Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä

Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Glasgowlaisten sisarusten Marnien ja Nellyn elämä heittää melkoisen voltin jouluaattona. Heidän isänsä Gene on kuollut sänkyynsä ja äiti Izzy hirttäytynyt ulkovarastoon. Varsinaisen surun sijaan tytöt heräävät toimintaan. Vanhemmat on haudattava, ettei kukaan ulkopuolinen vain sotkeudu heidän elämäänsä. Huurteiseen maahan tehdään monttu ja haudan päälle istutetaan laventelia. Ongelma ratkaistu.

Marnie ja Nelly tulevat tosin huomaamaan, että vanhempien – huonojenkin – poissaolo vaikeuttaa alaikäisten lasten elämää huomattavasti. Vaikka Gene ja Izzy olivat umpisurkeita vanhempia, he sentään olivat jonkinlainen suoja yhteiskunnan koneistoa vastaan. Toisaalta he olivat myös pikkurikollisia, huumeaddikteja ja rahattomia luusereita, minkä lapset toki jo tiesivät, mutta jonka kanssa he joutuvat nyt tekemisiin enemmän kuin haluaisivatkaan, sillä vanhemmilta jäi velkoja ja täyttämättömiä lupauksia.

Samalla kun Marnie ja Nelly tempoilevat eteenpäin, naapurin ikääntynyt homomies Lennie tekee tiliä elämästään kuolleelle puolisolleen (joka puolestaan on haudattu aivan asiaankuuluvalla tavalla). Lennie on tuomittu alaikäisen seksuaalisesta ahdistelusta ja saa tuta, ettei mitään anneta anteeksi. Tyynesti hän siivoaa ja maalaa piiloon yhä uudelleen ilmaantuvat solvaukset ja uhkaukset. Lennie kiinnittää kuitenkin huomionsa naapuriperheen tapahtumiin ja ihmettelee, mihin Marnien ja Nellyn vanhemmat ovat joutuneet. Hän ottaa tytöt suojelukseensa.

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema on sirpinterävän mustan huumorin värittämä kertomus sisaruudesta ja solidaarisuudesta. Se yllättää tarkkanäköisyydellään ja karuudellaan, ilahduttaa moni-ilmeisellä kerronnallaan ja koskettaa aihepiirillään. Kolmen minäkertojan kautta näkökulma laajenee ja koetut hetket ristivalotetaan tehokkaasti.

Marnie on 15-vuotiaana pakotettu olemaan jo liian kokenut. Hän on kuin raivokas tiikeri suojellessaan jäljellä olevaa perhettään eli itseään ja pikkusiskoaan. Marnie on älykäs ja lahjakas, mutta taitojen ja tunteiden kanavoinnissa on vielä harjoiteltavaa. Kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä – ei ole ehkä edes halunnut nähdä piikkien alle. Nelly on muutamaa vuotta nuorempi ja elää toisenlaista todellisuutta, joka on hyvin organisoitu ja tarkkaan määritelty. Nellylla on sangen yksioikoinen näkemys maailmasta, vahva tarve ennustettavuuteen ja järjestelmällisyyteen. Kaaoksessa vuosikaudet ollut perhe-elämä ja nyt vanhempien kuoleman laukaisema kriisi eivät Nellyn olemista ainakaan helpota.

Mehiläisten kuolema on tarina, jonka kierrokset kovenevat vähitellen mutta väistämättä. O'Donnell heittää yhä uusia täkyjä mukaan ja vaikka mahdollisuudet olisivat suuret keittää koko soppa pohjaan, tarina kantaa loppuun asti. Se saa ajattelemaan yhteiskunnan ja yhteisön rakenteita ja oletuksia, huokaamaan syvään viranomaistoiminnan sokeuden edessä ja arvostamaan huolenpitoa, sitä pientäkin, jota joskus hyvin epätavanomaiset tahot voivat tarjota.


Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Suomentaja: Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013
304 s.
The Death of Bees (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Usva, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kartanon kruunaamaton lukija

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 51. Kirjassa on iäkäs päähenkilö.

Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla

Katharine McGeen nuorille aikuisille suunnattu Tuhat kerrosta -sarja pääsi yllättämään minut takavasemmalta, kun maaliskuussa "vähän vain vilkaisin" sen ensimmäistä osaa Pudotus. Koukutuin kirjaan tehokkaasti ja nautin yllättävän paljon hienostonuorten kieroilusta 2100-luvun New Yorkissa. Olikin ilo tajuta, että toisen osan suomennos ilmestyy tänä keväänä.

Tässä tekstissä tulee väistämättä juonipaljastuksia ensimmäisen osan tapahtumista, joten jos niitä pelkää, kannattaa ehdottomasti lukea ensimmäinen kirja ensin.

Kuten sarjan avaus, myös Huipulla alkaa kuolemantapauksesta. Nimettömäksi jäävä tyttö hukkuu, ja lukija jää miettimään, kuka kuollut on. Palataan kaksi kuukautta ajassa taaksenpäin, jolloin Tornissa on koettu tragedia, kun melkoiseen pyöritykseen elämässään joutunut Eris on pudonnut hämärissä olosuhteissa Tornin huipulta kuolemaan. Vain katolla olleet nuoret tietävät, mitä on tapahtunut: Erisin luokkakaveri, omista syistään huomattavan tulistunut Leda on tyrkännyt tämän raivoissaan alas.

Leda puolestaan tietää dramaattisen tapahtuman todistajista asioita, joita nämä eivät kuollakseenkaan halua julkisuuteen. Hakkeri Watt on ohjemoinut laittoman kvanttitietokoneen, Tornin alakerroksista kotoisin oleva Rylin on sekaantunut huume- ja lääkekauppaan, kattohuoneistossa elävät adoptiosisaruksesta Avery ja Atlas ovat rakastuneet – toisiinsa. On syitä pitää suunsa supussa.

Tornissa elämä on kuitenkin jatkunut Erisin kuoleman jälkeen. Rylin on saanut stipendin Berkeleyhin, jossa muut hienostonuoret ovat käyneet koulua jo pidempään. Hän päätyy suositulle holografiakurssille, jota vetää maailmankuulu nuori ohjaaja, joka huomaa oppilaansa lahjakkuuden. Myös Leda on samalla kurssilla ja tytöt huomaavat päätyvänsä tekemisiin keskenään enemmän kuin kumpikaan haluaisi. Samalla Eris törmäilee edelleen entiseen ihastukseensa Cordiin, jolta varasti aiemmin lääkkeitä maksaakseen entisen poikaystävänsä huumevelkoja.

Avery ja Atlas ovat jatkaneet salasuhdettaan, mutta kipuilevat sen kanssa ja pelkäävät jäävänsä kiinni vanhemmilleen tai kelle tahansa. Heidän isänsä onkin suunnitellut Atlasille haastavaa työtehtävää juuri valmistuneissa Dubain kaksoistorneissa. Watt puolestaan stressaa yliopistoon pääsyä ja Nadia-kvanttinsa paljastumista. Hän pyrkii kaikin tavoin lepyttelemään Ledaa, jottei tämä paljastaisi mitään.

Samaan aikaan Torniin on saapunut salaperäinen parivaljakko, äiti Elise ja tytär Calliope, joiden menneisyydestä ei tiedetä mitään – syystäkin. He ovat erikoistuneet korkeatasoisiin ja rahakkaisiin huijauksiin ja muuttamaan aina tarpeen vaatiessa uuteen ympäristöön ja uuteen alkuun. Calliope iskee silmänsä Atlasiin, eikä Avery ole asiasta lainkaan ilahtunut...

