Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Omavaltainen menettely sysää tasaisen elämän raiteiltaan

Kuva: Henrik Schütt

Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.

Kuva: Henrik Schütt

Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.

Kuva: Henrik Schütt

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?

Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.

Kuva: Henrik Schütt

Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.

Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan  äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.

Kuva: Henrik Schütt

Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?


Kiitos lipusta Lilla Teaternille.


Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern

Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka

Tomi Kontio: Saattaa, olla

- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)

Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.

Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja

Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Johanna palaa Keniasta Suomeen parin vuoden totaalisen elämänmuutoksen jälkeen. Keniassa hän on työskennellyt opettajana maaseudulla ja kotiutunut maahan hyvin, rakastunutkin. Mutta läheisen nuoren tytön, Alikan, kuolema on romahduttanut Johannan afrikkalaisen elämän perustat.

Suomesta gradua vaille valmis kuvataiteen opettaja löytää perhetuttunsa Anun kautta nopeasti sijaisuuden alkavalle lukuvuodelle – Anun johtamasta koulusta – ja samaan syssyyn sangen mukavan vuokrakodinkin, kun Anun miehen ex-vaimo on lähdössä puolisonsa kanssa Yhdysvaltoihin työn perässä ja tarvitsee talolleen huolenpitäjää.

Uudessa työssä Johanna kohtaa kipeän tuttuja haasteita: oppilaiden kapinointia, uusien kollegojen epäilyksiä, luokanvalvojan vastuutehtävät ja niin edelleen. Samalla pitäisi se gradukin saada valmiiksi. Lisäksi vararehtori Lauri on harvinaisen pisteliäs ja hankala.

Jotenkin kouluvuosi kuitenkin lähtee liikkeelle ja kuluu vauhdilla eteenpäin – haasteineen kaikkineen. Kevät tulee nopeammin kuin uskoisi, eikä mikään ole Suvivirren soidessa enää ennallaan.

Kiinnostuin kovasti Leena Paasion Menetetystä tytöstä, sillä sen tarina kuulosti tutulta. Joltain, mihin samastua, vaikka en Afrikassa ole käynytkään. Monenlaisissa opettajainhuoneissa senkin edestä, monenlaisia oppilaita matkalla kohdaten. Moni Paasion tarinassaan kuvaama seikka kolahti, osa kipeästikin. Ei siis ole hankalaa sijoittaa tätä Helmet-haasteen kohtaan Kirja "kertoo sinusta".

Teksti ja tarina etenevät Paasion käsissä jouhevasti, mutta varsinainen särmä puuttuu. Monia aineksia on, joista voisi rakentaa napakan keitoksen, mutta suurin osa niistä käytetään sangen helpolla tavalla. Tarinan keskeiset ratkaisut ja käänteet ovat hyvin pitkälti ennakoitavissa, mikä hieman latistaa lukukokemusta.

Vaikka lukija ei siis pääse tämän kirjan kanssa omalla nokkeluudellaan brassailemaan, tarjoaa Menetetty tyttö kuitenkin aivan kelpo tarinan herkullisine henkilöineen ja nuorehkon naisen elämään kuuluvine käänteineen. Kasvun paikka on luvassa monella, ei vähiten Johannalla itsellään, joka on pitkälti lukossa Afrikan kokemuksiensa vuoksi, ja alkaa vasta kevään korvalla päästä sinuiksi itsensä, toiveidensa ja muistojensa kanssa.

Menetetty tyttö on romaani tytöistä ja naisista, elämästä, jonka saa kokea tai joka jää traagisesti puolitiehen. Sen lopullinen sanoma on toivo: aina voi odottaa valonsädettä, eikä omissa käsissä olevia valintoja ja työkaluja pidä jättää käyttämättä – kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.


Leena Paasio: Menetetty tyttö
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Kosmos 2017
318 s.

Arvostelukappale.

_________________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta".

Ihastumisen todennäköisyys (lähes) 100%

Siirappivaara! Siirappivaara!

Vaara on, mutta se ei toteudu. Onneksi! Lähellä käväistään, mutta siitäkin selvitään. Suuhun jää hyvä maku, hymy huulille ja mieleen uskoa satuihin.

