Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albaaninuorukainen on paennut koko ikänsä. Ensin itseään ja itsensä tuntemista, sitten ympäriltään hajoavaa yhteiskuntaa ja kotimaata, lopuksi jälleen itseään ja kaikkea, minkä on aiheuttanut, särkenytkin. Hänen tuntuu mahdottomalta määritellä itseään kovin tarkasti: hänen vaelluksensa on kulkenut Albaniasta Italiaan, Saksaan, Espanjaan, New Yorkiin ja lopulta hyytävään Suomeen. Voiko hän missään antaa periksi, rauhoittua, olla turvassa? Kohdata menneet?

Hän kertoo tarinaansa menneestä ja nykyisyydestä. Siihen kietoutuu voimakkaasti lapsuus ja nuoruus – tietenkin – jonka Agim- ja Bujar-nimiset pojat jakoivat keskenään. Yhdessä he kokivat rujon elämän Tiranassa aikana, jolloin mitään ylimääräistä ei ollut, ja vain Albanian kaksipäinen kotka toi hieman valoa maailman ylle. Jos sekään.

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän on villi, rujo, karu ja koskettava. Se on hienoa, eheää tarinankerrontaa, suuri ja hiottu romaani, jossa ei ole ylimääräistä. Se hengittää, elää, kietoo lukijan mukaansa pyörteeseen, josta ei pääse pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin olo on kaikkensa antanut, paljon saanut.

Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian vasta tänä kesänä, ja vaikka (vai koska?) se ei päästänyt minua helpolla, ei edes kovin lähelle, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän Statovcin toiseen, muutamaa vuotta uudempaan romaaniin. Ei siis ollut vaikeaa poimia sitä mukaansa kirjastosta henkilökunnan suosituspöydästä.

Tiranan sydän puhutteli minua suuresti. Sen päähenkilön kamppailu elämänsä painon kanssa on sydäntäsärkevää, ja sen kuvaama maailma on samaan aikaan vieras ja silti samastuttava. Minulla ei ole ollut elämässäni merkittäviä epäselvyyksiä sukupuolen tai seksuaalisuuden kanssa, mutta se ei vähennä kykyäni empatiaan niitä kohtaan, joille kaikki ei ole selvää tai jotka joutuvat kärsimään sen vuoksi, mitä ovat.

Huomionarvoista on myös romaanin kyky kertoa mielenterveydestä ja sen voimasta – ja heikkoudesta. Mihin ihminen on valmis, paljonko hän jaksaa kantaa, miten pitkälle yltää. Ja entä kun ei enää jaksa, kun väsyy taisteluun. Tai ihan vaan elämään. Miten sitten käy? Jos on peräisin maailmasta, jossa mies ei ole heikko, jossa sukupuolia on kaksi, jossa avioliitot sovitaan sukujen kesken? Tai vaikkei olisikaan?

Statovcin käsissä tarina kiertyy, taipuu ja kasvaa. Hän on sen mestari, ei epäilystäkään.



Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T.    

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 20. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Evie on saanut entisessä koulussaan kyseenalaisen kunnian olla se tyttö, joka sekosi. Hän on sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja pahimmillaan linnoittautunut päiväkausiksi omaan huoneeseensa elämään steriiliä elämää kädet verille pestyinä. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin jo paremmalta: terapia toimii, lääkitystä vähennetään, pahojen ajatusten käsittelyyn on keinoja. Ja uusi koulu, uudet kuviot, uudet ihmiset. Ehkä uusi elämä alkaa nyt?

Evie haaveilee normaalista 16-vuotiaan elämästä. Kavereista, ihastumisesta, bileistä. Hänen paras ystävänsä Jane on liimautunut poikaystäväänsä Joeliin, ja vaikka Jane on ollut isona apuna Evien sairauden aikana, Eviestä tuntuu silti yksinäiseltä. Päädyttyään melko lailla pieleen meneville treffeille hurmaavan Ethanin kanssa hän kohtaa onnekseen kaksi räväkkää tyttöä Amberin ja Lottien. Lähes huomaamatta tytöistä tulee läheisiä ja elämä saa jälleen uusia merkityksiä.

Kunhan kukaan ei vaan saa tietää Evien sairaudesta ja pahoista ajatuksista. Ei kukaan. Ikinä.

Aloitin Holly Bournen Normaali-sarjan lukemisen sen toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Nyt pääsin aloitusosan äärelle, ja se oli juuri niin hyvä kuin ajattelinkin. Jatkoa pian, please! (Ja onneksi sitä onkin.) Bournen tyylissä on jotain sellaista kumartelematonta villiyttä, raikkautta ja rentoutta, jota en ole pitkään aikaan missään muualla kohdannut. Hän tarttuu rohkeasti aiheisiin, jotka saattavat monelle olla tutumpia kuin uskoisikaan, tai ainakin niistä ei ole haitaksi tietää lisää.

Evie herättää minäkertojana lukijan sympatian, vaikka onkin vaikea tyyppi sairautensa ja sen prosessoinnin kanssa. Hän on kuitenkin huumorintajuinen ja skarppi ja haluaa selvitä, aivoparat vain asettavat haasteita elämälle omien ehtojen mukaisesti. Mietin lukiessani paljon normaaliuden käsitettä, joka on Evielle keskeinen asia. Mitä on olla normaali? Kuka sen määrittelee? Mikä vie pois normaaliudesta ja kenen ehdoilla? Miten taas normaaliutta kohti päästään?

Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin. Evien, Lottien ja Amberin perustama feministinen keskustelukerho ihastuttaa, ja sen käsittelemät aiheet kolahtavat. Läpi käydään monta tyttönä olemisen olennaista osa-aluetta kuukautisista rooliodotuksiin ja -vaatimuksiin. Silti tilaa jää keskustelun lisäksi toiminnalle: on bileitä, bileitä ja bileitä, koulun juhlia, koulupäiviä, välitunteja, kahvitteluja ja lounaita, elokuvia ja treffejä. Jutellaan, tavataan, viestitellään, pohditaan.

Holly Bournella on taito rakentaa tarinaa, joka viihdyttää ja koskettaa – epäilemättä sekä kirjan varsinaista kohderyhmää että aikuislukijoitakin. Minuun kirja kolahti niin hyvin, että vinkkasin sen saman tien lukiolaisryhmälle, ja joka ikinen kirjaston kappale lähti kerralla lainaan. Toivottavasti niistä irtoaa yhtä hyviä lukuhetkiä kuin itse sain.


