"Yhä kauempana käyn" – Runo100 haaste valmis

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu julisti vuosi sitten alkaneeksi kotimaisen, itsenäisyyden aikana julkaistun runouden vuoden, joka sai onneksi alkuperäisestä puolesta vuodesta jatkoa vuoden loppuun asti.

Haaste on ollut minulle erinomainen. Se on vienyt tutun ja turvallisen rajan yli, tutustuttanut kirjallisuudenlajiin, jota olen luullut jotenkin pelkääväni, saanut kirjoittamaan runoista niin kuin en koskaan olisi uskonut kirjoittavani ja herätellyt kaikenlaista mukavaa tohinaa ja pöhinää, kuten nyt vaikka heinäkuisen Runokävelyn ja elokuisen Runokuu-viikon.

Luin vuoden aikana 13 kotimaista, itsenäisyyden ajalla julkaistua runokokoelmaa:

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Kirsi Kunnas: Uivat saaret
Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan
Helena Sinervo: Tilikirja
Jarkko Tontti: Vuosikirja

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas


Suurin mullistus oli totaalinen hullaantuminen Kirsi Kunnakseen. Vaikka olen häntä aina kunnioittanut suuresti, tämän lukuhaasteen myötä todella luin hänen lyriikkaansa. Nyt minulla onkin juuri kesken Kunnaksen elämäkerta, josta lisää sitten tammikuussa, kun kirja on luettu.

Se hieman harmittaa, etten tullut lukeneeksi lastenrunoja, mutta onneksi on loppuelämä aikaa sille lajille. Maiju Voutilaisen Itke minulle taivas edusti sentään nuorille suunnattua runoutta, ja olikin silmiäavaava lukukokemus. Kirjaa on myyty ilmeisen paljon ja nimenomaan nuoret ovat sitä itselleen hankkineet, mikä on aivan mahtavaa.

Kiitän Omppua ja kaikkia muita runoustovereita kuluneesta vuodesta. Innolla kohti seuraavaa – edelleen runojen vietävänä.

Kuinka opin rakastamaan runoja

Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas (Mielenterveysviikko)

Maiju Voutilainen eli suosittu vloggaaja Mansikkka on kirjoittanut esikoisrunokokoelman Itke minulle taivas, jonka Otava on juuri julkaissut. Tubettaminen on minulle vieras somekulttuurin muoto (vaikka toki tiedän, mistä noin pääpiirteissään on kyse), mutta loppukesästä vilkuilin Mansikkkan YouTube-kanavaa useammankin kerran, sillä huomasin siellä julkaistun kirjoihin liittyviä juttuja.

Kirja-aiheisia YouTube-kanavia ei taida juurikaan olla, ei ainakaan suosituimpien kanavien joukossa. (Vai onko? Vinkatkaa jos tiedätte!) Harmi, sillä kyllä kirjoista olisi moneen. Tällainen kirjallinen ilmaisumuoto kuin blogi on tietysti jo vähän vanhanaikainen, eikä taida esimerkiksi nuorten enemmistöä juurikaan kiinnostaa. Liikkuva kuva, ääni ja vauhti lienevät tärkeitä tekijöitä, kun uusia ilmaisutapoja etsitään.

Mutta sitten itse kirjaan.

Voutilaisen runot ovat helpostilähestyttäviä, muodoltaan tuttuja ja aihepiireiltään erinomaisen hyvin nuoriin lukijoihin kolahtavia, uskallan väittää. Runojen puhuja on ristiriitainen, kasvussaan kesken. Huolia, murheita, suruja on, ja ne liittyvät paljolti omaan itseen, omaan päähän, itsetuntoon ja minuuteen suhteessa muihin.


yritän ajatella rationaalisesti
   mutta minusta puuttuu pala
en kykene järkevään ajatteluun, kun
varjot valtaavat huoneeni

tahtoisin maata ja maatua
   sulautua osaksi universumia
ilman huolia ja ahdistusta maailmasta
kaipaan syleilyn turvaa
kosketusta


Itke minulle taivas on kirjoitettu esipuheenkin mukaan sydämellä ja kyynelillä. Runoissa on tunnetta, ne puhuvat lukijalle suoraan ja kiertelemättä. On halu jakaa ja silti piilottaa, on pyrkimys ymmärtää itseään ja silti hävettää. Mitä muuta nuoruus olisikaan kuin ristiriitoja, joskus ylittämättömiäkin.