17-vuotias Hadley löytää itsensä lentokentältä ratkaisevat neljä minuuttia myöhässä lennoltaan. Hänen on tarkoitus matkustaa New Yorkista Lontooseen isänsä häihin. Isä menee naimisiin brittinaisen kanssa, jota Hadley ei ole edes koskaan tavannut. Äiti jäi luonnollisesti kotiin tältä matkalta, jolle Hadleykaan ei haluaisi lähteä. Lisäksi hän on onnistunut riitelemään myös äidin kanssa juuri ennen lennolle kiiruhtamistaan.

Seuraavaa lentoa odotellessa Hadley tapaa hieman vanhemman brittipojan, Oliverin, joka osoittautuu melkoiseksi gentlemanniksi. He alkavat jutella ja huomaavat matchaavansa lähes pelottavan hyvin yhteen. Lento Atlantin yli sujuu hyvissä tunnelmissa, vatsanpohjaa kutittelee muistakin syistä kuin häiden jännittämisen vuoksi.

Heathrown lentokentän ruuhkassa Hadley ja Oliver kuitenkin kadottavat toisensa, eikä heillä ole toistensa yhteystietoja. Suudelma on kuitenkin ehditty vaihtaa… Hadleylla on kiire häihin, joihin hän ehtii viime tingassa. Häähumu valtaa päivän, mutta Oliver pysyy ajatuksissa. Pakkohan hänet on löytää, metropoli ei voi panna vastaan tilastolliselle todennäköisyydelle löytää se ainoa oikea, jonka jo kerran kadotti.

En yleensä innostu tämäntyyppisistä nuorten ihmissuhderomaaneista, ja ajattelin että tämäkin on jotain lällyä, joka nyt vaan on jostain syystä kolahtanut moniin. Yllätyin positiivisesti ja kirja oli pakko ahmia melkein yhdeltä istumalta (siinä asiassa tosin auttoi myös lukumaraton). Pidin Hadleysta ja Oliverista, vaikkei kumpikaan ole mitenkään yksioikoisen hyvä ihminen. Heidän välisensä kemia on ihastuttava, he ovat sanavalmiita ja fiksuja, ja kummallakin on omat perhesalaisuutensa. Hadley on vihainen isälleen, ja joutuu kovan paikan eteen häissä. Kasvun paikka, joka konkretisoituu väistämättä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on sujuvaa, innostavaa luettavaa. Se tarjonnee samastumispintaa avioero- ja uusperheiden käänteitä kokeneille ja toki siitä löytää jotain tuttua, jos on joskus kokenut huumaavan ihastumisen. Kirja ei vähättele aihepiiriään eikä lukijoitaan, vaan tarjoilee siivun elämästä, jossa on aina pieni tila ripaukselle taikapölyä.

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Suomentaja: Joel Kontro

Otava 2012

203 s.

The Statistical Probability of Love at First Sight (2012)

Kirjastosta.

________________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Kirjailijan kellarissa, Vinopino kirjoja, Kirjojen keskellä     

Sanovat sitä rakkaudeksi... sanovathan?

Runokuu on käynnissä. Eilen koimme rakkauden hetkiä Reader, why did I marry him? -blogissa. Huomenna tunteet päästää valloilleen Kirja vieköön!. Nyt on minun vuoroni.

En ole kovin hyvä lukemaan rakkausrunoja. Runoihin noin yleensä olen kehittänyt lämpimän ja ystävällismielisen suhteen kuluneen vuoden ja Runo100-haasteen myötä, mutta erityisesti rakkausrunot eivät olet kuuluneet valikoimaan. Ei minulla ole mitään rakkautta vastaan, runoissa tai muutenkaan, mutta jotenkin ehkä toisenlaiset teemat ovat puhutelleet enemmän.

Tätä viikkoa ja haastetta varten kyselin ystäviltäni vinkkejä suosikkirakkausrunoihin, ja Arno Kotron menestyskokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi sai kyselyssäni mainintoja. Kirjan nimi olikin etukäteen tuttu, kuten ovat Kotron kolumnitkin, mutta ensimmäistä kertaa luin nyt Kotron lyriikkaa.


