Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta

Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)

Mies kohtaa naisen. Ihastuu, huumaantuu, rakastuu. Entinen elämä saa jäädä: perhe, työkin. Jos on tarjolla jotain, jonka avulla voi tuntea jälleen elävänsä, ei muulla ole väliä. Kehyksen ja maaston yhteiselle elämälle antaa Lissabon kujineen ja toreineen, kattohuoneineen ja kahviloineen. Mutta niin kuin pariskunta on viettiensä vietävänä, irrallaan todellisuudesta, myös miljöö on häilyvä, väliaikainen. On palattava kotiin, herättävä unesta ja todettava, ettei arki anna myöten.

Jani Siparin Lisbon Revisited (2012) on alaotsikkonsa mukaan pienoisromaani yksinäisyydestä. Kirjan minäkertoja on mies, lääkäri, joka heittää turvallisen keskiluokkaisen elämänsä ikkunasta ulos rakastuessaan nuoreen naiseen, joka heittää keikkaa maksullisena seuralaisena saadakseen rahaa opiskeluunsa. Asetelma ei ole uusi, mutta Sipari saa siihen iloa. Mies kertoo tarinaansa jälkikäteen, palattuaan vielä kerran Lissaboniin. Naista ei enää hänen elämässään ole, ja kaipaus on valtava.

Päähenkilön sukellus vakavaraisesta elämäntilanteesta tuurijuopoksi haahuilijaksi kuvataan tässä tiiviissä tarinassa selkein vedoin. Mies tekee tiliä itsensä ja tekojensa kanssa, eikä jälki ole erityisen kaunista. Kaduttaa, surettaa, suututtaa. Kaikki ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

Vai oliko tarkoitusta edes? Lisbon Revisited (2012) ei tyrkytä mitään erityistä kohtaloa. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mies olisi voinut palata takaisin entiseen elämäänsä, ehkä saada anteeksi jättämältään vaimolta, palata lääkärintoimeensa täysipäiväisesti, unohtaa pikku seikkailunsa. Tai hän olisi voinut saada suuren rakkautensa, saada parisuhteen ja uuden elämän.

Jäin miettimään, mikä miehen mielenterveyden tila loppujen lopuksi oli. Hänestä tulee tarinan kuluessa yhä ristiriitaisempi hahmo: kontrolloiva, mustasukkainen, epäluuloinenkin. Rakkaus ei totta vieköön puhdista ihmistä mielen saastasta, vaan voi pahimmillaan tuoda sen vielä selkeämmin esiin silloin, kun ensihuuman edestä on vedetty verhot pois. Toisaalta on kai selvää, ettei hän ainakaan aivan tasapainoinen ole, sillä hän ei tee minkäänlaista korjausliikettä muuttaakseen alamäen suuntaa – vaikka voisikin.

Periaatteessa Lisbon Revisited (2012) on kirja, jonka tarina on kuultu jo. Mutta jollakin vimmalla Sipari kirjoittaa sen uudeksi, omannäköisekseen. Ehkä kirjan kiehtova miljöö auttaa: lukemisen sivuvaikutuksena ei niinkään seuraa päähenkilön sääliminen tai rakkauden menetyksen pohdiskelu, vaan hillitön halu matkustaa Lissaboniin. Kaupunki ei kuorrutu matkailumainosten kiiltävillä nelivärikuvilla, vaan Sipari herättää sen eloon sivukujilla ja nurkkien takana, pienillä yksityiskohdilla, jotka eivät tunnu knoppailulta vaan onnistuneelta kuvailulta.

Jälkimakuna kirjasta on haikeus. Kuinka pienillä teoilla muutamme elämämme suuntaa (tai jätämme muuttamatta), kuinka vähästä onni – tai edes siedettävä elämä – on kiinni.

Ja kuinka kaunis on rosoinen Lissabon. Kuvitelmissani nyt, mutta ehkä joskus vielä oikeastikin.


Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)
Ulkoasu/kansi: Make Copies / Teemu Ikonen
ntamo 2014
147 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjankansibingosta ruksaan Mustavalkoisen.

Anarkistipankkiiri

Yksi syntyy miljonäärin poikana, jota kehdosta saakka suojellaan kaikilta niiltä elämän kolhuilta – eikä niitä ole vähän – jotka ovat rahalla vältettävissä tai tasoitettavissa; toinen syntyy kurjuuteen, on lapsena vain yksi suu lisää perheessä jossa on jo liiankin monta suuta syömässä sitä vähää ruokaa mitä mahdollisesti on tarjolla. Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä. Yhdet syntyvät oloihin joissa he voivat opiskella, matkustaa, kehittää itseään – tulla (sanottakoon) älykkäämmiksi kuin ne jotka ovat älykkäämpiä luonnostaan. Ja niin edelleen, asiassa kuin asiassa... (s. 24)


Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Suomentaja: Sanna Pernu
Andalusialainen Koira 1992
71 s.
O Banqueiro Anarquista (1922)

Kirjastosta.