itseni satuttaminen tuo
ainutlaatuista tyydytystä
itseinholle

tahdon ulos
en riitä
olen vajavainen

enkä osaa olla mitään mitä te olette

mua ahdistaa
oksettaa olla
rintaa painaa kuin olisin
kadottanut suunnan

sattuu kun hengitän
muttei tunnu miltään
vaikka hakkaan
reisiäni nyrkillä


Voutilainen on tarttunut rohkeasti mielenterveyteen liittyviin teemoihin. Runoissa on ahdistusta, yksinäisyyttä, itsensä satuttamista, halua lopettaa se, minkä on aloittanut. Osa tunneskaalasta kuuluu nuoruuteen, mutta jos on niin paha olla, ettei meinaa kestää, on löydettävä tapa selvitä eteenpäin. Siinä voi jonkun toisen apu olla korvaamatonta.


avaan silmät
ja valo sokaisee hetken.
olen ollut elossa
taas yhden päivän pidempään.
olen omassa nahassani rypenyt
kaikki nämä hikiset hetket,
vihannut ja yrittänyt rakastaa.
olen edelleen elossa,
vaikka joskus haluaisinkin kuolla.
valo liikkuu peitollani
hetki hetkeltä lähemmäs kasvojani,
on rauhoittavaa seurata sen matkaa.


Osa kokoelman runoista keskittyy puhujan pahaan oloon ja olemiseen vain hänen päässään, ajatuksissaan ja tuntemuksissaan, mutta kokoelman loppupuolella on myös runoja, joissa kohdataan toinen ihminen. Ihastuminen, rakastuminen, parisuhteen synty, siinä tempoilu. Eivät helppoja kellekään, ja kun keitokseen lisätään vielä oman mielen pulmat ja itsetunnon kolhut, olo on vähemmästäkin epävarma ja sekaisin.

Jonkin verran runoissa on loppuun saakka hiomattomia kielikuvia ja helppoja ratkaisuja, tunneilmaisut ovat monella tapaa äärimmäisiä, mutta kokonaisuutena Itke minulle taivas on kokoelma, jolla voi olla lukijalleen suuri merkitys. Teini-ikäinen minä olisi rakastanut tätä kirjaa, tuntenut, että joku toinen puhuu minun kieltäni. Aikuinen minä muistaa kyllä, miltä nuoruus tuntuu – äärimmäiseltä, kipeältä, pyörremyrskyltä oman pään ja kehon ja identiteetin sisällä – eikä halua sitä aikaa koskaan takaisin.

Toivon Voutilaisen runokokoelman löytävän tiensä sellaisten lukijoiden käsiin, jotka kokevat tarvitsevansa sanoitusapua tunteilleen. Siinä Itke minulle taivas voi auttaa paljon, tarjota vertaistukea,  ymmärrystä, apua.

Voiko kirjallisuudelta suurempaa vaikutusta toivoakaan?


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Kuvitus: Hilla Semeri
Otava 2017
61 s.

Arvostelukappale.

_______

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Runo100-haaste.

Sanovat sitä rakkaudeksi... sanovathan?

Runokuu on käynnissä. Eilen koimme rakkauden hetkiä Reader, why did I marry him? -blogissa. Huomenna tunteet päästää valloilleen Kirja vieköön!. Nyt on minun vuoroni.

En ole kovin hyvä lukemaan rakkausrunoja. Runoihin noin yleensä olen kehittänyt lämpimän ja ystävällismielisen suhteen kuluneen vuoden ja Runo100-haasteen myötä, mutta erityisesti rakkausrunot eivät olet kuuluneet valikoimaan. Ei minulla ole mitään rakkautta vastaan, runoissa tai muutenkaan, mutta jotenkin ehkä toisenlaiset teemat ovat puhutelleet enemmän.