ne hetket silloin

arkisetkin ja oikeastaan
juuri ne

ottivat muiston muodon
   etukäteen

jo silloin kun niitä eli


mennyt on rakastamisen aikamuoto

muistot
   edeltä käsin eletyt


Sanovat sitä rakkaudeksi on runoelma, runomuodossa kulkeva tarina. Sen kaava on sinänsä simppeli: ensin tavataan, ihastutaan ja rakastutaan. Sitten rakennetaan yhteinen elämä, eletään ja rakastetaan. Ja sitten tulevat säröt, lopulta ero. Mitä viimeiseksi? Milloin rakkaus on lopultakin ohi? Milloin on päässyt yli menneestä, joka sai sydämen kipristelemään?


onnellisuuden vierellä elää aina pelko
  ja kaikki pelko

on menettämisen pelkoa

on olemassa
aivan yksinkertaisesti on olemassa

sellaista
onnellisuutta

jota ei voi säilyttää edes
hyvällä onnella


Yllätyin kirjan draamallisuudesta. Se on selkeä, iso kokonaisuus, josta voi poimia osan sieltä, toisen täältä, mutta parhaimmillaan se lienee juuri yhtenäisenä, alusta loppuun, innosta apatiaan. Parisuhde syntyy ja elää omanlaisensa elämän, lähestulkoon itsenäisenä olentona. Se valtaa runojen puhujan mielen, se vaikuttaa suuresti. Eikä ihme! Melkoisesta suosta onkin kyse, ainakin kun sitä jälkikäteen tarkastelee.

Ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista ulkopuolelle asettumista ja näkemistä. Sanovat sitä rakkaudeksi on jollain tapaa jälkiviisas. Se tarkastelee elettyä elämää ja rakkautta alusta alkaen muistona, kuvana, koettuna. Vaikka tunteet ja niiden muutokset ovat suuria, ne elävät silti jo puhujan muistoina, jälkikäteen analysoituina.

Kieli on tiivistä, rivit lyhyitä, sanasto tyylikästä. Kotro antaa lukijalle tilaa, sillä runot ovat väljiä, moneen johdettavia ja eri tavoin ajateltavia. Pätkän sieltä, toisen täältä voi hyvin napata, eikä ole välttämätöntä lukea tai lainata pitkää osiota, sillä runot ja niiden osat toimivat yksinäänkin ja irti toisistaan. Rytmi runoissa on lyhyiden rivien ja asettelun vuoksi hieman levoton, ikään kuin tarina nakuttaisi eteenpäin kirjoituskoneen lailla. Mutta kun siihen tottuu, silmät etenevät riviltä toiselle rauhassa ja ajatellen.


ei se että tehtyä ei saa tekemättömäksi

vaan se että

tekemätöntä ei saa tehdyksi


kaipuuta kuopatuksi
               surua surruksi


Sanovat sitä rakkaudeksi on kokoelma, joka tulee montaa ja monella tapaa lähelle. Siitä tunnistaa itseään, ystäviään, kokemuksiaan, ajatuksiaan, oletuksiaan, ärsytyksiään. Ei rakkaus ole pelkkää iloa, tietenkään se ei ole. Joskus rakkauden on aika loppua, aina se ei voi jatkua ikuisuuteen. Kotro antaa tarjoilemiensa kolhujen kautta samastuttavan äänen 2000-lukulaiselle parisuhteelle.

Ehkä juuri siksi Sanovat sitä rakkaudeksi on numeroiltaan hyvin harvinaislaatuinen runokokoelma: sitä on myyty noin 20 000 kappaletta, se oli ilmestymisvuonnaan Suomen myydyin runokirja ja painoksia on otettu useita (minulle sattunut teos oli 7. painoksesta). Poikkeuksellinen tapaus runokirjaksi, epäilyksettä.


Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003
134 s.

Kirjastosta.

______________

Runokuu jatkuu vielä! Muistathan haasteemme: sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

Runokuun runohaaste!

Runokuu, tuo ihana elokuinen runotapahtuma, on ensi viikolla (21.–27.8.) jälleen ilonamme, tänä vuonna rakkausteemalla. Viikon ajalle Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt hurja määrä erilaista runoaiheista ohjelmaa, katso vaikka!

Innostuimme runokävelyporukalla jatkamaan heinäkuisen runoinnon vallassa myös nyt elokuun Runokuussa. Kirjasammossa heitettiin nimittäin haaste lukea runoja rakkaudesta Runokuun aikana – ja niinhän me teemme, ja bloggaammekin niistä vielä!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

Sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Annetaan rakkauden ja runojen loistaa!