Tässäpä tiiviissä muodossa aikamme sielu. Kyllä, juuri meidän aikamme, 2010-luvun. Kirjan takakannessa todetaan vuonna 1922 kirjoitetun kirjan olevan eräässä pohjoisessa valtiossa 1990-luvulla mitä ajankohtaisin. No, niin se on nytkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, jälleen. Valitettavasti?

Kyse on kahden nimettömän ystävyksen päivällisen jälkeisestä dialogista, johon toinen, pian jalkoihin jäävä, koettaa saada hiipumisen jälkeen jälleen eloa. Sitä hän saa, kun suurliikemies ja merkittävä markkinoiden yksinvaltias alkaa kertoa anarkismistaan. Eikä vain nuoruuden anarkismista, vaan edelleen kannattamastaan ja toteuttamastaan aatteesta.

Anarkistipankkiiri on lyhyt oppimäärä yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen ja yksilön keinoihin selvitä sen ehdoista kuivin jaloin. Muutaman kymmenen sivun aikana erikoinen liikemies selittää elämänfilosofiansa, maailmankatsomuksensa, sen synnyn ja muutoksen ja päätymisen tilanteeseen, jossa nyt on – sikarikkaaksi anarkistipankkiiriksi. Kyllä, se on mahdollista.

Joku edellinen lukija oli piirrellyt kirjan marginaaleihin huutomerkkejä. Minua ei huvittanut.

Kirja on ihan näppärä ja arvostan sitä sen 90 vuoden iästä ja tiiviistä muodosta johtuen ihan keskinkertaisesti. Melkoinen osoitus laajasta yhteiskunnallisesta ymmärryksestä, sen sanon. Itse en jaksanut lopulta keskittyä pohtimaan anarkistipankkiirin teoriaa erityisen tarkasti, mutta pääpiirteissään sen pointtina on, että yhteiskunnan sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, siis fiktiot, peittävät alleen luonnolliset käsitteet, totuudet. Muut järjestelmät puhdasta anarkismia lukuunottamatta kumoavat kyllä fiktioita, mutta vain toisilla fiktioilla, jolloin ne ovat turhia. Pyrkimyksenä on tavoittaa luonnollinen ja todellinen oikeudenmukaisuus, ja se onnistuu vain anarkismin kautta.

Yhteiskunnalliset vallankumoukset luovat anarkistipankkiirin mukaan vain uusia tyrannioita. Itseään hän ei kuitenkaan tyrannina pidä, sillä tyrannia on teennäisissä arvoissa, ei niitä edustavissa ihmisissä. Vaikka kaikki maailman pääomaa omistavat ihmiset tuhottaisiin, muttei pääomaa sinänsä, jo seuraavana päivänä sillä olisi uudet omistajat.

Anarkisti haluaa vapautta sekä itselleen että kaikille muillekin, hän haluaa vapauttaa koko ihmiskunnan. Ongelma vain on siinä, että sitä ei pankkiirimme mukaan voi tehdä toisten puolesta, vaan jokaisen on vapautettava itse itsensä. Jos alkaa vapauttaa muita, luo lopulta vain uutta tyranniaa, sillä jopa muiden ohjaaminen ja auttaminen on sitä.

Mm. Jotenkin kuulostaa tutulta kaikkinensa, muttei ehkä tänä päivänä niinkään anarkismin käsitteen alla. Jokainen on oman onnensa seppä, jokaisella on luontaiset ominaisuutensa, joilla rakentaa menestystarinansa, muiden auttaminen on holhoamista... Nämä on kuultu aika usein jo. Pelottavan usein.

Kyllä Anarkistipankkiiri nipisti ikävästi jostain aivojen perukoilta. Mutta välipalakirjaksi se silti minulle jäi, hieman yhdentekeväksi ja ohimeneväksi.

Sen käsittelemät aiheet sen sijaan eivät ole yhdentekeviä tai ohimeneviä, kaikkea muuta. Eivät nyt, tuskin tulevaisuudessa. Miten paljon itsekkyys ja vapaus maksaa? Onko olemassa vain yhdenlaista oikeaa vapautta? Mitä kaikkea saa vaatia? Mitä saa vaatia muilta – mitä olla vaatimatta?

Fernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan vain yhden runokokoelman. Kuollessaan maksakirroosiin hän jätti ystävilleen perinnöksi puuarkun, joka sisälsi 30 000 liuskaa käsikirjoituksia: runoja, draamoja, kritiikkejä, tutkielmia, yhteiskunnallisia pohdiskeluja. Hän käytti kymmeniä eri heteronyymejä, joille loi henkilöhistoriat ja luonteenpiirteet kullekin erikseen. Kulttuurin monitoimimies omana aikanaan, ehdottomasti.

Kiitos Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen, olen alkanut tietoisesti vilkuilla kirjastossa uusien tuttavuuksien ja uusien maiden suuntaan. Tämäkin löytyi, jälleen, täysin vahingossa.

Loppuun sananen tälle viikolle, Pessoan Alvaro de Camposina vuonna 1928 kirjoittama runo Tupakkakauppa:

En ole mitään.
Ei minusta ikinä tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään. 
Vaan minussapa on kaikki maailman unelmat.