Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

Reko Lundán: Rinnakkain

Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella, kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikesta olennaisesta. Nelikymppisyys lähestyy ja ruuhkavuodet kirivät tahtiaan. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, on parisuhde- ja perhesoppa kasassa. Lisätään joukkoon vielä epäilys taloyhtiön kosteusvauriosta, naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti ja kansainvälisen politiikan Irakin ympärille tiukentuvat lonkerot, eikä aikaakaan, kun lähes jokainen on huomattavan paljon sivussa siitä, missä luuli jököttävänsä hamaan tappiin asti.

Kesän korvalla luin Antti Arnkilin esseekokoelman Lauantaiesseet, jossa kustannustoimittajana työskentelevä Arnkil kirjoittaa muun muassa edesmenneestä Reko Lundánista ja hänen kanssaan tekemästään yhteistyöstä. Lämminhenkistä ja menetyksestä kertovaa esseetä lukiessani mietin, miksi ihmeessä en ole tutustunut Lundánin tuotantoon pintaraapaisua enempää. Olikin helppoa nostaa vuonna 2004 julkaistu Rinnakkain lukupinon päällimmäiseksi.

Kirja on samaan aikaan kepeä ja kärkevä. Näennäisesti se kuvaa ruuhkavuosissaan kieriskelevää keskiluokkaista perhettä, mutta heti pinnan alla on paljon enemmän. (Sinänsä ruuhkavuosissa kieriskelevä keskiluokkainen perhe on sellaisenaan jo aivan oivallinen ja merkittävä kirjan aihe, ei sillä.) Lundán tarttuu teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan piirteisiin terävästi ja vastaansanomattomasti.

Rinnakkain kertoo yhtäältä avioliitosta ja parisuhteesta, mutta myös erilaisten yhteisöjen, arvojen ja asenteiden törmäyksistä. Siinä missä Koposet käyvät läpi keskinäisiä ongelmiaan, kirjassa kuvataan myös keskiluokkaisen kuplan lohadusta vasten monisärmäistä todellisuutta. Taustalla pauhaavat vielä suuremmat kuviot, kun Irakin sotaa pohjustetaan ja aletaan lopulta sotia.

Lundánin vahvuus on dialogi, joka hykerryttää ja koukuttaa. Samalla se paljastaa lukijan omien asenteiden hölmöyden monessakin mielessä. Vaikka on helppoa asettaa itsensä esimerkiksi Koposten omahyväisen naapurin Mervin yläpuolelle – Mervi on malliesimerkki nimbystä, joka ei näe omaa napaansa ja sisustuslehtikotiaan pidemmälle – ja naureskella tälle, saattaa samalla kompastua omiin asenteisiinsa. Olisikohan sitä itsekään sen parempi ihminen samassa tilanteessa? Tai muutenkaan?

Jarmo Koponen on erinomaisen onnistunut romaanihenkilö. Hän on samaan aikaan herkkä ja teräväreunainen, uskottava ja kuitenkin tarpeeksi karrikoitu ollakseen kiinnostava. Jarmo käy kirjan tarinan aikana läpi monta muutosta, ja vaikka hän saattaa päälle päin näyttää kuivakalta, nuoruuttaan kaipaavalta nyhväkkeeltä, hän on lopulta paljon, paljon enemmän.

Rinnakkain on lukunautinto. Vaikka se kertookin ihan tavallisesta elämästä, saa sen mukana kurkistaa johonkin aivan toiseen. Lundán on taitava aikansa kuvaaja, ja asiat, jotka hän tässä romaanissa nostaa esiin uudenlaisina yhteiskunnan ilmiöinä – kuten nimby-ilmiön, työelämän hektisyyden ja uupumuksen, työttömyyden moninaisuuden – ovat nyt vuosikymmentä myöhemmin osa aivan arkista puhetta ja kokemusmaailmaa.

Tarkkaa, terävää, tarinallista. En voi kuin kiittää.


Reko Lundán: Rinnakkain
Ulkoasu: ?
WSOY 2004
224 s.

Kierrätyskirja.