Tätä viikkoa ja haastetta varten kyselin ystäviltäni vinkkejä suosikkirakkausrunoihin, ja Arno Kotron menestyskokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi sai kyselyssäni mainintoja. Kirjan nimi olikin etukäteen tuttu, kuten ovat Kotron kolumnitkin, mutta ensimmäistä kertaa luin nyt Kotron lyriikkaa.


ne hetket silloin

arkisetkin ja oikeastaan
juuri ne

ottivat muiston muodon
   etukäteen

jo silloin kun niitä eli


mennyt on rakastamisen aikamuoto

muistot
   edeltä käsin eletyt


Sanovat sitä rakkaudeksi on runoelma, runomuodossa kulkeva tarina. Sen kaava on sinänsä simppeli: ensin tavataan, ihastutaan ja rakastutaan. Sitten rakennetaan yhteinen elämä, eletään ja rakastetaan. Ja sitten tulevat säröt, lopulta ero. Mitä viimeiseksi? Milloin rakkaus on lopultakin ohi? Milloin on päässyt yli menneestä, joka sai sydämen kipristelemään?


onnellisuuden vierellä elää aina pelko
  ja kaikki pelko

on menettämisen pelkoa

on olemassa
aivan yksinkertaisesti on olemassa

sellaista
onnellisuutta

jota ei voi säilyttää edes
hyvällä onnella


Yllätyin kirjan draamallisuudesta. Se on selkeä, iso kokonaisuus, josta voi poimia osan sieltä, toisen täältä, mutta parhaimmillaan se lienee juuri yhtenäisenä, alusta loppuun, innosta apatiaan. Parisuhde syntyy ja elää omanlaisensa elämän, lähestulkoon itsenäisenä olentona. Se valtaa runojen puhujan mielen, se vaikuttaa suuresti. Eikä ihme! Melkoisesta suosta onkin kyse, ainakin kun sitä jälkikäteen tarkastelee.

Ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista ulkopuolelle asettumista ja näkemistä. Sanovat sitä rakkaudeksi on jollain tapaa jälkiviisas. Se tarkastelee elettyä elämää ja rakkautta alusta alkaen muistona, kuvana, koettuna. Vaikka tunteet ja niiden muutokset ovat suuria, ne elävät silti jo puhujan muistoina, jälkikäteen analysoituina.

Kieli on tiivistä, rivit lyhyitä, sanasto tyylikästä. Kotro antaa lukijalle tilaa, sillä runot ovat väljiä, moneen johdettavia ja eri tavoin ajateltavia. Pätkän sieltä, toisen täältä voi hyvin napata, eikä ole välttämätöntä lukea tai lainata pitkää osiota, sillä runot ja niiden osat toimivat yksinäänkin ja irti toisistaan. Rytmi runoissa on lyhyiden rivien ja asettelun vuoksi hieman levoton, ikään kuin tarina nakuttaisi eteenpäin kirjoituskoneen lailla. Mutta kun siihen tottuu, silmät etenevät riviltä toiselle rauhassa ja ajatellen.


ei se että tehtyä ei saa tekemättömäksi

vaan se että

tekemätöntä ei saa tehdyksi


kaipuuta kuopatuksi
               surua surruksi


Sanovat sitä rakkaudeksi on kokoelma, joka tulee montaa ja monella tapaa lähelle. Siitä tunnistaa itseään, ystäviään, kokemuksiaan, ajatuksiaan, oletuksiaan, ärsytyksiään. Ei rakkaus ole pelkkää iloa, tietenkään se ei ole. Joskus rakkauden on aika loppua, aina se ei voi jatkua ikuisuuteen. Kotro antaa tarjoilemiensa kolhujen kautta samastuttavan äänen 2000-lukulaiselle parisuhteelle.

Ehkä juuri siksi Sanovat sitä rakkaudeksi on numeroiltaan hyvin harvinaislaatuinen runokokoelma: sitä on myyty noin 20 000 kappaletta, se oli ilmestymisvuonnaan Suomen myydyin runokirja ja painoksia on otettu useita (minulle sattunut teos oli 7. painoksesta). Poikkeuksellinen tapaus runokirjaksi, epäilyksettä.


Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003
134 s.

Kirjastosta.

______________

Runokuu jatkuu vielä! Muistathan haasteemme: sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

Runokuun runohaaste!

Runokuu, tuo ihana elokuinen runotapahtuma, on ensi viikolla (21.–27.8.) jälleen ilonamme, tänä vuonna rakkausteemalla. Viikon ajalle Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt hurja määrä erilaista runoaiheista ohjelmaa, katso vaikka!