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
412 s.
Am I Normal Yet? (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sivutiellä, Opus eka, Sivujen välissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kun olen valmis, Hogwarts Library, Bookishteaparty, Neverendingly     

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti – siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus 2017

231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

Kansallistaiteilija toisin silmin

Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä – Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää

Tänään 11.10. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä tyttöjen päivää. Huraa kaikki tytöt, tytöksi itsensä tuntevat ja tyttöjä symppaavat! Tyttöjen kunniaksi esittelen erinomaisen mahtavan sarjakuvakirjan, jonka soisin kaikkien tyttöjen, tytöksi itsensä tuntevien, tyttöjä symppaavien jne. lukevan. Tai oikeastaan ihan kaikkien. Kyse on ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletystä hedelmästä, joka kertoo – vulvasta.

Edes avaruuteen ei kehdattu lähettää kuvaa vulvasta. Penis kävi kyllä.

Strömquist ei säästelee sanojaan eikä kynäänsä tarttuessaan aiheeseen, joka väistämättä herättää monenlaisia ajatuksia. Kielletty hedelmä käy huolella, napakasti, anteeksipyytelemättä ja suorasukaisesti läpi käsityksiä, uskomuksia ja historiallisia käänteitä, jotka se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi on kohdannut – pääosin länsimaisessa kulttuurissa.

Mikä onkaan maailman vanhimpia aiheita taiteessa?

Kielletty hedelmä ei anna armoa. Sille on hankalaa väittää vastaan (en kyllä edes tiedä, kuka haluaisi yrittää). Aihepiirit etenevät vauhdikkaasti miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua "naisen sukuelimeksi" yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vulvan nimeämisen vaikeuteen, naisen kehoon, seksiin ja kuukautisiin.

Selväksi käy, että biologiseen naiseuteen liittyy niin paljon kompleksisia ja moniulotteisia asiakokonaisuuksia, käsitteitä ja yhteiskunnallisia olettamuksia, ettei juuri mikään termi tai historiallinen tapahtuma ole painolastista vapaa. Vallankäyttö on tietenkin yksi olennaisimpia ilmiöitä, joka on määrittänyt kautta aikojen keinoja kontrolloida osaa yhteisön jäsenistä tiukemmin kuin toisia. Lisääntymiskyvyn ihmeellisyys ja yhtäaikainen tuttuus ja vieraus on luontevasti yksi tarkimmin säädellyistä ihmiselämän osa-alueista.

Aika lohduttoman kuvan naisen ja ennen kaikkea fyysisen naiseuden asemasta Kielletty hedelmä antaa, mutta toivottomaksi ei tarvitse heittäytyä. Asenne on säpäkkä, periksiantamaton ja järjettömät asenteet ja rakenteet railakkaasti kyseenalaistava. Tyyli on sarkastinen ja pisteliäs, välillä saattaisi poskia helottaa suorasukaisuuden edessä, ellei olisi niin keskittynyt nyökkäilemään ja puhisemaan.

Kielletty hedelmä on kirja, jonka soisin päätyvän aika monelle lukulistalle. Tyyliltään sarjakuva on simppeli ja tekstipainotteinen, pääosin väritys on mustavalkoinen ja kuvissa tiettyä naivistisuutta. Ehkei visuaalinen ilme ole itselleni kaikkein mieluisinta tyyliä, mutta sen antaa anteeksi timanttisen sisällön vuoksi.

Tytöt kaikkialla, antakaa palaa – maailma on teidän!


Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Suomentaja: Helena Kulmala
Ulkoasu: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sammakko 2016
143 s.
Kunskapens frukt (2014)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Todella vaiheessa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi, Kirjamuistikirja

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

Charlotte Perkins Gilman: Herland

Jossakin, ehkä Etelä-Amerikassa, on maa, jossa ei ole miehiä. Naiset pyörittävät omaa yhteiskuntaansa rauhassa ja sopusoinnussa. Järjestelmä toimii: kansa elää hyvää elämää, on riittävästi sivistystä, ravintoa ja hupia. Yhtään miestä ei ole mailla halmeilla.

Kunnes kolmen jenkkimiehen utelias seurue saapuu maahan valloitusaikeet mielessään.

Metsäänhän se menee, konkreettisestikin.

Seurue muodostuu insinöörihenkisestä koviksesta Terrysta, herkästä lääkäri-biologi Jeffistä sekä minäkertojana toimivasta sosiologi Vanista. Nämä kolme kaverusta ovat päättäneet löytää Herlandin ja valloittaa sen – tavalla tai toisella. Etenkin Terry on kuin pöyheä kukonpoika, itsevarma ja selkein sävelin kulkeva: hänelle maailma on paikka, jossa on tietynlaiset säännöt, joista ei ole poikkeuksia.

Niinhän sitä on helppo kuvitella.

Seurue jää pian saapumisensa jälkeen Herlandin asukkaiden "vangeiksi". Heitä opastetaan hellästi mutta päättäväisesti omaksumaan maan ja kulttuurin tavat, ja etenkin Jeff sopeutuu Herlandiin erinomaisesti. Terry sen sijaan kapinoi sanoin ja teoin, eikä voi mitenkään ymmärtää, ettei maassa tosiaan ole miehiä, eikä heitä sinne millään lailla kaivatakaan.

Herland opettaa vierailleen aivan uusia tapoja tarkastella yhteiskuntaa, sukupuolta ja elämäntapoja. Se on avartavaa – ja turhauttavaakin. Paikoin edessä on väistämättömiä yhteentörmäyksiä.

Charlotte Perkins Gilmanin Herland on sata vuotta vanha feministinen utopiaromaani, joka tuo lukijan eteen maailman, jossa sukupuolierot on pyyhitty pois. Tilalla on harmonia: terveiden, vahvojen, järkevien ja rauhanomaisten ihmisten yhteiskunta, jossa on tilaa sivistykselle, yhteisöllisyydelle ja hyvälle elämälle. Herlandin naiset eivät tarvitse miehiä mihinkään. Heitä eivät uhkaa ulkoiset vaarat, he lisääntyvät neitseellisesti, he eivät kaipaa mitään muuta.

"Tavallisesta" yhteiskunnasta tuleville miehille Herland on järkytys. He ovat tottuneet ajatukseen naisten ja miesten tehtävistä ja paikoista yhteisössä, heille molemmilla sukupuolilla on omanlaisensa rooli. Tuota roolia vasten Herlandin elämä tuntuu lähes rikolliselta, niin paljon se eroaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä.

