Suomi(ko) 100 -haaste valmis

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato haastoi viime vuoden joulukuussa lukemaan sellaista kirjallisuutta, joka kertoo ihmisistä, ihmisryhmistä ja elämäntyyleistä, jotka eivät pääse ääneen kovin usein tai jotka vaiennetaan täysin. Tarkoituksena oli tarkastella, millaisia ääniä 100-vuotiaan Suomen kamaralle mahtuu juhlapuheiden ulottumattomiin.

Haaste on päättymässä 5.12., ja teen tässä nyt koosteen vuoden aikana lukemistani, teemaan sopivista kirjoista.

Luin vuoden aikana yhteensä 13 kirjaa, jotka kertovat haasteen mukaisista ihmisistä ja elämäntyyleistä.

Aviottomat äidit

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla

Maahanmuuttajat
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Vammaiset
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Hellevi Salminen: Hello, I love you

Mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito
Jenni Linturi: Jälleenrakennus
Katja Kallio: Yön kantaja
Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Hanna Hauru: Jääkansi
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Työttömyys
Ossi Nyman: Röyhkeys


Kaikkein paras lukukokemus tämän haasteen puitteissa oli Ossi Nymanin huikea Röyhkeys, jonka ympärillä käyty keskustelu ja kohu kertovat selväsanaisesti siitä, kuinka suuria tabuja työttömyys ja palkkatyön ulkopuolella oleminen Suomessa ovat.

Toinen erityisen hyvin mieleenpainunut romaani oli Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta, jonka kautta tarkastellaan niin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämää ja asemaa kuin vammaisten ihmisten kohtelua Suomessa.

Lisäksi ihastuin tämän haasteen myötä Zinaida Lindéniin, jonka tapa kirjoittaa maahanmuuttajan elämästä, maailman liikkeestä ja ihmissuhteista pyöräyttää jotakin hyrrää sisälläni. Suosittelen sekä hänen romaanejaan että novellikokoelmiaan mitä lämpimimmin.

Kiitän Lukumatoa haasteesta, joka tarjosi uusia näkökulmia ja ääniä lukemistooni ja antoi myös tilaa huokailla rauhassa etenkin nyt syksyn mittaan entisestään hysterisoituneelle Suomi100-hulabaloolle, joka on onneksi pian ohi.

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)

Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.

Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.

Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.

Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.

Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.

Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?

Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.

Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.

Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.

Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.

Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?

Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.


Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra

Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.

Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja

Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

Katja Kallio: Yön kantaja

Serafina oli se joka oli sanonut: ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi ihan millainen tahansa.

Katja Kallion Kuutamolla on yksi teiniaikojen suosikkikirjoistani, jonka olen lukenut monta kertaa. Vieläkin se nököttää rispaantuneena pokkaripainoksena hyllyssäni, ja vaikken enää vuosiin ole siihen tarttunut, tutun tarinan tuoma turva tyynnyttää aina tarpeen mukaan mieltäni.

Siinä missä Kuutamolla on perhosenkepeä viihdekirja, Kallion tuore, tänä keväänä julkaistu romaani Yön kantaja on painava, huolellinen romaani. Se kertoo suuren tarinan sangen vähäeleisesti, rakentaa yksilöstä omaa elämäänsä suuremman kertomuksen. Päähenkilö on Amanda Aaltonen, nainen, joka ei alistunut mihinkään muottiin tai määritelmään, ja joka sai kärsiä siitä lähes koko elämänsä.

Aaltonen (1864–1918) oli oikeasti elänyt ihminen, joka vietti suurimman osan rikkonaisesta elämästään Seilin saarella Turun saaristossa. Hänen diagnoosinsa oli insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus, siis ylipäänsä se, että hän oli omaehtoinen nainen, jolle ei mitään oikeaa sairautta saatu kehitettyä. Elinkautinen tuomio hullujenhuoneella siitä kuitenkin seurasi, kuinkas muuten.

Kallio on kirjoittanut Amandasta fiktiivisen tarinan, jonka pohjana on tutkimustyö. Olen joskus ollut skeptinen oikeiden ihmisten "fiktiivistämistä" kohtaan, mutta päässyt jo aikoja sitten yli ongelmastani. Yhtäältä olen edelleen sitä mieltä, että meillä kaikilla pitää olla oikeus omaan elämäämme sellaisena kuin se on, mutta toisaalta tarinankerronnan vapaus on myös tärkeää. Etenkin, kun sen tekee niin tyylikkäästi kuin Katja Kallio.

Ennen elämäänsä Seilillä Amanda on avioton lapsi, rämäpäinen tyttö, joka lähtee omille teilleen jo hyvin nuorena. Hän on työläinen, palvelustyttö, irtolainen, prostituoitu, vanki. Hän on villi ja arvaamaton, kuitenkin herkkä ja haavoittuvainen. Kun Amanda kohtaa Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjä Duplessiksen, seikkailu Pariisia kohti voi alkaa.

