Rumat kapinalliset -koonti

Onkohan rumuus ja kapina aina punaista tai oranssia?

Tea with Anna Karenina -blogin mainio Rumat Kapinalliset -lukuhaaste haastoi (ja haastaa, vielä ehtii osallistua, nimittäin 1.12. saakka!) tarkastelemaan kaunokirjallisuutta rumasta ja/tai kapinallisesta näkökulmasta. Tarkoituksena oli lukea viisi sellaista kirjaa, joissa maailmaa katsotaan rumien lasien läpi – pelkkä realismi ei riitä.

Luin haasteen innoittamana seuraavat kirjat:

Eve Ensler: Vaginamonologeja (1998, suom. 2001)
Abo Rasul: Unfun (2008, suom. 2010)
Laura Gustafsson: Huorasatu (2011)
Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina (1996, suom. 2010)
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini (1962, suom. 2007)

Ensinnäkin on todettava, että tämä oli erittäin mukaansatempaava lukuhaaste. Noin yleisesti pidän siitä, että lukemissani kirjoissa on säröä, rumuutta ja kapinaa, mutta pelkästään sitä en hae. Olen tarinoiden, hyvän juonen ja jollain tasolla samaistuttavien hahmojen ystävä. Mutta rumaa – sitäkin saa olla.

Suurin pettymys oli Abo Rasulin tympeä Unfun, äärimmilleen revitty väkivaltamässäily, jonka pohjimmaisena tarkoituksena lienee kritisoida yliliberaalia pohjoismaista yhteiskuntamallia ja konsensushakuisuutta. Rasulin edellinen, Macht und Rebel, on hyvä kirja, jonka luin monta vuotta sitten, mutta Unfun ei päässyt miltään osin lähellekään sitä. Ehken sitten ollut enää niin yllätettävissä. Rumuutta ja kapinaa siis kuitenkin riitti alusta loppuun, mutta en vakuuttunut.

Intiimein suhde muodostui Eve Enslerin Vaginamonologeihin. Kirja on pamfletinomainen kokoelma haastetellen ja tutkien etsittyä ja löydettyä tietoa ja kokemusta väärinymmärretystä ja vaietusta vaginasta. Alun perin kyse on näytelmästä. Tämä kirja oli nopealukuinen mutta pani miettimään: miksi edelleen on niin vaikeaa puhua naisen sukupuolielimistä niin kuin asiat ovat? Liian paljon tarpeetonta häpeää ja hyssyttelyä, liian paljon väkivaltaa ja väärinkäyttöä – koko ajan ja joka päivä. Vaginamonologeja on täynnä uhoa ja se kehottaa kapinaan. Ihmisen, naisen, on arvostettava itseään ja jalkoväliään. Piste. Tämä kirja ei ehkä ole niinkään ruma, mutta kapinallinen se kyllä on, vieläpä varsin iskevällä tavalla.

Surullisimmaksi minut teki Sapphiren Precious – harlemilaistytön tarina, jossa 16-vuotias päähänpotkittu musta tyttö koettaa pinnistää pohjalta edes hieman lähemmäs pintaa. Luin tämän jälkeen Alice Walkerin Häivähdys purppuraa, jolloin vasta tajusin, kuinka selkeästi Precious on sen nykyaikaistettu versio niin kieleltään kuin mieleltäänkin. Järjestyksen olisi hyvä ollut olla toinen, mutta tämänkin asian kanssa saatan juuri ja juuri selvitä, hm. Preciousta suosittelen, sillä tarina saa todella miettimään asioita vieraasta näkökulmasta. Rumuus on kirjassa hallitsevaa, muttei alleviivaavaa. Pikemminkin korostetaan selviytymistä scheissesta huolimatta.

