Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Joskus lukemiselta ei vaadi paljoakaan. Riittää, kun tarina kulkee, sivut saavat kääntämään yhden toisensa perään, henkilöhahmot kiinnostavat juuri sopivasti ja jo kirjan alkulehdillä tietää lukevansa jotain, mitä ei ehkä muista ikuisesti tai edes kuukauden päästä, mutta josta saa nautinnon, rentouden ja hyvän olon juuri silloin kuin tarvitsee. Tällainen kirja on J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt.

Kirja muodostuu toisistaan ajallisesti ja pitkälti paikallisestikin poikkeavista luvuista, joilla kullakin on eri kertoja. Päähenkilö on Eva Thorvald, ei erityisen hienoista kantimista ponnistava nuori nainen, josta tulee maankuulu huippukokki, jonka tuhansia dollareita henkilöltä maksaville yllätysillallisille jonotetaan vuosikausia. Evan elämänvaiheet avataan hänen polkunsa varrelle osuneiden ihmisten näkökulmasta: isän, serkun, lukioaikaisen poikaystävän, kilpailijan. Kohdataan myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta Evaan, mutta jotka tavalla tai toisella sivuavat häntä.

Kertojaratkaisu on onnistunut. Näkökulmat ovat riittävän erilaisia, jotta ne antavat uutta lihaa tarinalle, mutta tyyli pysyy yhtenäisenä kokonaisuutena, eikä haperru tai hajoa. Henkilöhahmot ovat sekä eräänlaisia karikatyyrejä että mattimeikäläisiä, joitakuita, joihin hyvin voisi elämänsä varrella törmätä. Oivallinen kokoelma, sanoisin!

Tapahtumat etenevät pitkiäkin ajanjaksoja väliin jättäen Evan varhaislapsuudesta pitkälle kolmekymppisyyteen. Vaikka päähenkilö on selvillä, hän jää etäiseksi, eräänlaiseksi kuvajaiseksi. Kiehtovaksi ja salaperäiseksi, muttei kokonaan arvoitukseksi. Tarinaan jätetään muutenkin sopivia aukkoja, eikä kaikkea väännetä rautalangasta.

Yhdysvaltalainen – tai tarkemmin Keskilännen – kulttuuri on samalla vieras ja tuttu. Kotirouvien kirkkoseurapiirit, myyjäiset ja markkinat, high school ja yliopisto, pikaruokapaikat ja pikkuravintolat, maissipellot ja suuret järvet, säästöt syövä terveydenhuolto, menestys ja sen hinta. Niissä on paljon tv:stä tuttua ja kuitenkin etäistä, eräänlaista kulissimaisuutta.

Keskilännen keittiöt ammentaa kuvastosta, jossa ei sinänsä ole mitään uutta ja yllättävää, mutta joka onnistuu siitä huolimatta olemaan raikas ja viihdyttävä. Hyvä ja paha ja muut mahdolliset sävyt ovat ehkä turhan tummalla kontrastilla piirrettyjä, mutta kun antaa sen kuulua tarinaan, ärsytys ei herää.

Tämä on sellaista luettavaa, jota kaipaa silloin, kun muunlainen jumittaa, mieli on maassa tai ei halua paneutua mihinkään liian haastavaan. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, siinä se.


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Suomentaja: Mari Hallivuori
Tammi 2016
394 s., e-kirja
Kitchens of the Great Midwest (2015)

Omasta hyllystä


________

Toisaalla: Lumiomena, Ihminen välissä, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 6. Kirjassa on monta kertojaa. 31. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina

"Tulipa nälkä", pohdiskelin lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin viime vuonna julkaistua tietokirjaa Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Kirja imaisi mukaansa heti alkusanoista, ja sen ahmaisi menemään kuin vettä vain. Tai pikemminkin kuin jotain ihanaa mausteista ruokaa, täyteläistä juustoa, hieman kuplivaa olutta, huolella mietittyä ateriaa...

Nälästä nautintoihin on yleistajuinen ja erinomaisen hyvä tietokirja. Se on yhtäältä kulttuurihistoriallinen kattaus ihmislajin mitä moninaisimmista ruoanvalmistus- ja ruokailutavoista, toisaalta peilipinta nykyihmiselle ruokablogeineen, food porneineen ja tv-kokkeineen. Jokainen löytää siitä jotain uutta ja jotain tuttua.