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää

Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Ensirakkaus, oi voi. Onneksi se ei palaa, onneksi se sai aikanaan palaa oman aikansa ja sammua sitten. Juuli Niemen Finlandia-palkittu romaani Et kävele yksin piirtää kuvan raastavasta ensirakkaudesta, raja-aitojen ylittämisestä, oman itsen löytämisestä. Siinä samalla nähdään pilkahdus pääkaupunkiseutulaisten nuorten elämää ja maahanmuuttajaperheen haavoja.

Ada on yhdeksännellä luokalla, oman elämän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäiti on kuvataiteen opettaja ja taiteilija, juureva eno perheineen Pohjanmaalla. Isästään Ada ei tiedä, eikä niin välitäkään. Polkkatukkainen ystävä Sanni on kulkenut vierellä pikkutytöstä. Erään äidinkielentunnin loppumetreillä opettaja ehdottaa isänpäiväkorttien tekemistä. Silloin kosovolaistaustainen Egzon kiinnittää Adan huomion: Egzon protestoi tehtävänantoa vastaan ja poistuu luokasta. Ada kokee löytäneensä hengenheimolaisen, toisen isättömän kulkijan. Jolla on vielä jumalaisen pitkät ripset.

Ada ja Egzon tutustuvat vähitellen toisiinsa ja Egzon samalla myös Adan äitiin. Egzon on kuvataiteellisesti lahjakas, mikä ei jää huomaamatta. Ihmissuhteissa hänellä on sen sijaan vielä paljon opeteltavaa, mutta niin on Adallakin. Vaikka rakkaus kolahtaa ja täyttää kaiken, ei raatelultakaan vältytä. Väärinymmärrykset, sanomatta jätetyt, vältellyt sanat. Toisaalta liiat tunteet, liiat puheet, fyysinen järisyttävä tunnevyöry.

Niemi kirjoittaa runollista proosaa, lauseet, tunnelmat ja kuvat leikittelevät itsellään ja toisillaan. On paljon lunta ja pakkasta, rapisevia oksia, aidan ohi kulkemisia, hämärtyviä talvi-iltoja. Samalla tarinassa on käsinkosketeltavia tosia kokemuksia: se kerta, kun juo ensimmäistä kertaa liikaa kuohuviiniä, se hetki, kun ymmärtää, ettei äidin kanssa enää halua jakaa kaikkea, se päivä, kun tutut suhdekiemurat ja hierarkiat ovatkin yhtäkkiä toisin, ne vaatteet, jotka yllään on ensimmäistä kertaa selvästi jotain muuta ja uutta.

Nuorten maailma heijastuu romaanissa silmien eteen vahvana ja aitona. Et kävele yksin ei selittele liikoja, ei alleviivaa eikä osoita. Lukija luo oman näkemyksensä tarinasta ja sen henkilöistä, miettii omia odotuksiaan ja oletuksiaan, keikuttelee muistojaan (jos voi). Niemi on kirjoittanut kauniin romaanin, joka antaa tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle, muttei jää liian etäiseksi.

Kieli on soljuvaa, runoudestakin ammentavaa. Minua runollinen kieli piti etäällä, töykki hieman kauemmaksi, puuduttikin pidemmän päälle. Niemi ei päästä lukijaa aivan helpolla, vaan romaaniin on todella keskityttävä, maisteltava sen sanoja, joista tarina kasvaa.

Maahanmuuttajaperheen keskimmäisenä poikana Egzon on ristiriitainen hahmo. Hän on syntynyt Suomessa, mutta hänen Kosovosta pakolaisina lähteneiden vanhempiensa suru ja sopeutumisen vaikeus heijastuvat myös lasten elämään. Et kävele yksin on paitsi rakkaustarina myös kuvaus maahanmuuttajataustaisten nuorten elämästä. Kovin syvälle se ei maahanmuuttotematiikkaan sukella, mutta raapaisukin on tehty taiten. Kun pitää sopeutua sekä valtaväestön että oman perheen taustan vaatimuksiin, voi olo syystäkin olla joskus palasiksi revitty.

Et kävele yksin on romaani, jonka tunnelma on haikea mutta toiveikas. Se näyttää hetken ja ajan, jonka muistaa aina. Ja jonka mielellään kietoo takaisin armeliaan unohduksen harsoihin.


