Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
475 s.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.
Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 perustuu hänen tuoreeseen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Tutkimuksen aiheena ovat suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodassa kokemat ja saamat psyykkiset vammat, niiden synty, hoito, vaikutukset ja merkitykset.
Lähdeaineistona on käytetty sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksia, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoa, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoa (muun muassa sodanaikaisia runoja ja sodan jälkeen kerättyä kyselyaineistoa) sekä sotapsykiatrien kirjoittamia tieteellisiä artikkeleita. Aineisto on valtava, moniääninen ja hedelmällinen, ja se toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Kivimäki on tehnyt sekä tilastollista että laadullista tutkimusta, ja taulukoiden ja lukujen takaa paljastetaan myös yksittäisten sotilaiden tarinoita ja kohtaloita.
Murtuneet mielet on jaettu viiteen alalukuun. Ensimmäisessä osassa luodaan katsaus talvisodan aikaisiin "tärähtäneisiin", ensimmäisiin sodassa henkisesti vammautuneisiin potilaisiin ja "shokkisotaan". Toinen osa käsittelee jatkosotaa kerraten osan sotatapahtumista ja peilaten psyykkisiä vammoja saaneiden sotilaiden tarinoita niihin. Kolmannessa osassa Kivimäki luonnostelee kuvan rintamayhteisöstä: kuinka rintamalla oltiin ja elettiin, millaista toimintaa siellä oli, kuinka sotilaat motivoituivat tehtäväänsä ja kuinka he kokivat sen – ja mitä tapahtui, kun yhteisön tuki ei riittänytkään. Luku on ansiokas ja erittäin kiinnostava, siinä on mukana esimerkiksi rintamalla kirjoitettuja runoja ja tutkimuksen ote on lähes antropologinen. Neljäs osa käsittelee suomalaista sotapsykiatriaa, sen teoreettista taustaa sekä käytännön toimia potilaiden hoidossa. Luku kaappaa lukijan mukaansa ja aiheuttaa sekä puistatuksia että pohdintaa aikamatkalla sotavuosiin ja niiden ideologiaan. Viidennessä osassa Kivimäki summaa tutkimuksensa ja avaa ansiokkaasti psyykkisten sotavammojen stigmaa.
Talvi- ja jatkosodan aikana noin 18 000 sotilasta joutui eri syistä psykiatriseen hoitoon. Mitään keskivertoa potilastyyppiä ei voida sanoa olleen – psyykkiset oireet saattoivat ilmetä kellä tahansa ja milloin tahansa, sillä sekä hyökkäysvaiheissa, asemasodan aikana että kesän 1944 suurtaisteluissa miehiä jouduttiin evakuoimaan rintamalta psykiatriseen hoitoon.
Kivimäki on tehnyt tarkkaa työtä tutkiessaan potilaiden tietoja. Esimerkiksi asuinpaikka, sosiaalinen tai poliittinen tausta ei ollut sellaisenaan tilastollisesti merkittävä tekijä. Iällä taas oli vaikutusta: vanhemmat sotilaat oirehtivat nuorempia ikäluokkia useammin. Tämä saattaa johtua etenkin siitä, että yli kolmekymppisillä sotilailla oli usein perhe, joka vaikutti merkittävästi toimintaan ja mielenterveyteen. Muutenkin vanhemmilla sotilailla oli – pääosin ja yleistäen – jo enemmän kiinnekohtia omaan arkiseen maailmaansa kuin pari vuotta sitten ripiltä päässeillä nuorukaisilla, joita sen sijaan ohjasi into ja seikkailunhalu.
Sen sijaan rivimiehet saivat psyykkisiä vammoja upseereita useammin, mikä selittynee osin sillä, että johtotehtäviin valikoitui niitä miehiä, jotka selvästi osoittivat suurta stressinsietokykyä, hyvää fyysistä kuntoa ja yleistä kyvykkyyttä sotimiseen. Nämä miehet eivät hevin osoittaneet "pelkurimaisina" pidettyjä tuntemuksia – ja olihan heitä huomattavasti vähemmänkin. Toisaalta jos upseeritason sotilas alkoi osoittaa psyyken murenemisen merkkejä, hänet saatettiin nopeasti siirtää toisiin tehtäviin ennemmin kuin varsinaiseen hoitoon. Johtajan kontrolloimaton käytös oli liian suuri riski kaikille, joten siihen reagoitiin joutuin.
