Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinsonin kirjat alkavat olla minulle mitä suurimmissa määrin helpotusta tuovaa viihdettä. Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas Jackson Brodie -dekkarini tälle syksylle ja sarjassa toki muutenkin. Neljäs osa on jo ilmestynyt suomeksi, se on lukulistallani totta kai.

Maalaiskylässä tapahtuu raaka murha, jonka ainoaksi todistajaksi jää pieni tyttö, Joanna Mason. Hänestä tulee traagisista kokemuksistaan huolimatta (vaiko niiden vuoksi?) työhönsä uppoutunut lääkäri ja sittemmin myös tuore äiti. Pientä lastaan hän rakastaa ylitse kaiken. Lapsen hoitajaksi Joanna on miehineen palkannut teini-ikäisen Reggien. Reggie on luotettava ja jämpti nuori nainen. Oma elämä hänellä kyllä on sekaisin, sillä enää ei ole ketään huolehtimassa hänestä, eikä pakka oikein muutenkaan meinaa pysyä kasassa.

Kun Joannan todistamasta murhasta tuomitun Andrew Deckerin tuomio päättyy ja mies vapautuu, Joanna katoaa.

Jackson Brodie sotkeutuu juttuun jouduttuaan junaonnettomuuteen Edinburghissa ja päädyttyään sitä myötä takaisin yhteistyöhön paikallisen poliisin ja rikosylikomisario Louise Monren kanssa. Jacksonilla on omassa elämässään monenlaista solmua, eivätkä kummalliset tapahtumat ja yhteensattumat auta niiden avaamisessa.

Olen kolmen luetun Atkinsonin dekkarin jälkeen vahvasti sitä mieltä, että tämän brittikirjailijan tyyli on aivan omanlaisensa. Atkinson ei varsinaisesti rakenna jännitystä, mutta sitäkin enemmän hän keskittyy muodostamaan lukijalle monipuolista kuvaa tarinoidensa henkilöistä, heidän elämästään, vaikuttimistaan ja tekemisistään. Näkökulma vaihtuu henkilön mukana, ja kaikkia saadaan tarkastella useampien silmien kautta.

Tapahtumat etenevät vaivihkaisesti, välillä junnataan ja välillä kiihdytetään, mutta nopeus tuntuu aina perustellulta. Henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja etenkin omapäinen Reggie on kiehtova hahmo. Hieman tosin oli pakko nikotella miettiessäni hänen tilannettaan: pohjimmiltaan en pidä ihan uskottavana, että Isossa-Britanniassa huoltajansa menettänyt alaikäinen saisi asua yksin viranomaisten siihen puuttumatta. Ehkä minulta jäi jokin nyanssi huomaamatta.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? on erinomaisen hyvää viihdettä. Se vaatii lukijalta tarkkuutta ja huomion ylläpitoa, mutta rullaa kivuttoman sujuvasti eteenpäin ja antaa sivujensa kääntyä kuin itsestään. Verisen väkivallan sijaan pääpaino on sosiaalisilla suhteilla ja ihmisen moninaisella käytöksellä. Kirja saa miettimään, kuinka poikkeustilanteet ja traumat vaikuttavat, ja kuinka suuri merkitys pikkuruisilla yksityiskohdilla voi toisinaan olla.


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2013
361 s., e-kirja
When Will There Be Good News? (2008)

_____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Lukuneuvoja

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Ystäväni suosituksesta tartuin taannoin ensimmäistä kertaa Kate Atkinsonin kirjaan ja luin Jackson Brodie -sarjan ensimmäisen osan Ihan tavallisena päivänä. Tykästyin kovasti brittikirjailijan tapaan rakentaa tarinaa kiehtovien henkilöhahmojen ja arvoituksellisten joskin myös hyvin tavanomaisten tapahtumien ympärille.

Kaikkein vähäpätöisin asia jatkaa yksityisetsivä Jackson Brodien tarinaa. Jackson on onnekkaiden tapahtumien vuoksi voinut laittaa lapun firmansa luukulle ja keskittynyt ansiokkaasti haaveilemaansa elämään Ranskan maaseudulla. Hän päätyy kuitenkin näyttelijänä työskentelevän naisystävänsä Julian mukana Edinburghin teatterifestivaaleille ja on jälleen kerran keskellä monenlaisia tapahtumia.

Jackson todistaa ruuhkassa herännyttä rattiraivoa, jossa autokuski rusikoi toista. Tilanteen laukaisee niin ikään paikalle sattumalta osunut kirjailija Martin Canning, joka löytää itsestään toimeliaisuutta, jollaiseen ei arvannut koskaan kykenevänsäkään. Martinin osalta asia ei jää tähän, vaan hänen vaatimaton ja rauhallinen elämänsä saa melkoisia käänteitä.

Toisaalla Edinburghissa varakas kotirouva Gloria huomaa avioliittonsa olevan katkeamispisteessä. Puoliso Graham on haalinut muhkean omaisuuden kiinteistö- ja rakennusbisneksessä, mutta kuvion harmaat sävyt voimistuvat ja Gloria tajuaa kulissien sortuvan hetkellä millä hyvänsä.

Edinburghilainen rikosylikomisario Louise Monroe painaa töitä kuin viimeistä päivää ja koettaa samalla pitää teinipoikansa Archien kaidalla tiellä. Louise saa viran puolesta kaiken festivaalien aikana tapahtuvan jollain tasolla näppeihinsä. Myös Louisen ja Jacksonin tiet kohtaavat, eivätkä aina lainkaan hyvissä merkeissä.

