Vuosi pakettiin ja uutta kohti

Alkaa tämä vuosi olla vähitellen nähty.

Ainakin tämä on ollut parempi vuosi kuin edellinen. Olen ollut onnellisempi. Alkuvuodesta elämä mullistui, kun muutin avovaimoksi meren rannalle Helsinkiin. (Identiteetti)kriiseiltä ei vältytty, mutta aina ne kai kuuluvat taitekohtiin. Olen viihtynyt pääkaupungissa hyvin, joskin välillä kaipaan Tamperetta ja erityisesti mahtavia ihmisiä siellä. Toki on tullut rampattua opiskelujen perässä Pirkanmaalla etenkin keväällä ihan kyllästymiseen asti, mutta tottakai sitä joutuu silti eroon normaalisti arkeen kuuluvista tyypeistä, kun asuu eri kaupungissa. Harmi.

Kevään lopuksi sain valmiiksi opettajan pedagogiset opinnot. Syksyn tullen aloin tosissani tehdä gradua. Nyt näyttää ihan hyvältä, joskin paaaaaaljon on vielä tekemistä. Kirjoittamista. Tutkimista. Lukemista. Mutta pidän siitä, sillä haluan tehdä niitä kaikkia. Valmistumisella ei enää tunnu olevan paniikinomaista kiirettä, vaikka tavoite ensi keväässä onkin. Katsellaan. En halua pakottaa itseäni. (Hellä piiskaus käy kyllä.)

Kesällä murehdin liian pientä palkkaani ja tylsäksi osoittautunutta työtä. Syksyllä työolot hieman paranivat, mutteivät edelleenkään vastanneet sitä, mihin minut puheiden mukaan palkattiin. Tilanne saattaa muuttua hieman keväällä, mutta siitä tarkemmin, jos asiat etenevät. Matalapalkkaisena eläminen on vaikeaa, eikä tilannetta helpota se, että tämän vuoden tienestit ylittävät juuri ja juuri opintotuen tulorajat, joten joudun palauttamaan yhden kuukauden opintotuen, kunhan jostain kiskaisen rahaa siihen tarkoitukseen. Tämä on kyllä ihan omaa syytäni, sillä ilmeisesti on liikaa vaadittu osata laskea yhteentoista. Kymmeneen laskeminen sujuu kyllä... Pääsisipä jo näistäkin vaivoista. Voisi siirtyä murehtimaan jotain muuta.

Olen päässyt tänä vuonna katselemaan hieman maailmaakin. Maaliskuussa olimme Marin ja Jennin kanssa Edinburghissa, josta en sitten koskaan kirjoittanutkaan mitään matkamerkintää, vaikka niin uhosin. Hauskaa siellä joka tapauksessa oli, ja kaupunki oli upea. Erityisen hyvin mieleen jäi keskustan vanha hautausmaa, sinne tehdyt yökävelyt ja siellä tavattu orava. Opettelin matkalla juomaan viskiä, rakastuin Edinburghin linnaan ja täytin 26 vuotta. 

Huhti-toukokuun vaihteessa olin Itävallassa opettajankoulutukseen liittyvällä ERASMUS-kurssilla kaksi viikkoa. Ihan mielenkiintoinen reissu, jonka aikana käytiin myös päivämatkalla Italiassa ja Sloveniassa. 

Elokuussa pyöräilimme V:n kanssa Pellinkiin ja takaisin. Kolmen päivän kesäloma teki hyvää ja saaristo paljastui minulle sopivaksi mielentilaksi. Uudestaan pitää joskus mennä. Ehkä sillä kertaa näemme edes vilauksen Toven Haru-saaresta... Syyskuussa kävin Rovaniemellä tapaamassa ystäviä ja lokakuussa sain iloa Suomenlinnasta.