Parhaan kirjan paikasta kisaavat Laura Gustafssonin Huorasatu ja Anthony Burgessin Kellopeli appelsiini. Ensimmäinen jysähti kovaa, sillä koko kirja on sellaista tykitystä, ettei lukija saa hetken rauhaa. Käydään läpi rakenteellinen, fyysinen ja henkinen väkivalta, eläinten oikeudet ja yhteiskunnan räikeät epätasa-arvon kohdat. Mutta mukana on myös huumoria, ja roisia sellaista. Tätä kirjaa ei pysytä mikään. Kellopeli appelsiini taas on klassikko, jonka elokuvasovituksesta pidän älyttömän paljon. Kirjan lukeminenkaan ei vastenmielistä ollut, vaikka se uuskielensä ja ällöttävienkin yksityiskohtiensa puolesta sitä hyvinkin voisi olla. Pidän Kellopeli appelsiinia ennen kaikkea yhteiskunnan rumuutta kuvaavana kirjana, sillä vaikka väkivalta ja vallan väärinkäyttö kulminoituu sen päähenkilöön Alexiin, hänen kauttaan kuvataan myös sitä, miten käy, kun yhteiskunta koettaa hallita asioita, joihin sillä ei pitäisi olla pääsyä.

Kaikenlaista tuli siis luettua aina insestistä, lähisuhdeväkivallasta, prostituutiosta, syrjäytymisestä ja ultraväkivallasta aina vaginoihin saakka. Melkoinen kombo. Rumuutta ja kapinaa en karta tämänkään jälkeen, vaan tartun niihin edelleen ilolla. Ravistelu on aina silloin tällöin paikallaan, sillä kaikki ei ole pelkkää hattaraa. Onneksi.

Rumat kapinalliset: Kellopeli appelsiini

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Suomentaja: Moog Konttinen
Like 2007 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan kustantamana)
231 s.
A Clockwork Orange (1962)

Kirjastosta.


Sitten mä näin portaat alas halliin ja mä mietin itsekseni, että mä näytän niille epävakaisille ja arvottomille drugilleni, että mä olin parempi kuin ne kaikki kolme yhteensä ja enemmänkin. Mä tekisin kaiken ominnokkineni. Mä näyttäisin vanhaa kunnon ultraväkivaltaa sille entiselle ptitsalle ja sen kissanpaskamyllyille jos tarpeen, sitten mä ottaisin kunnon kouralliset kaikkee, mikä näyttäisi tosi käyttökelpoiselta tovaralta ja valssaisin etuovelle raz dva tri, rax dva tri ja avaisin oven hukuttaakseni odottavat drugani kultaan ja hopeaan. Niiden täytyy oppia johtajuudesta kaikki. (s. 73)

15-vuotias Alex elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa vallitsevat samaan aikaan anarkian ja totalitarismin pelko. Nuoret käyvät koulua, mutta viettävät sen ulkopuolisen ajan huvitellen kuka mitenkin: ryypäten, riehuen, rälläten ja tapellen. Väkivallan kohteeksi kelpaavat niin ohikulkijat kadulla, kilpailevat jengit kuin kuka tahansa, joka on liian varomaton avatakseen ovensa yön pimeydessä kulkeville.

Ylilyönneiltä ei voi pitemmän päälle välttyä, ja niin Alexkin huomaa olevansa vankilassa murhasta tuomittuna. Vähän ennen vapautumistaan hänet ohjataan valtion ylläpitämään, kokeiluluonteiseen kuntoutusohjelmaan, jossa nuorisoon imeytynyt väkivallan himo pyritään kitkemään pois eräänlaisella käänteispakkopsykologialla. Entisestä mummonpotkijasta tulee suhteellisen seesteinen yhteiskunnan osanen ja hänet palautetaan vapauteen. Mutta voiko väkivaltaisuudesta parantua? Mitä tehdä ihmisen sisällä piileville eläimellisille vieteille ja voimille? Mikä on järjestelmän mahti?

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini on yksi suosikkielokuvistani, jonka edellisestä näkemisestä tajusin olevan jo aivan liian kauan. Samassa rytäkässä oli helppo tajuta, etten ollut koskaan lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa.

Kaikessa absurdiudessaan Kellopeli appelsiini on aivan lyömätön teos. Se on väkivaltainen ja mässäilevä, pilkallinen ja vihainen. Siihen ei voi samaistua, eikä sen kuvaamasta maailmasta voi pitää. Kaiken kruununa on keksitty kieli, jonka osittaiseksi avautumiseksi suomenkieliseen painokseen on sentään tajuttu lisätä sanasto. Tuli tarpeeseen.

