Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.

Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.

Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus meni kirjastovaraukseen vain ja ainoastaan muista blogeista lukemieni hyvien arvioiden myötä. Muuten se olisi – ikävä kyllä – livennyt tarkkaamattomaksi käyneiden silmieni ohi. Onneksi niin ei käynyt.

Kirkkauden päähenkilö ja minäkertoja on uusiseelantilainen Janet Frame, köyhän perheen kasvatti, josta tulee ensin nuori opettajatar, sitten mielenterveyspotilas ja lopulta kirjailija. Frame (1924–2004) kirjoitti laajan tuotannon, joka on pidettyä ja arvostettua, vaan toistaiseksi suomentamatonta.

Kirkkaus ei ole missään nimessä elämäkerta. Se on fiktiota, kuvitelmaa, jossa on mukana rippusia historiaa. Se on vahva, hallittu romaani, joka muodostaa monisärmäisen, aina uusia kulmia avaavan kokonaisuuden. Janetin ääni on vahva: se on kirjailijan, taiteilijan ääni siinä missä herkän ja haavoittuvan poikkeusyksilön.

Janet suljetaan vuosiksi mielisairaalaan skitsofreenikon leima papereissaan ja hän joutuu kokemaan esimerkiksi lukemattomia sähköshokkihoitoja muusta ankeasta sairaalaelämästä puhumattakaan. Pelkäsin etukäteen kirjan mielisairaalaosioita, sillä mitä enemmän psykiatrisen sairaanhoidon historiaan tutustun, sen vastenmielisemmältä se tuntuu. Eikä pelkästään tunnu – se on sitä. Jalonen on rakentanut kerrontansa kuitenkin siten, ettei ahdistus kasva yltiöpäiseksi. Mässäily ja kauhistelu loistavat poissaolollaan, jäljelle jää ihmetys ja eräänlainen voimaton tyhjyys.

Ongelmallista toki on, kun oikean ihmisen elämästä ja ajatuksista kirjoitetaan fiktiota. Vaaran paikkoja on paljon. Olen ollut aiemmin hyvinkin skeptinen tätä lajityyppiä kohtaan – pelännyt sen tekevän hallaa ihmisen oikeudelle olla oma itsensä myös jälkipolvien silmissä – mutta esimerkiksi keväällä lukemani Joyce Carol Oatesin Blondi (jonka näemmä myös kuvasin parvekkeellamme verhojen raossa, heh) jysähti sen verran kovaa, että oli pakko antaa uusi mahdollisuus.

Toisaalta Kirkkaus antaa keskimääräiselle suomalaislukijalle vapauksia: minä en ainakaan ollut Janet Framesta aiemmin kuullutkaan, joten mitään ennakko-oletuksia tai -tietoja ei ollut haittaamassa tutustumista. Eikä kirja ole tyyliltään sellainen, että sen fiktivisyyden ohimennen unohtaisi, vaan se on vimmaista tekstin virtaa, ajatusten ja mielikuvien juoksua, tunnetiloja ja yhä uutta kohti kurkottamista.

Jalosen romaani ei ole mikään läpihuutojuttu tai aivojennollausluettavaa. Se on kirjoitettu vaativalla kielellä, sen tempo riuhtoo, ajat ja paikat vaihtuvat ja minäkertojan monimutkainen mieli johdattelee paikoin kauas alkupisteestä. Kirkkaus on osoitus kirjoittamiseen ja kieleen rakentuvasta voimasta: kuinka se kiskoo pintaan ja pitää siellä, kiertyy ja joskus koreilee, mutta onnistuessaan sykkii elämää viimeiseen pisteeseen saakka.


Riitta Jalonen: Kirkkaus
Ulkoasu: ?
Tammi 2016
352 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Pieni kirjasto, Kirjakirppu, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus, Usva, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi...