Rikoksen jäljillä -haaste selvitetty

MarikaOksa julkisti toukokuun alussa Rikoksen jäljillä -nimisen lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on ollut lukea fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan. Nyt haaste on päättymässä ja minäkin hoidan homman pakettiin. Kirjallisia rikoksia ratkon toki jatkossakin.

Haaste houkutteli minut mukaansa, ja luin siihen sopivia kirjoja haasteaikana kuusi kappaletta. Etenin siis harmaasta aivosolusta (Agatha Christie: Kuolema Niilillä) rikospaikalle (Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri), jossa ensimmäisen (Jyrki Heino: Kello), toisen (Anna Lönnroth: Baselinvihreää) ja lopulta kolmannen johtolangan (Ansu Kivekäs: Perhosveitsi) avulla pääsin syyllisen (M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema) jäljille.

Lukemistani kirjoista pidin erityisesti murharouva Christien Poirot-tarinasta, Jyrki Heinon 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvasta luutnantti Wennehielm -sarjan toisesta osasta ja Ansu Kivekkään vantaalaiseen kouluarkeen sukeltavasta Perhosveitsestä.

Rikoksia tapahtui ajallisesti 1700-luvulla, 1900-luvun alussa, 2000-luvulla sekä jossain tulevaisuudessa.    Neljä kirjoista oli naisten ja kaksi miesten kirjoittamia, samoin neljä kirjaa oli kotimaisia ja kaksi muualta maailmasta (Iso-Britanniasta ja Saksasta). Ihan mukava kattaus.

Kiitos MarikaOksalle hauskasta haasteesta!

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
310 s.

Arvostelukappale.


Dammerburgin kaupunki on avoimen yhteiskunnan ihannekuva. Kaupungin elämä tallentuu joka hetki tuhansien valvontakameroiden kautta Arkistoon, joka on jokaisen kansalaisen käytettävissä. Kuka tahansa saa tietää mitä tahansa kenestä tahansa, kunhan kansalaisuus ja identiteetti on todennettu mobiililaitteen omistamisen kautta. Ihminen on yhtä kuin kännykkänsä, ilman puhelinnumeroa ei ole kukaan.

Koska yhteiskunta on avoin ja kaikkien tarkasteltavissa, poliisivoimatkin ovat supistuneet vain kolmeen ihmiseen. Komisario Richter, etsivä Jordan ja sihteeri Carmen huolehtivat omalta osaltaan kansallisesta turvallisuudesta. Yleensä heidän työnsä on helppoa, mutta kun eräästä dammerburgilaisesta asunnosta löydetään murhattu nainen, he joutuvat melkoisen haasteen äärelle. Kuinka kaikkialle näkyvässä maailmassa on mahdollista tehdä murha niin, ettei mitään johtolankoja tallennu minnekään?

Murhan selvittämistyö vie kaikkien kolmen tarkkaavaisuuden ja kekseliäisyyden äärimmilleen. Rikos on lopulta huomattavasti monimutkaisempi kuin vain pikaistuksissa tehty hengenriisto: taustalla on yhteiskunnallista mätää ja korruptiota, jollaista kukaan poliiseista ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Läpinäkyvä kuolema on dystopia ja arvoitus. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki tieto on koko ajan kaikkien saatavilla, ja jossa yksityisyyttä ei enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Juuri kukaan ei tunnu sitä kaipaavankaan, vaan kaiken jakaminen vahvistaa muuten ympärillä natisevan maailman jäljellä olevien rakenteiden tuomaa heikkoa turvaa. Ympäristöongelmat ovat valtavat, ja ihmiskunta elää lähes hedelmättömänä. Syntyvyys on laskenut minimaaliseksi ja samalla vanhusten määrä räjähtänyt käsiin, sillä lähes kaikki haluavat elää niin pitkän elämän kuin mahdollista.