Marraskuussa matkustimme Kööpenhaminaan, missä vietimme erinomaisen hyvän pitkän viikonlopun, vaikka Tanskan hintataso hieman hirvittikin. Toinenkin pohjoismainen pääkaupunki tuli tutuksi, kun seilasimme Jennin kanssa meren yli Tukholmaan yhden päivän minilomalle. Itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna oli vuorossa surullisenkuuluisa Pietarin-matka, jota en edelleenkään pysty muistelemaan kovin suurella lämmöllä. Ehkä joskus viiden vuoden päästä nauran sille kuin mille tahansa hupaisalle sattumukselle. Ehkä.

Olen käynyt tänä vuonna seitsemässä eri maassa, mikä on aika huima määrä! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa, mutta ei ehkä ihan heti alkuvuodesta muun muassa mainittujen taloudellisten haasteiden takia ja siksi, että ehkä saan sitä gradua tehtyä, jos lupaan itselleni jonkin matkapalkinnon kun se on valmis. 

Tämä on ollut hyvä vuosi. Toivottavasti seuraavasta tulee vähintään yhtä hyvä. Ainakin minusta tulee sen kuluessa filosofian maisteri, eikä se olekaan ihan mikään sivuseikka. Ennen maisteri- tai muita mullistuksia vietetään kuitenkin vuodenvaihdetta ja vuosipäivää. Ollaan tuon miehen kanssa tallailtu samaa polkua tai ainakin sen vierustaa seitsemän vuotta. Aika kiva. 

Ja illalla koti täyttyy ystävistä, joiden kanssa kelpaa heittää hyvästit menneelle vuodelle ja rynnätä kohti uusia seikkailuja.

Hyvää uutta vuotta itse kullekin!

Luurangot nousee haudoistaan

...Keinonen vapautuu raudoistaan...

Vähän on ollut sellainen Speedyn ja Sakun tuomiopäivän maku kuluneessa viikonlopussa. Vuorotellen uskoa siihen, että olen saanut jonkun superbakteerin kehooni mellastamaan, tuntemuksia, joiden perusteella olis ihan hyvin voinut mennä töihinkin, turvoksiin itkettyä naamaa ja varmuutta siitä, että tää oli kai nyt sitten tässä. (Ei fyysisesti, enemmänkin henkisellä puolella.) Vähän liikaa taas paineita yksille hartioille, etenkin, kun en ole ollut terve. No, kai asiat ovat taas jonkinlaisen välirauhan tilassa kotirintamalla, mutta aika epävarma ja heikko olo minulla silti on, kaikin puolin.

Se siitä kryptisyydestä.

Toissapäiväisen ja eilisen matsin jälkikaiuissa olen sentään saanut tehtyä jotakin niille asioille, jotka kai melko paljon tässä osoitteessa asuvia ihmisiä hiertävät: soitellut pari puhelua, lähettänyt sähköpostia, selvitellyt asioita netissä. Voin sen verran sanoa, että jokin on pielessä tässä systeemissä, kun korkeakoulutetulle ihmiselle on hankalaa ymmärtää viranomaispalveluiden käyttölogiikkaa. Minusta sujuvan sisälukutaidon pitäisi riittää. Byrokratiassa on omat hyvät puolensa, mutta ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun yhteiskunta ei palvele itseään, vaan rakentaa kapulakieliset muurit ihmisen ja hänen vuokseen olemassaolevien järjestelmien väliin. Olen ihmetellyt tätä jo vuosien ajan, enkä varmaankaan ole ainoa. Aina se vaan pääsee yllättämään takavasemmalta, tällä kertaa kuitenkin muissa kuin kuolemaan ja perintöön (huoh) liittyvissä asioissa.

Antibiootit ovat kai alkaneet vaikuttaa, sillä taudin oireet ovat lieventyneet selvästi. Onneksi tänään ei ollut mitään ehdotonta menoa suunniteltuna, joten saan vielä sairastaa kotona, mutta huomenna pitäisi kyllä mennä Tampereelle taas. Tai olihan minulla toki suunnitteilla kahdeksan tunnin ekskursio Kansanrunousarkistoon, jossa en ole moneen viikkoon ehtinyt käydä jatkamassa tutkimustyötäni, mutta se piti nyt siirtää hamaan tulevaisuuteen. Töihin sain sentään ilmoitettua, että tammikuusta eteenpäin en ole samalla tavalla käytettävissä kuin tähän saakka, vaan tarvitsen graduntekoaikaa. Toivon, että siellä ymmärretään selkeitä lauseita kuten olen ne tarkoittanut. (En nimittäin ihmettelisi ollenkaan, vaikkei ymmärrettäisikään.)

