Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Laurent Binet: HHhH

1

Ei pidä uskoa kaikkea mitä puhutaan, etenkään jos sanojen takana on natsi: noin yleisesti ottaen he joko kuvittelevat tahtonsa olevan yhtä kuin totuus ja erehtyvät pahan kerran, kuten punkero Göring, tai valehtelevat häpeilemättä levittääkseen propagandaansa kuten "Trismegistos" Goebbels, jota Joseph Roth kutsui "ihmisen muodon ottaneeksi äänitorveksi". Usein he syyllistyvät molempiin yhtä aikaa. (s. 191)

2

Mitä on historiankirjoitus? Mitä on historiallinen fiktio? "Niin kuin asiat olivat" – vai jotain muuta? Voittajien historiaa, niin sanotaan, mutta eikö se ala olla vanhentunut ajatus? Jo vuosikaudet on kaivettu esiin sivuääniä, marginaaleja, toiseutta, vaiennettuja. Joka vielä puhuu vain voittajien historiasta, on itse jäänyt ajatuksineen historiaan. Ehkä toivoo asioiden olevan niin.

3

Tulkinta, avain numero yksi.

4

Mutta ennen tulkintaa on faktoja: kerran eli natsikenraali Reinhard Heydrich, "Prahan teurastaja", Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Ja kuoli, vastarintaliikkeen operaatio Anthropoidin suunnitteleman ja toteuttaman salamurhan tuloksena, joskaan ei suoraan vaan muutaman päivän verenmyrkytyksessä prahalaisessa sairaalassa kituen 4.6.1942. Heydrich oli katolisen perheen kasvatti, raaka ja julma mies, joka pani toimeen lukemattomia kuolemantuomioita. Hän oli Heinrich Himmlerin suojatti ja yhteistyökumppani. Siitä lyhenne HHhH – Himmlers Hirn heißt Heydrich, Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich.

5

Salamurhan tekijöiksi värvättiin Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, jotka saivat brittiläisen agenttikoulutuksen ja kuljetettiin Tšekkoslovakiaan puolisen vuotta ennen operaation suunniteltua ajankohtaa. Heillä oli aikaa soluttautua paikalliseen elämään ja suunnitella operaation toteutus. He löysivät liittolaisia – ja he löysivät pettureita.

6

Mitä kirjassa voi uskoa? Se jää lukijan valittavaksi. Tietenkin voi istua kirja yhdessä ja tiedonhakuväline toisessa kädessä ja maanisesti tarkastaa yksityiskohtia. Niin kirjan kertojakin tekee, hänelle operaatio Anthropoid on lähes pakkomielle, minkä hän myös avoimesti myöntää kiertäessään Prahaa, tutustuessaan museoihin ja kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin. Siinä missä hän rakentaa historiallista romaaniaan yksityiskohtia hinkaten, hän samalla nakertaa jo kertomaansa saaden koko rakennelman vapisemaan.

7

Miksi historioitsijat, muistelijat, kirjailijat ja elämäkerturit elävät siinä harhassa, että voisivat sukeltaa jonkun toisen nahkoihin? Mikä saa uskomaan, että jäljelle jääneet sanat, kuvat ja muistot kertoisivat, kuka ihminen todella oli? HHhH:n kertoja piiskaa itseään mutta kritisoi myös muita: miksi elää harhassa, jonka tietää harhaksi? Miksi yrittää mahdotonta, kuten dialogien kehittelyä tai tuntemusten kuvailua, kun minkäänlaista faktatietoa, todisteita tai perusteita ei ole?

Uteliaisuutta? Vallanhimoa?

Tulkintaa?

8

Mitä sitä kieltämään: HHhH on erinomaista kirjallisuutta. Sillä on merkitys ja tarkoitus, se rakentaa toimintansa sujuvasti, se leikittelee lukijuudella ja kirjoittajuudella, se kommentoi historiaa ja historiankirjoitusta piikikkäästi mutta perustellen. Se ei nosta mitään tai ketään jalustalle (tai ehkä nostaa, mutta heiluttaa sitten seuraavassa kappaleessa jalustan pois paikoiltaan), vaan osoittaa inhimillisyyden heikkoudet, ihmisen tekemät virheet ja pyrkimyksen kiillottaa ulkokuorta vielä hieman.