Koska luen varsin vähän dystopiakirjallisuutta (miksiköhän, mietin), en ehkä ole erityisen vaativa sen suhteen, millaiseksi maailma tarinoissa kuvataan. En ole kyllästynyt vielä mihinkään elementtiin, enkä pidä mitään liian kuluneena asetelmana. Läpinäkyvää kuolemaa lukiessani jäin miettimään, kuinka tarkkaavaisesti se kuvaa aikaa, jota nyt elämme. Olemmehan käytännössä sosiaaliseen mediaan kiinnikasvaneita, tunteemme, ajatuksemme, aatteemme, tekemisemme ja läheisemme muulle maailmalle jakavia ja älypuhelimemme lähes proteeseiksi omaksuneita. Työmatkalla paikallisjunassa saa päivittäin ihailla riveittäin luuriensa ääreen kumartuneita kanssamatkustajia, joita tuskin mikään ulkopuolinen ärsyke saa irrrottamaan otettaan laitteestaan. Ja ei, en pyri jeesustelemaan, sillä kuulun itsekin heihin.

Läpinäkyvän kuoleman maailmassa ihmisillä ei oikeastaan ole enää perheitä tai parisuhteita, vaan läheisimmän verkoston muodostavat erilaiset puhelimen kautta syntyvät luottamusringit. Jos joutuu pulaan, kukaan ei huuda apua, vaan näppäilee avunpyynnön someryhmään. Se on paljon luotettavampaa – onhan virtuaalisuus niin paljon paremmin todellisuutta jäljitettävissä ja tallennettavissa. Perheitä ei juurikaan ole, sillä ihmiset eivät pääsääntöisesti saa lapsia. Vain parhaat geenit lisääntyvät, ja sitä kontrolloidaan huolella.

Koska Dammerburg on kiehtova yhteiskunta, annan anteeksi sen, ettei kirjan juoni ole aivan niin vetävä kuin se voisi olla. Kolmen poliisin iskuryhmä etenee tutkimuksissaan varsin hitaasti, ja jännitysmomentit ovat melko kapeita. Rikos ja sen ympäriltä aukeava laajempi vyyhti on kiehtova, mutta sen selvittely jää paikoin eräänlaisen luennoinnin jalkoihin. Monet seikat olisi varmasti voinut upottaa kirjaan tarinallisemminkin.

Läpinäkyvän kuoleman hahmottelema tulevaisuus on aivan mahdollinen. Pitkää ikää tavoitellaan jo nyt monin, myös päivänvaloa kestämättömin keinoin, hyvinvointi jakautuu yhä voimakkaammin varallisuuden mukaan ja ihminen määrittyy pitkälti itsestään rakentamansa julkisuuskuvan kautta. Olemme yhtä kuin brändimme, jokainen on oman elämänsä yrittäjä, olemassaolo on sosiaalista. Toivoa silti sopii, että tulevaisuus olisi hieman vehreämpi ja vapaampi, kuin betonista ja lasista rakennettu, pakotetun jaettu maailma, jossa yksityisyys on sairaus ja elämä ennalta koodattua.

_____

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa selvitän tämän myötä syyllisen.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi
Crime Time 2014
E-kirja

E-kirjaostos.


Vantaalaisen lähiön peruskoulun arki on kuten missä tahansa muussakin suomalaisessa oppilaitoksessa. Luokkia on laidasta laitaan, oppilaita kaikilla tuen portailla, arki jatkuvasti pyörivää myllyä. Omat kuvionsa on opettajainhuoneessa, jossa ihmissuhteet ovat aika ajoin kovilla.

Tässä ympäristössä työskentelee pätkähommissa Eveliina "Ellu" Kirves, nelikymppinen järkinainen, muodollisesti epäpätevä erityisluokanopettaja, jolla nyt toisinaan sattuu talon lonkeron kulutus karkaamaan lapasesta. Tänä syksynä rehtori on tehnyt Ellun kannalta nihkeän päätöksen: hän siirtyy resurssihommiin ja hänen vanhaa 9V-luokkaansa alkaa vetää yhtä lailla papereita vailla oleva Valo, ympäristöihminen henkeen ja vereen, miehen malli pojille. Valolla on omat kotiasiat nuupallaan, mutta onneksi on aatteen palo, ja nyt myös kymmenkunta nuorta miestä uudelleenkoulutettavana kohti sysivihreää aktivismia.