Pitäisi tehdä niin paljon ja olla jotenkin toisenlainen ihminen, ettei näitä sisäpoliittisia ohjuskriisejä tulisi. En vain tiedä miten sellainen onnistuu, miten siihen päästään. Eikä mistään typeristä naistenlehtien self help -artikkeleistakaan ole mitään iloa, vaikka niitä tippuu postilaatikosta säännöllisin väliajoin.

Välillä on niin paskamaista olla minä.

Onnea uuteen kotiin

Helmikuuta on kulunut jo tovi ja minä olen nykyisin helsinkiläinen.

Muutto sujui oikein mallikkaasti, avuliaat perheenjäsenet ja ystävät hoitivat hommat humps hei vaan. Tosin äitini hinkutti jo siivoamiani kämpän nurkkia viimeistä päivää, eikä meinannut millään uskoa, että olin jo kertaalleen pessyt hammasharjalla hellan nappulat. Tiedetään, en tosiaankaan ole mikään marttakerhon kunniajäsen, mutta oli ne nyt jo ihan puhtaat hei. Muutto ei sinänsä tosiaan ehtinyt aiheuttaa stressiä paitsi siis etukäteen, ja ensimmäisen kerran tiuskimme V:n kanssa toisillemme vasta uuden kodin eteisessä. Nyt se valtava muuttokuorma on purettu, edellisten asukkaiden jäljet siivottu ja taulut ripustettu. Täällä näyttää ja tuntuu kodilta. Meidän kodilta.

Totuttautumista toki on vaadittu. Itse olen reissannut kuluneet 1,5 viikkoa Helsingin ja Tampereen väliä laittoman paljon, ja vasta äsken palasin taas kolmen päivän reissulta. Mutta näin se nyt vaan on. Ei tätä loputtomiin jatku. Viikko viikolta matkanteko vähenee, kun saan pidettyä puuttuvia harkkatunteja ja osallistuttua muihin menoihin. Varsinainen yhdessäasuminen on siis vasta alkutekijöissään. Hyvältä kuitenkin näyttää, uskallan todeta.

Helsinki on ihana ja Katajanokka etenkin. Melkein takaovelta lähtee viiden minuutin välein ratikka, lähikauppa on joka päivä yhteentoista auki, merituuli kutittelee mukavasti ja ikkunasta näkyy jäänmurtajia ja merta. Vielä kun olisi aikaa ottaa kaupunki haltuun kävellenkin, voisin alkaa väittää todella asuvani täällä. Olevani helsinkiläinen.

Avovaimon identiteetti on edelleen hukassa, ja posti olikin näköjään tuonut opintotukitoimiston utelukirjeen nykyisistä asuinoloista. Täytynee panna paperit postiin mahdollisimman pian. Jotenkin vain asiat taas ovat roikkuneet, sillä kalenterin uhkaava täyttyminen on pitänyt mielen yliviritettynä ja aistit kykeneväisinä tiedostamaan vain yhden päivän kerrallaan.

Tähän kaikkeen soppaan lisättäköön, että menen ensi viikolla työhaastatteluun, ja jos onnistun vakuuttamaan riittävän hyvin, alkaa sellainen kalenterin raivaus, ettei tosikaan. Mutta jos näin kävisi, se olisi hyvä asia. Täytynee treenata itsensä huippuvireeseen.

Kotihommat kutsuvat. Kahden J:n patjalla vietetyn yön ja hurvitteluhengessä kulutettujen iltojen jälkeen todellisuus odottaa ja tiskit samoin.