9

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme. (s. 189)



Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä
Suomentaja: Taina Helkamo
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
344 s.
HHhH (2010)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (ja e-kirjaylistystä!)

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

E-kirja kirjastosta.


Lumikki Andersson on lähtenyt viettämään kesälomaa Prahaan. Kevään tapahtumat aiheuttaisivat vähemmälläkin tarpeen hermolomalle. Prahan yllä on helleaalto ja Lumikki nauttii yksityisyydestä ja rauhasta. Täällä kukaan ei tunne häntä, eikä hänen tarvitse sekaantua mihinkään. Kunnes sitten Lumikkia hieman vanhempi nuori nainen Zelenka lyöttäytyy juttusille, ja avaa keskustelun kevyesti. Luulen, että olen siskosi.

Lumikki on pitkään aavistellut, että hänen perheessään on vaiettu jostakin suuresta salaisuudesta. Niinpä siskopuoli Prahassa ei lopulta edes yllätä häntä, pikemminkin suututtaa, etteivät vanhemmat ole kertoneet kaikkea. Lumikki päättää tutustua Zelenkaan, mutta ongelmaksi muodostuu se, että Zelenka kuuluu erikoiseen Valkoiseen perheeseen, eräänlaiseen uskonlahkoon, joka elää eristettyä ja askeettista elämää. Lumikin herkät hälytyskellot alkavat soida.

Prahalainen toimittaja Jiři Hašek tekee omalla tahollaan suurta paljastusjuttua. Hän on saanut hyvän vihjeen Valkoisen perheen toiminnasta ja jopa onnistunut houkuttelemaan yhden sen jäsenen haastatteluun. Joku muukin on jutun jäljillä, sillä väkivallalta ei vältytä. Kun Lumikin ja Jiřin tiet kohtaavat, kuvio alkaa vähitellen selkeytyä. Vaara sen sijaan vain tuntuu pahenevan. Kaikki joutuvat vielä nieleksimään tiukoissa paikoissa, eikä juttu ole kokonaisuutena lainkaan siisti. Jälleen Lumikki on mukana muiden ihmisten asioissa huomattavasti syvemmällä kuin koskaan haluaisi.

Pidin Salla Simukan Lumikki-trilogian aloitusosasta Punainen kuin veri varsin paljon, mutta tapani mukaan sarjan lukeminen jäi muiden kirjojen jalkoihin. Nyt innostuin toisen osan lukemisesta monestakin syystä. Yksi niistä oli se, että olen hankkinut uuden puhelimen, palannut takaisin älypuhelinaikaan vuoden mittaisen kapulakauden jälkeen ja päässyt siten myös e-kirjojen äärelle.

Olen suhtautunut e-kirjoihin kiinnostuneena mutta varauksella. Periaatteessa olen pitänyt mielen avoinna ja harkinnut syvästi jonkin lukulaitteen hankkimista, mutta koska olen tällaisissa asioissa toivottoman hidas ja aikaansaamaton, minkään valtakunnan laitetta ei parin vuoden harkinnan jälkeen ole omistukseeni ilmaantunut. Ennen kesäkuuta, jolloin päätin hankkia älypuhelimen. Ja siihenhän saa erinäisiä lukuohjelmia.

Olen ladannut nyt sekä Elisa Kirja -sovelluksen että Bluefire Readerin. Elisa koukutti minut tehokkaalla mainostuksellaan ja olenkin jo yhden kirjan lukenut sen kautta. Toinen on kovasti menossa. Täytyy kehua sovellusta: se on toiminut täysin ongelmitta ja on erittäin helppokäyttöinen. (Jotenkin minusta myös tuntuu, että luen sen kautta paperikirjaa nopeammin. Vai onkohan se vain uutuuden huumaa?)

Bluefire Readeria taas tarvitsee HelMetin e-kirjoja lainatessa ja lukiessa. Ohjelma sinänsä on toiminut ihan hyvin, paitsi että jouduin hieman kikkailemaan jo ladatessani muutaman kirjan Project Gutenbergista. Olettaisin, että ohjelman pitäisi periaatteessa avata tiedostot suoraan sivuilta, mutta itse en ainakaan siinä onnistunut, vaan jouduin kierrättämään tiedostot Dropboxin kautta. Ei sillä sen kummempaa väliä toki ole, lopputulos on sama, mutta kieltämättä hieman jo ärsyynnyin turhien yritysten äärellä...