Kirjoittajien ekspertiisi näkyy kirjan luvuissa ja teemoissa. Jaakko Hämeen-Anttila on toiminut pitkään Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina, Venla Rossi taas on kirjallisuustiedettä opiskellut toimittaja ja ruokabloggaaja.

Ihmisyhteisön kehitykseen samoilevasta laumasta järjestäytyneeksi sivilisaatioksi vaikutti monta tekijää, mutta yksi niistä on selvästi ihmisen suhtautuminen ruokaansa. Eläimet laiduntavat tai saalistavat, joskus varastoivatkin ruokaa, mutta vain ihminen viljelee ja valmistaa ruokansa, tekee siitä ateriakokonaisuuksia ja jalostaa ruoan makua mausteilla tai erilaisten ruokien yhdistelemisellä sekä kiinnittää erityistä huomiota tilanteisiin, joissa hän syö. Ruoasta on vuosituhansien varrella tullut paljon enemmän kuin ravintoa. (s. 21–22) 

Nälästä nautintoihin puikkelehtii onnistuneesti historian ja nykypäivän väliä, ja kirjan teemat kutkuttavat uteliaisuutta (ja vatsaa). Kirjassa pohditaan niin metsästäjä-keräilijöiden ruokavaliota kuin nykykirjallisuuden esiin nostamia syömishäiriöteemoja. Ulkonasyömisen ja fine diningin historiaa valotetaan (ravintoloissa käytiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, paperiset ruokalistat olivat käytössä 1000-luvun Kiinassa Song-dynastian aikana, nykyaikainen länsimainen ravintolakulttuuri sai alkunsa Ranskasta vallankumouksen jälkeen), kuten myös erinäisten kovasti tuttujen ruokien ja nautintoaineiden historiaa (ketsupin alkuperä on kiinalaisessa mädästä kalasta tehdyssä kastikkeessa, tee, kahvi ja suklaa ovat tuttuja tuotteita löytöretkiltä ja siirtomaa-ajoilta).

Kokonaisuus kirjassa on laaja mutta hallittu. Aihepiiri on toki niin herkullinen, että sen ympärillä voi tasapainotella lähes millä tahansa näkökulmalla, mutta lukijalle jää kirjasta hyvä mieli ja innokas olo. Ruoka totta vieköön yhdistää – ja erottaa – muttei ainakaan jätä ketään kylmäksi. Nälästä nautintoihin saa miettimään omaa suhdettaan ruokaan ja ruokailuun liittyviin tapoihin ja kulttuurieroihin sekä -yhtäläisyyksiin. Ilahdun aina kun ymmärrän, kuinka suurta yhteenkuuluvuutta voin tuntea fyysisesti tai ajallisesti kaukana oleviin ihmisiin omaan elämääni ja kokemusmaailmaani kuuluvien asioiden ja tapojen kautta.

Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina sopii erinomaisen hyvin luettavaksi kenelle tahansa, joka on joskus syönyt jotain, valmistanut ruokaa tai ollut jollain tapaa kiinnostunut jostakin syötävästä tai juotavasta.


Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
220 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukupino, Silja Ylitalo / Maailman kuvalehti

Helmet-lukuhaasteesta kohta 1. Ruuasta kertova kirja.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Hyytävä Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.
Het diner (2009)

Kirjastosta.


Paul Lohman on vaimonsa Clairen kanssa menossa illalliselle naurettavan kalliiseen amsterdamilaiseen ravintolaan. Hän ei mene sinne mielellään, sillä kutsujana on hänen veljensä Serge, nousukiidossa oleva poliitikko ja kenties tuleva pääministeri. Illalliselle on syynsä, sillä perheiden on puhuttava teini-ikäisten poikiensa kyseenalaisista edesottamuksista ja päätettävä, mitä tehdä – tai olla tekemättä. Juuri ennen illalliselle lähtöä Paul on löytänyt poikansa Michelin kännykästä videon, joka asettaa monta asiaa uusiin uomiinsa. Missä kulkee isän- ja äidinrakkauden raja? Mitä on luottamus? Entä veljeskateus? Illallisen tunnelma tiivistyy kovaa vauhtia aina laskunmaksuun ja juomarahan jättämiseen saakka.