Yhdestä kahdeksi

Aaaaaaaargh, muutto on huomenna ja minä olen ihan hajalla. Tai no en nyt ihan, mutta melkein. Kama ei tunnu katoavan minnekään, vaikka tungen sitä yhä uusiin laatikoihin. Miten tätä tavaraa voi oikeasti olla näin paljon? Surutta olen heittänyt roskasäkkiin monenmoista (anteeksi maailma, etten jaksa nyt kierrättää aivan kaikkea), ja SILTI... V saa hepulin huomenna, kun tungemme tätä kaikkea uuteen kotiin. Helpotuksena voi todeta, että molemmilla on hepuli jo valmiiksi.

Olin menossa männäviikolla täyttämään olosuhdemuutosilmoitusta yliopiston opintotukitoimistoon. Kun olisi pitänyt rastita kohta "muutos perhesuhteissa" ja merkitä itsensä olemaan avoliitossa 30.1. alkaen, iski tenkkapoo. Enpä taidakaan täyttää tätä ihan vielä, eihän mulla ole kopiota vuokrasopimuksestakaan, jospa palautan tän joskus ensi viikolla... Ja hiippailin pois. On tässä tullut elettyä itsellisen naisen elämää sen verran kauan, että ajatus siviilisäädyn muutoksesta (hah) tuntuu aika rankalta. Sanokaa hölmöksi, mutta minusta se tuntuu ihan oikeasti oudolta. Minä olen minä vaan, en osaa ajatella, että minut määriteltäisiin itseni sijaan jonkinlaisen yhteenliittymän kautta. Kai tähän uuteen olotilaan on vain sopeuduttava, ja toki siihen sopeudunkin, mutta kaikenlaisia tunteita se herättää. Onneksi V käy samanlaisia läpi - tuntuisi pahalta, jos olisin ainoa, jota ahdistaa ja joka venkoilee muutosta vastaan. Toisille tällainen on varmasti helppoa, jopa toivottua ja odotettua. Jotkut eivät voi sietää yksin olemista. Jotkut peelot vielä säälivät yksinasujia, ja ajattelevat, ettei noilla raukoilla ole oikein kokonaista elämää. Oliskohan jo aika päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, varsinkin, kun Tilastokeskuksenkin mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin? Ei se ole siis mitenkään outoa tai poikkeavaa. Inhottaa ylipäänsä se, että kaksin olemista pidetään jonakin normina. Kai nyt sentään saa ihan vapaasti valita oman elämäntapansa? Juu, tiedän kyllä, että noin yleensä ottaen parin etsiminen/löytäminen on jotenkina luontaista ihmiselle, mahdollistaahan se joissakin tapauksissa jopa lisääntymisen, mutta ihan yhtä luontaisena voi pitää omassa rauhassaan olemista ja elämistä.

Oli miten oli, ensi yö on viimeinen, jonka nukun yksin yksiössäni, virallisesti sinkkuna. Unettomuus tuskin vaivaa, sillä tarkoitus olisi tänään huhkia kunnolla: palauttaa kirjoja kirjastoon, käydä postissa, kaupassa ja salilla, pakata loppuun. Valmistautua huomiseen voimainponnistukseen.

Ja niin, ei pidä käsittää väärin. Olen onnellinen ja innoissani, on hurjan vänkää muuttaa yhteen miehen kanssa ja kokea, millaista se paljonpuhuttu yhdessäasuminen on. Odotan jo uutta kotia, uusia vempeleitä, tavaroiden laittamista paikoilleen, Helsingin matkakortin hankkimista, kolisevaa nelosen ratikkaa, merinäköalaa.

Mutta saa kai muutosten edessä hieman pelottaakin, saahan?

Odottavan aika on...

Uusi elämä odottaa.

V:n kanssa lähettelemme linkkejä ja mietimme uusia kodin vempeleitä, telkkaria, hifiä, huonekaluja. Ikea-reissu tuloillaan, tietenkin. Vanha kirjahyllyni menee ystävälle, tarvitsen uuden tilalle. Uusi koti ja paljaat seinät odottavat julisteita ja kortteja, keittiö purnukoita, ikkunat verhoja. Katsotaan, katsotaan, kunhan on ensin mitattu ja mietitty. Jännittävää ja uutta, suunnitella jonkun kanssa kotia.