Alexin asenne ja toiminta ovat kuvottavia. Siitäkin huolimatta hän on jollain tasolla tavoitettavissa oleva, vihainen ja turhautunut teini. Emmekö me (lähes) kaikki kamppaile murrosiässä tavalla tai toisella maailmaa, vanhempia ja itseämme vastaan? Alexin hahmossa kaikki on vain viety sata kertaa pidemmälle. Jos ihminen tuntee, ettei hänellä ole mitään väliä millekään, onko välttämättä ihmekään, että turhautuminen purkautuu levottomuutena ja väkivaltana, tavalla tai toisella?

Niin nämä uudet naurettavat ajatukset ovat viimein saapuneet ja käskyt ovat käskyjä, joskin voisin sanoa sinulle luottamuksellisesti, että minä en niitä hyväksy – mitä suurimmassa määrin kieltäydyn hyväksymästä. Silmä silmästä, sanon minä. Jos joku lyö sinua, sinä lyöt takaisin, etkö lyökin? Miksi ei sitten Valtio, jota te raa'at huligaanit lyötte hyvin ankarasti, miksi ei se myös löisi takaisin? Mutta nyt on uusi näkemys, joka sanoo ei. Uusi näkökanta on sellainen, että me käännämme pahan hyväksi. Kaikki se näyttää minusta törkeän epäoikeudenmukaiselta – Hm? (s. 113)

Paitsi että Kellopeli appelsiini on kuvaus sairaasta yksilöstä, se kertoo myös tarinan sairaasta yhteiskunnasta ja sen ylläpitämistä järjestelmistä. Mitä seuraa, kun uskotaan ylettömän vahvasti siihen, että yhteiskunta puuttuu viime kädessä asioihin – hyvässä ja pahassa? Miten perustella vallankäyttö ja sen oikeutus? Mitä jos tajuaa, että joltisenkinlainen konsensus on pelkkää sanahelinää, sekoilua tai uhkaa?

Kirja on rankka ja raskaskin, mutta silti jollain tasolla hyvin viihdyttävä. Alex ivaa sekä järjestelmää että lukijaa, ja jossain, hyvin syvällä, on aistittavissa lopulta aivan tavallisen nuoren miehen aivan tavanomainen kapina. Anthony Burgess on vain onnistunut kuorruttamaan sen aimo annoksella piikkejä kynsien alla.

Kirjasta lisää: noora ja ANNI.

Kellopeli appelsiini on viides Rumat kapinalliset -haasteeseen lukemani kirja, ja sen myötä kuittaan kyseisen mainion haasteen suoritetuksi! Haasteen vaatimuksissa oleva koontipostaus seuraa vielä perässä.

Lisäksi tämä tuo brittiläisenä kirjana yhden pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Rumat kapinalliset: Precious – harlemilaistytön tarina

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina
Suomentaja: Kristiina Drews
Like 2010
174 s.
Toinen, korjattu laitos. Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen kustantamana nimellä Ponnista! vuonna 1998.
Push! (1996)

Kirjastosta.


Maikka käski kirjottaan fantasian meistä itsestämme. Siitä millasia me oltas jos elämä olis täydellistä. Yhden jutun mä voin sanoo saman tien: mulla olis vaalee iho, niin että kundit kohtelis mua hyvin ja tykkäis musta. Vaaleus on vielä tärkeempää ku laihuus; monilla vaaleilla kimmoilla on kundikaverit, vaik ne olis isoja ja läskejä. Kundit antaa paljon anteeksi jos ne vaan saa olla valkosen tai melkeen valkosen tytön kanssa, etenki sellaset kundit joilla on musta naama ja paksut huulet ja nenä, ne KUOLAA vaaleitten kimmojen perään. Mun ensimmäinen haave on siis tulla vaaleeks. Toinen on saada pitkä tukka. Sellanen tuuhee ja heiluva, niinku sillon ku mä otan pidennykset. Mut se olis mun omaa tukkaa, ja pysyis. (s. 115)

Precious Jones on kuudentoista ja raskaana isälleen - jo toista kertaa. Hän elää reilusti ylipainoisen ja väkivaltaisen äitinsä kanssa levottomassa Harlemissa sossun ruokakuponkien varassa. Precious ei ole oppinut koulussa lukemaan eikä kirjoittamaan kunnolla, ja hän saa sieltä lähtöpassit raskauden paljastuttua. Preciousin 12-vuotiaana saama esikoinen Mongo, jolla on daunin sidrooma, asuu isoäidin luona.