Huh, mikä kirja! Innostuin Illallisesta jo kesällä, kun huomasin sen ilmestyneen, mutta jälleen kerran varausjono oli pitkä ja odotus jossain vaiheessa jo huomattavan kärsimätöntä. Lopulta oli kuitenkin minun vuoroni.

Ahmaisin kirjan vauhdilla ja nauttien, kuin herkullisen aterian ikään. Tarinan alkupuolella annoin itseni myöntää, ettei se vetänyt aivan niin hyvin kuin olin etukäteen olettanut, mutta jossain vaiheessa, aivan yllättäen, olinkin uponnut vähitellen kylmiä väreitä aiheuttavaan perhetarinaan niin syvälle, että kun kirja loppui, jäljelle jäi hyytävä olo ja pieni närästys.

Illallinen on aivan huikea kirja. Siitä ei voi paljon kirjoittaa juonipaljastuksia tekemättä, sillä tarinan ansio on ennen kaikkea sen hidas avautuminen ja uusien sävyjen ilmestyminen. Koch on tarkka ihmiskuvaaja, suorastaan pelottavan tarkka, ja paikoin minusta tuntui, kuin olisin seurannut äärimmäisen intensiivistä elokuvaa. Tai ehkä vielä rehellisemmin: kuin olisin istunut viereisessä pöydässä ja salakuunnellut naapuriseuruetta.

Kirja yllätti minut. Osasin blogitekstien perusteella odottaa laadukasta tavaraa, mutta tässä vaiheessa on erikseen kiitettävä bloggaajakollegoita siitä, että spoilauksilta on vältytty. Illallisen lukeminen joillakin ennakkotiedoilla varustettuna, mutta kaikkea tietämättä oli ainakin minulle upea kokemus. Yllätyksiä tuli, eikä Koch harrasta ennalta-arvattavuutta.

Syvimmin minuun vaikutti perhedynamiikan hienovaraisesti rakennettu mutta erittäin kokonaisvaltainen kuvaus ja sen raastava todentuntuisuus. Keskiluokkainen pikkuporvarillinen elämä tuntuu ajoittain läpikalutulta tematiikalta, mutta Illallinen tuo siihen niin terävän näkökulman, että lukijasta tuntuu kirjankansien sulkemisen jälkeen siltä, kuin joku olisi tallannut kipeästi varpaille ja pakottanut katsomaan asioita, joita ei aiemmin ole halunnut nähdä. Koch sitoo perhe-elämän, avioliiton, vanhempien ja lasten suhteet sekä kiintymyksen ja luottamuksen rajat osaksi yhteiskunnallista ajankohtaisuutta niin taitavasti, ettei voi kuin hymistä tyytyväisyydestä. Ja vähän kauhustakin – niin suurista ja samalla yksityisistä asioista, sellaisista, joita jokainen meistä saattaa kohdata, Illallinen kertoo.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Alankomaat.  

Enkelten verta ja tsemppausta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
273 s.

Kirjastosta.


Eletään lähitulevaisuudessa, jossa maailma kärsii leviävästä mehiläisten joukkopaosta ja sen seurauksena vilja- ja rehukasvien sekä hedelmien ja kasvisten tuotannon romahtamisesta. Koska rehuakaan ei riitä, myös karjatalous on vaikeuksissa. Maailmassa myllertää.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo, keski-ikäinen, rauhallista ja syrjäänvetäytyvää elämää viettävä mies, huomaa omankin elämänsä perusteiden huojuvan. Orvo on saanut oppinsa mehiläisistä (ja elämästä) isoisältään, sillä hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja isä Ari on keskittynyt tekemään kansainvälistä uraa bisnesmaailmassa. Orvon poika Eero on myös kasvanut pitkälti äidittä, sillä Marja-Terttu otti ja lähti pojan ollessa vielä pieni. Eerosta tuli eläinoikeusaktivisti, suorastaan ekoterroristi, jonka blogielämää Orvo pääsee (tai joutuu) seuraamaan.