Mielen murtuminen tapahtui useimmiten pitemmän ajan kuluessa kuin yhdessä dramaattisessa hetkessä, vaikka jälkimmäinenkin oli toki mahdollista etenkin talvi- ja jatkosodan alkuvaiheissa. Taustalla saattoivat Kivimäen tutkimuksen mukaan vaikuttaa itse sotatapahtumien ohella esimerkiksi vaikeat kasvuolosuhteet, erilaiset pidemmän aikavälin henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja niiden kuormittavuus, perheen asioista huolen kantaminen ja jollakin tapaa hankala asema sotilasyhteisössä, joka oli tärkeä selviytymistekijä sodassa. Tavalla tai toisella marginaaliin tai sivullisiksi jääneet sotilaat eivät välttämättä tunteneet yhtä suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa kuin taistelujoukkojen "perusryhmiin" kuuluvat sotilaat.
Suomalainen sotapsykiatria ammensi teoreettiset lähtökohtansa pääasiassa Saksasta. Yhtenäistä toimintakulttuuria ei ollut, vaan sotasairaalat ja niiden psykiatriset osastot toimivat pitkälti kunkin sairaalan ylilääkärin ohjeistuksen mukaisesti. Hoitokeinoina käytettiin yhtäältä fyysistä rasitusta, ja osa potilaista lähetettiin rintamalta evakuoinnin ja lyhyen levon jälkeen erityisiin tarkkailu- ja työkomppanioihin muun muassa linnoitustöihin. Työnteon ja fyysisen rasituksen autuaaksi tekevyyttä saatettiin korostaa pahimmillaan puhtaalla simputuksella. Lähtökohtaisesti vian katsottiin olevan murtuneessa sotilaassa itsessään: degeneroituneessa perimässä, sielullisessa häiriössä tai heikossa luonteessa. Vasta sodan jälkeen alkoi hitaasti herätä ajatus siitä, että kenties syy psyykkisiinkin vammoihin on sodassa, ei sen kokevassa yksilössä.
Toisaalta käytössä oli erilaisia shokkihoitomenetelmiä. Potilaan psyykkinen tila huomioiden käytettiin esimerkiksi insuliinihoitoa, jossa potilas vaivutettiin shokin sijasta lyhyeen koomaan. Toisena vaihtoehtona oli Cardiazol-hoito, jossa lääkeainetta potilaan verenkiertoon siirtämällä saatiin aikaan kauhuntunnetta herättävä fyysinen shokkitila. Myös sähköshokkihoitoa käytettiin laajalti.
Sotapsykiatrien tehtävä ei ollut helppo. Heidän oli yhtäaikaisesti tasapainoteltava sotaa käyvän maan puolustusvoimien edun ja potilaiden hoidon välillä. Liian löyhästi myönnetty vapautus asepalveluksesta olisi ollut pidemmän päälle lisääntyessään kansakunnalle tuhoisaa, mutta moni potilas osoittautui hoidosta huolimatta rintamalle sopimattomaksi – esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia miehiä, jotka nykyään saisivat vapautuksen asepalveluksesta, otettiin sota-aikana rintamalle nikottelematta. Psykiatrian pyrkimyksenä oli kukistaa oireet ja mahdollinen tietoinen vastarinta, mutta "sotapsykiatrit eivät sentään olettaneet shokkihoitojen parantavan potilaidensa sairasmielisyyttä, älyllistä heikkolahjaisuutta tai muita vastaavia sielunrakenteellisia ominaisuuksia" (s. 347). Psykiatreilla ja psykiatrista hoitoa antaneilla muilla lääkäreillä oli suuri vastuu kannettavanaan. Osa käytti sitä niin hyvin kuin voi, mutta osa suhtautui psyykkisiin potilaisiin roskaväkenä, joka vain pyrki välttämään velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa.
"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi "sotaneurootikot" loisiksi ja miehen irvikuviksi." (s. 383)
Kaiken kaikkiaan Ville Kivimäen tutkima ilmiökokonaisuus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Ottaen huomioon, että psyykkisiä vammoja sodassa saaneita sotaveteraaneja ei vielä 1990-luvullakaan haluttu yksimielisesti tunnustaa fyysisiä vammoja saaneiden kanssa yhdenvertaisiksi, aiheen tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen puolustaa paikkaansa historiantutkimuksen kentällä ja suomalaisessa sotakeskustelussa. Sota saa näin ne kasvot, jotka sille kuuluvat: kymmenet tuhannet erilaiset, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavat, yhdenvertaiset ja yhtä arvokkaat – ja samalla sanomattoman kauheat.
___
Muualla: Kirjavinkkien omaani huomattavasti taidokkaammin tiivistetty arvio, Helsingin Sanomien arvio, Aamulehden arvio, Suomen Kuvalehden artikkeli Kivimäen väitöksen perusteella.