Kun Precious päätyy opettajansa patistamana yläasteen vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan / Opetamme toisiamme -ryhmään, alkavat maailma ja sen kirjoitetut muodot avautua uudella tavalla. Haparoiden mutta päättäväisesti Precious opettelee lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänestä paljastuu luova nuori nainen. Pilalle potkitun elämänsä hän saa myös vähitellen koottua kasaan ensikodissa ja terapiaryhmissä, joista vähäisimmäksi ei jää valmistava koululuokka muine teinityttöineen. Precious ei ole ainoa, jota elämä ja läheiset ovat kohdelleet kaltoin.

Precious - harlemilaistytön tarina on kirja, jota saa lukea veren ja oksennuksen maku suussa. Kirjailija Sapphire on luonut elävän päähenkilön tarinaan, joka on totta vaikka missä. Hän antaa Preciousille aidon äänen ja lukijalle kovaotteisen tyrkkäyksen selkään: mene ja katso, miltä maailma voi näyttää.

Aina ei olisi tehnyt mieli katsoa, ei todellakaan. Perverssi isä, joka raiskaa tytärtään pienestä pitäen, yhtä perverssi äiti, joka pahoinpitelee tytärtään niin kovaa kuin käsistä ja jaloista lähtee, sosiaalitoimisto ja koulu, joilla ei ole hajuakaan, mitä on meneillään - eikä pienintäkään kiinnostusta selvittää asioiden oikeaa laitaa.

Toisena linjana kulkevat tahot, jotka kaikesta huolimatta ja juuri siksi välittävät kaltoinkohdellusta tytöstä: on vaihtoehtoinen koulu ja sen opettaja Blue Rain sekä muut luokan tytöt, on ensikoti ja terapeutit, ja on pieni ja ihmeen kaupalla terveenä syntyvä Abdul, johon Precious kiintyy voimakkaammin kuin olisi arvannutkaan. Voimakas kasvu- ja selviytymistarinahan tämä kirja ilman muuta on, mutta se on myös suoraa huutoa niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa suutaan avata.

Rotukysymys ja syrjintä saavat myös olennaisen roolin. Sapphire osoittaa taitonsa monipuolisena ja kaikkea muuta kuin yksinkertaistavana kertojana, kun hän nostaa esiin mustien oikeudet ja toisaalta seksuaaliset vähemmistöt, sillä vähemmistö ei ole sen helpommin määriteltävissä kuin enemmistökään. Eikä ihmisen suhtautuminen toisiin perustu pelkästään tämän omaan väestöpoliittiseen taustaan. Kaikkea muuta.

Kieli on hurjaa ja luulen, että sitä joko vihaa tai siitä hurmioituu. Minä kuulun muutaman ensimmäisen sivun nikottelusta huolimatta ehdottomasti jälkimmäisiin. En usko, että tätä tarinaa olisi voitu mitenkään muuten kertoa.

Precious oli luettava yhteen putkeen, eikä ollut mitään syytä jäädä maistelemaan ainoatakaan yksityiskohtaa yhtään hitaammin tai tarkemmin. Tämä kirja ei anna armoa, vaan vetäisee silmälaput lukijan silmiltä saman tien pois: tarjolla on reilut 170 sivua niin rumaa tykitystä, että pahaa tekee. Uskallan kuitenkin sanoa, että juuri tällainen tämän kirjan kuuluu ollakin. Se on napakka, aggressiivinen ja anteeksipyytelemätön, eikä anna lukijalleen mahdollisuutta hidastaa.

Sannakin on lukenut Preciousin, samoin ANNI.