Tavallisen miehen elämä ja maailma saavat konkreettisen särön, jota Orvo ei välttämättä edes halua paikata. Surun, leviävän maailmanpalon ja aluillaan olevan katastrofin äärellä on pohdittava, mitä merkitsevät tuonpuoleinen, ihmisen ahneus ja eläinten hyötykäyttö, kun asioita ei enää voi hallita.

Vuosi siihen meni, mutta lopultakin sain Enkelten verta käsiini (sic!). Kirja on ollut tasaisen varmasti lainassa, mutta nyt se odotti BestSeller-hyllyssä, ja vaikka taas kerran olin päättänyt, että käyn vain palautusreissulla, pakko oli antaa periksi.

Ahmittuahan sitä taas tuli. Mutta minkäs sille voi, jos kirja iskee kohdilleen.

Sinisalon luoma tulevaisuus on mielenkiintoinen ja hyytävä. Koska se on niin lähellä – puhutaan 2010-luvun lopusta – se tulee iholle. Tämä voi olla totta jo huomenna. Osin jo tänään. Enkelten verta ei anna armoa, vaan se on kumartelematon hätähuuto luonnon elinvoiman ja eläinten oikeuksien puolesta.

Tarinassa on kaksi linjaa. On Orvon nykyhetki minä-kertojana, joka alkaa päivästä 0, menetyksen alusta. Surua ja arjen pyöritystä, hitaasti tajuntaan luikerteleva lopun ajan alku. Toisaalla saadaan lukea Eeron kahta blogia, joissa hän avaa maailmankuvaansa ja käsityksiään eläinten oikeuksista. Blogimuotoinen tarinankuljetus toimii. Se tuo tiettyä etäisyyttä, mutta avaa silti Eeroa kirjallisena hahmona lukijalle – ja toisaalta poikana isälleen, joka myös lukee blogeja, joista ei ole aiemmin tiennyt. Oman lisänsä tuovat blogien kommentit kaikessa, no, autenttisuudessaan.

Mehiläiset ovat tarinan kolmas päähenkilö Orvon ja Eeron lisäksi. Kun viimeksi luin mehiläisistä kertovan kirjan, petyin. Nyt en pettynyt, sillä Enkelten verta avaa huiman näköalan mehiläisten maailmaan ja mehiläisiin liittyviin myytteihin. Nuo surisevat pörriäiset alkoivat kiinnostaa entisestään. Jotain ihmeellistä tällaisissa hyönteisissä kyllä on: kuinka ne elävät yhtenä organismina, hierarkiassa, jonka jokainen osa toimii kuin rasvattu. Kesällä lähetin kiitollisia ajatuksia mökkisaaren mehiläisyhdyskunnille, sillä ensimmäistä kertaa moneen, moneen, moneen vuoteen saaressa oli valtaisa mustikkasato juuri niiden ansiosta. Kiitos, te Pohjois-Karjalan mehiläiset, nauttikaa talvihorroksestanne mökin hirsien suojassa.

Minua ei paatoksellinen eläinten asian ajaminen häirinnyt. Mielestäni se on upotettu tarinaan luontevaksi osaksi, jonka olemassaoloa ei tarvitse perustella: Enkelten verta kertoo nimenomaan siitä, miten ristiriitainen suhde ihmiskunnalla on eläinkuntaan ja kuinka monihaarainen maailma sitä penkomalla avautuu. Ja kuinka suurissa ongelmissa vielä joskus olemme kaikkien torjunta-aineiden, muovilla syötettyjen teurasnautojen ja ryöstöviljelyn vuoksi.

Kokonaisuutena tarina toimii erinomaisesti, sen osaset sopivat toisiinsa, ja sen yliluonnollinen vivahdus on kiehtova ja houkutteleva. Ihmishahmot ovat aavistuksen paperinmakuisia, mutta pääosaan tässä kirjassa nouseekin tarina itsessään, sen herättämät ajatukset, mielipiteet ja tuntemukset. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme vain maan tomua, murusia meitä suuremman kokonaisuuden pinnalla, emmekä todellakaan lähelläkään enkelten verta.