Innostuimme runokävelyporukalla jatkamaan heinäkuisen runoinnon vallassa myös nyt elokuun Runokuussa. Kirjasammossa heitettiin nimittäin haaste lukea runoja rakkaudesta Runokuun aikana – ja niinhän me teemme, ja bloggaammekin niistä vielä!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

Sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Annetaan rakkauden ja runojen loistaa!

Pölyä, muodonmuutoksia ja tilintekoa – Heinäkuun Kuukauden lyhyet

Elokuu on alkanut ja samalla uusi vaihe elämässäni: olen aloittanut uuden työn, joka ei ole opettajan työtä. Sen sijaan minusta on tullut projektityöntekijä kirjastoon. Huh! Jännittävää! Työ on vasta aivan alkutekijöissään, muutaman päivän olen nyt ehtinyt perehtyä uuden työpaikan saloihin. Tuntuu todella innostuneelta ja uteliaalta, pää on tietenkin täynnä uutta tietoa, uusia ihmisiä, nimiä ja paikkoja. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla hankkeen pariin.

Samalla voi toivottaa huh hei heinäkuulle. Luin paljon enemmän kuin normaalisti, mikä kertonee onnistuneesta lomasta eli työttömyysajasta, rentoutumisesta ja keskittymiskyvystä. Tosin osallistuin myös lukumaratonille, joten muutamia kirjoja napsahti plakkariin tavallistakin tehokkaammin.

Tällä kertaa niputan kolme kirjaa Kuukauden lyhyisiin.

Veera Antsalon Pölyn historia on ihastuttava proosarunokokoelma, joka yllätti minut täysin. Nappasin persoonallisen näköisen kirjan satunnaisotannalla kirjaston runo-osastolta, ja kyllä kannatti.

Pölyn historia kirjoittaa eräänlaista maailmanhistoriaa, jota Kerääjä tarkkailee ja kerää. Eletään pölyn aikaa, kaupunkien aikaa, titaanien aikaa – mitä aikaa milloinkin. Runoissa kuvataan maailmaa, joka on tuttu ja kuitenkin hyvin outo: se on kaikkea sitä, mitä saattaa pelätä, toivoa tai vierastaa.

Antsalo kirjoittaa kuin olisi aina kirjoittanut pölystä ja maailmasta, kaikesta, mikä mahtuu kooltaan hiukkasen ja universumin väliin. Tekstissä on vinoa huumoriakin, ainakin pilkahduksina siellä täällä. Miljööt vaihtuvat Yhdysvalloista nimettömiin menneisyyksiin (ja tuleviin?), kuvitelmista todellisuuteen ja skeittiramppien ääreen.

Mihin lokeroon tämän kirjan laittaisi? Vähintään se menee huikeiden, yllättävien ja arvoituksellisten kirjojen joukkoon. Juuri niiden, joiden lukeminen ilahduttaa niin, että sydän sykähtää hieman tavallista kovempaa. Lue tämä!

Ajat jatkuivat, ja niiden aikana elämät alkoivat ja haarautuivat ja päättyivät, useimmiten rautalankojen sotaan.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
80 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Rivi

Haasteet: 96. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

Runoja luin Antsalon jälkeen lisää, nyt Helena Sinervolta. Tilikirja tarttui mukaani kirjastosta jo alkukesästä, jolloin se oli nostettu kirjaston henkilökunnan suosittelemien sateenkaarikirjojen joukkoon. En ehtinyt mukaan Pride-viikon bloggauksiin, mutta luin Tilikirjan muuten mielenkiinnolla.

Sinervon kokoelma on nimensä mukaisesti tilikirja hänen kohtaamistaan menetyksistä ja kolhuista. Suurin särö on syntynyt veljen kuolemasta, jota useammassa runossa lähestytään tavalla tai toisella. Samoin lapsuudenperheen haastava dynamiikka, oma kasvaminen naiseksi ja hapuilu kohti aikuisuutta nousevat esiin. Vanhempien vanheneminen – ja oma – on väistämätön osa elämää, niin myös runoja.

Sinervon tyyli on hyvin toteava, suorasukainen. Näissä runoissa ei ole ylimääräisiä kommervenkkejä, ne kertovat asioista omilla nimillään ja sanoillaan. Suoraviivainen ilmaisu tulee lukijan luokse pakottamatta, mutta sen paikoittainen karskius saa hidastamaan lukutahtia. Tuntuu, kuin runojen kertoja kieltäytyisi salaamasta enää mitään: roolit on riisuttu, on aika olla juuri sitä mitä on, sanoa asiat suoraan ja ottaa tuleva vastaan.


Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
                            on sinussa, kourallinen
                 hekottavia kyyneliä

Miten Veljesi Kuolema sattuu


Helena Sinervo: Tilikirja
Ulkoasu: Sanna Sorsa
WSOY 2005
79 s.

Kirjastosta.

Haasteet: 98. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste, Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus seilasi minulla työmatkalukemisena jo toukokuussa, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa tauolle odottelemaan parempia tuulia. Kokoelmassa on 27 novellia, jotka ovat pääsääntöisesti lyhyitä.

Kaajan novellit ovat aivan absurdeja, villejä ja anteeksipyytelemättömiä. Niissä todellisuus ei ole lainkaan siinä tai sellainen kuin luulisi. Mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kohdataan leipureita, enkeleitä, Napoleon-patsas, talonmiehiä, naisia, miehiä, kaikkea kaikilta väleiltä. Päädytään eläväksi tapetiksi, syödään kummallisia asioita, patongit tekevät mitä sattuvat, jatkoilta lähdetään Aurinkokuninkaan hoviin.

Kuvitelmat sekoittuvat "todellisuuteen", ja Kaaja keikauttaa kerronnallaan venettä kriittisten pisteiden yli. Pidän hulvattomasta tyylistä, brutaaleistakin käänteistä, mutta jokin piti minua etäällä näistä novelleista. Tuntui, että ne vain tyytyivät kiusoittelemaan ja osoittamaan, kuinka kreisiksi meno voi mennäkään. Syvempiä teemoja tai sanomia en saanut hiki päässäkään irti. No ehkä hieman seksuaalisuuteen liittyviä teemoja saatoin olla huomaavinani, ja vallankäyttöä totisesti, oikein ja väärin.


Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
167 sivua

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto, Kirja vieköön!, Kujerruksia

Haasteet: 93. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Jarkko Tontti: Vuosikirja

Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

Runon ja suven päivänä Vaaksan päässä taivaasta

Hyvää runon ja suven sekä Eino Leinon päivää! Hieman harmaalta vaikuttaa, mutta onneksi runous lämmittää ja valaisee, heh. Tänään klo 16 lähtee Runokävely Helsingissä Runebergin patsaalta. Tervetuloa mukaan lukemaan runoja itsekseen tai ääneen tai kuuntelemaan ja katselemaan muiden lukemista.

Tomi Kontion runokokoelma Vaaksan päässä taivaasta on ilmestynyt vuonna 2004 ja se on ensimmäinen Kustannusosakeyhtiö Teoksen julkaisema kirja. Hauska anekdootti! Teos on ehdottomasti suosikkikustantamojani, ja nykyisin se taitaa olla niitä harvoja, jotka julkaisevat reilun määrän runokokoelmia vuodessa.

Tomi Kontio on minulle nimenä tuttu, mutten muista lukeneeni hänen runojaan aiemmin. Vaaksan päässä taivaasta oli siis kaikin tavoin uusi tuttavuus, ja se teki hyvän vaikutuksen. Runojen teemoista vahvimmiksi nousevat yksinäisyys, kohtaaminen ja kaipaus. Kontion runojen puhujat ovat monesti hieman syrjässä, tarkkailevat ja pohtivat. Ovat ehkä menettäneet jotain tai vaarassa menettää. Tai tietävät – kaikkitietävällä tiedollaan – mitä muilta puuttuu.

Hän istui huoneessaan ja syttyi tuleen
hän oli ajatellut että

ja tähtiä myös, niiden vanhaa valoa

hän olisi kirjoittanut, tehnyt, sanonut
niin monta kertaa
olisi jos ei olisi - -

Miljöönä on vahvasti kaupunki, Helsinki. Kivikadut, asfaltin pinta, kerrostalot ja kapakat, lähiöihin vievä metro. Kontion kieli on säästeliästä muttei silti minimalistista, ja hän antaa lukijalle välineet tehdä kuvat mieleensä, nähdä sen, minkä runoilija näyttää.

Kokoelman toisessa osiossa runot ovat laajempia, kertomusmaisempia. Niissä kohdataan yksinäisiä ja hylättyjä, juoppoja ja retkuja, väkivaltaa ja eroja. Runot todella ovat tarinoita, ne kertovat. Samalla runot kasvavat mielessä itseään suuremmiksi, jatkavat muotoutumistaan.