Kate Atkinson on minulle näiden kahden lukukokemuksen perusteella erittäin raikas, kiinnostava ja koukuttava uusi kirjailijatuttavuus. Viihdyn erinomaisesti hänen tarinoidensa pyörteissä, niiden tempo on sopiva, henkilöhahmot reheviä ja tapahtumat samaan aikaan uskottavia ja hämmentäviä. Atkinson sekoittaa pakkaansa hyvällä otteella: lukija saa olla tarkkana ja nauttia tietäessään tapahtumista koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Kaikkein vähäpätöisin asia korostaa arkisten sattumusten ja tilanteiden merkitystä. Kuinka väärinymmärryksiä tapahtuu väistämättä ja kuinka pieni päätös voi olla monessa mielessä kohtalokas. Atkinson ei tarjoile hurjia takaa-ajoja ja psykopaattisia sarjamurhaajia, vaan pikemminkin jotain sellaista, jonka kuka tahansa sattaisi kadunkulmassa, naapurissa tai omassa elämässään kohdata.

Kirjan jännite on huomaamaton, mutta se koukutti ainakin minut. Sen sijaan, että tarinan ainoa tavoite olisi selvittää syyllinen mahdollisimman sykettä nostattavien ja veristen käänteiden jälkeen, olennaista on kokonaisuus: elämä ja arki, joka kulkee väistämättä eteenpäin kaikkein vähäpätöistempienkin asioiden ja tapahtumien kautta.


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan / Jukka Iivarinen
Schildts & Söderströms 2012
389 s. E-kirja.
One Good Turn (2006)

E-kirja kirjastosta.

_____

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Kirjamuistikirja, Lumiomena, Lukutuulia 

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Puuuuuuuuuh, sanoo opo viimeisen kokonaisen yhteishakuviikon jälkeen. Alan olla aika kuitti, mutta onneksi suurin osa urakasta on kunnialla takana. Tiistaihin asti on aikaa yrittää vielä muutaman hannailijan kanssa saada homma pakettiin. Yllätti jälleen raskaudellaan tämäkin sirkus, kyllä. Kylmä huurteinen odottaa saunavuoron päälle. Oijoi.

No niin. Työ on siis haitannut viime aikoina vapaa-aikaa ja lukuharrastusta olennaisesti. Jotain olen kuitenkin saanut maaliskuussakin luettua.

Caitlin Moran on brittiläinen toimittaja ja mediapersoona. Joskus taannoin tarttui divarista mukaan tämä näppärän näköinen Naisena olemisen taito, vaikka hieman vierastankin tuollaisia kasvokansikuvia.

Sisältöä ei tarvinnut vierastaa. Moran on kirjoittanut varsin mainion kirjan 2000-luvun naiseudesta, ja vähän 1990-luvunkin. Kyytiä saavat murrosiän muutokset, seurustelu, äiti- ja sisaruussuhteet, seksismi, työelämä, painonhallinta, alusvaatteet, muoti, häät, synnytys ja lapsettomuus. Noin esimerkiksi. Moran laittaa itsensä likoon ja käytää omaelämäkerrallisia aineksia häpeilemättä. Niitä lukiessa on samalla hauskaa pohtia, mitkä jutut ovat totta ja mitkä kenties hieman laveammalla pensselillä väritettyjä.

Feminismistä en ala sen kummemmin tässä keskustella. Sanokoon Moran sen puolestani:

"Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina? ja
b) Haluatko päättää, mitä sillä tehdään?

Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi." (s. 89)

Noin.

Naisena olemisen taito on hauskaa luettavaa. Paikoin tyrskin ääneen. Toisaalta se on myös vähän itseään toistava: koska Moran kirjoittaa lähinnä itsensä kautta, jotkin teemat jatkavat kulkuaan läpi kirjan ja alkavat jo vähän kyllästyttää. Tyyli on kyllä kautta linjan hupaisa ja viihdyttävä.

Kirjassa on paljon hyviä pointteja. Kuinka helposti sitä jääkään jalkoihin sosiaalisissa kuvioissa, työssä tai seurustelusuhteissa, jos ei kunnioita itseään ja omaa sukupuoltaan tarpeeksi. Kuinka helposti sitä nielee seksistiset vitsit ja alistuu ties mihin. Murr.

Olen miettinyt sukupuoliasioita paljon töissä. Murrosiässä maailma on tietenkin mustavalkoinen ja niin kuuluukin olla, mutta toisinaan tekee mieli repiä (omia) hiuksia päästä, kun kohtaa esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä, kummallisia stereotypioita:

"Joo olen tyttö, ainoa vaihtoehtoni on lähihoitaja."
"Joo olen poika, kiinnostaisi hiusala, mutta se on niin gay, et emmä voi."

Ymmärtänette kaavan. Se alkaa jo valinnaisainevalinnoissa ja TET-paikkaa etsiessä. Jatkuu jatko-opintosuunnitelmissa ja työelämässä. Ei lopu koskaan.

En väitä, etteikö sukupuolten välillä olisi, pitäisi ja saisi olla eroja, mutta jotain tarttis silti tehdä, että reippaasti sukupuolittuneet työmarkkinat saataisiin ojennukseen ja ihmiset voisivat ihan omien mieltymystensä, edellytystensä ja taipumustensa perusteella valita ammattinsa ja työpaikkansa. Eivät vain siitä syystä, miltä alapää ja sen tuomat "yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakko-oletukset" näyttävät. Tässäkin edetään varmaan pienin askelin. Toivottavasti edes siten.

