)

John Irving: Vapauttakaa karhut! (Tammi 2012)

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat (Tammi 2011)

Bernhard Schlink: Viikonloppu (WSOY 2010)

Siegfried Lenz: Kiusattu (Gummerus 2001)

Ursula Poznanski: Vii5i (Atena 2013)

Melko uutta kirjallisuutta tuli siis käsiteltyä. Selvästi vanhempaa edustaa vain John Irvingin esikoisteos Vapauttakaa karhut!, joka on vuodelta 1968. Suomennos tosin ilmestyi vasta viime vuonna. Irving ei tietenkään itse edusta sinänsä saksalaisen kielialueen kirjallisuutta, mutta koska teos sijoittuu Itävaltaan, sopii se haasteeseen hyvin. Kirjana Vapauttakaa karhut! ei ole kovin erikoinen, mutta, no, se on irvingiä. (Jos vasta harkitset mestarin tuotantoon tutustumista, älä aloita tästä, bitte.) 

Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina ja Schlinkin Viikonloppu ovat jo haipuneet mielestäni, eikä taida tulla ikävä, kun en niistä mitään erityistä muista. Sen sijaan Daniel Kehlmann on Maailman mittaajillaan (sekä viime vuonna lukemallani Maineella) rynninyt yhdeksi suosikikseni. Olinkin erittäin iloinen, kun joskus männäviikolla huomasin kirjakaupassa herralta ilmestyneen uuden suomennoksen, Minä ja Kaminski. Se on hankittava luettavaksi mahdollisimman pian.

Poznanskin Vii5i on ihan mainio dekkari, joka täytti hetkellisen jännityksenhimoni oivallisesti, vaikka sortuukin muutamiin turhiin kliseisiin. Siegfried Lenzin Kiusattu sen sijaan vaikutti suuresti. Pieni kirja on tunnelmaltaan latautunut ja miljööltään kiehtova. Suosittelen suuresti, ja itse aion tutustua tähän kirjailijaan vielä huomattavasti tarkemminkin. Lenz on vieraana Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 26.10.

Kuudella luetulla kirjalla onnistuin saamaan kasaan kaikki kolme raitaa Saksan lippuun. Schön!

***

Tosiaan, Kirjamessut kolkuttavat jo ihan nurkan takana. Itse aion sukeltaa messuhulinoihin lauantaina (kiitos jo etukäteen Atena-kustantamolle lipusta), joten ihmismassakestävyyttä vaaditaan jälleen. Onneksi divaripuolella on yleensä hiljaisempaa. Sitä paitsi on ylipäänsä mukavaa, että kirjallisuus ja kirjat vetävät puoleensa ihmismassoja. Edes kerran vuodessa.

En ole vielä tehnyt erityisen tarkkaa suunnitelmaa, ja luultavasti käykin niin, että vaan haahuilen ympäriinsä sen kummemmin asiaa pohtimatta. Jo mainittu Siegfried Lenzin haastattelu voisi olla yksi etappi (klo 12.30, Aleksis Kivi -lava), samoin Takauma-lavalla klo 10.30 oleva Kirjailijoiden Berliini -keskustelutilaisuus. Puoli kahdeltatoista keskustellaan lukemisen jaetusta lumosta (eli muun muassa kirjabloggaamisesta) Aino-lavalla, jossa paikalla ovat blogikollegani Katja ja Hanna. Sinne menen ainakin! Ja toki aion tavata mahdollisimman monta muutakin bloggaajatoveria.

Onko messusuunnitelmat siellä jo tehtynä? Vai annatko fiiliksen viedä? Vai jätätkö kenties koko karkelot väliin?

Teemamaana Saksa: Kiusattu

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentaja: Oili Suominen
Gummerus 2001
188 s.
Arnes Nachlaß (1999)

Kirjastosta.


Nuori mies Hans on kovan paikan edessä. Hänen on pakattava laatikoihin ottoveljensä Arnen jäämistö. Vanhemmat eivät siihen kykene, nuoremmat sisarukset eivät halua. Samalla, kun Arnen merihenkinen ja pieneen tilaan mahtuva omaisuus päätyy vähitellen laatikoihin, Hans muistelee kaikkea sitä, minkä Arne hänen perheessään muutti.

Arnen oma perhe on menehtynyt traagisesti, ja poika muuttaa teini-iän kynnyksellä isänsä vanhan ystävän perheeseen. Vanhemmat ja vanhin veli Hans ottavat pojan hyvin vastaan, mutta nuoremmat sisarukset Wiebke ja Lars eivät niinkään. Arnessa on paljon kummallista ja persoonallista, hän on lahjakas kielissä ja koulussa yleensäkin, älykäs ja ikäänsä kypsempi. Sosiaalisesti hän ei kuitenkaan menesty nuorten julmassa pelissä. Sopeutumisyritysten ja arkisen elämässä eteenpäin selviämisen miljöönä on Hampurin telakka-alue, jossa perhe asuu. Se henkii lähtemisen, sijattomuuden ja kiertokulun kaikuja.