Juuli Niemi: Et kävele yksin
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2016
362 s.

Kirjastosta.


_________

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sivujen välissä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole. Muuttoliikkeessä-haaste (Maahanmuutto Suomeen). 45. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Richard Mason: Meren huoneissa

Meren huoneissa on romaani, joka päätyi luettavakseni täysin sattumanvaraisesti. Piipahdan silloin tällöin Sörnäisten Fidassa, koska siellä on myynnissä mukava määrä kirjoja, ja olen tehnyt sieltä usein varsin hyviä löytöjä. Kerran selailin jälleen valikoimaa läpi, ja jokunen muu kirja kädessäni päädyin vilkaisemaan vielä Richard Masonin Meren huoneissa -romaanin dramaattisen kannen innoittamana sen takakantta. Se vaikutti aivan kiinnostavalta – vanha mies koleassa linnassa tunnustaa murhanneensa vaimonsa ja lavastaneensa tapahtuman itsemurhaksi – ja päätin pulittaa opuksesta pyydetyt muutamat eurot.

Lukukokemus oli sekä vetävä että tahmea. Ihastuttavan monimerkityksellistä, vai mitä? Kirjan kehyskertomuksena on iäkkään James Farrellin tunnustus lukijalle. Hän on juuri murhannut vaimonsa Sarahin, jonka kanssa on omien sanojensa mukaan elänyt vuosikymmenet onnellisessa avioliitossa. James haluaa tehdä tilit selväksi ja kerrata oman elämäntarinansa. Lukija lähtee mukaan matkalle.

Kyse on tietenkin rakkaustarinasta, ja traagisesta sellaisesta. James on nuorena miehenä rakastunut päätä pahkaa salaperäiseen Ellaan, joka on kaunis ja tavoittamaton. Ella kihlautuu toisen nuorukaisen kanssa, mutta sehän ei ole varsinaisesti mikään este. Eletään 1990-luvun Isossa-Britanniassa, pääasiassa Lontoossa mutta vieraillaan myös kolkossa Setonin linnassa, jonka Ellan ylhäinen suku omistaa, ja jonka Ella tulee erinäisten perimyskiemuroiden kautta aikanaan perimään. Muita tapahtumapaikkoja ovat Praha ja Ranskan maaseutu.

James on vanhempiensa tahdon vastaisesti viulisti, ja päätyy musiikin kautta osaksi Lontoon seurapiirejä, jotka pyörivät omien kuvioidensa ympärillä. Samassa piirissä omalla paikallaan ovat myös Ella ja tämän serkku Sarah, joka on saanut Setonin linnan perijättärelle sopivan kasvatuksen, mutta joka joutuu lain kirjaimen edessä jäämään sivuun linnan omistuksesta. Nuorten naisten suvulla on salaisuuksia vaikka muille jakaa, minkä James tulee huomaamaan.

Prahaan James lähtee eräänlaiseksi vaihto-opiskelijaksi säestäjäkseen osuneen Ericin kanssa. Miesten tie vie myös Ranskaan, jossa Ellalla on sormensa pelissä traagisissa tapahtumissa, joiden seurauksena kaikki on peruuttamattomasti toisin ja veikeä nuoruus päättynyt. Vaan ei kaikki tähän ratkea, ei toki! Vielä on luvassa erinäisiä käänteitä salongeissa ja juhlasaleissa, oikeussalissa ja vankilassa, Lontoossa ja Setonissa...

Kuten heikohkosta tiivistelmästäni on havaittavissa, neljättä sataa sivua pitkän romaanin tapahtumakulku on polveileva ja draaman kaari mittava. Siitä huolimatta, että tapahtumia on paljon, kirjan tempo on paikoin jopa laahaava. Vanha James halua selittää, se hänelle suotakoon, mutta kirjan käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä, että niitä olisi syytä pantata tähän tyyliin satoja sivuja.

Kirjan alkupuoli on selvästi vetävämpi. Myönnettäköön, että vaikka aistin ylidramaattisuuden vienon henkäyksen jo alkumetreiltä (no, okei, jo takakannesta), uteliaisuuteni heräsi ja kävin kirjan tarinan kimppuun innolla, joka sammahti vasta jossain puolivälin paikkeilla – vaikka silloin kierroksia vasta aletaankin virittää aivan uudelle tasolle!