Naisena olemisen taito on tietenkin pohjimmiltaan jokaisessa naisessa itsessään. Moran ei säästele sanojaan, mutta kirjassa on silti varsin armollinen pohjavire. Jokainen saa olla sitä mitä on, kunhan on tosiaan sitä, mitä itse haluaa olla.

Ja esteet pitää potkia tieltään (korkkareilla tai maihareilla, kukin tyylillään), eikä antaa niiden pysäyttää. Ikinä.

Niin kerta.


Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Suomentaja: Sari Luhtanen
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Schildts & Söderströms 2013
335 s.
How To Be a Woman (2011)

Divariostos.

_____

Ovat tätä muutkin lukeneet: Nenä kirjassa, kujerruksia, Ilselä, Pussinäädän kirjablogi, Kirjojen keskellä, No, But I Read the Book, Ihminen välissä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen listalta nappaan kohdan 31. Elämäntaito- tai self-help-kirja.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Kirjastosta.


Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista...

Yhdysvaltojen vapaussodassa rampautunut turkulainen luutnantti Carl Wennehielm viettää kesää 1796 kotikaupungissaan Turussa. Kaupunki valmistautuu kiivaasti suureen tapaukseen: valtakunnan hallitsija, nuori kuningas Kustaa Aadolf on tulossa poikkeamaan Turussa matkallaan kohti Pietaria, jossa aikoo kosia suuriruhtinatar Aleksandraa.

Tohinassa Wennehielm kohtaa kunnianarvoisan kenraali Pehr Swantrålen, jolla on luutnantille tehtävä. Swanstrålen vanhin poika Magnus on kadonnut Kustaa III:n sodassa Mikkelin taistelussa muutamaa vuotta aiemmin, eikä isä saa mielelleen rauhaa, ennen kuin selviää, mitä pojalle oikein tapahtui. Vihjeenä on oikeastaan vain Magnuksen upea kello. Wennehielm ei oikein innostu ajatuksesta lähteä itään minkäänmoisiin seikkailuihin, mutta etiketti ja lopulta käytäntö pakottavat hänet matkaan. Avuksi lähtee Wennehielmin ystävä, kaupunginviskaali John Appengren ja matka kulkee Hämeenlinnan kautta Mikkeliin, josta Wennehielm huomaa pian päätyneensä aina Pietariin asti.

Juttu on mutkikkaampi kuin ensin vaikutti, ja Wennehielm huomaa pian olevansa hyvin syvällä salaliittojen, petturuuden ja lopulta suoranaisten murhien suossa. Rauhallista ja nautinnollista elämää arvostava luutnantti tuntee tilanteen ahdistavuuden, mutta eroonkaan ei jutusta pääse, ennen kuin se on selvä, sillä nuora tuntuu kiristyvän ja joku hahmo seuraavan myös aivan Wennehielmin kintereillä...

Syksyllä 2012 tutustuin turkulaiseen luutnantti Wennehielmiin lukiessani Jyrki Heinon esikoisteosta Kellari. Jo tuolloin toivoin kovasti, että luutnantin seikkailut saisivat jatkoa, ja tänä keväänä toiveeseeni vastattiin.

Kello jatkaa Wennehielm-sarjaa ansiokkaasti. 1700-luvun lopun Turku kuvataan vahvasti ja aika, joka historiantunneilla saattaa päästä suhteellisen helposti ohi korvien, muuttuu eläväiseksi ja moni-ilmeiseksi. Heino on nähnyt vaivaa selvitellessään ajankuvaa ja liittänyt Wennehielmin kiinnostavasti osaksi Suomen historiaa. Vaatii kirjallista rohkeutta sekoitella cocktail todellisista historian tapahtumista ja henkilöistä sekä omista kuvitelmistaan – ja kun sen tekee huolella, tulos on erinomainen.

On makukysymys, kuinka paljon kirjan kuvaamasta ajasta haluaa kerrottavan. Heinon tekstissä on paljon viitteitä aikakauden aatteisiin, politiikkaan, tuotteisiin ja tapoihin, ja epäilemättä asiantuntija tai asian harrastaja saattaisi tympääntyäkin pidemmän päälle (etenkin jos on eri mieltä jostakin seikasta, veikkaan), mutta itse kun en tuota aikaa niin tarkkaan tunne, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Kahvikielto on Kellon kuvaamana aikana juuri kumottu ja kahvia totisesti nautitaan hartaudella. Ajatella, jos jonkinlainen vastaava kielto yritettäisiin nykyaikana saada aikaiseksi...

Henkilökavalkadi on kiinnostava, joskin hyvin miehinen. Ei se haittaa, miesten seikkailu tämä onkin, ja Wennehielm on edelleen niin sympaattinen, että hänestä riittää moneen käänteeseen. Ja onneksi eräs erityisen kiinnostava rouva saadaan mukaan muutamaan kertaan – ehkä kuulemme hänestä vielä, kun Wennehielmin seikkailut toivottavasti jatkuvat. Arvoitusta ratkotaan ihastuttavan rauhalliseen tahtiin, mikä tietenkin kuuluu myös kuvatun ajan elämänmenoon: hötkyily on käytännössä mahdotontakin, kun liikkuminen on hidasta ja asiat on tehtävä etiketin mukaan.