Enkelten verta on luettu varsin paljon, esimerkiksi täällä: anni.M, Zephyr, Leena Lumi, Morre, Jenni, Anu, Tessa, Minna, Booksy ja Arja.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

---

Sain tällaisen ihanan Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen Katrilta ja Norkulta. Kiitos molemmille. Olette samanmoisia itsekin! Haluan lähettää tunnustuksen eteenpäin sen kummemmin erittelemättä kaikille, jotka ovat jaksaneet tsempata minua viime aikojen noviisiopepyörityksessä niin täällä netissä kuin livemaailmassakin. Kiitos mukavista sanoistanne. Arvostan niitä.

"Chilin maku täyttää suun"

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja
Suomentaja: Raija Jänicke
Schildts 2010
296 s.
Mexikansk dagbok (1998)

Kirjastosta.


Kun suljin tämän kirjan kannet, huomasin, kuinka suussani maistui Meksiko.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikon-päiväkirjassaan maasta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka pystyin lukiessani elävästi aistimaan. Kirja on takakannen mukaan kirjoitettu "kahviloissa, linja-autoasemilla, autioissa hotelleissa, virtojen varsilla, Chiapasin sademetsissä" ja hyvin matkapäiväkirjamainen se onkin. Varsinaisena juonena kulkevat Sjögrenin kaksi Meksikon-matkaa, mutta itse "tarina" muodostuu sirpaleista, näkymistä, hetkistä, tapaamisista, tunnelmista ja mauista. Sjögren kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa elävästi ja terävästi. Paikoin tavataan paikallisia ihmisiä, kierrellään kujilla ja toreilla, paikoin kirjailija ripottelee mukaan omia muistojaan, mielipiteitään ja pätevää faktatietoa Meksikon historiasta ja alkuperäiskansojen asemasta. Kokonaisuus on eheä, joskaan itse en lukenut Meksikon-päiväkirjaa mitenkään tuntosarvet pystyssä ja silmä tarkkana, vaan sen sijaan annoin tekstin tunnelman viedä sanoja selvemmin ja ajoittain tajusin kulkeneeni useamman sivun elävässä Meksikossa, vaikken tarkasti lukemaani jälkeenpäin muistanutkaan.

Olen lukenut melkein kaikki Vivi-Ann Sjögrenin kirjat, ja rakastan hänen tyyliään kirjoittaa maailmasta ja sen eri väreistä. Hän on matkustelun grand old lady, sellainen kosmopoliitti, jota on helppo ihailla ja kunnioittaa: hän menee kohti vierasta arkailematta mutta kunnioittaen, löytää arjen toiselta puolen maailmaa, eikä koskaan ylenkatso sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä olisi tavoitetta.

Meksikon-päiväkirjan loppuosaa ei kannata lukea nälkäisenä, sillä sinne Sjögren on koonnut hyväksi havaitsemiaan meksikolaisen keittiön reseptejä, jotka hän kirjoittaa auki tapansa mukaan hellästi kuin runot. Sjögrenin reseptit ovat taidetta itsessään – ja ne, joita olen joskus kokeillut, ovat osoittautuneet myös käytännössä erinomaisiksi. Siksi onkin sääli, että tämä kirja on kirjaston. Omassa hyllyssä tällaisesta teoksesta löytyisi aina jotain valmistettavaa.

Tämän kirjan lukeminen osui hyvään väliin. En haaveile Meksikosta mitenkään erityisesti, mutta Etelä-Amerikka laajemmin kiehtoisi kovasti matkustuskohteena. Meksikon-päiväkirjan elämäniloiset, pohdiskelevat ja tarkkanäköiset huomiot minulle vieraasta maasta ja kulttuurista toivat arvaamatonta piristystä tähän ankean sateiseen heinäkuuhun täällä pohjolassa. Voi olla, että "joudun" lähiaikoina matkustelemaan kirjallisesti enemmänkin, sen verran hyvän potkun Sjögrenin ihana kirja antoi.

Meksikon-päiväkirjalla osallistun sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Suomalaiset maailmalla) että Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen (Sakprosa).