Kirja tarjoaa kiinnostavia ajatuksia ja herättelee pohtimaan, mikä kaikki on kenties muuttunut sadassa vuodessa. Onneksi varsin moni asia on, mutta paljon on vielä jäljellä Perkins Gilmanin omasta ajasta, jota Herland pitkälti kuvaa.

Tarinan ongelma on, että se alkaa vauhdikkaasti ja uteliaisuutta kutkuttaen, mutta muuttuu melko pian lähes luennoksi. Kulttuurieroja väännetään esiin rautalangasta, ja kirjan henkilöt ovat kuin paneelikeskustelijoita, jotka paasaavat kukin vuorollaan oman näkemyksensä puolesta. Sen sijaan, että Herlandin yhteiskunta kuvautuisi tarinallisuuden kautta, se kerrotaan lukijalle kuin oppikirjasta. Pidemmän päälle lukeminen alkaa maistua puulta, ja tarinan lopussa olin suoraan sanoen onnellinen, että kirja lopultakin päättyi.

Herland ei ole huono kirja. Se on oman aikansa tuote ja siinä mielessä vallankumouksellinen. Nykypäivän levoton lukija ei vain saa siitä niin paljon säväyttäviä kokemuksia, kuin ehkä on ollut tarkoitus. Toisaalta se on hyvä merkki: jotkin asiat ovat sentään muuttuneet sadassa vuodessa, eikä niiden vuoksi tarvitse enää nostaa nyrkkiä ilmaan.

Liikaa on kuitenkin vielä korjattavaa – eikä vain naisten osalta. Millainenkohan olisi feministinen utopiaromaani vuosimallia 2015?


Charlotte Perkins Gilman: Herland
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Ulkoasu: ?
Savukeidas 2009
287 s.
Herland (1915)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Lopunajan lauseet, Kiiltomato

Silvia Avallone: Teräs

Silvia Avallone: Teräs
Suomentaja: Taru Nyström
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
427 s.
Acciaio (2010)

Kirjastosta.


Tämän kirjan Toscanan auringon alla eivät auringonkukat kasva ja viljapellot heilimöi.

Piombinon rantakaupungin Stalingradon kaupunginosassa ihmiset elävät vuokratalokasarmeissaan, painavat pitkää päivää terästehtaalla ja koettavat selviytyä eteenpäin jotenkuten. Huterien talojen seinät kätkevät sisäänsä perheväkivaltaa, huumeita, rikollisuutta ja koskaan syntymättömiä haaveita.

Via Stalingradon varrella asuvat myös parhaat ystävät Anna ja Francesca, kolmetoistakesäiset naisenalut, tytöt joilla on kaikki vielä edessään. Annan isä on saanut potkut käytännössä koko Piombinoa elättävältä terästehtaalta ja tekee katoamistemppuja hämärähommiensa ohessa. Annan äiti on kommunistipuolueen aktivisti, joka uskoo parempaan yhteiskuntaan, muttei pääse eroon epäonnistuneesta avioliitostaan. Annan veli Alessio on jo siirtynyt tehtaalle töihin, tehnyt sen, mitä piombinolaisilta nuorukaisilta odotetaan.

Francescan isä on väkivaltainen hirviö, tehdastyössä itsensä näivettänyt, empatiaan kyvytön. Francescan äiti on kolmekymppinen vanhus, elämänilonsa vuosia sitten menettänyt. Hänestä ei ole suojelemaan tytärtään tai itseään, vaatimaan muuta. On helpompaa alistua.

Annan ja Francescan kesä on vedenjakaja. On vuosi 2001 ja maailma muuttuu muuallakin kuin heidän omalla rannallaan. Tyttöjen arjen tiet tulevat eroamaan, sillä Anna jatkaa lukioon, Francesca ammattikouluun. Tulevaisuus tuntuu kiveen hakatulta, vaikka tytöt jaksavat vielä unelmoida, ainakin toisinaan, kun meri kutittaa vatsaa ja hiukset kastuvat. Horisontissa siintää Elban saari kuin saavuttamattomana toisena maailmana. Se on kaikkea sitä, mitä Via Stalingradolla on kiellettyä haluta.

Kiinnostuin Teräksestä blogitekstien myötä. Onneksi kiinnostuin, kirja on vimmainen lukukokemus, joka nirhii ikävästi ja samalla vaikuttavasti. Avallone pudottaa lukijan suoraan keskelle kolhuista Piombinoa, ja kyyti lähtee jarruttelematta. On vain pidettävä kiinni ja toivottava parasta.

Se paras ei kuitenkaan tule, oikeastaan ehkä kellekään. Piombinon elämä on tarkasti uomissaan, yhteisö ja normit pitävät siitä huolen. Jos kuvittelee itsestään liikoja, on kolaus kaatuessa entistä kovempi, siitä pitävät muut huolen. Vauhtia on siksi otettava aina niin paljon kuin voi, sillä lento loppuu joka tapauksessa aikanaan. Vauhtia saa huumeista, seksistä, adrenaliinin pauhusta, uhosta, alkoholista, mistä tahansa.

Teräksen maailma on raaka, miehinen, fyysinen. Talojen rakenteet murenevat, hiki virtaa, hiekka hiertää, autojen ja skootterien pyörät vinkuvat asfaltilla. Kaiken yllä terästehtaan masuunit pauhaavat kuumuutta ja voimaa. Samalla maailmassa on paljon herkkyyttä. Se on syttyvässä naiseudessa, pyöreässä olkapäässä, nuorten illanvietossa, makuuhuoneen hämärässä. Kontrasti on suuri, mutta se puhuttelee.

Kirja on kokonaisuutena onnistunut. Se on himokas ja vimmainen, muttei vedä överiksi. Ehkä se näyttää jotain sellaista, mitä ei haluaisi nähdä. Ja vaikka elämä kulkee väistämättä kohti hallitsematonta muutosta, voi kaiken alla tuntea haaveiden voiman ja uskon siihen, ettei Elba olekaan kuin uintimatkan päässä.

_____

Teräksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Leena Lumi, Mari A., Annika K., Tuija, Marja-Liisa, Krista.

Kirja pureutuu voimakkaasti metallitehtaan ja metallityömiesten arkeen, joten liitän sen osaksi Mikä minusta tulee isona? -haastetta.