Seikkailuja ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille, etenkään 1800-luvun lopun naisille. Niinpä Suomeen palaamisen jälkeen Amandan seuraava ja lopullinen osoite on Seili. Siellä, suljetussa yhteisössä, hän kohtaa niin suomalaisen mielenterveys"hoidon" kuin väistämättä muodostuvan hierarkian. Amanda oppii omat tapansa selvitä, ja vaikka jääkylpyjä, ruumiillista hallintaa ja työtätyötätyötä käytetään ehtymättöminä hoitometodeina, ei elämä siltikään ole pelkkää kurjuutta. On ystävyyttä, mielikuvituksen voimaa ja rakkauttakin – mihin ne katoaisivat.

Yön kantaja on romaani, joka eli ja muutti muotoaan lukemisen aikana. Alku on jysäyttävä, koskettavakin, mutta kuumailmapalloseikkailun jälkeen alkuaika Seilin saarella hidastaa ja jopa tylsistää tarinankerrontaa. Onneksi kyse on vain hetkellisestä suvannosta, sillä loppua kohden tarinan kauneus ja karmeus aukenevat uudella tavalla ja pompottavat lukijaa mukanaan. Amandan rikas sisäinen maailma herää eloon, hänen monimutkainen persoonansa jää lukijalle loppuun saakka arvoitukseksi.

Amandan tarinan voi nähdä monelta kantilta. Se on kertomus suomalaisesta mielenterveyshistoriasta ja yhteiskunnan aatemaailmasta. Se on myös kertomus naiseudesta, naisen paikasta, sallituista ja kielletyistä tavoista olla nainen. Niinpä se sopii hienosti Suomi(ko) 100 -haasteeseen nostamalla esiin asioita, joita Suomen historiassa ei aina ole ollut hyväksyttyä kaivella tai ainakaan kritisoida.

Ja se on kertomus erikoisesta persoonasta, ihmisestä, joka ei sulaudu tapettiin eikä mahdu muotteihin. Ja saa kärsiä siitä koko ikänsä.

Amanda ei mennyt. Mitä katsomista siinä olisi ollut? Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä. 

Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi. Halusi hän tai ei.

Katja Kallio: Yön kantaja
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2017
380 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Rakkaudesta kirjoihin        

Haasteet: 92. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito).

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Toinen maailmansota on päättynyt ja suomalaiset sotilaat palaavat siviiliin. Helsingin Malmilla parikymppisiä kaksospoikia Olavia ja Kalevia odottavat kotiin äiti Ingeborg ja täti Lettu. Olavi on ainakin päällisin puolin veljeksistä vakaampi, löytää jälleen elämästä ilon ja hurvittelun tai ainakin päättää niin elää. Kalevi puolestaan ei pääse irti rintamakokemuksistaan, vaan alkaa kärsiä kovista painajaisista ja ahdistuksesta. Hänet viedään "lepäämään" Lapinlahden sairaalaan.

Mielenterveysvaikeuksien hoitomuodot ovat sodanjälkeisessä Suomessa karut ja karskit. Työnteon parantavaan voimaan uskotaan kivenkovasti, ja mielen järkkyminen ylipäätään tulkitaan heikkoudeksi joko yksilössä tai tämän perimässä. Kalevi sulkeutuu yhä tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, ja itse sitä tietämättä joutuu äitinsä ja tätinsä vuosikausia jatkuneen valtapelin nappulaksi. Sen juuret puolestaan ovat naisten nuoruudessa, eikä helpotusta tunnu olevan luvassa.

Jenni Linturin Jälleenrakennus on tiivistunnelmainen, haastava romaani. Se tarkastelee hahmojaan etäältä ja silti kurkistaa heidän maailmaansa, ajatuksiinkin, vähintään tekoihin ja sanoihin, jotka ovat kovia ja armottomia. Romaanin kuvaama perhe on palasina, eikä rikkinäisyys johdu pelkästään sodasta, vaan kaikesta, mitä ennen sitä on jo tehty ja sanottu.

Jälleenrakennus vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on mitaltaan lyhyt mutta sisällöltään painava. Helppoa luettavaa se ei ole, sillä Linturin hiottu kieli etäännyttää. Lauseet ovat kirkkaita ja huolellisia, mutta tarinan tempoon ne eivät ime.

Samalla henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä. He ovat rikkinäisiä, satutettuja, mutta yhtä lailla itsekin pahanteossa tavalla jos toisellakin. Etenkin sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat omien rooliensa, odotustensa ja muistojensa vankeja: kumpikin on halunnut paljon ja jäänyt saamatta sen suurelta osin. Katkeruus, kauna ja eräänlainen sokeus tukahduttavat ilman heidän kotonaan ja perheessään.