En osaa kuin kehua. Ehkei näin verkkainen tahti sovi kaikkein verisintä jännitystä kaipaaville, mutta toisaalta aika ajoin onkin hyvä hidastaa vauhtia ja keskittyä itse arvoituksen ratkaisuun ja mehevään miljööseen kiinnostavine henkilöineen. Alkoi myös tehdä mieli reissata kesäiseen Turkuun luutnantin jalanjäljille. Pitäisiköhän...?

_____

Kirjasähkökäyrässä kirjasta myös pidettiin, vaikka Main mielestä se ei ylläkään Kellarin tasolle. Kansan Uutisissa Kai Hirvasnoro kehuu kovasti.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa pääsen kiinni ensimmäiseen johtolankaan.

Markus Leikola: Matkalla tänne

Markus Leikola: Matkalla tänne
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Schildts & Söderströms 2013
151 s.

Divariostos.


Markus Leikolan Matkalla tänne on 12 novellin kokoelma, jossa ollaan muutoskohdissa. Kieli tykittää suorana ja konstailemattomana, rivien välistä ei tarvitse liikoja lukea. Henkilöt ovat tuttuja ja silti outoja, melkein kuin naapureita ja sukulaisia, työkavereita ja ohikulkijoita, ja kuitenkin jokin erottaa heidät tavallisesta. On se sitten ajatus, teko, toive, virhe.

Kokoelma on nopealukuinen ja novellit tasaisen varmoja. Niissä ei ole suuria nousuja tai laskuja, vaan ne etenevät helposti haltuun otettavalla tavalla. Toisaalta tasaisuus tylsistyttää ja novellit sujahtavat ohi jättämättä sen kummempia muistijälkiä.

Pidin etenkin novelleista Pihapolku, Altaanmittoja, Häämatka, Arpajaisvoitto ja Jätetty. Niissä oli riittävästi yllättäviä elementtejä: erikoinen kertoja tai päähenkilö, koukku, loppu, joka keikautti asiat toiseen asentoon. Juuri niin kuin hyvissä novelleissa on.

Pihapolussa pikkupoika ottaa pelosta niskalenkin ja miljöö on vahva. Altaanmittoja esittelee kaksi erikoista ihmistä ja kuvaa sitä hetkeä, kun reviirit ylitetään ja neuroosit näyttävät kyntensä. Häämatka kerii auki suhdetta, joka näyttää lopuksi hyvin erilaiselta kuin alunperin luuli. Arpajaisvoitto kuvaa elämää, joka on minusta hyvin kaukana, mutta johon on tällaisen novellin myötä helpompi samaistua, näkee taas hieman selvemmin, ymmärtää jotain, jota ei ole pitänyt niin keskeisenä. Jätetyssä ilahdutti kertojavaihdosten dynaamisuus ja novellin kuvaaman tilanteen absurdius – ja samalla kyse on jostain aivan tavallisesta, sellaisesta, johon kuka vain voi joutua.

On kuitenkin todettava, ettei Matkalla tänne ole minulle muuta kuin välipala. Luin kokoelman joskus viime viikolla, enkä enää tarkalleen edes muista, milloin. Yhden iltapäivän tämän kanssa viettää, mutta kuten todettua, tavallisuus on osaltaan tämän kokoelman teema ja se aiheuttaa myös tunteen siitä, että novellit haipuvat mielestä samaa tahtia kuin niitä lukee.

Toisaalta tärkeää on sekin, että lukukokemus on hyvä juuri sillä hetkellä. Miksi kaikkien kirjojen ja tekstien pitäisi jäädä ikuisesti mieleen? Eikö ole hyväkin, että on kirjallisuutta, jota voi hyödyntää silloin, kun sitä tarvitsee, ja lähettää se eteenpäin, kun tarve on ohi?

Matkalla tänne sopii luettavaksi hetkeen, jossa haluaa matalan kynnyksen luettavaa, joka ei kuitenkaan ole tyhjää ja merkityksetöntä.

_____

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Pinon päällimmäinen, Helsingin Sanomat.

Lukudiplomi VI: Kodittomien kaupunki

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Suomentaja: Asko Sahlberg
Kansi: Otto Donner
Teos & Söderströms 2011
238 s.
De hemlösas stad (2011)

Kirjastosta.


15-vuotias Lilja elää vuoden 2050 Jyväskylässä, Suomen uudessa pääkaupungissa. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut napajäätiköitä ja nostanut merenpintaa kymmenellä metrillä. Helsinki ja monet muut alueet Suomessa ja maailmalla ovat jääneet veden alle. Liljaa kyllästyttää jatkuvat kytättävänä oleminen: hänen vanhempansa huolehtivat hänestä aivan liikaa ja samalla kasvoton yhteiskunnan järjestelmä vahtii kaikkia kantasuomalaisia vuorokauden ympäri – heidän omaksi parhaakseen, totta kai. Kaupungin muureja ei voi ylittää, tai ainakaan takaisin ei voi palata.

Kun Liljalle selviää, että hänen Helsinkiin viisitoista vuotta aiemmin evakuointia vastustaen jäänyt tätinsä onkin oikeasti hänen biologinen äitinsä, ja kun vanhemmat eivät suostu asiasta puhumaan, hän päättää karata. Ukkosmyrsky antaa tilaisuuden paeta valvovien silmien alta ja Lilja aloittaa pitkän matkan kohti synnyinkaupunkiaan Helsinkiä. Moni asia on kuitenkin toisin kuin teinityttö on luullut.