_____

Silvia Avallone on Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä lauantaina 25.10. Häntä haastattelee Aleksis Kivi -lavalla kirjan suomentaja Taru Nyström kello 11.30. Itse menen ilman muuta kuuntelemaan, mikäli messuilen lauantainakin.

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä.
Suomentaja: Juha Sainio
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2014
296 s.
Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)

Arvostelukappale.


Naisnatsit. Natsinaiset. Keitä he olivat? Mitä he tekivät? Mikä heidän roolinsa oli Kolmannessa valtakunnassa? Millaisiin kauhutekoihin he kykenivät?

Hitlerin Saksassa naisen roolina oli ennen kaikkea olla äiti ja vaimo. Rotupuhtaita arjalaisia jälkeläisiä tuli tehdä mielellään sarjatuotantona, ja nainen oli natsi-Saksassa kauneimmillaan ollessaan raskaana.

Kuitenkin puoli miljoonaa saksalaisnaista lähti toisen maailmansodan aikana itään, Ostraumiin, erilaisiin tehtäviin. Suurin osa työskenteli sairaanhoitajina ja toimistotyöntekijöinä, mutta muitakin tehtäviä oli vartijoista viihdyttäjiin ja edustusrouviin. Monia nuoria naisia houkutteli mahdollisuus seikkailuun jossain oman pienen kotikylän ulkopuolilla. Lammaspaimenen tytär Erika Ohr oli yksi heistä. Hänestä tuli sairaanhoitaja Ukrainaan.

Toisilta taas natsien valtaannousu ja uudet lait veivät mahdollisuuden jatkaa jo valitsemallaan uralla, joten vaihtoehtojakaan ei ollut. Näin kävi esimerkiksi oikeustieteen opiskelijalle Annette Schückingille, josta ei tullutkaan tiukentuneiden säädösten vuoksi tuomaria vaan sodanaikainen sairaanhoitaja Ostraumiin.

Yhdysvaltalainen historian professori Wendy Lower on tutkinut pitkään natsi-Saksaa ja naisten roolia siellä. Hitlerin raivottaret on ilmeinen bestseller, jonka Atena on kustantanut tänä syksynä suomeksi. Kirja on pyörinyt esillä mediassa julkaisustaan alkaen ja näyttää pysyttelevän myyntilistojen kärjessä. Eikä ihme.

Aihe on poltteleva ja raflaava, ja se houkuttelee äärelleen oletettavasti varsin laajan yleisön. Tiedonintressiä toki suuresti kannatankin, lukeminen on hyvästä jne., mutta itse en lukiessani tätä teosta kokenut kovin suuria ahaa-elämyksiä. Pikemminkin hieman petyin.

Miksi? Ensinnäkin kirjan asenteessa on jotain häiritsevää. En tiedä, mistä olen tietoni tätä ennen ammentanut vai luulenko vain ammentaneeni, mutta ei minulle ainakaan ollut missään määrin epäselvää tai toistaiseksi paljastamatonta tietoa, että suuri määrä saksalaisnaisia osallistui toiseen maailmansotaan ja teki sodan aikana raakoja tekoja. Toki natsiaate kulminoituu nahkasaappaissa marssiviin miehiin ja naisten rooli kodin hengettärinä ja uuden polven tuottajina ja kasvattajina on mielikuvissa ja opitussa tiedossa vahva, mutta sotakoneisto vaati paljon työvoimaa myös rintaman ulkopuolelle, ja tietenkin suuri osa siitä oli naisia.

Toisekseen teksti on paikoin jossain määrin kauhistelevaa. Miten ne naiset nyt niin? Miten äiti ja vaimo voi tehdä niin kauheita tekoja? Eiväthän nyt naiset...! Kyse ei ole suorista lainauksista, huomautan, mutta lataus kirjassa on tähän suuntaan kallellaan. Se hämmentää minua. Pätevää tutkimusta on tehty ja sen tuloksia esitellään ja analysoidaan, mistä siis tulee tarve sotkea sukupuolinäkökulma mukaan etenkään tällä tavoin? Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää.

Varsinaista tekstiosuutta kirjassa on hilkun vajaat 250 sivua, joten levottomampikin lukija jaksanee kirjan lukea. Toisaalta itse olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä aineksia pidempään kirjaan olisi luullut riittävän. Tässäkin muodossa kirja toki on kiinnostava katsaus natsi-Saksan naisiin ja naisten asemaan tuossa järkyttävässä järjestelmässä. Mutta jotain syvempää ja objektiivisempaa jäin kaipaamaan.

Aihepiiri saa mietteliääksi. Lower kirjoittaa pääasiassa varsin tavallisista naisista, jotka päätyivät natsikoneiston osasiksi kuka mistäkin syystä. Suurin osa kirjassa kuvatuista naisista ei siis missään nimessä ollut raivottaria tai muutenkaan henkisesti sairaita. Rikollisia kyllä, mutta he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan määrätyllä omalla hierarkian portaallaan. Toki joukkoon mahtuu selkeää tyydytystä väkivallasta ja tappamisesta tehdyn tutkimuksen perusteella saaneita, ja heistä lukeminen saa aikaan epämukavan olon, mutta Lowerin esimerkeiksi nostamissa naisissa he jäävät vähemmistöön.

Yksi keskeinen asia, jonka Hitlerin raivottaret nostaa framille, on se, kuinka naiset pääsivät sodan jälkeen syyllisyydestä lähes kuin koira veräjästä. Henkisestä taakasta ei tämä kirja puhu, mutta esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä naiset pääsääntöisesti vapautettiin syytöksistä. Todisteita puuttui, ne olivat vajavaisia tai epäluotettavia. Tämä jää kalvamaan mieltä. Onko tosiaan niin, että naisia ei tuomittu sodan jälkeen yhtä napakasti kuin miehiä ja mikä on todellinen syy sen takana? Johtuuko se sukupuolesta? Tätä pohdin vielä pitkän aikaa.

Hitlerin raivottaret tarjoilee kiinnostuneelle lukijalle melkoisen katsauksen natsi-Saksan syövereihin. Sen taustalla on perusteellinen tutkimustyö eri arkistoissa ja haastatteluja tehden. Aihe puolustaa paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa, ja nostan aina hattua tasavahvalle yleistajuiselle tietokirjallisuudelle, nutinoistani viis.

_____

Muiden pohdintoja: Hyllytontun höpinöitä, Järjellä ja tunteella, Lukuneuvos sekä Jukka Petäjän kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Hitlerin raivottaret on seitsemäs Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja. Lisäksi se sopii Ihminen sodassa -haasteeseen.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ulkoasu: Miika Immonen / Hannu Mänttäri / Jenni Saari
Teos 2013
340 s.