Kehon rääkkäys on myös alkanut, tänään huidoin itseni piippuun BodyCombat-tunnilla, eilen ja perjantaina salilla, viime torstaina zumbassa. Vuodenvaihde aiheutti hyvät tarjoukset, joihin tartuin. Mikäs siinä, urheilusta tulee hyvä fiilinki, aina ja ikuisesti. Toivottavasti Helsinki tarjoaa yhtä hyvät ajat ja paikat. Eiköhän.

Pakkailin taas muutaman laatikon lisää, vaikkei muuttopäivästäkään ole vielä varmuutta. Onpahan vähemmän paniikkia sitten, kun se lähestyy. Ehkä. Inhoan muuttamista, tai ainakin sitä itse toimenpidettä. Uusi koti on toki miellyttävä ja laatikoiden purkaminen tavallaan hauskaa, joskin ainahan se ottaa oman aikansa, ennen kuin tavarat löytävät oikeat paikkansa.

Tällä kertaa minulla on joku mukanani niitä paikkoja miettimässä ja etsimässä.

Täysin rinnoin uutta päin: kuohari ja valkkari sekä pari apukaljaa kylmässä, kahvia koneeseen, pyyhe ympärillä - kohta alkaa meikkaus ja laitto - aloittelut Lindalla ja jatkot seuraavassa osoitteessa. Nyt on hyvä.

Olemme V:n kanssa olleet kimpassa kuusi vuotta.

Viimeinen työpäivä alkaa kolkutella loppuaan. Huomenna alkavat opeopinnot ensimmäisellä luennolla - ennakkotehtävänkin sain tehtyä. Syksy on tullut, huomaan kietoutuessani takkiin ja kaulaliinaan. Leggingsajat ovat jo takana, nyt tarvitaan paksuja sukkahousuja. Hyvä niin, olen saanut tarpeekseni hikoilusta ja märistä hiuksista sekä levottomista öistä, kun en saa unta joko kuumuuden tai auki olevasta ikkunasta kantautuvan metakan vuoksi. Lenkkeilyäkin on ollut helpompi jatkaa, kun pelko nestehukasta ei vaani heti ulko-ovella.

Olen kai tulossa aikuiseksi. Naamakirjaa täyttävät kavereiden ja tuttujen erinäiset suhdetilojen muutokset sekä merkityt hääkuvat. Vatsakummut pyöristyvät siellä jä täällä (paitsi eivät siis täällä muuten kuin ehkä Ben&Jerry'sin vuoksi), ihmiset perustavat Koteja ja Perheitä. Tällä kertaa minä olen muutoksessa mukana, perustammehan V:n kanssa yhteisen ruokakunnan toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Se on jännittävää! Harmittavasti tosin muutto venyy, koska HOASilla on ymmärrettävästi ruuhkaa tähän aikaan vuodesta. Joku muukin tarvitsee kotia. Mutta toiveena olisi vuosi 2010. Olen jo aloittanut tavaroitteni perkaamisen, joskaan mikään perkuu tuskin riittää V:lle, joka ei osaa arvostaa purnukoitani tarpeeksi. Mokoma askeetti! (Vai olenko vain kateellinen kyvystä olla kiintymättä materiaan?)

Opintojen alku jännittää, uudet ihmiset ja asiat ja muut. Ja se luokan eteen meneminen, se vasta jännittääkin. Tosin olen työpaikassani kunnostautunut huonojen vitsien kertoja, ja etenkin teini-ikäisten seura laukaisee minussa halun heittää kummelijuttua minkä kieli antaa periksi. (Osa niistä sirkkusilmistä ei ole vielä ollut syntynytkään, kun minä olen jo kikattanut Mauno Ahoselle!) Katsotaan, mitä tästä tulee.

Miksi menin keskustelupalstalle, ei olis pitäny!

Taas pohdituttaa pientä ihmistä.

Helsingin Sanomat uutisoi, että 2000-luku on tuonut mukanaan seksihaluttomuuden kasvun. Toisaalta esimerkiksi naisten seksikumppanien määrä on kasvanut. Kuten tavallista, kyseisen lehden keskustelupalstalla pureudutaan suoraan asian ytimeen runollisesti ja rakentavasti. Miksi menin sinne taas, miksi??