Nurinastani huolimatta on todettava, että Meren huoneissa on aivan oivaa luettavaa, jos sille antaa vimmaisen tragediannälän ja jotakuinkin epäuskottavan vireen anteeksi. Kuvatunkaltainen elämä ei tunnu olevan juurikaan kiinni todellisuuden kahleissa siinä mielessä, että henkilöt tekevät hyvin epärationaalisia valintoja kerta toisensa perään, eivät tunnu oppivan tekemisistään mitään eivätkä kykene hallitsemaan tunteitaan ja niiden pursuilusta seuraavia tapahtumia missään määrin.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, Masonin romaani kannatti lukea loppuun asti ja kokea hänen rakentamansa maailma vimmoineen, kolhuineen ja kuoppineen. Se tarjosi lukijalle aikuisten sadun juonineen, onnettomine rakkauksineen ja traagisine kohtaloineen.


Richard Mason: Meren huoneissa
Suomentaja: Mika Tiirinen
Ulkoasu: Michael Trevillion
Gummerus 1999
343 s.
The Drowning People (1999)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sonjan lukuhetket, Kartanon kruunaamaton lukija

Helmet-haasteen kohta 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
28. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Kuten kirjallisuusuutisia seuranneet tietävät, Juuli Niemi voitti juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Et kävele yksin. Hän on ennen tätä voitokasta romaaniaan kirjoittanut novelli- ja runokokoelmia, joista tuorein, vuonna 2015 julkaistu Tuhat tytärtä, tarttui käteeni kirjastosta henkilökunnan suositteluhyllystä.

Runot, nuo pirulliset, tulkinnanvaraiset luritukset. Minun on ollut vaikea suhtautua niihin melkolailla aina. Säännöllisin väliajoin kuitenkin nousen poterostani ja ahmaisen jonkin runokokoelman. Niinpä en varsinaisesti pelännyt tätäkään kirjaa, hieman epäilin vain, kuinka sen kanssa selviän.

Aivan hyvin, on todettava. Niemi kirjoittaa kuulasta ja kuitenkin jollain muotoa hyvin realistista kieltä. Tuhat tytärtä uppoutuu tyttöyden ja naiseksi kasvamisen maailmaan, joka tuntuu aiheena jossain määrin hallinneen lukemisiani ja muutenkin elämääni viime aikoina – eikä siinä mitään, näin on hyvä.


Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit tietää
mitä sinä siellä näet.


Niemen runoissa on tarttumapintaa, mutta ne eivät silti selittele tai alleviivaa liikoja. Paljon jää lukijan tulkittavaksi, omien ajatusten järjesteltäväksi. Runot käsittelevät perheen sisäistä dynamiikkaa, sisarussuhteita, muistoja ja kasvamista. Nostalgiaakin paikoin, olen ymmärtävinäni.

Kokoelman loppupuolella tuntuu siltä, että aikuisuus on jo alkanut. On otettava vastuu omasta elämästä, siirryttävä eteenpäin ja annettava menneiden olla menneitä. Kaikesta ei voi lapsuuttakaan syyttää, eihän? Vai voiko?

Runojen minä on samaan aikaan villi ja alistuva, roolissaan perheen kuopuksena tyytymätön ja kuitenkin onnellinen, ehkä, tavallaan. Isommissa siskoissa on paljon, mistä saada kiinni ja mitä hyödyntää omassa kipuilussa, ehkä kaikkea ei tarvitse kokea itse, kun tietää, kuinka asiat kuitenkin voivat mennä.

Tuhat tytärtä on myös ylistyslaulu ystävyydelle, sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Ystäviä voivat olla yhtä hyvin ne, joissa virtaa samaa verta kuin nekin, joiden kanssa minulla ei ole yhtäkään yhteistä piirrettä. Niemen runoja voi lukea uudelleen ja uudelleen, maistella ja kokeilla, miltä ne kuulostavat rytmiltään ja sisällöltään.

Kauniilta, taitavilta, monikasvoisilta.


 - - Sellainen ystävä tietää,
että pelkään mennä talojen kellareihin
menee sen takia edeltä.
Sellainen ystävä ei osaa katsoa kohteliaasti poispäin.

Minä vaalin juuri niitä ihmisiä
joiden kohdalla en enää pysähtyisi juhlissa,
koska he saavat minut muistamaan
ettei ihminen sitoudu pysymään aina samana
ja että jokin kuitenkin säilyy aina samana.