- - Ostoskeskus liikahti hieman, kun aurinko meni pilveen.
Ajattelin kaikkia niitä kakkuja, jotka olivat sortuneet,
omiani ja toisten ja tajusin,
ja se oli kuin totuus sillä hetkellä,
että se mikä luhistuu ei ole elämä, vaan toive elämästä.

Vaaksan päässä taivaasta on runokokoelma, joka tarkkailee ympäristöään ja näyttää ne puolet, joita ei ehkä kiireisimmillään huomaa tai ylipäänsä halua huomata. Se on hylättyjen puolella, muttei ketään vastaan. Väkivallanteot ja konfliktit eivät saa oikeutusta, mutta niiden olemassaoloa ei kielletä tai peitetä. Kaupunki kätkee ja paljastaa, sen sisään mahtuu koko elämän ja yhteiskunnan kaari. Kaikilla meillä on sama vaaksan mitta taivaaseen.

- - Mies tarttuu naista kädestä ja ajattelee,
että nyt kaikki on hyvin,
juuri nyt, juuri niin kuin pitääkin
ja tämä on sitä, mistä en ole
uskaltanut edes unia nähdä.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
Ulkoasu: M-L Muukka
Teos 2004
66 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: 79. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Runo100-haaste

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta

Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 

Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________

Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (ja kutsu Runokävelyyn 6.7.)

Aulikki Oksasen Kolmas sisar -runokokoelman nimikkohenkilö on seikkailija, kärsijä, väärinymmärretty ja silti rakastettu. Hän pääsee ääneen tai pikemminkin katseen kohteeksi vasta aivan lopussa, kokoelman päättävän monisivuisen runosikermän päähenkilönä. Runo on villi, ihastuttavalla tavalla runonlaulannan perinteelle kumartava saaga.

Kokonaisuutena Kolmas sisar on runoteos, joka houkuttelee lukemaan. Oksanen kirjoittaa luonnosta, ihmisen ja luonnon kohtaamisesta, tavoista ymmärtää luontoa. Luonto saa hahmoja ja muotoja, joita ihmisen on helpompi lähestyä, mutta kesyttää se ei itseään anna, vaan pysyy etäällä, omassa rauhassaan.

Kolmannen sisaren yleistunnelma on kujeileva. Maailmasta voi löytää aina jotain sellaista, jolle voi nauraa tai edes hymähtää: jopa myrskyllä on oma huvittava puolensa, eikä roolien ylläpitäminen kestä ikuisuuksiin.

Kokoelman alaotsikkona on Runoja ja laulurunoja. Mukana onkin tekstejä, joita ovat laulaneet esimerkiksi Vuokko Hovatta ja Vesa-Matti Loiri. Laulumaisuus näkyy tietynlaisena toisteisuutena, kuten kertosäkeissä tapana on. Runoja lukiessa se ei tuo varsinaista lisäarvoa, vaan sai ainakin kaltaiseni kevytrunonlukijan silmät pomppimaan nopeammin eteenpäin. Pidän kuitenkin paljon Oksasen runojen rytmistä, se on jotenkin keinuva ja houkutteleva. Ehkä laulumaisuus saa sen aikaan, kukaties.

Kirja on kuvitettu Oksasen omilla piirroksilla ja grafiikkatöillä, mikä lisää sen veikeää tunnelmaa. Oksasen kuvissa on samantyyppistä kujeilua kuin runoissa itsessään, ja kokonaisuus on toimiva. Runoissa on paljon tarinallisuutta: ne kertovat kiertävän runonlaulajan tapaan pienistä sattumuksista siinä missä traagisista rakkaustarinoistakin. On maagisia elementtejä mutta myös arkisinta arkea.

Huomattava osuus on välimerellisillä tuokiokuvilla ja tunnelmilla. Runojen mukana saattoi leijua jonnekin Välimeren rannalle, pieniin kyliin ja vuorten rinteille, yrttien ja räiskyvien kasvien huumaavaan tuoksuun, vuosituhantisen kulttuuriperinnön äärelle.

Erityisen paljon minua ilahdutti juuri nyt runo Kesä tulee käymään

Kesä tulee käymään.
Se viihtyy hyvin,
loikoo rannalla
ja saunoo kunnolla,
ja sammuu laiturille niin kuin eno.