Ihmetyttää, kuinka vihaisia ihmiset voivatkaan olla, ja kuinka suurta katkeruutta toista sukupuolta kohtaan voidaan tuntea. Viha on käsin kosketeltavaa. Käykää itse katsomassa, jos ette usko.

En tiedä, olenko itse jotenkin erityisen nuori ja naivi, vai miksi en löytänyt itseäni ja omaa parisuhdettani millään tasolla koskevaa puhetta laisinkaan. Onko seksi todellakin kauppatavaraa, joka hinnoitellaan tiettyjen kotitöiden, lahjojen tai käytöksen perusteella? Onko naisen tyydyttäminen (muutenkin kuin seksuaalisesti) todellakin mahdotonta, kuten keskustelu antaa ymmärtää? Onko kylmyys aina naisessa, onko syy aina siinä, että populaarikulttuuri opettaa naiset haluamaan Calvin Kleinin alusvaatemalleja ja miehet olettamaan seksin olevan samanlaista kuin pornossa?

Olen hämmentynyt.

No, toisaalta, itse en vielä asu parisuhteessa, ja vaikka yhteistä polkua on tallattu viisi ja puoli vuotta, emme tietenkään jonkin koulukunnan mukaan edes vielä ole mitenkään vakavasti otettavasti yhdessä. Joten mikä minä olen sanomaan, saako eteiseen unohtunut roskapussi seksihalut kaikkoamaan ja vaihtokaupan alkamaan. Siitäkin huolimatta lukemani rökitys sai minut surulliseksi. Ovatko ihmiset ihan oikeasti noin vihaisia, ja kohdistavatko he vihansa todella noin vahvasti vastakkaiseen sukupuoleen? Onko parisuhde oikeasti vain kahle, joka vie elämästä kaiken hyvän?

Miksi en ymmärrä tätä?

Ehkä siksi, että nuorena femakkona ilmeisesti oletan, että parisuhteessa on kyse vapaaehtoisesta kumppanuudesta, josta molemmat saavat haluamansa, ja jossa molemmat antavat sen, mikä tekee toisen onnelliseksi. Ja jos joku ei tyydytä, siitä puhutaan, ongelma ratkaistaan ja elämää jatketaan. Jos ratkaisua ja kompromissia ei löydy, joko erotaan tai kelataan ihan omassa pikku päässä, mahtavatko omat vaatimukset olla jollain tasolla himppasen pielessä.

Day 10 + happiness

Kymmenes päiväni lomalaisena ja hyvältä tuntuu. Olen harjoitellut tänään tulevaa tiukkaakin tiukempaa rooliani helsinkiläisenä avovaimona - kyllä, se on se suuri salaisuus - ja siivonnut kotonani. Into tosin loppui ennen kuin pääsin pölyjenpyyhintävaiheeseen (saati ikkuinoiden pesuun, hyvänen aika), sillä eihän kukaan huomaa pölykerrosta kirjojeni takana? Etenkään, kun kohta on aika taas pakata ne muuttolaatikoihin. Joka tapauksessa vähän suhailin siellä ja täällä kuitenkin. Ruokaakin laitoin pitkästä aikaa, mutta ihan vain itselleni.

Niin, syksyllä minusta tulee helsinkiläinen. Tai heti kun löydämme kodin. Luultavasti vasta syksyllä. Joskin kesä Helsingissä olisi ollut kyllä aika rouheeta, mutta ehkäpä niitä kesiä sitten tulee vielä jatkossa. Nautitaan nyt sitten viimeisestä kesästä Tampereella, ainakin tähän putkeen laskettuna. Joskohan se seuraava koti olisi hieman pysyvämpi kuin viime aikaiset yritelmäni? Toivon ainakin. Ja parasta tässä on tietenkin tuleva asuinkumppani, joka ei ole enää pelkkä kissa. Hihi. Mies talossa. Joopa joo.

