Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Afrikan tähti: Palava perhonen

Yvonne Vera: Palava perhonen
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kansi: Eliza Karmasalo
Kääntöpiiri 2001
176 s.
Butterfly Burning (1998)

Kirjastosta.


Phephelaphi on nuori zimbabwelainen tyttö, joka äitinsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen rakastuu itseään selvästi vanhempaan mieheen, Fumbathaan, jolla taas on oma taakkansa kannettavanaan. Elämä slummissa ei ole ruusuista, mutta Phephelaphilla on voimakas usko tulevaisuuteen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista, itsenäisyydestä ja itse tekemistään valinnoista. Valitettavasti valinnat ovat lopulta jotain ihan muuta kuin Phephelaphi luuli. Ihonväri merkitsee. Sukupuoli merkitsee. Hierarkiat eivät murru haaveilla.

Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste vie minua koko ajan syvemmälle Afrikkaan. Nyt pääsin kurkistamaan Zimbabwen raskaaseen elämään 1940-luvulla. Tässä kirjassa ajalla sinänsä ei kuitenkaan ole väliä, ja vaikka ankean ympäristön painostava tunnelma on keskeinen osa tarinaa, Palava perhonen kertoo lopulta ihan muista asioista.

Tämä kirja ei ole paksu, mutta se vaatii lukijaa keskittymään. Yvonne Vera kirjoittaa kuin vimmattu, jokainen lause tuntuu mietityltä ja hiotulta. Liiankin hiotulta minun makuuni, sillä koko tarina on kuin runoutta, ja vieläpä symbolistista runoutta. Joten olin ongelmissa.

Phephelaphin elämä on raskasta, mutta se ei lannista lukijaa. Tytön vilpitön luotto tulevaisuuteen on se sävy, joka valaisee muuten synkän tarinan. Ja vaikka hän joutuu tekemään todella raskaita päätöksiä ja asioita, jotka kuvataan kylmäävän hyvin, usko siihen, että asiat voivat muuttua parempaan, säilyy lähes loppuun saakka.

Niin, paljon saattoi mennä ohi, sillä minä en jaksa lukea kirjoja niin, että joutuisin punnitsemaan joka ikisen lauseen merkityksen erikseen ja yhdessä. Se ärsytti, sillä minusta tuntui, että kirjailija vaatii lukijalta liikaa. Palava perhonen on lisäksi luokiteltu kirjastossa nuortenkirjallisuudeksi, mitä hieman ihmettelen. Kirja on oikeasti todella vaikea ja haastava, eivätkä sen käsittelemät aiheet saa juuri lainkaan pehmennystä, eivät oikeastaan ollenkaan.

Vaikkei lukukokemus ollut miellyttävä, jäin jälleen miettimään kirjan käsittelemiä aiheita. Siinä se ainakin onnistuu: muistuttaa, millaisiin tekoihin köyhyys ja syrjintä ajavat, ajasta ja paikasta riippumatta.

***

Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus: Zimbabwe

Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)

Ennakkokappale kustantamosta.


Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.

Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!

Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.

Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?

Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.

Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.

Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)

No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.

Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.

___

Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suomentaja: Maija Westerlund
Gummerus 1984
374 s.
To Kill a Mockingbird (1960)

Omasta hyllystä.


Scout Finch elää suhteellisen viatonta lapsuutta 1930-luvulla alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Hänen päivänsä kuluvat isoveli Jemin kanssa seikkaillen ja pian myös koulua käyden. Perheen isä Atticus on pitkää päivää tekevä lakimies, jolla kuitenkin on aina aikaa lapsilleen ja heidän kanssaan maailman ja asioiden pohtimiseen. Äitiä perheessä ei ole.

Ajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapsen maailmaan. Niinpä turvalliseen elämään ja varsin suuriin vapauksiin tottuneelle Scoutille tulee melko suurena järkytyksenä ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia kuin hänen isänsä on. Kaupungissa kuohuva rasismi, mustien ja valkoisten elämänpiirien erot ja patoutuneet kaunat työntyvät Finchin perheen elämään kovemmin kuin oli pelätty, kun Atticus päätyy puolustamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ja oikeudenkäynnistä tulee kaupungin väelle irvokasta leipää ja sirkushuvia.

Mikä on ihmisen arvo? Määrääkö ihonväri sen? Miten rajojen uhmaaminen vaikuttaa ihmiseen, joka elää yhteisön paineen alla? Saako paha palkkansa ja toteutuuko oikeus?

Kuin surmaisi satakielen on ollut lukulistallani pitkään. Nappasin kirjan mukaani monta vuotta sitten Tampereen kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja siitä saakka olen vilkuillut sitä silloin tällöin sillä silmällä. Nyt oli aika.