Todettava on, että olin edelleen Katharine McGeen vietävänä. En ole aiemmin huomannut itsessäni suurta kiinnostusta vastaavanlaisiin kieroilutarinoihin, mutta Tuhat kerrosta -sarjan kanssa olen ollut aivan pähkinöinä. Tarina on viihdyttänyt, ilahduttanut, koukuttanut ja ärsyttänyt. Sanomattakin on selvää, että odotan kolmatta osaa innolla. Toisaalta on myönnettävä, että jossain Huipulla-kirjan loppupuolella aloin jo hivenen kyllästyä sen henkilöihin, ehkä Wattia ja Ryliniä lukuunottamatta, joten ehkä hyväkin, että väliä seuraavaan kertaan tulee.

McGeen luoma maailma on siinä mielessä kiehtova tulevaisuudenkuvaus, että se ei ensisijaisesti ole synkkä. Teknologia on kehittynyt ja parantanut ihmisten elämää monella tapaa: henkilökohtainen yhteydenpito, arkielämän fasiliteetit, ravinto ja matkustaminen ovat esimerkiksi huikealla tasolla. Toki varakkuuserot ovat suuria ja rahalla saa enemmän ja parempaa kuin ilman sitä, mutta noin lähtökohtaisesti maailma ei ole pilalla ja tuhon kynnyksellä.

Suosittelen ehdottomasti Tuhat kerrosta -sarjaa viihteen, kieroilun, ihmissuhdesotkujen ja juonittelun ystäville. TV-sarjakin on ilmeisesti tekeillä.


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2018
443 s.
The Dazzling Heights (2017)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Jatko-osa sarjaan), Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja)

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)

Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)

Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.

___________

Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Ihastuttavan vanhanaikainen kesäjännityskirja tämä Karin Erlandssonin Kuolonkielot. Suosittelen luettavaksi mökkiterassille, riippumattoon, puistoon tai laiturille. Mutta vältä kielon kasvupaikkoja...

Mistä on kyse?

Nuori toimittaja Sara Kvist lähtee töihin Pohjanmaan rannikolle paikallislehteen. Pikkukaupunki houkuttaa työn lisäksi siksi, että siellä asuu kiehtova uusi poikaystävä, hevostallia pyörittävä Robert. Saran hommiin kuuluu mitättömien paikallisuutisten raapustelua, mutta juhannus muuttaa kaiken: metsästä löytyy paikallisen naisen ruumis.

Erlandsson rakentaa tarinaansa lyhyin luvuin ja selkein lausein. Henkilöhahmoja on suhteellisen paljon, mutta paketti pysyy kasassa. Saran ja Robertin lisäksi tutustutaan eläkeläisrouva Leaan, joka suree edelleen jo vuosia sitten kuollutta puolisoaan, toimituksen muihin työntekijöihin kuten päätoimittaja Gunnariin ja valokuvaaja Oskariin, kuolleen naisen Monikan perheeseen sekä seurakunnan uudehkoon naispappiin Linnaan.

Kirjassa eletään kesää 1992, ja vaikka itse olen liian nuori muistamaan aikuisten maailmaa tuolta ajalta – olin menossa kouluun samana syksynä – ysärihenkeen oli helppo solahtaa. Paikallislehden toimitus päivystää tietenkin lankapuhelimen ääressä, tiedonkulku malttaa odottaa seuraavan päivän lehteen, kuvat kehitetään toimituksen pimiössä ja tahti on muutenkin rauhallisempi ja hötkyilemätön.

Linnan kautta aikanaan tuore naispappeus ja sen aiheuttama kitka tulee konkreettiseksi. Näin melkein 25 vuotta myöhemmin on uudet kiistanaiheet, mutta jotain kovin tuttua Erlandsson teeman kautta onnistuu kuvaamaan.

Kuolonkielot keskittyy pienen yhteisön sisäisten jännitteiden, roolien, salaisuuksien ja säröjen ympärille. Poliisityöskentelyä sen sivuilla ei ole, joten siinä mielessä kyse on virkistävästä vaihtelusta tavanomaisemmin lukemaani rikoskirjallisuuteen. Tunnelma on jossain määrin staattinen, eikä sydän nyt suoranaisesti pamppaile tämän tarinan kuluessa, mutta mukavaa viihdettä kirja kyllä tarjoaa.


Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Suomentaja: Taija Mård
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S & S 2016
263 s.
Missdåd (2016)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Jihuu, saan avattua lopultakin Kirjaherbario-haasteen kielolla (Convallaria majalis). Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä toimittajan ammatti kutkuttelee edelleen aika ajoin...

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Tässä on mainio dekkari Helsinki-faneille!

Samuel Davidkin – syntyperäinen helsinkiläinen, kuinkas muuten – avaa dekkarillaan Esikoisten lunastus sekä oman kirjailijanuransa että mitä ilmeisimmin uuden kotimaisen rikoskirjasarjan. Olen tästä iloinen.

Kirjan päähenkilöitä on kaksi. Poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevällä Leo Askolla on omalaatuinen tapansa tutkia rikoksia, eikä tätä aina katsota hyvällä. Asko pelkääkin aktiivisesti työpaikkansa menettämisen puolesta. Kun hän saa tutkittavakseen erään erikoisia piirteitä saavan tapauksen, neuvot ovat paikallaan. Niinpä Asko ottaa yhteyttää entiseen kollegaansa Daniel Janovskyyn, joka on siirretty mielenosoituksellisesti toisiin tehtäviin hänen kieltäydyttyään työskentelemästä sapattina. Janovskylla on arvokasta tietoa ortodoksijuutalaisista, joiden voi perustellusti päätellä liittyvän tapaukseen.

Paljastuu, että Helsingillä on merkittävä rooli eräässä juutalaisten perimätiedossa kulkevassa tarinassa, josta myös rikolliset ovat pelottavan kiinnostuneita.

Esikoisten lunastus on mukaansatempaava ja herkullinen dekkari. Sen päähenkilöillä on luonnollisesti omat murheensa ja salaisuutensa, mutta tarina itsessään kantaa jo pitkälle ilman niitäkin. Suomenjuutalaisten perinne ja historia herättelevät mukaansa, miljöö kirjassa on elävä ja aito ja käänteitä ja koukkuja on riittävästi, jotta lukeminen tuntuu nautinnolliselta.

Asko ja Janovsky ovat ehkä himpun verran turhan silopintaisia nuorukaisia, mutta toisaalta pidän sitä mukavana vaihteluna juoppoihin ja depressiivisiin poliisihahmoihin verrattuna. Asko on todellinen siveyden sipuli ja gentlemanni deittailemaansa asianajajaa kohtaan, jopa siinä määrin, että luulen hänen tipahtaneen vähän vahingossa 2010-luvulle jostain yli puolen vuosisadan takaa. Janovskyn juutalaisuus tuo tarinaan oman twistinsä, ja sen siivellä aihepiiristä saadaan kerrottua lukijalle luontevasti ilman vaivaannuttavia luennointiosuuksia.

Ehdottomasti vaikuttavinta on hieno kaupunkikuvaus. Helsinki todella herää eloon Davidkinin käsittelyssä, kadut ja kulmat kulkevat lukijan silmien edessä ja tapahtumapaikat näkee elävänä mielessään. Toisaalta en tiedä, häiritseekö tyyli niitä lukijoita, joiden arkipäivään ei kuulu Helsingin kantakaupungissa kulkeminen. Jääköön se heidän päätettäväkseen.

Toivon Davidkinin kirjoittavan kirjalle pian jatkoa. Seikkailu on vasta alussa!


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Ulkoasu: Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2016
301 s.

Kirja saatu kustantajalta Bloggariklubilla.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Helmet-haasteen kohta 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Murha Mesopotamiassa, Agatha Christie 125 vuotta ja Idän pikajuna -haastekoonnit

Lomaan kuuluu ehdottomasti kunnon dekkari, ja kukapa muu sellaisen käytännössä varmuudella tarjoaisi kuin Agatha Christie.

Murha Mesopotamiassa on tarina, jonka meille kertoo sairaanhoitaja neiti Amy Leatheran. Hän on työkomennuksella Irakissa ja päätyy seuraavaan työtehtävään eräänlaiseksi seuraneidiksi. Arkeologisilla kaivauksilla oleva retkikunta on jollain tapaa kummallinen, ja kaivausten johtajan vaimo rouva Leidner tuntuu pelkäävän jotakin. Hänen seurakseen neiti Leatheran saapuu.