Näillä mennään. Lomaa on vielä kolme viikkoa jäljellä ja se tuntuu ruhtinaalliselta ja hyvältä. Aion luuhailla pitkin kyliä, kavereiden kämppiä, terasseja ja kauppoja. Huomenna suuntaan pääkaupunkiin, ehkä voisimme hieman kierrellä haistelemassa ilmaa ja mahdollisia tulevia asuinalueita... ehkä.

Olen juonut viime aikoina aika monta olutta, mutta koska kesämekot ja puuvillahousut eivät kiristä, en anna sen haitata. Sitäpaitsi oluthan on laskettavissa käytännössä ravinnoksi, ainakin aurinkoisella terassilla nautittuna.

Näin on hyvä

On pidellyt. Ilmoja. Töissäkin tuli oltua, ja Helsingissä. Kävin ihan virallisesti tekemässä tutkimusmatkan teologisen tiedekunnan kirjastoon, se oli jännä paikka. Ihmiset siellä puhuivat harjoittelupaikoista eri seurakunnissa ja hyllyissä olevissa kirjoissa oli ristejä. Löysin sen mitä menin etsimään, joten olen tyytyväinen tuloksiin. Varsinaista tutkimusta en ole vielä jaksanut aloittaa, ajattelin odottaa torstaihin, jolloin saan toivoakseni ansiokasta kritiikkiä tutkimussuunnitelmastani. Sain sen valmiiksi lauantaiyönä siiderin voimin (ja sen kyllä huomasi varsin... lennokkaista lauseista, joita seuraavana päivänä kaukaa viisasti vielä hieman siivoilin). Intoa on, ja se on hyvä asia. Johtolangat johdattavat, sivupolut kiehtovat, mutta yritän pysytellä tiukassa rajauksessa, sillä ei se esitelmä ole kuin 30 sivun mittainen. Jatkan pohdintojani sitten gradussa. (Kuulenko mietoja aplodeja?)

Helsinki oli kaunis sunnuntaisena iltana bussin ikkunasta katsottuna. Myöhempikin ilta oli mukava, olin V:n luona, katsoimme telkkaria (minulle ylellisyyttä, kun en moista kapinetta enää omista) ja söimme nachoja. Oli hyvä olla niin. Vieläkin on. Ajoittain tuntuu, että lähes viiden vuoden jälkeen alan vähitellen tottua kaukosuhteeseen. Näkeminen on mukavaa, kun tietää sen olevan harvinaista herkkua. Yhdessä nukkuminen on luksusta, koska sitä ei tapahdu joka yö, eikä edes joka toinen tai kolmas tai neljäs. Mutta mutta... en voi silti valehdella nauttivani tästä. Toki itsenäisyys on meille molemmille tärkeää (olemme varmaan molemmat jotain itsekkäitä ja paskapäisiä überindividualisteja), enkä voi väittää, etten viihtyisi erinomaisesti yksinkin ja nauttisi yksin asumisen hyvistä puolista, mutta mutta... Niin. Kai sitä laumaeläin sitten kaipaa kaltaisensa seuraan, useamminkin kuin nykyisin. Monimutkaistahan tämä on, mutta toistaiseksi edelleen siedettävää. Pakkohan sen on olla, ei ihmisen pidä väkisin elämästään murheellista tehdä ja märehtijäksi ryhtyä. Junassa istuminen on seikkailu sekin. Ehkä hieman tylsä sellainen, mutta kuitenkin.

Tekisi mieli istua pimeässä ja polttaa kynttilöitä, imeskellä hehkuvaa glögiä ja kietoutua villaiseen vilttiin. Rauhoittuminen kaoottisen syksyn jäljiltä tuntuu kuitenkin vaikealta - olen ihan liian levoton koko ajan. Ehkä jossain vaiheessa on pakko hidastaa ja ihan todella löytää taas itsensä tuolta jostain stressin alta.



So beware of the big fall
We don't have to change at all
And our life will not burn out
It's what freedom's all about

Into the night we went to sleep
You and I were meant for peace
Into the night we'll go to play
You and I

The Cranberries: I Really Hope