Kirja yllätti minut. Se oli hyvin erilainen kuin olin odottanut. Oikeastaan en ole varma, mitä olin odottanut, mutta joka tapauksessa lopputulos oli erilainen. Kuin surmaisi satakielen kertoo inhottavista asioista: väkivallasta, rasismista, ihmisen ilkeydestä, epätasa-arvosta. Se ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin jotenkin lämpimän naiivi – onhan kyse lapsikertojasta, joka on yhtäaikaa pikkuvanhan nokkela ja häiritsevyyteen saakka sinisilmäinen.

Olen ehkä joskus mutissut pysyvästä ja melko irrationaalisesta ärtymyksestäni lapsikertojiin. Välillä kyseinen kerrontatapa pääsee iloisesti yllättämään, mutta paikoin en missään vaiheessa kirjaa pääse ärsytyksestäni eroon. Tällä kertaa kävi valitettavasti jälkimmäisellä tavalla.

Tuntuu tyhmältä nurista klassikon asemassa olevasta kirjasta, jota yhä uudet koululais- (ja muutkin) sukupolvet lukevat ja jolla on tärkeä sanoma, mutta haluan olla rehellinen. Kuin surmaisi satakielen ei siis voittanut minua puolelleen. Paikoin tylsistyin ja turhauduin, sillä tarina tuntui junnaavan paikoillaan.  En kiintynyt tai kiinnostunut Scoutista, ja muutkin henkilöt pysyivät etäällä. Vain Atticus kiinnosti, mutta hänkään ei tullut liki, käväisi vain. Scoutin äkkipikaisuus, mustavalkoisuus ja paikoittainen typeryys ovat toki perusteltuja piirteitä, onhan kyse alle 10-vuotiaasta lapsesta, mutta ei se vähentänyt ärtymystäni ollenkaan. Mutta, kuten sanottua, en vain yksinkertaisesti ole lapsikerronnan ystävä.

Vaikka juoni ei vetänyt minua mukaansa, muuten pidin monista asioista tässä kirjassa. Miljöö, painostavan kuuma ja kostea Alabama ja kaupungin paikoin törkyiset kadut ja kujat, hieman ränsistyneet talot (joissa ei ole kellareita) – kaikki ne olivat herkullisen aitoja. Tematiikka, rakenteellinen, vahva ja pelottavan pysyvä rotusyrjintä, on tärkeä ja pysyy kirjassa mukana kautta linjan muuttumatta paasaukseksi.

Lopputulos siis on, että ikävä kyllä petyin. Kuin surmaisi satakielen ei vienyt mukanaan, ei tullut lähellekään ihoa eikä lukuprosessi ollut erityisen nautinnollinen. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän palkitun, kiitetyn ja rakastetun kirjan. Kaiken ei edelleenkään tarvitse olla minua varten, vaan on hyvä joutua nieleskelemään ja haastamaan itseään.

Tosin nyt kaipaan vetävämpää ja enemmän minua olevaa kirjaa. Onneksi sellainen on jo meneillään.


So American: Black America
Pulitzer
TBR90+10

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit

Kurkistus syvään Etelään: Piiat

Kathryn Stockett: Piiat
Suomentaja: Laura Beck
WSOY 2010
462 s.
The Help (2009)

Kirjastosta.


Piiat kertoo Mississippissä sijaitsevasta Jacksonin pikkukaupungista 1960-luvun alkupuolella, jolloin rotuerottelu perustui vielä lakiin ja nuoren valkoisen naisen tärkein tavoite oli päästä naimisiin samalla kun tämän musta sisar teki työuransa valkoisten perheiden kotiapulaisena, käytännössä usein perheen lasten varaäitinä, sitä oikeaa läheisempänä. Tarinan keskiössä on kolme naista: vasta yliopistosta valmistunut, kirjailijan urasta haaveileva Skeeter, lempeä, paljon nähnyt ja kokenut, pian eläkeiässä oleva Aibileen ja pahasuinen monen lapsen äiti Minny. Yhdessä naiset alkavat suunnitella ja kirjoittaa kirjaa kotiapulaisista ja siitä, kuinka he työnsä, emäntänsä ja elämänsä kokevat. Projekti on pidettävä visusti salassa, sillä paljastuessaan se voisi johtaa vakaviin seuraamuksiin: paheksuntaan, vihaan ja tuomitsemiseen, jopa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Samalla kun kirjankirjoittaminen etenee, pikkukaupungin sosiaaliset verkostot elävät omaa elämäänsä. Naisyhdistys puuhailee rahankeräystä Afrikan nälkäänäkeville lapsille, uusia aviopareja koetetaan muodostaa, lapsia syntyy ja kasvaa, on sairautta ja suruakin. Piiat näyttää viipaleen mississippiläisestä arjesta aikana, jolloin yhteiskunta oli rajussa muutoksessa, eivätkä ihmiset voineet enää kieltäytyä näkemästä uusia puhaltavia tuulia. Samalla ihmiset elävät omaa elämäänsä iloineen ja suruineen, juonineen ja hyvine tekoineen.