Olen lukenut hyvin kauniin ja hyvin surullisen kirjan. Kiusattu on mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampi. Tarina on lähes raatelevan avoin, kaikki olennainen annetaan, eikä se ole niin ihanaa luettavaa. Arne-parka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Viaton nuori poika, joka ei ole koskaan tehnyt kellekään mitään pahaa, saa liikaa kantaakseen. Muut, nekään, jotka tietävät painosta Arnen harteilla, eivät anna armoa. Koulumaailma on julma, eikä älykäs nuori pärjää siellä, sillä hän ei vain kuulu joukkoon.

Yksinäisyyden ja sijattomuuden tunnelma on kirjassa voimakas, vaikka isoveli Hansin näkökulma pehmentääkin sitä. Ei hio täysin pois, mutta helpottaa hieman. Sentään Hans on aina välittänyt Arnesta, tehnyt parhaansa pojan eteen, mutta joutunut lopulta nostamaan kädet ilmaan voimattomana. Arne on ristiriitainen ja aito juuri siksi, että hän on ihminen, joka joutuu kantamaan ja kestämään absurdeja taakkoja. Lenz kuvaa tarkalla katseella, millaista on olla hierarkian pohjimmainen, millaista on päätyä silmätikuksi, vaikka ei tee mitään väärin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa telakka-alueelle, joka kuiskii suuria tarinoita. Ympäristön kuvaus on äärimmäisen hieno, ja telakkaan itseensä kiteytyy paljon, sekä tapahtumia että tunnelmaa. Näin lukiessani mielessäni sumun kerääntyvän käytöstä poistettujen laivojen ylle, laitureille ja varastorakennuksiin. Meren häivähdys tuoksui nenässä.

Tässä kirjassa on paljon koskettavaa, mutta ei mitään liikaa. Suosittelen.

Teemamaana Saksa: Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu
Suomentaja: Leena Vallisaari
WSOY 2010
222 s.
Das Wochenende (2008)

Kirjastosta.


1970-luvun terroristi Jörg vapautuu pitkästä vankeudesta. Hänen siskonsa Christiane järjestää vapautumisen kunniaksi vanhojen ystävien tapaamisen ränsistyneellä kesähuvilallaan. Intensiivisen viikonlopun aikana vanhat suhteet, kränät ja teot nousevat pintaan. Kuinka 70-luvulla nuoruuden innolla ja aatteen palolla terrorismiin ja sen lieveilmiöihin sotkeutuneet ihmiset tekevät tiliä menneisyytensä ja toistensa kanssa? Mitä on jätetty kertomatta ja mikä on kenties ymmärretty väärin? Mitä kadutaan, jos kadutaan?

Jos kaipaa tiiviiseen muotoon kirjoitettua, intensiivistä tarinaa, Viikonloppu on hyvä valinta. Kauaa sen lukeminen ei vie, ja kirja pitää otteessaan, jos sen antaa tehdä niin. Lause ja kerronta kulkee, vaikkei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa tyyliä. Sujuvaa, mutta hieman hajutonta. Piti minut etäällä.

Huvilalle kokoontuneet ihmiset ovat keskeisessä asemassa tämän kirjan sivuilla. Harmi, että he eivät juurikaan herättäneet kiinnostustani. Henkilöt ovat liikaa toistensa kaltaisia, eikä tarinan suppea pituus anna mahdollisuutta tutustua heihin kunnolla. Miehet eroavat toisistaan lähinnä siinä, miten he suhtautuvat Jörgiin ja mihin ammatteihin ovat päätyneet. Naiset ovat pitkälti yhden ominaisuuden vankeja: pappi, läski, runotyttö. Tympeää.

En voi sanoa sinänsä pettyneeni, sillä minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksiakaan. Kirja vain sattui eteeni kirjastossa, ja nopeasti se tosiaan oli lukaistu. Harmillista, että nimenomaan lukaisulta se tuntuukin, aika tyhjänpäiväiseltä ja nopeasti mielestä haipuvalta. Tuskin muistelen tätä kirjaa juurikaan sen jälkeen, kun tämä teksti on kirjoitettu ja kirja viety takaisin kirjastoon.