Retkikuntaan kuuluu monenlaista väkeä: on pappia, valokuvaajajaa, intohimoista arkeologia... Murhan tapahtuessa käytännössä kaikki ovat epäiltyjä, sillä ulkopuolista henkilöä ei taloon ole voinut päästä – ja alibit ovat heikkoja. Sattumalta lähistöllä oleskellut Hercule Poirot tarttuu tietenkin toimeen ja alkaa ratkoa mystisen tuntuista tapausta. Pian tapahtuva toinen murha ei ainakaan helpota arvoitusta!

Ah, kunnollinen suljetun tilan mysteeri! Kiitos rouva Christie tästä ilosta! Verrattuna siihen Poirotiin, jonka luin lauantaina lukumaratonilla, tämä oli aivan erinomainen tapaus. Tietenkin loppuratkaisu on sen verran mielikuvituksellinen, etten ollut omani kanssa lähimaillakaan, mutta pakko todeta, että hyvää rikosviihdettä kyllä sain. Mistä nämä kaikki murhatavatkin on keksitty? Kaikkea sitä...

Christiet tarjoavat pääosin maittavaa ja kutkuttavaa lukuiloa. Niissä on kunnollista vanhan ajan tuntua, herrasmiehiä ja huijareita, luokkayhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden tiukat normit ja hupaisat tavat, erikoisia ihmisiä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Jotenkin tuntuu, että jos ottaisi kovasti päähän tai lukuinto olisi kateissa, Christien kirja auttaisi siihen. Ehkä niissä on jotain turvallista: on aika varma, että tietää mitä saa. (Joskaan syyllistä ei perhana vieköön kyllä itse löydä.)

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ulkoasu: Samuli Alapuranen
WSOY 2015 (1. painos 1957)
279 s.
Murder in Mesopotamia (1936)

Kirjastosta.

Muutkin ovat pähkäilleet kirjan parissa, esimerkiksi Jokke, MarikaOksa, Salla, Elina, Paula, Jassu ja Aletheia.

______

Olen tässä pohdiskellut, että loppujen lopuksi en olekaan tainnut lukea ihan mahdottoman montaa Christien kirjaa. Joskus varhaisteininä varmaan useamman, jokusen jonain opiskelukesänä, ja nyt blogiaikana neljä, joista kolme tänä vuonna: tämä Murha Mesopotamiassa, lauantainen Neljä suurta ja kesällä lukemani Rakkauskirjeiden salaisuus. Tämän vuoden lukukokemuksilla osallistun Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä vielä 10.1. saakka, mutta omat dekkarihetkeni taitavat olla nyt toistaiseksi luetut.

Luetut kirjat siis:

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (1925/1985)
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936/1957)
Agatha Christie: Neljä suurta (1927/1978)

Kiitos Jassulle hauskasta haasteesta, joka tarjosi lukemisen iloa ja murhamysteerejä!

Muutaman päivän kuluttua eli vuoden lopussa päättyy Sheferijm-blogin hauska Idän pikajuna -lukuhaaste. (Ainon uusi blogi täällä.) Idän pikajunalla oli siis tarkoitus matkustaa Pariisista Istanbuliin junan pysähdyspaikkoja suinkaan unohtamatta. Lähdin kunnianhimoisesti matkaan ja pyrkimyksenä oli kulkea reitti järjestyksessä. Ihan täyteen suoritukseen en päässyt, sillä puksuttelin lopulta eteenpäin pysähtymättä Bukarestiin tai Varnaan. Yhtä kaikki luin kuusi kirjaa ja pääsin Istanbuliin asti, nimikkeekseni sain siis Tottuneen matkustelijan.