Opettajakunnan hissukka Irmeli on tehnyt kesän aikana muodonmuutoksen hiirulaisesta vampiksi. Rakkaudennälkä on kova ja sitä hän pyrkii tyydyttämään keinolla millä hyvänsä. Valoon rakastuminen on kerrasta kiinni – ja Irmeli on valmis kovaan peliin saadakseen sen, mitä haluaa. Ja hän haluaa kaiken.

Tässä sopassa pyörivät niin 9V-luokan pojat kukin omine ongelmineen ja taustoineen kuin opettajat ja poikien lähipiiri. Henkilökategoriaan mahtuvat myös koulun lähipoliisi Tenho Puhakka, jolla on oma missionsa suoritettavanaan sekä jokunenkin exä, satunnainen hoito ja pikkurikollinen.

Huhhuh, nyt sai Suketus kyytiä. Perhosveitsi oli hetken mielijohteesta tehty aleostos Elisa-kirjan Taiteiden yö -kampanjasta ja jumankekka mitä ilotulitusta se onkaan alusta loppuun! Nyt napsahti aika lähelle, hyvässä ja pahassa. Kirjan alkupuolen ahmin hullun lailla, niin tutulta kaikki kuulostaa. Etenkin lukuvuoden ensimmäisen veso-päivän ja opettajakunnan kuvaus ylipäänsä on niin hersyvää, ettei paremmasta väliä. Vielä kun keitoksessa ovat oppilaat aitoina ja sattuvina, ei voi sanoa kuin just näin.

Perhosveitsi on periaatteessa dekkari, paitsi että siinä ei ole mitään tapahtumaketjun laukaisevaa rikosta, jota selvitettäisiin viimeiselle sivulle asti. Pikemminkin se on yhteiskunnan mätäkohtien ja koulumaailman rikkonaisuuden kuvaus, jossa ihmisten pahuus ja pikkumaisuus saa aikaan suurta tuhoa. Ellu on päähenkilönä mainio, joskin olisi tehnyt mieli pakottaa hänet AA-kerhoon. Työnsä hän hoitaa mallikkaasti, ja nuorten kiintymys häneen on kuvattu aidon oloisesti. Ellulla on myös järki päässä ja jalat maassa, mitä ei juuri kirjan muista henkilöistä, nuorista eikä vanhoista, voi sanoa.

Tarina rullaa vauhdilla ja paljastaa joka käänteessä lisää nihkeitä totuuksia kuvaamistaan ihmisistä ja näiden taustoista. Huumorin ja itseironian keinoin kuvataan todella rankkoja asioita: alkoholismia, huostaanottoja, raakaa hyväksikäyttöä, huumeita, pikkurikollisuutta, riippuvuuksia, byrokratiaa, mielen sairauksia ja yksinäisyyttä. Todellisen maailman koulutyössä raastavinta on tajuta, kuinka paljon on niitä lapsia ja nuoria, joista ei kukaan pidä kunnolla huolta. Perhosveitsi kertoo heistä.

Osaltaan on hieman ongelmallista, että kirja käsittelee yhtä aikaa vakavia asioita varsin kriittisesti ja silti heittää läppää minkä ehtii. Mutta kunhan tyyliin tottuu ja antaa tarinan viedä, ratkaisu alkaa tuntua perustellummalta. Pakkohan elämässä (ja kirjallisuudessa) on olla mustaa huumoria ja huonoja vitsejä, etenkin jos työ on rankkaa ja siinä kohdatut asiat karseita. Se ei silti vie terää sanomalta ja sisällöltä, ainoastaan paketoi niitä muotoon, jossa niiden käsittely on ehkä hieman kivuttomampaa.

Perhosveitsi on mainio ja suoraan sanoen helvetin terävä kuvaus suomalaisesta koulumaailmasta 2010-luvulla. Jos se on vieras todellisuus, paas lukien, että opit, missä mennään. Jos se on tuttu, takaan hersyviä lukuhetkiä. Ja hetkittäistä vakavaa pohdiskelua omasta työstä ja sen merkityksestä yhteiskunnan ruosteisissa rattaissa.

_____

Perhosveitsestä ovat kirjoittaneet myös Krista ja Anu.