Kirjastosta.


Eletään 2010-lukua Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa, maassa, joka on asukkailleen paras mahdollinen. Valtiollinen valvontakoneisto toimii kuin rasvattu, ja kansalaisten hyvinvointi on sen prioriteettilistan korkeimmalla kohdalla. No, ehkä toisena, heti valvonnan ja kontrolloinnin jälkeen. Kaikki huumausaineiksi luokiteltavat, mielihyvää tai riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet on kielletty. Lihaa ja sokeria säännöstellään. Eusistokraattisen Tasavallan asukas on terve ja hyvinvoiva!

Suomessa eletään tavalla, joka on joillekin unelmien täyttymys, toisille painajainen. Ihmiset jaetaan jo pikkulapsina sukupuolensa mukaisesti kahteen alaryhmään. Naispuoliset kansalaiset ovat joko eloisia tai morlokkeja, miehet maskoja tai miinusmiehiä. Lisääntyä saavat vain eloiset ja maskot, joiden luonteenpiirteet edustavat sukupuoltaan parhaimmillaan: eloiset ovat nöyriä, hoivaavia, alistuvia eivätkä vaivaa aivojaan turhaan, maskot hoitavat muut asiat. Balanssi on täydellinen.

Ainakin melkein.

Eräässä teiskolaisessa maatalossa asuvat sisarukset Manna ja Vanna isotätinsä Aulikin kanssa. Manna on niin eloi kuin vain olla voi. Vanna näyttää eloiselta, mutta on sisältä muuta: tiedonhaluinen, kriittinen, omatoiminen. Hän oppii piilottamaan minänsä ja esittämään muuta kuin on jo hyvin nuorena.

Lapsuus loppuu aikanaan ja eloisten on siirryttävä seuraelämään päästäkseen kohti suurinta tavoitettaan: hulppeita häitä ja avioliittoa. Manna on nuorempi mutta nopeampi – hän avioituu ensin. Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä yhtäkkiä Manna katoaa.

Vanna ei saa rauhaa ellei tiedä, mitä siskolle on tapahtunut. Eikä hän saa rauhaa myöskään ilman säännöllistä satsia chiliä – yhteiskunnan uusinta ja vaarallisinta huumetta.

Johanna Sinisalon kirjat jaksavat yllättää, ihastuttaa ja vihastuttaa. Ne ovat myös tolkuttoman suosittuja, aina lainassa. Hyvä niin. Uusin teos Auringon ydin ilmestyi viime syksynä, ja nyt se sattui kirjastossa käteen. Oli aika aloittaa suuta poltteleva matka Suomen vaihtoehtohistoriaan.

Melkoista kyytiä sainkin. Tarinan keskushenkilö Vanna viehättää: hän on ristiriitainen, samaan aikaan kova ja herkkä, päämäärätietoinen ja hetkestä toiseen pyrähtävä addikti. Etäälle hän kuitenkin jää, sillä jossain määrin koen vaikeaksi ymmärtää vakavasti riippuvaista ihmistä, ja Vannalla on vieläpä kaksi addiktion kohdetta: chili ja siskonsa.

Arvoitus ja epäselvyydet pitävät tarinan jännitteen yllä alusta loppuun. Tapansa mukaan Sinisalo pudottelee lukijalle pieniä siemeniä vihjeiksi siitä, miksi yhteiskunta, jossa eletään, on sellainen kuin se on. Tarina kulkee eri kertojien kautta ja sitä kasvatetaan sanakirjamääritelmillä, lehtileikkeillä ja laulunsanoilla. Kokonaisuus toimii, sillä se kertoo tarpeeksi muttei liikaa. Valvontakoneisto pysyy riittävän salaperäisenä ja kasvottomana, jotta mielikuva pahaenteisyytensä hyveen viittaan pukeneesta isostaveljestä jää hyytäväksi.

Suomen Eusistokraattinen Tasavalta saattaa olla joillekin märkä uni. Eikö olisikin helppoa, jos yhteiskunta huolehtisi yhtäältä genetiikan keinoin, toisaalta vahvoin käytösnormein siitä, että määritellyt standardit täyttävä keskivertoihminen löytää helposti kumppanin ja – naissukupuolen kyseessä ollessa – myös tyytyy tämän kanssa saamaansa elämään nurisematta? Miten paljolta mielipahalta näin vältyttäisiin! Sukupuoliroolit olisivat selkeät ja yhteiskuntarauhaa tukevat! Kukaan ei kyseenalaistaisi järjestelmää: osa siksi, ettei ymmärrä sitä ja osa siksi, ettei halua sen muuttuvan!

Vai toimisikohan se sittenkään ihan niin hyvin...

Auringon ydin on ahmittavaa tavaraa. Se nipistelee kieltä ja mieltä, pohdituttaa, saa puremaan hampaita yhteen. Toisaalta ehkä olisin halunnut vielä vähän lisää: vähän enemmän kylmiä väreitä, vähän enemmän dystooppista maailmankuvaa, vähän enemmän asioita, jotka häiritsevät kuin kivi kengässä.

Lisäksi tekee koko ajan mieli chiliä. Ehkä ensi kesänä minulla on oma viljelmä parvekkeella, ja sitten...

____

Auringon ytimen ovat monet lukeneet. Muutamia linkkejä tässä: Sallan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Morren maailma, Hyllytontun höpinöitä ja Kirjasfääri.  

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kirsi-Maria Hytönen & Keijo Rantanen (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla
Atena 2013
249 s.

Arvostelukappale.


Kultainen 1950-luku. Armi Kuusela, Helsingin olympialaiset, Coca-Cola, Kekkonen, heinäseipäät ja maitolaiturit, ikuisesti jatkuvat lapsuuden kesät, lavatanssit ja jamekset. 1950-luku on kenties yksi voimakkaimmin nostalgialla kuorrutettu vuosikymmen Suomen historiassa. Se on aikaa, jolloin kaikki oli paremmin, jolloin äidit laittoivat ruokaa ja isät toivat leivän pöytään, lapset elivät koulussa hyvässä kurissa ja tekivät ahkerasti töitä. Vai voisiko se sittenkin olla jotain muuta, hieman laajemmin tarkasteltuna?