Ja sitten se jo lähtee,
koska sille
on tullut joku kiireellinen meno.

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Siltala 2011
93 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä, Kirjava kammari

Haasteet: 70. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 22. Kuvitettu kirja, Runohaaste

______________

Ja sitten se Runokävely-vinkki! 

Järjestämme muutamien kirjabloggajakollegoiden kanssa torstaina 6.7., Eino Leinon ja Runon ja suven päivänä Runokävelyn Helsingissä. Tapahtuma alkaa klo 16.00 Runebergin patsaalla ja päättyy klo 19 Kansalaistorille. Kuljemme siis oheisen reitin mukaisesti Helsingin keskustassa, luemme (kotimaisia) runoja ääneen ja yksikseen ja kutsumme mukaan Juuri Sinut. Mukana kulkee myös Helsingin kaupunginkirjaston Runopyörä, josta voi lainata runoja luettavakseen. Tapahtuma ei edellytä mitään ennakkotietoja tai -valmiuksia, ja siihen voi osallistua vain lyhyeksikin toviksi missä tahansa reitin varrella.

Tervetuloa mukaan!

Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan

Runot, nuo pirulaiset. Olen lähtenyt mukaan Ompun käynnistämään Runohaasteeseen ja olen myös mukana järjestämässä kirjabloggaajien Runokävelyä Helsingissä 6.7. tulevana kesänä (lisää tietoa seuraa!). Silti runot hieman tempoilevat vastaan, pelottavat jotenkin. Rasittavaa.

Omasta hyllystäni löysin Riikka Palanderin esikoiskokoelman Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010), johon päätin nyt lopultakin tarttua. Kirjan ostin jo silloin pian sen ilmestyttyä, sillä tunnen Riikan nuoruusvuosilta (ah, nuoruus!) ja halusin tietää, millaiset runot olivat päätyneet kansien väliin.

Noloa, että lukemiseen meni lopulta näin kauan, monta vuotta. Palanderin runot eivät nimittäin ole lainkaan raskasta luettavaa, päin vastoin.

Kokoelma on jaoteltu löyhien väliotsikoiden alle: Perillä putoat kartan läpi, Puu ja sen varjo, Korvan yksinäisyys, Taivaanompelija, Ken tulen läpi tahtoo, Kahlaaja, Ainoa porras. Otsikot ovat kuin runoja itsekin, kutkuttavia.

Maa muistaa matkustajan on eräänlainen matka. Palander hyödyntää teemoja monipuolisesti, runoissa on toisteisuutta, joka tukee sisältöä. Kulkeminen, kartat, puut, vesi, käärme, kieli. Lukiessa näkee ja kokee muutoksen: päätepisteessä on aina toisaalla kuin mistä matka alkoi. Edellisessä runossa sanan merkitys on yksi, seuraavassa toinen – vastuu ja päättely on lukijalla.


Askel putoaa maan alle,
nostaa maan alta uuden askeleen,
astun tien tieksi.

Vain tuttuun eksyy kartan verkko on ansa.

Suljen, kädelläni suljen jokaisen jäljen,
askeleeni sulkevat tien.


Palanderin runoja makustelee mielessään ja kielellään. Niiden rytmi on rauhallinen, muoto hiottu. Osa tuntuu tarinoilta itsessään, herättää uusia kysymyksiä, vahvoja mielikuvia ja näkyjä. Osa on siipaleita pienestä, ohimenevästä hetkestä, jonka olennainen sisin on jo esillä.


Sanat haurastuvat, tulevat reikiä täyteen.
Sanan lupaus on löytää sisältään toinen.
Olen oppinut painovoiman, voinko oppia sen pois,
sana on puhuttu suuhuni,
voinko puhaltaa sen suustani kuin linnun?


Tulkitsen runoissa olevan paljon kasvua, muutosta. Useamman runon puhuja muodostaa uutta identiteettiä tai etsii ylipäänsä omaansa, sitä minkä luulee tuntevansa, muttei ehkä tunnekaan. Toisaalta runoissa kaikuvat kolhut, pettymykset, väärät valinnat. Aina valittu tie ei tosiaan ole se oikea, joskus suunta on aivan väärä, eikä sana tarkoita sitä, mitä luuli.