Osallistun kirjalla haasteisiin Rikoksen jäljillä (3. johtolanka) ja Mikä minusta tulee isona? (erityisluokanopettaja).

Anna Lönnroth: Baselinvihreää

Anna Lönnroth: Baselinvihreää
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2014
357 s.

Arvostelukappale.


Kansainvälinen ympäristöjärjestö Zea on tehnyt vuosikausia työtä luonnonmukaisen viljelyn ja kasvinjalostuksen puolesta. Kun Alpeilla koetilaa pitänyt Zean pääsihteeri Carlo Fischer löydetään murhattuna kodistaan, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Koska Carlo on ollut yksi Zean arvokkaan siemenpankin vartijoista, on selvää, että pankki on vaarassa. Kuka sitä tavoittelee?

Siemenpankin kaksi muuta vartijaa ovat geneveläistynyt juristi Katariina Hirvi ja italialainen biologian professori Olivia Ceccarelli. Epäilykset vievät naiset Suomeen, jossa Helsingin Zean paikallisyhdistyksen varapuheenjohtaja Benjamin sotkeutuu kuvioon omalla tavallaan. Alkaa jahti, jossa lopulta ei ole varmuutta siitä, kuka on jahtaaja ja mitä tai ketä jahdataan. Tapahtumat kuljettavat Zean jäseniä pitkin Suomea ja Keski-Eurooppaa.

Baselinvihreää on Anna Lönnrothin esikoisteos. Se on kantaaottava ja vauhdikas ekodekkari, joka kuvaa ympäristöjärjestöjen, kemianteollisuuden ja globaalin kaupan sotkuista maailmaa ja pohjimmiltaan ihmisen ahneutta ja omahyväisyyttä.

Kirja on pääsääntöisesti viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Luvut ovat lyhyitä ja eri henkilöiden näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Tapahtumavyyhden monimutkaisuus herättää kirjan hahmojen epäilykset toisiaan vastaan, ja vaikka lukija pääsee jo varhaisessa vaiheessa kiinni myös murhaajan mielenmaisemaan, kirjan jännite pysyy oivallisesti yllä.

Varsinaista jännitystä Baselinvihreää ei kuitenkaan tarjoa. Se on kyllä seikkailullinen ja aika koukuttavakin, mutta lukija ei joudu missään vaiheessa rauhoittelemaan sydämentykytyksiään pelätessään päähenkilöiden puolesta. Myös loppunostatus on jäänyt puolitiehen, ja itse olisin kaivannut vielä enemmän kiperiä paikkoja. Nyt päähenkilöt pääsivät lopulta aika vähällä, ellei sitten lasketa mukaan esimerkiksi Katariinan ja Benjaminin menneisyyden haamuja, jotka selvästi painavat heitä. Valitettavasti tältäkään osin tarina ei kanna aivan loppuun asti, ja liian paljon jää vaille selityksiä.

Aihepiirinsä osalta kirja nostaa kuitenkin kiinnostavuuttaan, jota juoni ei aivan loppuun asti tarjoa. Kansainvälinen kauppa, kasvinjalostus ja kemianteollisuus osoittavat monimutkaisuutensa ja eettisten pelisääntöjen harmaan alueen laajuuden. Mitä kaikkea ollaan valmiita tekemään bisneksen kukoistuksen eteen ja toisaalta: mihin kaikkeen voimakas aatteen palo voi viedä?

Baselinvihreää on vahvasti tässä päivässä kiinni oleva, imuunsa kaappaava ja jollain tapaa varsin huoleton dekkari, jonka teksti etenee pakottamatta ja joka antaa lukijalle kiehtovan näköalan yhteen nykyajan suurimmista globaaleista yhteiskunnallisista teemoista: ruoantuotantoon.

____

Baselinvihreää on luettu myös Kirjavinkeissä, Ullan luetut kirjat -blogissa sekä Helsingin Sanomissa.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa etenen jo toiseen johtolankaan.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Kirjastosta.


Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista...