Luetut kirjat:

1. Pariisi (Ranska) – Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar

2. Strasbourg (Ranska) – Nicolas Freeling: Leski 

3. München (Saksa) – Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

4. Wien (Itävalta) – Douglas Coupland: Eleanor Rigby

5. Budapest (Unkari) – Julie Orringer: Näkymätön silta

6. Bukarest (Romania) 

7. Varna (Bulgaria) 

8. Istanbul (Turkki) – Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Kiitos Ainolle haasteesta, joka tosiaan oli varsin haastava!

______

Ensi vuodelle on taas uudet haastekujeet. Avasin blogissani marraskuussa Kansojen juurilla -lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen (mukaan ehtii vielä oikein hyvin, vink!). Aion osallistua myös MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaasteeseen, Ketjukolaajan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen ja Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen. Ja odottelen toki innolla, mitä muita haasteita vielä keksitäänkään!

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva on historiallinen dekkari, jonka miljöönä on 1920-luvun alun Viipuri. Päähenkilö ja minäkertoja on Viipurin Etsivän Osaston komisario Jussi Kähönen, toinen keskeinen henkilö hänen työparinsa Salomon "Ekku" Eckert. Kähönen ja Eckert tekevät parhaansa pyristellessään kieltolain piinaamassa kaupungissa trokareiden, loikkareiden ja pikkurikollisten parissa.

Yhtään helpommaksi työtä ei tee ajan ilmapiiri, joka on väkivaltainen ja salamyhkäinen. Kähönen ja Eckert huomaavat olevansa tekemisissä huomattavasti pikkupiirejä laajempien kuvioiden kanssa, eikä poliittisiltakaan solmuilta vältytä. Kollegoita kuolee ympäriltä niin sattumalta kuin suunnitellummin, eikä poliisin työn järkevyyteen voi aina laisinkaan luottaa – palkka ei ole kummoinen, työsuhde-edut ovat vaillinaiset ja oma terveys on jatkuvasti uhattuna niin virkatehtävissä kuin vapaa-ajalla.

Sinisen kuoleman kuva avaa Karelia Noir -sarjan, joten jatkoa on luvassa. Tämä on Porvalin ensimmäinen romaani, aiemmin hän on kirjoittanut useampia tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva ammentaa todellisista historiallisista tapahtumista, sillä sen kuvaamat poliisisurmat pohjautuvat tositapahtumiin. Samoin ajankuva, tapahtumaympäristö ja historiallinen konteksti valotetaan ja pohjustetaan huolellisesti.

Kähösen ja Eckertin Viipuri ei tarjoa mitään nostalgiamatkaa, vaan se on väkivaltainen, arvaamaton ja jossain määrin synkkä. Poliisin työ kaupungissa on vaihtelevaa ja samalla arvaamattomuudessaan ennakoitavaa: ikinä ei voi olla varma, mitä työvuoro tuo tullessaan. Kähönen pysyy uskollisena poliisin moraalille, mutta Eckert tuntee keinot kiertää ohjesääntöjä ja pitää rimaa muutenkin matalammalla kuin olisi syytä. Tämä saa Kähösen aika ajoin epävarmaksi omasta työnteostaan.

Vaikka selkeästi romaani onkin, Sinisen kuoleman kuva on jossain määrin raporttimainen. Tapahtumia ja anekdootteja luetellaan toisensa perään tarinan varsinaisen pihvin jäädessä sivurooliin. Lukijana jäin epävarmaksi siitä, mitä tarinalinjaa minun olisi kuulunut suurimmalla intensiteetillä seurata ja minkä saattoi jättää sivujuonteeksi. Jännite ei aivan kanna kirjan mittaisesti, vaan tunnelma on lähinnä tarkkaileva ja havainnoiva, toteava eikä niinkään draamaa kehittävä.

Pidän kertojaratkaisua hieman ongelmallisena, sillä minäkertojana Kähönen tuntuu olevan turhankin kaikkitietävä ja pystyvän kuvaamaan esimerkiksi erinäisten virkaveljiensä kuolemaan johtaneita väkivaltatilanteita tarkkaan, vaikkei paikalla ole itse ollutkaan. Ehkä tämä kerrontaratkaisu myös vahvistaa tietynlaista raporttimaisuutta: kenties Kähönen on lukenut kuulustelupöytäkirjoja tai vastaavaa, mutta se jää lukijalle perustelematta.