Matkalla Lilja kohtaa sattumalta intialaisveljekset Samratin ja Samarjitin ja pääsee valheen turvin heidän alukselleen ja sen kyydissä Helsinkiin. Levänviljelijöinä ja innovatiivisina öljyntuottajina toimivan suurperheen pojat ottavat Liljan mukanaan kotiinsa ja niin Lilja pääsee tutustumaan sekä intialaissiirtolaisten elämään että erittäin paljon muuttuneeseen kaupunkiin, jota kutsutaan Halsingihksi. Hän ystävystyy perheen tyttären Manjun kanssa ja pääsee hämmästelemään itselleen vierasta elämäntapaa, mutta matkan tarkoitus – äidin löytäminen – ei olekaan niin helppoa, ja koti-ikäväkin alkaa vaivata... Valitettavasti Liljan on opittava, että maailma ei pyöri hänen ja hänen oikkujensa ympärillä.

Odotin Kodittomien kaupungin lukemista kauan. Innostuin kirjasta jo joskus toissavuonna, mutta se ei koskaan suostunut olemaan kirjaston hyllyssä samaan aikaan kun minä sitä selailin. Nyt, kun kirjan lopultakin sain käsiini, aloin saman tien ahmia sitä. Ja mikä pettymys se olikaan!

Tällä kertaa ongelma ei ollut siinä, etten olisi tiedostanut lukevani nuortenkirjaa. Ei, sen pidin kyllä tiukasti mielessäni. Ongelma on siinä, että Kodittomien kaupunki on tylsä kirja. Dystooppinen tunnelma jää kaiken sen tahmaisen tarinankuljetuksen jalkoihin aivan täysin, ja se ainoastaan pilkahtelee paikoin esiin. Lilja on rasittava päähenkilö (huoh, nuortenkirja, joo-o), joka sitä paitsi käyttää tolkuttoman paljon aikaa itsensä kanssa keskustelemiseen. Sekin on tönkköä, kai nyt päänsisäiset ajatukset voisi sujuvamminkin esittää? Lisäksi kirjassa, etenkin noissa Liljan itsensä kanssa käymissä keskusteluissa, käytetään aivan liikaa huutomerkkejä!! !!! Rasittavaa!!!

Osittain veden alle jäänyt Helsinki on herkullinen. Hajut, maut ja värit ovat voimakkaita, ihmisten määrä ja kaupungin kuhina katoilla ja mutaisilla kujilla kuvataan kiehtovasti. Mutta se ei ihan riitä, kun seikkailua varten kaivataan kuitenkin myös kunnon tarinaa. Harmi, etten sitä saanut.

Ihan kiinnostavia teemoja Luther kyllä nostaa esiin. Toki selkeimmin muuttuvan ilmaston ja ympäristön, mutta myös siirtolaisuuden ja sen aiheuttamat hiertymät. Kodittomien kaupungissa Halsingihin uudet asukkaat suhtautuvat ennakkoluuloisesti sekä juoppoina kuvattuihin alkuperäisasukkaisiin että toisiinsa. Kaupunkia kansoittaa niin intialaisten kuin kiinalaisten yhdyskunta, joilla on jonkin verran kähinää keskenään. Alkuperäisasukkaat taas eivät armoa saa, he ovat samoja alan miehiä kuin tämän päivän puistoissa ja asematunneleissa. Tästä voi hyvinkin saada jotain ajateltavaa.

Mutta ei, kirja ei vienyt minua mukanaan. Sen lukeminen tuntui paikoin pakkotankkaamiselta ja mietin taas kerran, miksi en antanut vain olla. Ehkä se, että tosiaan odotin kirjan lukemista pitkään, piti kirjan sitkeästi laukussani. Tosin kirjan loppuratkaisu ja sitä edeltäneet tapahtumat toivat lähinnä vinon hymyn kasvoilleni. Lällyä, niin lällyä. Mutta ehkä niin on hyvä. Kaikki ei aina tuhoudu.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VI
Tulevaisuuden taruja


Tehtävä 2. Piirrä teoksen tapahtumien aikajana.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

___

Luettu on muuallakin: Nafisan rasittui myös päähenkilöstä mutta vakuuttui maahanmuuttajien kuvauksesta, marjis piti kirjan asenteesta eikä häiriintynyt hitaasta luettavuudesta, Velma luki kirjan alkukielellä ja piti sitä kiinnostavana, Liina piti kirjan kuvaamaa maailmaa raikkaana ja uskottavana, joskin päähenkilöä pöljänä, Rouva Huu piti tarinaa vahvana ja latautuneena.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen (Tulevaisuuden taruja).

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jännitystä 1700-luvun Turusta

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset. 

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto. Novelleja.
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Schildts & Söderströms 2012
205 s.
Palo Alto. Stories (2010)

Kirjastosta.


Sinä perjantaina menimme koulun jälkeen Fredin kanssa kaverilleni Barrylle. Ulkona oli vielä valoisaa, mutta me pidimme silti pienet juhlat. Ostimme kimppaan pullon Kessler-viskiä. April, yksi tyttö josta tykkäsin, oli siellä myös. Ajattelin, että jos joisin itseni känniin, meistä voisi kehittyä jotain. Voisin kertoa, miltä minusta oikeasti tuntui, ja loppuillasta pääsisin ehkä panemaan häntä. (April, s. 106)

James Francon esikoisnovellikokoelma tarjoaa karun ja ilottoman näköalan kalifornialaisten esikaupunkiteinien elämään. Se kertoo siitä, millaista on olla nuori maailmassa, jossa pitemmän päälle oikein millään ei ole väliä. Kun ei pidä muista ihmisistä, eikä pidä itsestään, kun joutuu hyväksikätetyksi tai hyväksikäyttää itse, kun tulevaisuus on jossain todella kaukana ja nykyhetki ylitsepääsemätöntä sontaa.