Tähän kysymykseen on porautunut laaja joukko kotimaisia historian, kansatieteen ja folkloristiikan tutkijoita. Lopputuloksena on Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittama moniääninen kokonaisuus, jossa tilaa saavat jälleenrakennus, sodan jälkimainingit, kaupungistuminen, maaseudun murros, kodin, perheen, työn ja yhteiskunnan muutos, poliittiset suhteet ennen kaikkea idän suuntaan sekä populaarikulttuuri, muoti ja ajan ilmiöt.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tutustuttaa lukijan monikasvoiseen vuosikymmeneen, niin sanottuun pitkään 1950-lukuun, joka yltää sotien jälkeisestä ajasta 1960-luvun alkuun. Kirjan luvut tuovat esiin sekä tuttuja ilmiöitä että harvemmin puheena olevia asioita. Keskeisenä teemana on muutos ja murros sekä toisaalta nostalgian problematisointi. Onko kaikki tosiaan ollut 1950-luvulla kuin Suomi-filmistä? Mikä saa ihmiset muistamaan tuon ajan niin poikkeuksellisena verrattuna muihin ajanjaksoihin?

Kirjassa käydään läpi muun muassa suurten ikäluokkien lapsuutta ja nuoruutta ja sen aiheuttamaa "nostalgiaryöppyä" sekä koteihin liittyvää teknistä kehitystä ja toisaalta niiden uudenlaista asemaa muuttuvassa psykologisessa ajattelussa. Kodin ja kasvuympäristön piti olla käytännöllinen, riittävän tilava, siisti ja turvallinen. Käytännössä ahtaus oli etenkin saumoistaan pullistelevissa kaupungeissa väistämättä vallitseva olotila. Toinen iso teema, joka kulkee kirjan läpi, on työ. 1950-luvun elämä oli pääsääntöisesti hyvin työteliästä etenkin maaseudulla, mutta myös kaupungeissa kotityöt veivät runsaasti aikaa, sillä vesijohtoverkot, jääkaapit ja muut mukavuudet vasta tekivät tuloaan. Naiset siirtyivät työelämään yhä vahvemmin, vaikka sodanjälkeinen eetos pyrkikiin vahvistamaan kotirouva-ajattelua ja perinteisiä rooleja perheessä. Nuoret lähtivät maaseudulta suurista perheistä työn perässä kaupunkiin, sillä maaseudun auvoa ei ollut pientiloilla mahdollista jakaa kaikille.

Teos on taidolla kirjoitettu ja huolella koostettu, ja se on hyvin yleistajuinen ja helppolukuinen. Tekstejä ei ole alaviitoitettu, mutta mukana on asiaankuuluvasti lähde- ja kirjallisuusluettelo. Ratkaisu on hyvä, sillä se alentanee suuren yleisön kynnystä tarttua tällaiseen kirjaan. Kirjoittajat ovat käyttäneet laajalti arkistoaineistoa, kirjallisuutta ja muistitietoa, jolloin kokonaisuus on hallittu ja uskottava.

Erityismaininnan ansaitsee runsas kuvitus. Aikalaiskuvat ovat peräisin useasta eri arkistosta ja kokoelmasta, ja ne elävöittävät kerrontaa ja kirjaa selvästi. Mainoskuvat, yksityishenkilöiden potretit ja maisemat kertovat paikoin tekstiä enemmän kuvaamastaan ajasta.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tarjoaa kiinnostavan ja moniäänisen katsauksen pitkään 1950-lukuun ja ilmiöihin, jotka vaikuttavat osaltaan suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen. Se kutsuu lukemaan ja tutustumaan, muistelemaan ja pohtimaan unohtamatta historiantutkimukselle välttämätöntä laajakatseisuutta ja kriittisyyttä.

___

Edit. Olen joutunut sulkemaan tämän postauksen kommentointimahdollisuuden massiivisen roskapostihyökkäyksen vuoksi.

Keitäs tyttö kahvia

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla
WSOY 2013
332 s.

Kirjastosta.


Keitäs tyttö kahvia on 17 suomalaisen poliitikon haastattelujen ympärille koottu reportaasimainen teos. Mukana ovat muun muassa Tarja Halonen, Mari Kiviniemi, Elisabeth Rehn, Suvi-Anne Siimes, Päivi Räsänen, Li Andersson ja Sirkka-Liisa Anttila. Kirjan keskeinen kysymys on pohtia, mitä on olla nainen suomalaisessa politiikassa. Haastateltavien kokemukset yltävät 1960-luvulta nykypäivään.

Ensin kehut. Kirja on todella helppo- ja nopealukuinen, sen sivut melkeinpä kääntyvät itsestään. Haastateltavina on kiinnostavia ja tunnettuja henkilöitä, ja heidän elämäntarinansa ja poliittisen uransa kuvaaminen on tehty onnistuneesti, joskin hieman toisteisesti. Poliitikot saavat itse puhua, ja heidän persoonansa ja omat äänenpainonsa pääsevät esiin. Talvitie pelaa avoimin kortein: jo esipuheessa hän ilmoittaa:

"En ole lähtenyt siitä, että selvittäisin, onko sukupuolella politiikassa väliä, vaan siitä, että sillä on." 

Turha on siis kenenkään inistä siitä, että kirja on tarkoitushakuinen. Totta munassa se on.

Kaikki haastatellut poliitikot ovat erittäin kiinnostavia henkilöitä. He ovat myös keskenään hyvin erilaisia niin taustoiltaan, perhekuvioiltaan, julkisuussuhteiltaan, työuriltaan että aatteiltaan. Yhdistävä tekijä on naiseus, vaikka poliittisesti oltaisiin aivan eri päädyissä.

Kirja on hyvin suora. Asiat kerrotaan niin kuin haastateltavat ne kertovat. Kunkin haastatteluosuuden perässä on eräänlainen väliluku, jossa paneudutaan vuorotellen eri teemoihin ja käytetään sekä edeltävän poliitikon että muidenkin haastateltujen kommentteja. Nämä väliluvut käsittelevät muun muassa poliitikkojen kuvaamista julkisuudessa, puolisoita, verkostoja, rooleja, iän vaikutusta, äitiyttä ja poliittisen uran päättämistä. Kiinnostavia teemoja, jotka jokainen voisivat ansaita ihan oman kirjansa. Nyt niiden lukemisesta (tai pikemminkin lukaisemisesta) jäi vain ohimenevän pintaraapaisun maku, eikä mitään oikeastaan ehditä sanoa. (Tai sitten kyse on niin hyvästä tiivistämisestä, ettei kaltaiseni haahuilija ehdi kärryille laisinkaan.) Lisäksi ihmettelin, miksi mukana oli useampaankin otteeseen esimerkiksi Paula Lehtomäen kommentteja, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan omaa haastattelulukua.