HelMetin kanssa ei meinannut myöskään aluksi sujua ollenkaan, kun yritin lainata tätä Simukan kirjaa. Bluefire Reader huusi vain erroria ja hermot meinasivat mennä. Inhoan hidastelevaa teknologiaa ja ongelmia, joita en osaa suoriltaan ratkaista! Edes kotonani asuva it-tuki ei saanut ongelman syytä selville. Olin jo luovuttaa ja päättää, että HelMet pitäköön tunkkinsa (=e-kirjansa). Uusi yritys seuraavana iltana kuitenkin auttoi: kaikki sujui kuin rasvattu. Liekö vika sitten serverillä tai jossain, en tiedä. Nyt lainaus on kuitenkin sujunut. Hyvä niin.

Pointtini lyhyesti: olen näköjään koukussa e-kirjoihin. Niin näppäriä! Tarjolla on maksullista, ilmaista ja lainattavaa! Lukeminen sujuu mukavasti, ainakin minulle Samsungin näytöltä lukeminen sopii oikein hyvin. Jatkossa ei tarvinne kuljettaa mukana valtavaa varakirjavarastoa, kun lähtee reissuun. Kännykkä ja laturi riittävät pitkälle. Huikeaa! Luddiitti on selviytynyt ennakkoluulojensa yli!

Mutta sitten takaisin Lumikkiin. Etenkin tällainen jo lähtökohtaisesti nopealukuinen nuortenkirjallisuus suorastaan sujahti silmien ohi e-kirjana sitä lukiessani. Seikkailu Prahassa on helteinen ja nopeakäänteinen, mutta samalla keskitytään myös hieman hidastamaan ja avaamaan Lumikin menneisyyttä trilogian aloitusosaa huolellisemmin. Etenkin Lumikin sydämen särkenyt suhde saa selvennystä ja samalla tyttö miettii omaa menneisyyttään ja perheensä salaisuuksia.

Kävin Prahassa viime kesänä ja kirjassa esiintyneet paikat tuntuivat mukavan tutuilta ja silti eksoottisilta. Toisaalta miljöö aiheutti hieman uskottavuusongelmia. Niin tarkkasilmäinen kuin Lumikki onkin, pidin hieman epäuskottavana sitä, kuinka sujuvasti hän liikkui itselleen vieraassa kaupungissa – etenkin joutuessaan pakenemaan. Samoin hänen havainnointikykynsä on ylettömän hyvä. Vaikea ehkä ihan uskoa siihen... Mutta menköön.

Jännitystä rakennetaan tehokkaasti ja sivut kääntyvät tässä kirjassa kuin itsestään. Kaikenlaiset kummat lahkot kiinnostavat minua kovasti ja ihmisten herkkäuskoisuus surettaa. Ehkä olisinkin toivonut Valkoisen perheen saavan vielä hieman lisää luidensa ympärille. Nyt se jäi lopulta hieman heppoiseksi, tarinan välineeksi, joka ei saanut itseisarvoa sellaisenaan.

Lumikista sen sijaan pidän entistä enemmän. Napakka ja omaehtoinen mimmi, joka ei tosiaankaan jää tuleen makaamaan, vaan selvittää itsensä kiperistäkin paikoista kekseliäisyydellä eteenpäin. Odotankin innolla, että ehdin lukea trilogian päätösosan. Valitettavasti sitä ei ole saatavilla e-kirjana HelMetissä, joten täytyy hakea lainaan ihan se perinteinen fyysinen kappale.

Keväällä Imagessa oli iso juttu Salla Simukasta ja nousussa olevasta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta. Lumikki-trilogia on myyty jo moneen kymmeneen maahan ja voin sanoa olevani vilpittömästi todella ylpeä siitä, että suomalaista nuortenkirjallisuutta viedään maailmalle rytisten. Etenkin, kun se on näin viihdyttävää ja fiksua. Mahtavaa!

Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.

Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.

Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.

Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.

Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.

Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 

Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!