Yhdysvaltojen vapaussodassa rampautunut turkulainen luutnantti Carl Wennehielm viettää kesää 1796 kotikaupungissaan Turussa. Kaupunki valmistautuu kiivaasti suureen tapaukseen: valtakunnan hallitsija, nuori kuningas Kustaa Aadolf on tulossa poikkeamaan Turussa matkallaan kohti Pietaria, jossa aikoo kosia suuriruhtinatar Aleksandraa.

Tohinassa Wennehielm kohtaa kunnianarvoisan kenraali Pehr Swantrålen, jolla on luutnantille tehtävä. Swanstrålen vanhin poika Magnus on kadonnut Kustaa III:n sodassa Mikkelin taistelussa muutamaa vuotta aiemmin, eikä isä saa mielelleen rauhaa, ennen kuin selviää, mitä pojalle oikein tapahtui. Vihjeenä on oikeastaan vain Magnuksen upea kello. Wennehielm ei oikein innostu ajatuksesta lähteä itään minkäänmoisiin seikkailuihin, mutta etiketti ja lopulta käytäntö pakottavat hänet matkaan. Avuksi lähtee Wennehielmin ystävä, kaupunginviskaali John Appengren ja matka kulkee Hämeenlinnan kautta Mikkeliin, josta Wennehielm huomaa pian päätyneensä aina Pietariin asti.

Juttu on mutkikkaampi kuin ensin vaikutti, ja Wennehielm huomaa pian olevansa hyvin syvällä salaliittojen, petturuuden ja lopulta suoranaisten murhien suossa. Rauhallista ja nautinnollista elämää arvostava luutnantti tuntee tilanteen ahdistavuuden, mutta eroonkaan ei jutusta pääse, ennen kuin se on selvä, sillä nuora tuntuu kiristyvän ja joku hahmo seuraavan myös aivan Wennehielmin kintereillä...

Syksyllä 2012 tutustuin turkulaiseen luutnantti Wennehielmiin lukiessani Jyrki Heinon esikoisteosta Kellari. Jo tuolloin toivoin kovasti, että luutnantin seikkailut saisivat jatkoa, ja tänä keväänä toiveeseeni vastattiin.

Kello jatkaa Wennehielm-sarjaa ansiokkaasti. 1700-luvun lopun Turku kuvataan vahvasti ja aika, joka historiantunneilla saattaa päästä suhteellisen helposti ohi korvien, muuttuu eläväiseksi ja moni-ilmeiseksi. Heino on nähnyt vaivaa selvitellessään ajankuvaa ja liittänyt Wennehielmin kiinnostavasti osaksi Suomen historiaa. Vaatii kirjallista rohkeutta sekoitella cocktail todellisista historian tapahtumista ja henkilöistä sekä omista kuvitelmistaan – ja kun sen tekee huolella, tulos on erinomainen.

On makukysymys, kuinka paljon kirjan kuvaamasta ajasta haluaa kerrottavan. Heinon tekstissä on paljon viitteitä aikakauden aatteisiin, politiikkaan, tuotteisiin ja tapoihin, ja epäilemättä asiantuntija tai asian harrastaja saattaisi tympääntyäkin pidemmän päälle (etenkin jos on eri mieltä jostakin seikasta, veikkaan), mutta itse kun en tuota aikaa niin tarkkaan tunne, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Kahvikielto on Kellon kuvaamana aikana juuri kumottu ja kahvia totisesti nautitaan hartaudella. Ajatella, jos jonkinlainen vastaava kielto yritettäisiin nykyaikana saada aikaiseksi...

Henkilökavalkadi on kiinnostava, joskin hyvin miehinen. Ei se haittaa, miesten seikkailu tämä onkin, ja Wennehielm on edelleen niin sympaattinen, että hänestä riittää moneen käänteeseen. Ja onneksi eräs erityisen kiinnostava rouva saadaan mukaan muutamaan kertaan – ehkä kuulemme hänestä vielä, kun Wennehielmin seikkailut toivottavasti jatkuvat. Arvoitusta ratkotaan ihastuttavan rauhalliseen tahtiin, mikä tietenkin kuuluu myös kuvatun ajan elämänmenoon: hötkyily on käytännössä mahdotontakin, kun liikkuminen on hidasta ja asiat on tehtävä etiketin mukaan.