On kuitenkin myönnettävä, että olen hieman pettynyt kirjaan. Ajattelin siihen tarttuessani, että onpas oivallinen hetki lukea jotain tällaista vihaista tykitystä ja saada siitä energiaa jaksaa kaikenlaista tuubaa omassakin elämässä (vaikken – herran tähden! – poliitikko olekaan). Kävikin niin, että kirja oli lopulta niin lepsu, että tulin vihaiseksi vain siitä, ettei se ollut tiukempi, ja etten saanutkaan vihastua itse aiheesta.

En väitä, etteivätkö haastattelut pääsisi oikeuksiinsa – kyllä ne pääsevät. Jokaisella kirjaan mukaan lähteneellä on todellakin sanansa sanottavana siitä, miten heitä on sukupuolensa vuoksi uransa aikana kohdeltu. On hyvä, että aihepiiri nostetaan esiin ja siitä puhutaan, uudelleen ja uudelleen. Asiat eivät muutu, ellei niistä pidetä meteliä, vaikka kuinka kyllästyttäisikin jo.

Mutta jokin uupui silti. Jokin terä on hioutunut pois, jonkinlainen kompromissin tuoksu leijuu ilmassa. Uskoisin, että rankemminkin olisi voitu sanoa. Olla vielä hieman rehellisempiä. Toisaalta haastatellut ovat poliitikkoja, onhan se varmaan ihan ymmärrettävää, että he ovat oppineet olemaan revittelemättä. Mutta silti.

Loppujen lopuksi kirja on makuuni liian tasapaksu. Syventää olisi voinut paljonkin, eikä kirja siitä mitenkään vaikeammaksi olisi muuttunut. Jäin pakostakin miettimään, onko tähän muotoon päädytty, jotta kirjaan olisi mahdollisimman matala kynnys tarttua kenellä tahansa. Ja onko ajateltu, että kirja myy itse itsensä sisältäessään niin monen kiinnostavan naisen haastattelun, terävyydestä viis.

Näppärä lukukokemus yhtä kaikki, herättelevä ja vaivaannuttavakin. Vaivaannuttava siinä mielessä, etten kykene ymmärtämään, kuinka jotkut enää kehtaavat tytötellä yhtään ketään. Ja silti sitä tapahtuu. Urpot.

___

Reetta kritisoi kirjan löyhää ja epäjohdonmukaista rakennetta, mutta pitää sitä tärkeänä puheenvuorona, Unni löysi pohdiskeltavaa ja purettavaa, Johanna huomasi kirjan luettuaan ajattelevansa naispoliitikoista hieman toisin kuin ennen.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Yhteiskunta).

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava 2012
511 s.

Omasta hyllystä.


Esko Vuori uskoo unelmiinsa. On aina uskonut ja uskoo vastakin. Hän ihailee tekniikkaa, yritteliäisyyttä ja Yhdysvaltoja, voi pojat kuinka ihaileekaan! Eskosta tulee kodinkonekauppias, ensin Kuopioon ja sitten Hämeenlinnaan.

Eskon vaimo Liisa on kätilö, joka uskoo arkeen ja ihmisiin, ainakin toisinaan. Liisa pyörittää Vuorten perhettä työnsä ohella, hoitaa edustusvaimon tehtävät vähitellen kasvavissa pikkukaupungin seurapiireissä ja yrittää olla hyvä äiti kolmelle pojalleen.

Pojista vanhin, Esa, ei saa elämänsä asioita helpolla. Hän rakastuu ehkä väärään naiseen, jonka kanssa saa suunnittelematta tyttären. Esan kertojanääni kertaa sukupolvien tarinaa tyttärelle omasta näkökulmastaan, paljastaa, millaista on ollut elää valovoimaisen isän varjossa haluamatta seurata tämän jalanjäljissä.

Olen pitänyt kaikesta lukemastani Juha Itkosen kirjoittamasta, ja odotin paljon Hetken hohtavalta valolta.

Sain sen, mitä odotin.

Kirja on ihastuttava, melankolinen ja se herättää halun ahmia sivun toisensa perään. Yli 500-sivuinen eepos on melkoinen pala, ja vaikka itse tarina on lopulta varsin tasainen, tylsä se ei ole. Itkonen kuvaa arkista elämää samaan aikaan tavanomaisen ja omalla tavallaan erikoisen perheen kokemusten ja perheenjäsenten välisten, paikoin hyvin vaikeiden suhteiden kautta. Samalla hän kertoo terävästi vuosikymmenten mukana muuttuvasta Suomesta yksilön ja perheen tasolla.

Eskon ja Liisan natiseva avioliitto on kirjan keskeinen linja. Itkonen kuvaa, kuinka toisiinsa ihastuneet nuoret päätyvät yhteen ja rakentamaan perhettä, johon eivät ehkä vielä ole aivan valmiita. Esko ja Liisa kasvavat vuosien kuluessa yhteen, ja vaikka on selvää, että perheen vetonaula on Esko, Liisan hiljainen puurtaminen arjen eteen ja vähittäinen omanarvontunnon herääminen vaikuttaa Vuorien elämään kaikkein eniten. Tunsin suurta sympatiaa Liisaa kohtaan, vaikken hänen elämästään sellaisenaan omakohtaisesti mitään tiedä.

Eskoa ei lukija kuitenkaan voi inhota, vaikka Esa ei häntä siedäkään. Esko on omissa pyrkimyksissään vilpitön, hän ei halua pahaa – kaikkea muuta. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä työtä unelmiensa eteen ja uskoa aina parempaan tulevaisuuteen. Tarinan viimeiset käänteet ovat viimeistään ne, kun Eskoa tekee mieli halata. Ja ehkä myös kysyä, kuinka niin positiivisena voi pysyä kaiken sen jälkeen. Oikeassa elämässä en tule toimeen Eskon tapaisten setämiesten kanssa, mutta kirjan sivuilla häntä sietää ja ymmärtää.

Esan tarinassa on säröä ja surua. Hänen tilintekonsa tyttärelleen on paikoin raastavaa luettavaa, ja se saa pohtimaan, miten paljon pienetkin valinnat vaikuttavat, niiden suurten rinnalla. Esa on osaltaan paljon isänsä poika, vaikka ei juuriaan suuresti arvosta. Uskoa ja yritystä löytyy pitkään, kolhuista piittaamatta.