Yksitoista tarinaa hukassa olevasta nuorisosta, viinasta, pilvestä, koulukiusaamisesta ja seksistä. Se on aika paljon se.

Pidin kuitenkin, paljon. Francon ilmaisu on simppeliä, toteavaa ja saarnaamatonta, jopa yksinkertaista. Lyhyet lauseet seuraavat toisiaan, eivätkä suuretkaan tapahtumat saa kertojaääniä hätkähtämään. Elämä on niin kuin se kerrotaan, ja siihen on helppo uskoa.

Ongelmaksi voi tosin muodostua se, että novellit ovat varsin paljon toistensa kaltaisia. Ne sekoittuvat. Samat henkilöt esiintyvät useammassa, mutta koska he ovat hyvin samantapaisia, eroja on vaikeaa tehdä tai nähdä. Toisaalta tämä lienee kirjailijalta tietoinen valinta, sillä yksilöt eivät uniikkeina persoonina ole tämän kokoelman keskiössä. Pikemminkin olennaista on tunnelma, teot, tapahtumat, nuoruus ylipäänsä.

Joen kanssa ei ole paljon puhumista, koska hän on ääliö. En tiedä, mitä hän luulee olevansa tai miksi hän luulee olevansa olemassa. Joidenkin ihmisten elämä on kai sellaista, että kukaan ei sano heille, mitä heidän pitäisi olla, joten he eivät ole mitään. Ennen vanhaan kaiken sai jo syntymässä, valinnat oli tehty, ja siinä sitä viljeli maata kuolemaansa asti tai tyhjensi kuninkaallisia vessoja. (Jack-O', s. 196)

Palo Alto on aika rankka lukukokemus, sillä se ei anna juurikaan toivoa tähän hetkeen. Nuoren arki ei ole helppoa eikä aina edes siedettävää, vaan sen eläminen voi johdattaa hyvin harkitsemattomiin tekoihin, rötöksiin, rikoksiin ja väkivaltaan. Kiintymys, ystävyys, rakkaus - tuntemattomia käsitteitä kaikki. Kokoelman nuoret elävät tasan ja vain oman napansa ympärillä, jolloin muut ihmiset ovat pääasiassa jotain, mitä voi käyttää hyödyksi jollain tavalla, kuten tekee vaikkapa nuori jamppa, joka alkaa järjestelmällisesti parittaa koulun uutta tyttöä, joka taas luulee (tai toivoo) olevansa tämän tyttöystävä.

Vanhemmat loistavat poissaolollaan, sillä heillä lienee muuta tekemistä kuin olla vanhempia lapsilleen. Opettajat tai valmentajat tai sosiaalityöntekijät eivät juuri vakuuta hekään. Osa tekee vain työtään, eikä tippaakaan enempää (aina eivät sitäkään), osa ryhtyy uudeksi lenkiksi hyväksikäytön ketjuun. Franco näyttää vanhan totuuden jälleen uudessa valossa: ulkokuori pettää, myös keskiluokka on onnetonta.

Huumoriakin kirjassa on, joskin hyvin mustaa sellaista. Palo Alto keikkuu jossain kurkkua kuristavan ahdistuksen ja inhorealismin välimaastossa, sillä voisin hyvin kuvitella sen olevan jollain tasolla, valitettavasti ehkä jopa kokonaan, täyttä totta.

Muita aatoksia: Hanna/Kirjainten virrassa ja Anu/Kirjaston kummitus.

So American: Dirty Realism. 

Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja.
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos & Söderströms 2011
347 s.
Camera Obscura (2009)

Kirjastosta.


Hän osti minulle taloni ja sitten hän osti minulle sydämeni. Minä olen hänelle kiitollisuudenvelassa elämästäni. Mutta millaisesta elämästä. (Sapfon fragmentit, s. 320)

Parikymppinen opiskelija Ida tuskastuu elämään ja ennen kaikkea kuluttamaan luonnonvaroja. Ainoa kestävä ratkaisu, jonka aidosti maailmasta välittävä ihminen voi tehdä, on hänen mielestään tappaa itsensä. Ja niin Ida hyppää.

Camera Obscurassa on seitsemän pitkähköä novellia, jotka kaikki kietoutuvat tavalla tai toisella, selkeämmin tai etäisemmin Idaan. Opiskelija aloittaa koko sarjan, ja siinä kerrotaan Idan elämästä ja läheisistä, etenkin hänen isästään ja itsemurhan selvittämisestä. Tämä on ehkä perinteisin kokoelman novelleista, ja se antaa selkärankaa muille.

Suden vuodessa Idan ekoanarkistiystävät muuttavat metsämökkiin elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää. Kahden pariskunnan rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole niin idyllistä kuin he ovat ehkä odottaneet. Metsässä vaanii jokin uhkaava, jokin paha, jota ei vahvimmallakaan aatteella saa kuriin. Tämä nousi toiseksi suosikikseni.

Nukentekijän lapset on tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa auki menneisyyttään toisessa ajassa ja paikassa, kaukaisessa kaupungissa, jossa tapahtuu lasten sarjamurha. Samalla hän joutuu katselemaan muuttuvaa nykyisyyttään sellaisistakin näkökulmista, joita ei olisi halunnut valita.