Viehätyin kovasti Viipurista ja sen asukkaista, jotka Sinisen kuoleman kuvassa muodostavat tärkeän kokonaisuuden. Kieltolain aika on kiinnostava osa suomalaista historiaa, ei vähiten väkivaltaisuutensa ja rikoslukujensa vuoksi. Niihin Porvali tuo historiallisen dekkarin näkökulman, joka on elävä ja uskottava.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
317 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kasoittain kirjoja, Lukuneuvoja, Pekka Jäntti / Keskisuomalainen, Jukka Petäjä / Helsingin Sanomat

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinsonin kirjat alkavat olla minulle mitä suurimmissa määrin helpotusta tuovaa viihdettä. Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas Jackson Brodie -dekkarini tälle syksylle ja sarjassa toki muutenkin. Neljäs osa on jo ilmestynyt suomeksi, se on lukulistallani totta kai.

Maalaiskylässä tapahtuu raaka murha, jonka ainoaksi todistajaksi jää pieni tyttö, Joanna Mason. Hänestä tulee traagisista kokemuksistaan huolimatta (vaiko niiden vuoksi?) työhönsä uppoutunut lääkäri ja sittemmin myös tuore äiti. Pientä lastaan hän rakastaa ylitse kaiken. Lapsen hoitajaksi Joanna on miehineen palkannut teini-ikäisen Reggien. Reggie on luotettava ja jämpti nuori nainen. Oma elämä hänellä kyllä on sekaisin, sillä enää ei ole ketään huolehtimassa hänestä, eikä pakka oikein muutenkaan meinaa pysyä kasassa.

Kun Joannan todistamasta murhasta tuomitun Andrew Deckerin tuomio päättyy ja mies vapautuu, Joanna katoaa.

Jackson Brodie sotkeutuu juttuun jouduttuaan junaonnettomuuteen Edinburghissa ja päädyttyään sitä myötä takaisin yhteistyöhön paikallisen poliisin ja rikosylikomisario Louise Monren kanssa. Jacksonilla on omassa elämässään monenlaista solmua, eivätkä kummalliset tapahtumat ja yhteensattumat auta niiden avaamisessa.

Olen kolmen luetun Atkinsonin dekkarin jälkeen vahvasti sitä mieltä, että tämän brittikirjailijan tyyli on aivan omanlaisensa. Atkinson ei varsinaisesti rakenna jännitystä, mutta sitäkin enemmän hän keskittyy muodostamaan lukijalle monipuolista kuvaa tarinoidensa henkilöistä, heidän elämästään, vaikuttimistaan ja tekemisistään. Näkökulma vaihtuu henkilön mukana, ja kaikkia saadaan tarkastella useampien silmien kautta.

Tapahtumat etenevät vaivihkaisesti, välillä junnataan ja välillä kiihdytetään, mutta nopeus tuntuu aina perustellulta. Henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja etenkin omapäinen Reggie on kiehtova hahmo. Hieman tosin oli pakko nikotella miettiessäni hänen tilannettaan: pohjimmiltaan en pidä ihan uskottavana, että Isossa-Britanniassa huoltajansa menettänyt alaikäinen saisi asua yksin viranomaisten siihen puuttumatta. Ehkä minulta jäi jokin nyanssi huomaamatta.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? on erinomaisen hyvää viihdettä. Se vaatii lukijalta tarkkuutta ja huomion ylläpitoa, mutta rullaa kivuttoman sujuvasti eteenpäin ja antaa sivujensa kääntyä kuin itsestään. Verisen väkivallan sijaan pääpaino on sosiaalisilla suhteilla ja ihmisen moninaisella käytöksellä. Kirja saa miettimään, kuinka poikkeustilanteet ja traumat vaikuttavat, ja kuinka suuri merkitys pikkuruisilla yksityiskohdilla voi toisinaan olla.