Precious on luettu osana Rumat Kapinalliset -haastetta. Lisäksi se sopii So Americaniin, osioon Black America.

Hurja Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into 2011
295 s.

Kirjastosta.


Jumalauta!

Se tässä on naisella mielessä, kun on sulkenut Laura Gustafssonin Huorasadun kannet.

Samaan aikaan vituttaa, yököttää, suututtaa, surettaa ja naurattaa. Melkoinen combo, sanoisi tämä lukija, ja sanookin.

Huorasatu kiinnitti huomioni viime vuonna nimellään ja Finlandia-ehdokkuudellaan. Ilmeisesti kirja on kiinnittänyt jokusen muunkin huomion, sen verran kauan sitä sai nimittäin kirjastosta jonottaa. Mutta nyt se on luettu.

Huorasadussa juoni ei ole niinkään olennainen, vaan kirjan sanoma nousee sen ohi kirkkaasti. Noin pääpiirteissään mukana kuvioissa on Afrodite ja muutama muu kreikkalainen jumaluus, kaksi suomalaista nuorta naista, Milla ja Kalla, prostituutiota, seksiä, venkuroita ihmissuhdekuvioita, väkivaltaa lukemattomissa muodoissaan, matka Manalaan ja Thaimaahan sekä Patriarkaatin kanssa käytävä Lopullinen Taistelu.

Jep. Soppaa on.

Ensimmäiset sivut ehdin pohtia, mitäköhän ihmettä olen oikein lukemassa, mutta sitten Gustafsson onnistui imaisemaan minut mukaansa ilman yhtään nikottelua. Huorasatu etenee todella vauhdilla, ja juuri kun luulee olevansa jotakuinkin kärryillä, uusia absurdeja juonikuvioita isketään kehiin. Ei tästä voi kuin nauttia!

Nautinto saa tosin kirjan kuluessa tuskallisempia muotoja, sillä Gustafsson nostaa esiin, tai pikemminkin potkaisee lukijaa palleaan todella epämiellyttävillä aiheilla. Huorasatu on yhtäältä erilaisilla todellisuuksilla ilotteleva hurja seikkailu, toisaalta vakavaksi vetävä sotahuuto maahan poljettujen puolesta. Vaikka överiksi vedetään 100-0, kaikki ilmiöt ovat olemassa: huonosti kohdeltu paskatyötä tekevä luokka, lapsiprostituutio, vinoutuneet ja vammauttavat parisuhteet, uskonnon ja muiden aatteiden varjolla harjoitettu alistaminen, kasuaali huorittelu arkielämässä. Eri mittakaavojen ilmiöitä, ilman muuta, mutta miksi niitä ei silti tai juuri siksi voisi ja saisi käsitellä myös samassa keitoksessa?

Aluksi en innostunut Gustafssonin puhetyylinomaisesta ilmaisusta, mutta huomaamatta sekin solahti kohdilleen nopeasti ja ansaitsi mielestäni paikkansa kokonaisuudessa: juuri näin Afroditen pitäisikin puhua, ajattelin. Lopulta tyyli oli niin vetävää, että suorastaan haukoin henkeä pysytellessäni perässä ja ahmiessani lisää. Nauroinkin, monesti, niin osuvia ilmaisuja, huomioita ja kohtauksia Huorasatuun on kirjoitettu.

Olen edelleen hengästynyt, vaikka sain kirjan loppuun hyvissä ajoin eilen ja olen sen jälkeen jo lukenut kahta muutakin kirjaa. Tämä oli vain niin mahtava. Huorasatu yllätti minut täysin, se viihdytti ja se piikitteli aivoissa ikävästi ja tarpeellisesti. Jos jotain kritiikkiä on annettava, kirja on ehkä himppasen liian pitkä, sillä jännite pääsee hieman löystymään loppupuolella (mikä on mielestäni sinänsä ihmeellistä, koska draivi on kova koko ajan), mutta annan senkin anteeksi.

Juuri tällaista kirjallisuutta pitää aika ajoin lukea (ja kirjoittaa!) kaiken silotellun ja kiltin perusproosan ohella (jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa). Joutuupahan vähän häiriintymään ja pohtimaan suhdettaan lukemaansa tavallista aktiivisemmin ja kelailemaan reaktioitaan.