Jälleenrakennus ei juhli sodan saavutuksia, ei kiillota kunniamerkkejä tai kohota kotirintamaa. Se paljastaa hymyttömänä ne railot, joita sota aiheuttaa yksilölle ja yhteisölle. Samalla se muistuttaa, kuinka lyhytnäköistä on kanavoida syytteet säpäleinä olevasta mielestä ja rikkinäisistä perheistä vain sotaa kohtaan: myös rauhan aikana ihmiset ovat halutessaan petoja toisilleen, armotta. Toisen ihmisen ymmärtämisellä on lopulta hyvin lyhyt mitta.

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Ulkoasu: Tuomo Parikka

Teos 2017

232 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mrs. Eriksson's Room 

Haasteet: 83. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 -haaste (mielenterveyden vaikeudet), Helmet-haasteen kohta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

Kaksi kokoelmaa novelleja (naisista)

Kepeitä askelia, liian pieniä kenkiä, karvaisia sääriä, korkokenkiä, nuorallatanssin epävarmuutta...

Viikonlopun novellimaratonilla luin hyviä ja erinomaisia novelleja varsin erilaisista aihepiireistä. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit ja Zinaida Lindénin Nuorallatanssija solahtivat alusta loppuun viikonlopun aikana. Niitä yhdistää naisnäkökulma, monellakin tapaa.

Haurun novelleissa on vinksahtanut meininki. Kerronta on minämuotoista ja naisen elämä tulee tutuksi varsin monesta vinkkelistä. On fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, ylenpalttisuutta ja olemattomuutta, ihmissuhteita ja niiden puutetta. Novellien järjestykselläkin on väliä, sillä kokoelmassa kuljetaan pääosin kronologisesti nuoruudesta vanhuuteen, mutta mitenkään orjallinen tämä järjestys ei ole.

Pidin erityisen paljon novelleista Nainen liian varhain, Variseva naiseus, Ja ylpeä vartalostaan, Jumalalle kaikkensa antanut sekä Naisen loppu. Niissä Hauru kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, sairaudesta, toisen vartalon ihannoinnista, synnyttämisestä ja vanhuudesta. Pidän kokoelman novellien erityisenä vahvuutena tarkkaa rajausta. Ylimääräistä ei ole, lyhyimmillään novellit ovat vain parisivuisia. Näkökulma on kussakin novellissa selkeä: on asia tai teema, josta kerrotaan ja se siitä.

Haurun kieli on tiukkaa, ja vaikka ylenmääräinen kuvailu on hiottu pois, paljon saadaan silti sanottua. Huumoriakin on, vaikka paikoin mustaa, sopivalla tavalla ivallista. Hauru ei kuitenkaan kirjoita pilkatakseen, vaan nimenomaan, jotta lukija katsoisi aiheita hieman uudella tavalla, ehkä saisi niistä jotain tartuttavaa, mutta ainakin katseen, jota ei voi kääntää pois.

Zinaida Lindén on uusi kotimainen suosikkini. Hän on Venäjältä Suomeen muuttanut kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoittaa tuotantonsa ruotsiksi. Nuorallatanssijan kymmenen novellia käsittelevät juuri venäläisiä maahanmuuttajia pääosin Suomessa, pääosin naisia. Keskeinen teema ovat ihmissuhteet: parisuhteen syntyminen ja hiipuminen mutta myös ystävyyssuhteet ulottuvuuksineen.

Parhaita novelleja kokoelmassa ovat Ruusun suudelma, Esperal, Juice ja muita huolia sekä Romeo ja Julia. Niissä kulttuurierot kohtaavat ihmiselämän eri tilanteissa ja novellien henkilöt joutuvat tekemään valintoja ja päätöksiä sekä miettimään omaa suhtautumistaan. Lindénin kynä on myös terävä, joskaan ei aivan yhtä viiltävä kuin Haurun. Huumoria ei hänkään ole unohtanut, joskin se on lämpimämpää ja hienovaraisempaa kuin Liian pienissä sandaaleissa. Lähinnä se tulee vastaan arjen sattumuksissa, väärinkäsityksissä ja virhetulkinnoissa.

Jos novellien lukeminen arveluttaa, mutta esiin nostamani teemat kiinnostavat, suosittelen mielummin Nuorallatanssijaa. Lindén on lukijalle armollisempi, novellit ovat helpommin aukeavia ja selkeämmin tarinallisia kuin Haurun paikoin hyvinkin kapea-alaiset vilahdukset. Yhtä kaikki aion itse tutustua tarkemmin Haurun tuotantoon, johon Liian pienet sandaalit oli ensimmäinen, hyvin positiivinen katsaus.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2009
179 s.
Lindanserskan (2009)

Kirjastosta.

Toisaalla: Leena Lumi


Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Ulkoasu: ?
Like 2010
94 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjapolkuni, Morren maailma, Järjellä ja tunteella


#novellihaaste saa luonnollisesti näistä 27 novellia lisää, lukemieni yhteismäärä on nyt 65 novellia.
Lindénin kirjalla jatkan Suomi(ko) 100 -haasteen maahanmuuttajateemaa.
Nämä ovat 8. ja 9. kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.