Viikonloppu ei ole huono kirja. Se kertoo hienosti menneisyyden virheistä, katumuksesta ja katumattomuudesta. Se saa pohtimaan, mitä kaikkea voi panna nuoruuden huuman piikkiin ja mitkä teot ovat anteeksiantamattomia. Lopulta myös Jörg jää arvoitukseksi. Mitä hän ajattelee, tuntee, katuu? Arvostan sitä, ettei kirjailija pureskele tarinaa ja sanomaa valmiiksi mössöksi, mutta toisaalta jäin pohtimaan, paljonko nimenomaan tällä tarinalla edes oli sanottavanaan.

Kuten Liisa, minäkin koin kirjan hyvin näytelmällisenä. Uskoisin siinä olevan lavalla esitettynä enemmän tunnetta ja syvyyttä kuin paperisena. Nyt se jäi etäiseksi. Muistijälkiä tuskin jää.

___

Viikonloppua ovat viettäneet myös Jaana ja Leena Lumi.

Osallistun kirjalla Teemamaana Saksa -haasteeseen, jossa nappaan toisen raidan Saksan lippuun.

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat
Suomentaja: Ilona Nykyri
Tammi 2011 (1. painos Perhemediat Oy 2007)
280 s.
Die Vermessung der Welt (2005)

Kirjastosta.


Kaksi aikansa suurta tiedemiestä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt ja matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss, kohtaavat jo ikääntyneinä ja ajan nakertamina herroina vuonna 1828 Berliinissä. Molemmilla on takanaan suuri ura ja kolhuinen elämä, joita tarina vähitellen avaa.

Von Humboldtin osalta päästään kurkistamaan lyhyesti lapsuuteen veljen varjossa, mutta pääpainon saa hänen tutkimusmatkansa suurilta osin kartoittamattomaan Etelä-Amerikkaan, jonka hän teki 1700–1800-lukujen vaihteessa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa. Matkaan kuuluu arvaamatonta matkustusta jokia pitkin, luolia ja kasvikartoitusta, mittaamista, muistiinpanoja, alkuasukasheimoja, sadistisia lähetyssaarnaajia ja vuoristotautia. Kaiken ylittää ihmissuhteita karttavan von Humboldtin kunnianhimo, jolle ei ole rajaa.

Samaan aikaan Saksan Göttingenissä Carl Friedrich Gauss kehittää matematiikan teorioita ja tutkii tähtien ja planeettojen liikkeitä. Hän on vähävaraisista oloista ponnistanut nero, jonka älykkyys huomattiin kansakoulussa – opettaja puhui Gaussin isän ympäri, jotta poika sai opiskella matematiikkaa. Gaussista tulee tutkija ja tiedemies, myöhemmin aviomies ja isä, lopulta myös maanmittaaja ja oman aikansa pätkätyöläinen. Älyllä ei kuitenkaan saavuteta kaikkea, minkä Gausskin katkerasti saa huomata.

Maailman mittaajat on kiinnostava romaani. Se kertoo oikeista historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta on sopivan väritetty ja kaunokirjallinen pitääkseen romaania kaipaavan lukijan mielenkiinnon alusta saakka yllä. Kehlmann käyttää epäsuoraa kerrontaa taitavasti ja houkuttelevasti, ja hänen ilmaisunsa on ihastuttavan lakonista ja satiirilla kuorrutettua. Se on myös hyvin vaivatonta, eikä se temppuile lainkaan. Tällaista kirjaa on ilo lukea.

Kirjassa kuvatut tiedemiehet herättävät sekä intoa että ärsytystä. Kehlmann kuvaa heidän elämänpolkunsa terävällä lempeydellä, tarkkasilmäisesti ja uskottavasti. Etenkin von Humboldtin ja Bonplandin Etelä-Amerikan matka on suorastaan hersyvä, vaikkei mitään suoraa hauskuutta sisälläkään. Komiikka nousee pienistä seikoista, ohimenevistä hetkistä ja koukuista. Vaikka von Humboldt on kirjan henkilönä varsin epämiellyttävä – tai ehkä pääasiassa outo kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja sosiaalisten koodien ymmärtämättömyydessään – varsinaisen mulkvistin palkinto menee Gaussille. Samalla häntä tulee kuin huomaamatta myös säälineeksi: mies voi olla vaikka minkälainen nero matematiikassa, mutta ymmärtämättömyys perhe-elämästä ja sen tapahtumista särkee silti sydämen.

Maailman mittaajat on hieno kirja. Se on tarkkasilmäinen ja vetävä, piikikäs muttei ilkeä. Kirja saa miettimään ajan kulkua, ihmisen käsitystä omasta ja menneestä ajasta sekä kunkin omaa paikkaa elämän kiertokulussa. Suosittelen!

___

Osallistun kirjalla Nannan Teemamaana Saksa -haasteeseen.

Teemamaana Saksa: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)

Omasta hyllystä.


No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.

Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.

Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.

Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.

Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.

Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.  

Huikean hieno Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.