Luin Huorasadun osana Rumat kapinalliset -haastetta. (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiinkaan se ei ole huono löytö, todellakaan.) Kirja on ruma ja kapinallinen, aika ilmeisellä tavalla. Se käsittelee niin rakenteellista ja yhteiskunnallista kuin yksilöiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa paikoin pirun brutaalisti ja koko ajan häpeilemättömän osoittelevasti: nättiä ei meno ole, vaikka kuinka meikkaisi ruhjeet ja haavat piiloon ja feikkaisi kaiken olevan ok. Kapinaan se yllyttää olemalla anteeksipyytelemättä juuri sitä, mitä se haluaa olla, ja käskee muitakin olemaan. Nyt.

Suosittelen ihan kaikille, ennakkoluuloista huolimatta ja etenkin niiden vuoksi. Pakkoko on aina mennä sieltä, mistä meneminen tuntuu kaikkein helpoimmalta ja mukavimmalta? Niinpä. Eihän sieltä yleensä pääse oikeassakaan elämässä.

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.

Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja
Suomentaja: Annu James
(Jälkisanat Gloria Steineman, suom. Annika Eräpuro)
Otava 2001
144 s.
The Vagina Monologues (1998)

Kirjastosta.


Muistan kun Vaginamonologeista kohistiin viime vuosituhannen lopulla. Olin tosin vielä sen verran nuori, ettei Enslerin paatos vielä ollut minulle suunnattua (vaikka itse tekstissä tuodaankin kyllä ilmi, ettei vaginan tuntemiselle ole eikä pidä olla alaikärajaa). Sen sijaan olin pikkuvanha ja kiinnostunut aiheesta (ja monista, monista muistakin aiheista) jo nuorena. Lisäksi Sinkkuelämää kuului jokaviikkoiseen tv:n katselusettiin. (Eräs ystäväni oli lukiossa vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja muistan hänen kertoneen, kuinka isäntäperhe järkyttyi kuultuaan, että hänen lempparitv-ohjelmansa on Sinkkis. M totesi siihen, että joo, katson sitä äidin kanssa.)

Tiesin siis, mistä on kyse. Viime yönä päässäni pyöri niin paljon graduasioita, etten saanut unta. Niinpä tartuin Vaginamonologeihin, jotka odottivat kutsuvasti kirjapinossa. Lukaisinkin koko teoksen samaan syssyyn.

Tämä olisi pitänyt nähdä lavalla. Se on varma. Luettuna teos ei pääse oikeuksiinsa, sillä se on liian heppoinen ollakseen pelkästään tietoisku tai pamfletti. Ensler on kyllä vakuuttava ja hänen taustatutkimuksensa on kunnossa. Hän haastatteli monologeja varten yli kahtasataa naista, minkä lisäksi faktatietoa on selvitetty muitakin reittejä pitkin olan takaa. Olisi tästä voinut tietokirjankin lukea. (Varmaan jokunen sellainen on olemassakin, joskus olen ainakin kirjaston historiahyllyssä nähnyt jonkin vaginahistoriikin, jonka nimeä tai muita lisätietoja en nyt jaksa etsiä.)

Mutta tämä ei ole tietokirja, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole tarkoituskaan olla.

Vaginamonologeissa naisen elämä tulee käsitellyksi syntymästä vanhuuteen. On elämäänsä (ja vaginaansa) pettyneitä, vihaisia, hyväksikäytettyjä, raiskattuja. Toisaalta on nautintoa etsineitä ja sen löytäneitä, lesboja ja heteroita, tyytyväisiä. Välissä on muutama tietoisku esimerkiksi naisten ympärileikkauksista Afrikassa. Osa monologeista on melkein sanatarkkoja toisintoja Enslerin tekemistä haastatteluista, osa on koottu pienemmistä kokonaisuuksista ja osa on saanut haastatteluista "vain kipinän".

