Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Evangeline Green on pian kolmekymmentä ja odottaa esikoistaan. Raskausaika ja äitiyteen kasvaminen saavat hänet pohtimaan omaa lapsuuttaan, suhdettaan äitiinsä ja identiteettiään isättömänä tyttönä. Even äiti on kuollut tytön ollessa seitsemänvuotias, ja isästä hän tietää vain yhden kirjaimen, K. (Ja punaisen tukan ja vihreät silmät.)

Eve kasvaa isovanhempiensa luona Walesin maaseudun pikkukylässä. Ympäristö on hyvin toisenlainen kuin Birmingham, mutta Eve on sopeutuvaa tyyppiä. Siitäkin huolimatta, että hänen villi punainen hiuspehkonsa herättää joissakin kyläläisissä jopa vihaa, eikä koulukaan suju aivan kupruitta. Lapsuusmuistoja varjostaa myös ikätoveri Rosien salaperäinen katoaminen, joka ei koskaan selviä.

Irlantilainen tyttö kulkee kahdessa aikatasossa, se kertoo sekä aikuisesta että lapsesta. Eve on vuosien kuluessa tottunut orpouteensa, mutta se ei vähennä halua ymmärtää omia juuria, vanhempien menneisyyttä ja paikoin viiltävän teräväreunaisia palasia, joista oma minuus väistämättä muodostuu.

Fletcherin tyyli on tiivis ja Jonna Joskittin suomennos sulava. Tarina aukeaa vähitellen, ihmiset kasvavat kokonaisiin mittoihinsa ja lukijan mielen valtaa melankolia ja haikeus. Fletcher on kirjoittanut tarinaan mukaan niin menetystä ja surua kuin lapsuuden onnenhetkiä, kasvua ja ihmissuhteiden syntyä ja kehitystä. Lässytys ja lääpintä vältetään, tarina on pikemminkin tyylikäs, huoliteltu.

Pikkukylän hierarkia ja sosiaalinen ympäristö selviää lapselle vähitellen. Aikuisena Eve jo ymmärtää, mitä kaikkea joutui ilman omaa syytään kokemaan, mutta lapsen näkökulma on ymmärrettävästi keskeneräinen ja hämmentynyt. Miksi kylän kauppias vihaa Eveä? Miksi hänen isästään ei puhuta?

Pidän Susan Fletcheriä kahden luetun kirjan jälkeen vakuuttavana, taitavana kirjailijana, jonka kirjat eivät kuitenkaan aivan kohtaa makuani. On vaikeaa sanallistaa, mistä kolhu johtuu. Jossain määrin ehkä turhaudun hänen tarinoidensa äärellä: kaipaisin jotain suurempaa, kontekstistaan laajennettua. Yhden väärinymmärretyn tytön elämä ei välttämättä sellaiseksi riitä.


Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
267 s.
Eve Green (2004)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: La petite lectrice, Lukuisa, Luettua, Lumiomena, Tarinoiden taikaa, Narseskan kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella, Ajatuksia kirjamaasta, Lukutuulia, Nenä kirjassa, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Leena Lumi      

Susan Fletcher: Meriharakat

Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.