En osaa kuin kehua. Ehkei näin verkkainen tahti sovi kaikkein verisintä jännitystä kaipaaville, mutta toisaalta aika ajoin onkin hyvä hidastaa vauhtia ja keskittyä itse arvoituksen ratkaisuun ja mehevään miljööseen kiinnostavine henkilöineen. Alkoi myös tehdä mieli reissata kesäiseen Turkuun luutnantin jalanjäljille. Pitäisiköhän...?

_____

Kirjasähkökäyrässä kirjasta myös pidettiin, vaikka Main mielestä se ei ylläkään Kellarin tasolle. Kansan Uutisissa Kai Hirvasnoro kehuu kovasti.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa pääsen kiinni ensimmäiseen johtolankaan.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2011
142 s.
Bunker (2009)

Kirjastosta.



Syrjäisen metsätien päässä on vanha mylly, jonka kellarissa on bunkkeri ja yläkerrassa pieni huone. Ulospäin kaikki näyttää vain hiljaiselta ja hylätyltä, hieman pölyiseltä ja raunioituneelta. Mutta myllyssä on vankina nainen, Monika, kesken työpäivänsä kaapattu autokaupanmyyjä. Kaappaajaa hän ei tunne, eikä miehestä saa muutenkaan mitään selkoa. Hän ei esitä mitään vaatimuksia.

Tuntien ja päivien kuluessa Monika koettaa päästä selvyyteen siitä, mitä häneltä odotetaan ja miksi hänet on kaapattu. Menneisyys alkaa kovasti kummitella, eikä uhri aina ole ihan siltä miltä näyttää. Ei ole tosin rikollinenkaan. Kaikkea muuta.

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri on hyvin tiivis jännityskirja, se on vain 142 sivun mittainen, eikä siinä ole minkäänlaisia ylimääräisiä rönsyjä. Näkökulmia on kolme: Monikan, kaappaajan ja kaiken tapahtuneen jälkeen paikalle saapuneen pelastushenkilökunnan. Kertojat on erotettu toisistaan erilaisin fontein.

Kirja sattui käteeni kirjaston jännitysosastolla, ja koska se on niin lyhyt, ajattelin, ettei tuossa ainakaan voi kovasti tuhrautua aikaa. Nyt kirjan luettuani on todettava, että voisin kuitenkin ihan mieluusti ottaa ne pari tuntia elämästäni takaisin tehdäkseni jotain muuta.

Bunkkerin kerronta on tiivistä, virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä, tapahtumat etenevät. Mutta en vain vakuuttunut, en ollenkaan. Tuntui kuin olisin lukenut tv-ohjelman käsikirjoitusta, nopeita leikkauksia, ympäristön kuvailua, yhä uusia käänteitä. Monikan ja kaappaajan sisäiset äänet tuntuivat höhliltä, "voi perhanan" hokeminen mielessään ja "missä se ovi on, tuollako vai tuolla" äänetön huudahtelu vaikutti kornilta. Ja jotenkin on niin kulunutta, että kaikilla on niin traumaattinen lapsuus.

Plussaa kirja saa siitä, että se jättää epävarmuutta ja tulkinnanvaraa. Menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat, kuvitelmat ja todellisuus lipuvat päällekäin ja omat oletukset menevät muutamaan kertaan uusiksi. Valitettavasti vain kirjan arvoitus – kuka on kuka, mitä on tapahtunut ja mistä tämä kaikki johtuu – jäi minulle aivan yhdentekeväksi. En lopulta ollut kovinkaan kiinnostunut saamaan selville kirjan jujua. Ja se on jännityskirjallisuudessa himppasen huono homma.

____

Bunkkerissa ovat kyyhöttäneet myös Susa, Jori, Hanna, Anki ja Leena.

Rikoksen jäljillä -haasteessa etenen rikospaikalle.

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
WSOY 2008 (1. painos 1978, aiempi suomennos 1940)
250 s.
Death on the Nile (1937)

Kirjastosta.