(Katkelma runosta Ystävät)



Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
93 s.

Kirjastosta.


________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Lukukausi, Täysien sivujen nautinto, Kaikkia värejä  

Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla. Tämän saan kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Minna Rytisalo: Lempi

Lempi on räiskynyt heinäkuussa monissa kirjablogeissa jo ennakkoon, virallisesti kirja ilmestyi viime viikolla. Tänään se sai osakseen Antti Majanderin vahvan ja hienon arvion Helsingin Sanomissa. Nousukiitoa ennustan, kuten Majanderkin.

Enkä syyttä. Luin Lempin kustantamon lähettämänä ennakkokappaleena jo kesäkuun lopulla. Istuin puistonpenkillä ja luin, makasin parvekkeella ja luin, matkustin junassa ja luin. Lempi vei minut mukanaan alkusivuilta lähtien, enkä muuta voinut kuin lukea.

Lempi on tiivis, rujo, kaunis ja eheä. Siinä ei ole ylimääräisiä rimpsuja, ei yletöntä toistoa tai alleviivausta. Keskiössä on kolmen henkilön näkökulmakerronta, Viljami, Elli ja Sisko, kukin vuorollaan. He kertovat Lempistä, naisesta, joka on vaimo, emäntä ja sisko. Ja itsestään, huomaamattaankin.

Kertojaäänet on rakennettu taiten, jokaisella on selkeästi omansa. Viljami on runollisuuteen yltyvä nuori puoliso, rakastunut ja huumaantunut, sodassa kärsinyt, menettänyt. Hän on pohjoisen poika, lappilaisen karuun pientilaelämään tottunut ja sinne nuoren ja hehkeän vaimon vain yhdeksi kesäksi ja syksyksi saanut nuorukainen. Lempi on hänelle huumetta, jotain lähes liian hyvää. Kuin sattumalta syliin pudonnut.

Elli on Viljamin ja Lempin kotitilan Pursuojan piika, työntekoon tottunut, taustaltaan rikkonainen, aina hylätty. Hänelle Lempi on kilpailija, kaunan aiheuttaja, uhka ja joku, jota vihata niin ettei sydän meinaa lyödä. Viljamin hän tahtoo, Viljamille hänen pitäisi kuulua. Kun sota vie talosta isännän rintamalle, on Ellillä arjen aseet käsissään.

Sisko on Lempin kaksonen, toinen kauppiaantyttäristä. Hän rakastuu sodan aikana aseveljeen, saksalaiseen Maxiin. Kun sodassa käy niin kuin käy, on tehtävä valinta: lähteäkö Maxin mukana Saksaan vai jättää rakkaus ja jäädä Suomeen, ehkä hyljeksittynä ja vihattuna. Sisko päättää lähteä, vaikka ennusmerkit eivät hyvää lupaa. Kaikkea muuta. Mutta Siskolla on tilaa kasvaa omaksi itsekseen, tehdä omat päätöksensä. Niin on ollu ennenkin, niin oli Lempin kanssa ja niin on myös nyt ilman Lempiä.

Rytisalo kirjoittaa Lapin sodasta ja sen vaikutuksista otteella, jossa ei ole ripaustakaan epävarmuutta tai haparointia. Rajaus on onnistunut, sillä romaanissa keskitytään huolella sen ytimeen, ei haikailla muualle, ei rönsyillä. Se kertoo ikuisista aiheista ja suurista tunteista – rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta – mutta tekee sen raikkaasti, kuin ensi kertaa.

Lempi on varsin vakava kirja, vaikka siinä on leikittelyä, hymynkarettakin. Tunnelma on tyyni kuin erämaajärven pinta, mutta muutokset, teot ja sanat saavat sen väreilemään pahaenteisesti. Jännite, jota Rytisalo kertoo haastattelussa halunneensa kokeilla rakentaa, on onnistunut. Se pitää otteessaan, saa hengittämään hieman nopeammin, aavistamaan, kuitenkin yllättymään.

Kun leikistä tulee totta, aikomuksesta teko ja vahingosta vaikutus, elämän arvaamattomuuden ja hallitsemattomuuden vasta ymmärtää. Jos ymmärtää.


Minna Rytisalo: Lempi
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
234 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.