Camera Obscura -novelli vie valokuvaaja-Lauran ulkomaille, näennäisesti työmatkalle, mutta todellisuudessa pikemminkin pakoon hänen itsensä rakentamia, luhistumaisillaan olevia elämän käänteitä. Laura on yksinäinen, kylmä, jotenkin tunteettoman oloinen nainen, josta kuitenkin paljastuu mielenkiintoisia puolia novellin edetessä.

Sinivuokkokunnas kertoo siitä, mitä tapahtuu kun oikeus otetaan omiin käsiin. Keski-ikäisen pariskunnan takapihalle ollaan alkamassa rakentaa golfkenttää, eivätkä he tai muutkaan lähiseudun asukkaat ole ajatuksesta yhtään innoissaan, vaikka sen on kunnallispoliittisesta näkökulmasta tarkoitus tuoda seudulle mainetta ja mammonaa. Päähenkilön muutos tavallisen kiltistä keski-ikäisestä suorastaan vihaiseksi terroristiksi on uskottavasti kuvattu.

Sapfon fragmentit kertoo sänkyynsä sidotusta naisesta, jonka elämä ei mennyt niin kuin piti, ei edes kalliisti ostetussa Tulevaisuudessa. Tämä oli toinen suosikkini, sillä tunnelma novellissa oli ihastuttavan outo: kuin Stepfordin naiset Espoossa.

Kokoelman päättää lyhyt Laajakulma, Ida # 2, jossa vielä palataan alkuun ja tarjotaan hieman vastauksia, ehkä. Tai sitten lisää kysymyksiä.
 
Camera Obscura on runsas ja voimakas novellikokoelma, tai Lumiomenan Katjan termiä lainatakseni, mosaiikkiromaani. Siinä on kiehtovia teemoja luonnon ja ihmisen suhteesta, hierarkioista ja vallankäytöstä, pahasta sisällämme. Holmströmin kieli on kaunista, mutta jotenkin outoa korvaani, hieman raskasta. Yksityiskohtaista kuvailua on paljon, mistä Morrekin arviossaan antaa moitetta. Keskittymiseni ei aina riittänyt, ajatus harhaili.

Odotin tältä kirjalta yksinkertaisesti liikaa.

Yleensä pidän siitä, että tunnelmaa rakennetaan suhteellisen hitaasti, ja aivan ehdottomasti tunnelma saa olla synkkä. Niin oli nytkin, mutta kuten Liisa, minäkin koin sen paikoin turhankin raskaaksi ja hitaaksi. Mentiin siis himpun verran liian pitkälle sillä seurauksella, että muutamissa kohdin tuntui, etten saa sivuja kääntymään millään eteenpäin. Aavituksen tiiviimpi muoto niin kielessä kuin sisällössäkin olisi ollut enemmän mieleeni.

Ehdottoman positiivista on se, että jäin miettimään Camera Obscuran teemoja ja joitakin juonenkäänteitä pitempäänkin lukemisen jälkeen. Totesin, etten ehkä ollut koko ajan ihan parhaassa vireessä: paljon jäi kaiketi tajuamatta, kun eteneminen väsytti ja tuskastutti. (Miksi siis lukea silloin? Niinpä. Kysyn sitä usein itseltäni. Yleensä jätänkin kirjan sellaisten tuntemusten vallassa joko tauolle tai kesken, mutta nyt en pystynyt. Olkoon se kunniaksi Holmströmille: halusin kaikesta huolimatta lukea Camera Obscuran loppuun ja vieläpä suhteellisen nopeasti.) Vaikka koin, etten aivan ollut kirjallisuuden vietävänä, tunnen saaneeni varsin paljon irti ja jälleen kerran osoituksen siitä, kuinka suuri merkitys kirjan tunnelmalla voi olla, ja kuinka haastavaa sen luominen on. Ja kuinka vähästä on kiinni, mennäänkö rajan yli.   

Camera Obscuran ovat lukeneet siis myös Katja, Morre ja Liisa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat
Underbara finlandssvenskor vid papper: Finlandssvenska damer 

Katso minuun pienehen + suunnitelma

Olen palannut etelään aivan tolkuttoman tylsän junamatkan jälkeen. Jätin mummin vähän raskain sydämin, vaikka hän kohtalaisessa kunnossa nyt onkin. Kyllähän sitä aina miettii kaikenlaista...

Nyt olen yrittänyt kääntää koko asunnon ympäri löytääkseni uusittavaksi menevän reseptin, mutta ei löydy ei. Saakeli. Kai se on uskottava, että se on hukassa. Huoh. Inhoan asioiden selvittelyä puhelimitse, sillä olen ehdottomasti nettityttö: kaikki, siis aivan kaikki asiat, jotka vaan voi hoitaa netissä, hoidan siellä. Puhelimeen tartun vain äärimmäisissä tilanteissa. Nyt taitaa sitten olla sellainen tilanne. (Kerrottakoon, että toki kykenen normaaliin puhelimen välityksellä tapahtuvaan kanssakäymiseen kuten kuka tahansa tavallinen ihminen, mutta en vain valitse sitä ensisijaiseksi kommunikointikeinoksi, jos muitakin mahdollisuuksia on tarjolla.)

No niin. Ennen Lapinmatkaa ehdin lukea yhden kirjan, josta tekee mieleni hieman jupista. Lisäksi se on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Karoliinan Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen, joten onhan siitä kirjoitettava!