En ole ihan varma, mitä pidin tästä kirjasta. Toisaalta se oli varsin imutehoinen tarina, vetävästi kirjoitettu ja näppärä, mutta toisaalta taas ärsyynnyin lukiessani.

Ensinnäkin Piikojen aihe on sellainen, joka saa karvani pystyyn ja valmiiksi koholla olevan verenpaineen nousemaan vaarallisiin lukemiin: vihaan rasismia. Vihaan sitä tässä päivässä, vihaan sitä menneisyydessä. Piiat kertoo rasismista nimenomaan sen hyvin arkipäiväisessä muodossa: kuinka rinnakkain eläminen on vain silmänlumetta, kun oikeasti toinen inhottaa ihonvärinsä vuoksi, kuinka mustille rakennetaan erilliset wc:t autotalliin tai pihan perälle, ettei valkoisen emännän tarvitse laskea pyllyään samalle pöntölle kotiapulaisensa kanssa, kuinka mustalla naisella ei ole asiaa valkoisten automarkettiin, ellei hänellä ole piian univormua niskassaan. Voimakas ärsytys hallitsi lukemistani, mikä ei tietenkään ole kirjailijan syy, eikä missään nimessä syy jättää aihetta käsitteleviä kirjoja lukematta saati kirjoittamatta, mutta en osannut itse suhtautua ajatukseen "sydämellisesti ja lämmöllä" käsiteltävistä arkipäivän sattumuksista, joiden taustailmiönä on nimenomaan rotusyrjintä. Jokin pani vastaan, vaikka kirjassa pyritäänkin nimenomaan näyttämään rotuerottelulla kuorrutetun yhteiskuntajärjestyksen naurettavuus ja perustelemattomuus (ja siinä kyllä onnistutaankin).

Toisekseen ihmiskuvauksessa mentiin vähän matalammalta kuin olisi ollut tarpeen. Pahikset olivat pahiksia, nössöt nössöjä, hullut hulluja ja hyvikset kiillottivat sädekehäänsä minkä ehtivät. Ehkei aivan niin mustavalkoiseen maailmaan olisi tarvinnut sortua, vaan Stockett olisi voinut rakentaa henkilöistään uskottavampia, ihmismäisempiä. Välillä tuntui, että jokaiselle henkilölle oli suotu vain yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka ympärille kaikki tekeminen, toiminta ja ajattelu rakentui. Poikkeuksen teki minusta vain Aibileen, kokenut ja yhden elämän varoiksi riittävästi kolhuja saanut viisas nainen. En väitä, etteikö esimerkiksi Piikojen superpahiksen Hillyn tapaisia ihmisiä olisi hyvinkin olemassa, mutta jotenkin yksisilmäiset ihmiskuvaukset tympäisevät minua aina. Vähemmälläkin alleviivaamisella tulee kyllä selväksi, kuka on hyvä ja kuka jotain muuta. Ja hyvyys nyt esimerkiksi ei sekään ole niin simppeli asia, tietenkään.

Tarina on kuitenkin erittäin vetävä ja mielenkiintoinen, saa pohtimaan asioita. Murroksessa olevat Yhdysvallat paistavat läpi ja kertovat jo tulossa olevista muutoksista, kansalaisoikeusliike rytisee, menneeseen ei voida jäädä. Pinnan alla kuplii koko ajan, ja se Piioissa oli minun lukukokemuksessani parasta. Ajankuvauksen tapa ei aivan täysin minua miellyttänyt, sillä esimerkiksi Skeeterin autoradiostaan kuuntelemat artistit tuntuivat vähän päälleliimatusti esiin tuoduilta, mutta muuten ympäristö oli aistittavissa voimakkaasti: pölyiset tiet, puuvillaplantaasin humina, hiki valumassa selkää pitkin 40 asteen helteessä ja kuvitteelliset tahrat jo kertaalleen kiillotetuissa hopealusikoissa toivat oman herkullisen mausteensa keitokseen.

Monin tavoin nipistelevä kirja, josta en varauksetta pitänyt, mutta jonka olemassaololle annan oikeutukseni. ;)

Piikoja on luettu blogeissa todella paljon ja keskustelua on syntynyt runsaasti - mahtavaa! Ihan juuri tällä viikolla kirjasta kirjoitti pihi nainen.

So American: Southern Fiction ja Mississippi.