Nälkäpeli... njääh

Suzanne Collins: Nälkäpeli
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2009
389 s.
The Hunger Games (2008)

Kirjastosta.


Maa, joka joskus tunnettiin Amerikan Yhdysvaltoina, on kärsinyt luonnonkatastrofin toisensa perään ja muodostanut rääppeistään uudenlaisen valtion, Panemin. Panem on jaettu 13 vyöhykkeeseen, joista jokainen on erikoistunut tuottamaan tiettyä hyödykettä: ruokaa, kivihiiltä, ylellisyystavaroita ja niin edelleen. Vyöhykkeiden kärsiessä ja kituuttaessa niukkuudessa pääkaupunki Capitol elää yltäkylläisyydessä. Kerran vyöhykkeet yrittivät nousivat kapinaan, mutta huonosti kävi. Vyöhyke 13 tuhottiin täysin ja jäljelle jääneiden olot kurjistuivat entisestään.

Muistutuksena siitä, ettei valtaapitäviä vastaan pidä edes haaveilla asettuvansa, Capitol on kehittänyt Nälkäpelin. Se on vuosittain järjestettävä ison budjetin tosi-TV-ohjelma, johon valitaan jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12–18-vuotias tyttö ja poika tribuuteiksi. Mielikuvituksellisella areenalla käytävässä kisassa on vain yksi tavoite: voittaa. Ja voittaja on viimeinen elossaolija. Muita sijoja ei ole.

Vyöhyke 12 on kivihiilen tuottaja ja elinoloiltaan surkea. Salametsästäjänä perheelleen ruokaa hankkiva Katniss lähtee vapaaehtoisena Nälkäpeliin, kun elonkorjuujuhlassa arpa osuu hänen pikkusiskoonsa Primiin. Poikatribuutiksi arvotaan leipurin poika Peeta. Katniss on tottunut luonnossakulkija ja luonteeltaan selviytyjä, mutta tribuuttina Nälkäpelissä oleminen on jotain ihan muuta kuin pelin pakollinen seuraaminen kotivyöhykkeellä -- on taisteltava hengestään. Samalla on tuotettava hyvää tv-viihdettä helposti kyllästyvälle ja kaiken nähneelle yleisölle.

Collinsin Nälkäpeli on vetävää nuortenkirjallisuutta, joka iskee epäilemättä helposti myös aikuislukijaan. Kirjailijan luoma yhteiskuntajärjestelmä on irvokas ja mielenkiintoinen. Se on myös osaltaan jo totta. Ei ehkä aivan yhtä selkein suuntaviivoin luonnosteltuna, mutta silti. Seksiä ja väkivaltaahan me haluamme televisiosta nähdä, viihdytämme itseämme äärimmäisyyksillä ja olemme kaiketi hiljaa hyväksyneet taloudellisen, yhteiskunnallisen ja elintasollisen epätasa-arvon maailmassamme. On ilmeisesti moraalisesti ihan ok hankkia taas kesäsesongin aikaan puutarhavälineitä ja uimaleluja, joiden tekijät paiskivat 13-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ilman mahdollisuutta järjestäytyä tai kieltäytyä ylitöistä, kuten Helsingin Sanomat tänään uutisoi, kunhan vaan halvalla saa just sitä mitä haluaa.

Kirjana ja tarinana Nälkäpeli ei kuitenkaan voittanut minua puolelleen. Kiehtovia yksityiskohtia, yllätyksiä ja vähemmän tavanomaisia henkilöitä se kyllä tarjoili, mutta en voi sanoa lämmenneeni erityisen tasaisesti. Katniss on mielenkiintoinen päähenkilö, joka uudistaa tyttösankarittaren kuvaa aika tehokkaasti, mutta noin yleisesti Nälkäpeli pääasiassa tympäisi minua. En osaa aivan tarkkaan eritellä, mistä se johtuu, mutta yritän.

Mitään ihan tolkuttomia odotuksia minulla ei ollut, joten siinä mielessä en voi sanoa pettyneeni niihin. Odotin vetävää stooria ja väkivaltaa, kiehtovaa ja kauhistuttavaa yhteiskuntaa, ja niitä kaikkia kyllä sain. Tosin huomasin, että olisin lukenut mieluummin Panemin historiaa kuin seurannut Nälkäpeliä sinänsä. Olenkohan niin turtunut väkivaltaan, että se enemmänkin kyllästyttää? En kyllä usko, mutta voihan siinä jotain perää olla. Katnissin selviytyminen hc-luonnonoloissa on kuvattu Nälkäpelissä koukuttavasti, ja vanhana partiolaisena ja jonkinmoisilla luonnossaliikkumiskokemuksilla varustettuna jäin useaan otteeseen pohdiskelemaan, mitenköhän itse mahtaisin selviytyä ilman edes välttämättömimpiä retkeilyvälineitä, vain jousipyssy apunani. (Huonohkosti.)

Yksi syy kylmäksi jäämiselle voi olla se, etten ole aikoihin, siis todella pitkiin aikoihin lukenut nuortenkirjoja, ja genre tuntuu siksikin ehkä vieraalta ja turhan painokas alleviivaaminen lukijan aliarvioinnilta. En syytä Collinsia aivan liiasta yksinkertaistamisesta, mutta minua kirjan yleistunnelma hieman vaivasi. Ja silloin on vaikeaa täysin rinnoin nauttia lukemisesta.

Ja ehkä olisin loppujen lopuksi kaivannut vielä jotain lisää. Vähän enemmän taustoja, vähän enemmän historiaa, vähän enemmän kommervenkkejä. Niin kuin kunnon Capitolin asukas konsanaan, jolle mikään ei ole tarpeeksi viihdyttävää.

Enköhän jossain vaiheessa lue ne kaksi muutakin osaa, mutta mitään yletöntä himoa niiden kimppuun pääsemiseksi ei ole.

Nälkäpeliä on luettu blogeissa paljon. Vastikään kirjasta ovat kirjoittaneet noora ja Aa.

So American: Modern Women Writers (kategoria täynnä, jihuu!)