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen
Suomentaja: Laura Beck
Teos & Söderströms 2009
288 s.
Se till mig som liten är (2009)

Kirjastosta.


Kasper on päälle parikymppinen pohjanmaalainen nuori mies, joka asuu edelleen kotonaan reumaattisen äitinsä ja hiljaisen isänsä kanssa. Hän käy töissä varastolla, trukkikuskina, ja työkaverinaan  hänellä on sanavalmis nuuskahuuli Porno.

Kasper tapa lukiota käyvän Linan ja rakastuu. Linan perheeseen kuuluu jo eläkkeellä oleva isä ja uskosta sairastunut äiti. Linakin kokee vetoa äitinsä kirkkoa kohtaan, mihin Kasper suhtautuu varoen. Nuori rakkaus on kuitenkin voimakas ja joustaa. Samalla, kun suhde Linaan kasvaa ja kehittyy, Kasper alkaa muistaa kipeitä asioita menneisyydestään. Käykö syyllisyys vielä liian raskaaksi kantaa?

Ei. En pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Melkeinpä ainoa syy, jonka vuoksi luin sen loppuun, oli Karoliinan haaste (halusin avata osallistumiseni vaikka hammasta purren! heh) ja toisaalta se, että tietyn pisteen jälkeen oli vain saatava tietää, mitä ihmettä stooriin vielä kuuluu.

Tässä oli ihan liikaa kaikkea, eikä oikeastaan mitään.

Tarinassa on potentiaalia, totta kai. Nuori jamppa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla etsii itseään ja rakastuu. Ok. Tyttöystävä on muutaman vuoden nuorempi, kirkasotsainen ja uskonnollisesta perheestä. Seksi ei siis kuulu kuvioon, sillä sitä odotetaan aviovuoteeseen. Tämä aiheuttaa nuoressa miehessä tietynlaisia paineita. Ok. Anoppikokelas on hurahtanut Jeesukseen ja päätyy lopulta suljetulle osastolle. Ok. Syyllisyys kalvaa vanhaa koulukiusaajaa (siis Kasperia), kun hän huomaa kiusaamisen kohteen kuolinilmoituksen paikallislehdessä. Alkaa itsetutkiskelu ja menneisyyden ruodinta. Löytyy vähän uusiakin syitä tuntea syyllisyyttä. Ok. Nuoren miehen mieli ei ehkä olekaan niin vahva kuin ulospäin annetaan ymmärtää. Ok.

Ja loppuratkaisu, voi hyvänen aika. On siinä draamaa kerrakseen. Traagisia tapahtumia, joo-o, mutta minun piti tosissaan keskittyä, etten olisi alkanut tirskua holtittomasti.

Ai että kun harmittaa – olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Mutta ei, siinä ei ole mitään, mistä ottaa kunnolla kiinni. Valitettavasti.

Pidin kyllä kirjan miljööstä, joka on minulle aivan vierasta Suomea. Mietin juuri eilen, kun puksutin junalla läpi puolen Suomen, että paljon olisi paikkoja ihan kotimaassakin, joissa en ole koskaan käynyt vaikka haluaisin. Esimerkiksi länsirannikko on minulle aivan vierasta seutua. Korkea-aho onnistuu kyllä kuvaamaan ympäristöä mielenkiintoisesti, siitä pisteet hänelle. Hiljaiset kylätiet ja humisevat metsät, ne tuntuvat. Harmi vaan, että tarinassa piti olla niitä ihmisiä.

Kirjan henkilöt ovat todellisen tuntuisia ja heistä on pyritty tekemään monivivahteisia – aluksi. Tarinan edetessä mennään kuitenkin niin paljon yli että roiskahtaa, ja oikeista ihmisistä tuntuu tulevan karikatyyrejä. Linan äidillä on vain uskosta sairas mielensä, Linan isällä perheen koossapitämisen vastuu, Linalla hyveellisyys (tai siihen pakonomaisesti pyrkiminen) ja Kasperilla syyllisyys vähän kaikesta.

Syyllisyys on hieno teema kirjallisuudessa, ja luen siitä mielelläni. Nyt on kuitenkin niin, että Katso minuun pienehen vetää sen niin pahasti yli ja alleviivatuksi, että minua ärsytti lukiessa toden teolla. Vähän enemmän olisi voinut jättää ilmaa ja tilaa lukijalle. Itse asiassa aika hiton paljon enemmän.

Kaj Korkea-aholta on tulossa syksyllä uusi romaani, Tummempaa tuolla puolen, Teokselta, ja voi olla, että joudun sitä kuitenkin tästä kokemuksesta huolimatta (tai juuri siksi) vähäsen vilkaisemaan. Teoksen katalogi lupaa "hyytävää kauhua ja hykerryttävää naurua samassa romaanissa". Katsotaan, mitä Kaj seuraavaksi tarjoilee.

Myös Jaakko on lukenut Katso minuun pienehen.

Tästä kirjasta siis aloituspiste Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen (Finlandsvenska herrar) sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (vaikka aarre jäikin löytymättä) osioon Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla (sillä Korkea-aho ei taida enää olla haasteen tarkoittama esikoiskirjailija uuden romaanin ollessa jo melkein painossa).

---

Kerrottakoon vielä, että olen vähän tehnyt suunnitelmia, joista (tärähtänyt) kuva saattaa antaa jonkun vihjeen...

Saattaapa nimittäin olla, että tulevana sunnuntaina tässä osoitteessa huhkitaan 24 h -lukumaratonilla, ellei nyt mitään ihmeitä satu. Katsotaan!