Ihastelen Riikka Palanderin vaivatonta ilmaisua, runoihin valittuja teemoja, rikasta sanastoa. Maa muistaa matkustajan on kokoelma, jota jää selailemaan uudelleen, palaa takaisin, löytää uutta.


Kartta on muisti, muistiin matkaaja unohtuu,
unohtuu askeliinsa, askelten väliin jäävään etäisyyteen,
laulu unohtuu matkaajan huulille, laulu laulaa,
askel astuu, ja hiekkaan jää jalanjälki:
maa muistaa matkustajan,
hiekansirut tuntevat hänen jalkapohjiensa uurteet.



Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan
Ulkoasu: Johnson Mluge
Sanasato 2010
58 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Keskisuomalainen

Haasteet: 51. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Runohaaste, Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

Sofi Oksasen kirjoittamat 25 runoa kokoelmassa Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä käsittelevät laajaa naisen elämän aihepiiriä eroamisesta väkivaltaan, läheisriippuvuudesta kaunoihin, tunteista tunteettomuuteen. Maija Kaunismaa on tehnyt tekstien pohjalta lauluja, jotka on julkaistu levynä ja esitetty kiertueella vuonna 2011.

Runojen rytmi ja kulku sopivat musiikiksi. Vaikken ole Kaunismaan sovituksia kuunnellut, runot heräsivät mielessäni eloon, soivat ja kertoivat tarinaansa sulavasti mutta kaunistelematta. Kieli on selkeää, sujuvaa ja sillä on sanottavaa. Korulauseisiin tai ylenpalttiseen leikittelyyn ei lähdetä, vaan tyyli on toteava.


Jätän nyt kodin, jota en haluaisi jättää.
Jätän viimeiset askeleet pihatielle,
jätän roskat tien viereen

Enkä enää jää

(Jätän nyt talon)


Koska kokoelma on kirjoitettu laulunsanoiksi, runot ovat suhteellisen pitkiä, ja niihin on aikaa upota. Useimmissa on toistoa, jota hyödynnetään kertosäkeinä. Lukeminen on runountuvikolle siinä mielessä helppoa, että kiire ei ole. Tekstiä on aikaa maistella ja se on vahvaa.


Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,
sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.
Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuu
mulle

(Väärät kengät)


Sisältönsä puolesta runot ovat raskaita. Ne käsittelevät väkivaltaa, seksuaalista häirintää, alistamista, alkoholia, naisen ristiriitaista ja mahdotonta paikkaa maailmassa, perheessä ja suhteessa. Kokoelman lopussa on Oksasen asiateksti naisiin kohdistuvasta väkivallasta, jossa hän myös avaa runojen syntyprosessia.

Liian lyhyt hame sopii erinomaisesti osaksi Sivutiellä-blogin Feminististä lukuhaastetta. Se tuo lyyriikan keinoin esiin sellaisia puolia elämästä, jotka heijastavat vahvasti epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä. Runojen puhujat tuntuvat eläviltä: Oksanen kirjoittaa heidät auki, kuiskaamaan tai huutamaan, kertomaan väärästä kohtelusta, paljastamaan epäkohtia.

Runous on siitä hieno kirjallisuudenlaji, että se antaa lyhyessä mitassa paljon, lähes huomaamatta. Oksasen lyriikka on varsin suoraviivaista ja -sanaista, eikä tähän kokoelmaan tarttumista kannata arastella, mikäli aihepiiri kiinnnostaa. Runot eivät ole vaikeita, ne aukeavat kyllä, ja nähdäkseni varsin pienellä vaivalla. En pidä sitä missään määrin heikkoutena, vaan pikemminkin nostan Liian lyhyen hameen vielä suurempaan arvoon siksi, ettei se kiusoittele lukijaa, vaan jysäyttää teemansa lukijan eteen anteeksipyytelemättä ja kiertelemättä.


hääkengät kaapin päällä
kaunis koti
kauniit lapset
niin hieno työ niin hieno mies
kaikki kaunista ja hyvää

mun paidassa on aina pitkät hihat

(Hääkengät)


Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Ulkoasu: Mika Perkiökangas
Bonnier Kirjat 2011
78 s.

Kirjastosta.

___________

Haasteet: 46. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteessa, avaukseni Runo100-haasteeseen, Feministinen lukuhaaste