En minä voi kertoa siitä. En voi, en pysty puhumaan siitä alakerran paikasta. Sitä vain tietää, että se on siellä. Niin kuin kellari. Joskus sieltä kuuluu ruminaa. Putket pitävät ääntä, ja sinne eksyy kaikenlaista, pieniä eläimiä ja sen sellaista, ja se kostuu, ja joskus jonkun pitää käydä tukkimassa vuodot. Muuten ovet pysyvät kiinni. Sen unohtaa. 

Huolimatta siitä, että Vaginamonologeissa tartutaan todella rankkoihin aiheisiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ympärileikkauksiin ja Bosnian sodan raiskausleireihin, minun ajatukseni valtasivat ne naiset, jotka eivät arvostaneet itseään ja vaginaansa. Ne, jotka olivat puhumatta Siitä, olivat aina olleet ja  olisivat halunneet ollakin, ennen kuin Ensler tuli kyselemään. Miten paljon häpeää ja ahdistusta voikaan liittyä naisen omiin sukupuolielimiin ja niiden toimintaan! Valtavasti. Ja monet äidit siirtävät kokemansa tuntemukset eteenpäin tyttärilleen, edelleen.

Vienan Karjalassa kuukautisista eli pesemisistä ja niiden alkamisesta ei saanut puhua kellekään. Jos puhui, sai vaivoikseen kivuliaat, runsaat ja epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautisten aikana piti välttää kirkkoa ja kalmistoa, ensin mainittua sen omien puhtausvaatimusten vuoksi, jälkimmäistä, koska siitä saattoi tarttua kalmaa naiseen. Myös liiallista kahvinjuontia piti välttää, syystä tai toisesta.

Vaginamonologeissa kuukautiset eivät nouse keskeiseen rooliin, mutta niitäkin varten on yksi monologi: dynaaminen lista eri naisten kokemuksista siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Kuinka äiti on läimäyttänyt, veritahrat pikkuhousuissa pelottaneet, veli kiusannut. Mazel Tov! 

Kuten mainittua, mielestäni Vaginamonologeja ei ole riittävän raju ollakseen "vain" pamfletti. Mutta sellaiseksi sitä kai on paikoin tulkittu: vihaisten feministien huudoksi, aiheesta jatkamiseksi, vaikka jo kerran on pyydetty olemaan hiljaa. Voi kuinka tiedän feminismin ja feministien ärsyttävän tiettyjä ihmisiä, ja voi kuinka paljon se joka kerta lisää omaa feminismiäni. Turha uhoaminen ärsyttää kaikissa muodoissaan, mutta siihen Vaginamonologeja ei sorru. Se on pisteliäis kokoelma naisten tuntemuksia ja kokemuksia heidän elämänsä ja vartalonsa keskeisimmästä asiasta, vaginasta.

Lopettakaa kaiken maailman juttujen tunkeminen sisääni. Lopettakaa tunkeilu ja lopettakaa sen puhdistaminen. Minun vaginaani ei tarvitse puhdistaa. Se tuoksuu jo nyt hyvältä. Ei ruusun terälehdiltä, kun sen kuuluu tuoksua pimpiltä. Juuri sitä ne yrittävät tehdä – yrittävät puhdistaa sen, panna sen tuoksumaan kylpyhuoneen raikasteelta tai puutarhalta. Kaikki ne intiimisuihkeet – kukilta tuoksuvat ja marjoilta ja sateelta. En minä halua pimppini tuoksuvan sateelta. Pitäisikö kalakin pestä sen jälkeen kun se on laitettu ruoaksi? Minä haluan maistaa kalan. Sen takia minä sen olen ravintolassa tilannut.

Vaginamonologeja on kyllä täynnä uhoa. Mutta ei turhaan, eikä turhaa uhoa. Se on kehotus kapinaan, eräänlaiseen vallankumoukseen: arvosta itseäsi nainen, jumalauta!

Näissä innokkaissa ja lennokkaissa tunnelmissa kehotan kaikkia tänne saakka lukeneita arvostamaan tänään taas vähäsen enemmän kaikkia maailman vaginoita.

Tällä lukukokemuksella avaan osallistumiseni nooran Rumat Kapinalliset -lukuhaasteeseen, ja onhan tämä nyt myös So American, Modern Women Writers ja New York.