Aina ei tarvita yletöntä draamaa, jotta tarina toimii ja koskettaa. Itkonen on mielestäni onnistunut erinomaisesti kuvaamaan aitoa elämää sortumatta jaaritteluun tai tylsyyteen. Sellaista minä en kirjasta löytänyt, vaikka on tarinaa pitkäpiimäiseksikin sanottu. Vaikka Hetken hohtava valo on surumielinen, se on kaunis ja silti toiveikas. Ajat ja aikakaudet alkavat ja päättyvät, ihmiset ja ihmissuhteet syntyvät, muuttuvat ja katoavat, mutta pieni toivo ja usko siihen, että huomenna asiat voivat olla kaikesta huolimatta piirun verran paremmin, on hyvä muistutus, ja sai tämän lukijan tuntemaan olonsa hetken hyvin seesteiseksi ja hyväksi.

___

Kirjantilan Jaakolle tämä oli viime vuoden parhaita lukuelämyksiä.
Mari A:n ainoa moite kirjalle on, että se loppui.
Kirjanainen nautti kirjan yksityiskohdista ja miljööstä.
Sanna tunnustautuu tämän jälkeen Itkosfaniksi.
Unnin ei tarvinnut pettyä.
Minnan mielestä kirjasta saisi tehtyä soundtrackin.
Katja ihastui ja vakuuttui, muttei siltikään välttynyt pitkästymiseltä.

Lukudiplomi IX: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY 1944
231 s.

Omasta hyllystä.


Pessi on pieni peikkopoika, joka elää tyytyväistä elämää metsässä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin keijutytön, Illusian, joka on eksynyt metsään kotoaan sateenkaaren takaa. Yhdessä Pessi ja Illusia tutustuvat metsän elämään, joka on keijulle ihmeellistä ja uutta. Yö tulee nopeasti, eikä sateenkaarta enää näy – eikä näy moneen viikkoon, on niin kuivaa. Illusia jää maan päälle Pessin vieraaksi odottamaan mahdollisuutta palata kotiin.

Pessi tutustuttaa Illusian metsän olentoihin ja elämänmuotoihin. Kohdataan pirullinen ristilukki, kimalainen, sepelkyyhkysten pariskunta, jokiäyriäinen ja simpukka, biisami sekä monta monta muuta mielenkiintoista ja pelottavaakin metsänelävää, kasveja ja eläimiä. Taustalla kuuluu kummallista kovaäänistä kumua, ja ajoittain äänet ja räjähdykset tulevat lähelle.

Illusian on lopulta jäätävä koko talveksi, ja talvi on aina vaarallinen vihollinen. Onneksi nokkeluudella, kiintymyksellä ja rohkeudella voi selvitä poikkeuksellisissakin olosuhteissa.


Tämä kirja on nököttänyt hyllyssäni pitkään. Se on mummolan perintöä ja odottanut lukuvuoroaan kauan. Nyt, kun Lukudiplomi-haasteen aikaraja alkaa vähitellen tulla umpeen ja muutama osio oli vielä vailla suoritusta, sain lopultakin tartuttua tähän kotimaiseen klassikkosatuun.

En ole hetkeen lukenut satuja, ja siksi oli mukavaa sujahtaa satumaailman vietäväksi. Pessi ja Illusiahan on enemmän kyllä aikuisille suunnattu, mutta satumainen tunnelma siinä vallitsee. Kehyskertomuksessa jatkosodan rintamalla oleva upseeri kirjoittaa lapsilleen satua, johon punoutuu mukaan ihmisyyden ja sotatilan muutosta ja pysyvyyttä.

Peikon ja keijukaisen ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja saa aikaan uutta elämää. Ihan suloinen ajatus, mutta vähän mentiin jo makeilun puolelle. Kirjallisesta luontokuvauksesta nautin yleisesti ottaen suuresti, samoin kirjaan liitetyistä valokuvista, vaikka ne eivät laadultaan ihan nykyvaatimuksia täytä. En erityisemmin tylsistynyt, vaikka kieltämättä osa luonnon ihmeiden kuvauksista on varsin jaarittelevaan tyyliin esitetty.

Hieman jouduin nikottelemaan, kun kirjailija päästää paikoin sukupuoli- ja perhenäkemyksensä valloilleen.

– Voi pikku tyhmeliini, nauroi herra Sepelkyyhky ja suuteli jälleen rouvaansa, sillä hän tiesi, etteivät nuoretkaan rouvat siedä, että heidän tyhmyydelleen nauretaan. Eiväthän kirjekyyhkyset kanna mitään kirjeitä nokassaan. Niille sidotaan jalan ympärille rengas, jonka sisällä on viesti. Sitä paitsi langaton lennätin on syrjäyttänyt jo kirjekyyhkyset.
– Oih kultani, huokasi rouva Sepelkyyhky. – Minä olen niin tyhmä, hän sanoi ja koetti olla herttaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
– Sellaisena minä rakastan sinua kaikkein enimmän! huudahti herra Sepelkyyhky onnellisena. Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi! He ovat viisautta hankkiessaan menettäneet sen taidon. (s. 99–100)

Muutenkaan en aivan ihastunut ajatukseen esittää eläimet naimisiin menevinä ja muutenkin ylettömän ihmismäisinä hahmoina, mutta annettakoon se sadussa kuitenkin anteeksi. Samalla se ehkä tasapainottaa yksityiskohtaista luontokuvausta. Aikansa kuvana teos on kiinnostava kokonaisuus.

Suosittelen sadunnälkään, luonnonkaipuuseen ja pehmeään laskuun sota-aiheisiin.

***

Hengästyttävän upeita luontokuvia voi katsella vastikään avatussa järvenpääläisen luontokuvaajan Jouko Veikkolaisen muistoblogissa. Suosittelen tätä ihan jokaiselle. Uusia kuvia julkaistaan joka arkipäivä.

***

Lukudiplomi-haaste, suoritus IX
Luontotarinoita

Tehtävä 1. Etsi kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet kolme teoksen tapahtumapaikkaa.

© CC Anssi Koskinen 

© CC Faisal Saeed

Rukajärvi, elokuu 1944. Kuvaaja tuntematon. (PD.)

___

Pessin ja Illusian ovat lukeneet myös hdcanis, Sanna, Maija ja Jami.

Haasteet: Lukudiplomi ja TBR90+10.