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2013
361 s., e-kirja
When Will There Be Good News? (2008)

_____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Lukuneuvoja

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Ystäväni suosituksesta tartuin taannoin ensimmäistä kertaa Kate Atkinsonin kirjaan ja luin Jackson Brodie -sarjan ensimmäisen osan Ihan tavallisena päivänä. Tykästyin kovasti brittikirjailijan tapaan rakentaa tarinaa kiehtovien henkilöhahmojen ja arvoituksellisten joskin myös hyvin tavanomaisten tapahtumien ympärille.

Kaikkein vähäpätöisin asia jatkaa yksityisetsivä Jackson Brodien tarinaa. Jackson on onnekkaiden tapahtumien vuoksi voinut laittaa lapun firmansa luukulle ja keskittynyt ansiokkaasti haaveilemaansa elämään Ranskan maaseudulla. Hän päätyy kuitenkin näyttelijänä työskentelevän naisystävänsä Julian mukana Edinburghin teatterifestivaaleille ja on jälleen kerran keskellä monenlaisia tapahtumia.

Jackson todistaa ruuhkassa herännyttä rattiraivoa, jossa autokuski rusikoi toista. Tilanteen laukaisee niin ikään paikalle sattumalta osunut kirjailija Martin Canning, joka löytää itsestään toimeliaisuutta, jollaiseen ei arvannut koskaan kykenevänsäkään. Martinin osalta asia ei jää tähän, vaan hänen vaatimaton ja rauhallinen elämänsä saa melkoisia käänteitä.

Toisaalla Edinburghissa varakas kotirouva Gloria huomaa avioliittonsa olevan katkeamispisteessä. Puoliso Graham on haalinut muhkean omaisuuden kiinteistö- ja rakennusbisneksessä, mutta kuvion harmaat sävyt voimistuvat ja Gloria tajuaa kulissien sortuvan hetkellä millä hyvänsä.

Edinburghilainen rikosylikomisario Louise Monroe painaa töitä kuin viimeistä päivää ja koettaa samalla pitää teinipoikansa Archien kaidalla tiellä. Louise saa viran puolesta kaiken festivaalien aikana tapahtuvan jollain tasolla näppeihinsä. Myös Louisen ja Jacksonin tiet kohtaavat, eivätkä aina lainkaan hyvissä merkeissä.

Kate Atkinson on minulle näiden kahden lukukokemuksen perusteella erittäin raikas, kiinnostava ja koukuttava uusi kirjailijatuttavuus. Viihdyn erinomaisesti hänen tarinoidensa pyörteissä, niiden tempo on sopiva, henkilöhahmot reheviä ja tapahtumat samaan aikaan uskottavia ja hämmentäviä. Atkinson sekoittaa pakkaansa hyvällä otteella: lukija saa olla tarkkana ja nauttia tietäessään tapahtumista koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Kaikkein vähäpätöisin asia korostaa arkisten sattumusten ja tilanteiden merkitystä. Kuinka väärinymmärryksiä tapahtuu väistämättä ja kuinka pieni päätös voi olla monessa mielessä kohtalokas. Atkinson ei tarjoile hurjia takaa-ajoja ja psykopaattisia sarjamurhaajia, vaan pikemminkin jotain sellaista, jonka kuka tahansa sattaisi kadunkulmassa, naapurissa tai omassa elämässään kohdata.

Kirjan jännite on huomaamaton, mutta se koukutti ainakin minut. Sen sijaan, että tarinan ainoa tavoite olisi selvittää syyllinen mahdollisimman sykettä nostattavien ja veristen käänteiden jälkeen, olennaista on kokonaisuus: elämä ja arki, joka kulkee väistämättä eteenpäin kaikkein vähäpätöistempienkin asioiden ja tapahtumien kautta.


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan / Jukka Iivarinen
Schildts & Söderströms 2012
389 s. E-kirja.
One Good Turn (2006)

E-kirja kirjastosta.

_____

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Kirjamuistikirja, Lumiomena, Lukutuulia