Rikas perijätär Linnet Ridgeway on päätynyt pikaiseen avioliittoon (entisen) parhaan ystävänsä Jacqueline de Bellefortin (entisen) poikaystävän Simon Doylen kanssa. Linnet ja Simon lähtevät häämatkalle Niilin risteilylle, ja kuinka ollakaan katkeroitunut Jacqueline lyöttäytyy samalle matkalle.

Laivan matkustajiin kuuluu kolmiodraaman lisäksi muitakin huomattavan kiinnostavia henkilöitä. On kirjailijanurallaan lamaannuksessa oleva kirjailijatar, amerikkalainen asianajaja, joka on samalla Linnetin holhooja, pariskuntia ja sukulaisia, kiihkomielinen vasemmistoaktivisti, saksalainen lääkäri, tyhjäntoimittajia ja salaisuuksia. Lisäksi risteilyaluksella on eräs viiksekäs pikku belgialainen – Hercule Poirot.

Risteily sujuu kauniissa säässä Egyptin maisemissa. Matkustajat pysähtyvät ihailemaan nähtävyyksiä ja laivalla itsessään on kaikenmoista vispilänkauppaa ja suhinaa. Tunnelma on sellainen kuin se matkalla ollessa usein on, leppeä mutta hieman jännittynyt, vieraassa ympäristössä kun ollaan.

Ja sitten tapahtuu murha.

Poirot alkaa selvittää murhaa ystävänsä eversti Racen kanssa, jonka omana missiona on saada kiinni vaarallinen rikollinen, jonka myös tiedetään olevan laivan matkustajien joukossa. Juttu tuntuu mutkistuvan entisestään – etenkin kun murhat eivät jää vain yhteen...

Siitä on totisesti kauan, kun olen viimeksi lukenut Christietä. Jotakuinkin puolikas vuosikymmen, luulen. Kuolemaa Niilillä lukiessani mietin, miksi ihmeessä edellisestä kerrasta on niin kauan: kirjahan on mahtava!

Kyse on suljetun paikan mysteeristä. Ollaan risteilyaluksella, ja murhaajan on oltava joku matkustajista. Hercule Poirotin aivot työskentelevät niin, että lukijaakin hikoiluttaa. Pakkaa sekoittaa se, että huomattavan monella matkustajalla saattaa hyvinkin olla motiivi tapahtuneeseen murhaan.

Poirotin tyyli "kuulustella" matkustajia on oivallinen. Hän on varsin avoin epäilyksissään ja kertoo suoraan esimerkiksi keneltä on saanut silminnäkijähavaintoja tai muita todisteita. Toisaalta – nykyaikaisiin veren- ja kostonhimoisiin tv-murhaajiin tottuneena – ratkaisu tuntuu rohkealta. Eikös sillä tavoin aseta todistajat suorastaan hengenvaaraan?

Murhakuningatar Christie saa lukijan pään pyörälle. Hämääviä vihjeitä jaellaan varsin runsaasti ja epäilykset heräävät suuntaan jos toiseenkin. Runsas henkilögalleria luo jännitettä ja samalla haastetta: jossain vaiheessa varsin samantyyliset henkilöt menivät hieman sekaisin toistensa kanssa...

Kuolema Niilillä on mahtavaa rikosviihdettä. Väkivaltaisista kuolemista huolimatta se ei saa lukijaa kakomaan vaan pohtimaan mahdollisia tapahtumaketjuja ja tarkkailemaan tilannetta Poirotin tapaan laajemmasta näkökulmasta. Ihmismielen perustuntemukset: rakkaus, mustasukkaisuus, kateus ja ahneus nousevat tämän rikoksen myötä esiin.

Suosittelen leppoisiin kesähetkiin ja perinteisen arvoituksen kaipuuseen.

Seuraavaan Christie-elämykseen ei takuulla mene puolta vuosikymmentä!

____

Kuolema Niilillä on ilmeisesti yksi kuuluisimpia Christie-kirjoja. Siitä ovat kirjoittaneet  bloggaajista ainakin Salla, Norkku, Riina ja Jokke.

Avaan kirjalla osallistumiseni MarikaOksan Rikoksen jäljillä -kesähaasteeseen (harmaa aivosolu on nyt aktivoitu). Lisäksi nappaan sillä pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa salapoliisin ammatilla.